Suuri autokirja - visuaalinen historia

Tämä kirja on isokokoisimpia mitä minulla koskaan on ollut käsissäni, eikä välttämättä mahtuisi normaaliin kirjahyllyyn: Suuri autokirja - visuaalinen historia (Readme.fi, 2012; ISBN 978-952-220-569-8). Teoksen päätoimittaja on Giles Chapman ja kääntäjä Tapani Lahtinen.

Teoksen kannessa lukee mainosteksti: "Kaikkien aikojen upeimmat autot - yli 1200 maailman parasta autoa Aston Martinista Zondaan." Kirja on juuri mitä lupaakin: auto auton perään, lyhyesti kuvattuna, kattaen aikakauden ensimmäisistä höyryvoimalla toimineista autoista tämän päivän menopeleihin, unohtamatta myöskään esimerkiksi astronauttien kuussa käyttämiä kulkuneuvoja.

Auton historiasta tässä on kyse, ja vaikka autoista ei hirveästi ymmärtäisikään, kyllä näistä kuvista näkee miten kehitys on edennyt ja millaista muotokieltä ja teknisiä ratkaisuja on kokeiltu. Jotkin ratkaisut tuntuvat hassunkurisilta tänä päivänä, osa taas sellaisilta että tuntuu kuin olisi menty takapakkia noista ajoista.

Kirja oli sen verran iso, että en pystynyt tähän kirja-arvioon saamaan näytettä kirjan sivuista muuten kuin ottamalla valokuvan. Valkotasapaino meni vähän pieleen, mutta sitten ajattelin että tämä antiikkinen sävytys sopiikin teemaan aika hyvin.

Toimiva kuva kaaoksessa

Antti Soikkanen on kirjoittanut lupaavan johtamiskirjan: Toimiva kuva kaaoksessa (Infor, 2012; ISBN 978-952-5928-26-6). Erityisen lupaava on teoksen alanimeke kannessa: "Toiminnalliset ja visuaaliset kehittämismenetelmät organisaatioiden muutosmyrskyssä".

Kirja on myös verraten lyhyt, 156 sivua. Mutta mitenkään helppolukuiseksi ei tätä kirjaa voi sanoa, eikä helposti omaksuttavaksi. Kirjoittajalla on paljon osaamista ja taitoa, vuosien aikana "marinoitunutta", mutta lukijalle tekee vaikeaa päästä kärryille asioista.

Otetaan esimerkiksi kohta, jossa käsitellään kontekstia, sitä että "yhteys luo merkityksen". Tässä mennään aika syvälle teoreettiseen pohdintaan:

Systeemisessä ajattelussa keskeisenä elementtinä on ajatus, että systeemi on enemmän kuin osiensa summa. Olennaista on pyrkiä hahmottamaan systeemi kokonaisuutena. Tarkastelun kohteena ovat systeemin ominaisuudet, sen päämäärät, rakenteet, toiminta- ja vuorovaikutustavat sekä roolit. Kohteena voi hyvin olla myös henkilö osana systeemiä. Henkilöä tarkastellaan kuitenkin osana sitä systeemiä, jossa hän toimii - osana tiimiä, yhteisöä tai yritystä.

No, kyllä tämän ymmärtää, mutta kun tämmöistä tekstiä on sivukaupalla, lukija alkaa väsyä.

Soikkanen viittaa kirjallisuuteen kohtuu usein, esimerkiksi Perttu Salovaaran mainioon väitöskirjaan. Johtaminen on murroksessa: "Porukalla tekeminen ei vaadi välttämättä johtamista. Jatkuvat muutokset, joissa johtajat ja rakenteet vaihtuvat jatkuvasti, kyseenalaistavat johtajan roolia."

Muutamassa kohden kirjan oikoluku on jäänyt kesken, tai sitten taittovaiheessa on tullut virheitä, esimerkiksi luvun 3 alussa, jossa esitetään sama asia peräkkäin kahteen kertaan, ensin luettelona ja sitten tekstissä, mutta hieman eri sanoin ja asiat eri järjestyksessä:

Elementit ovat yksinkertaisia, mutta samalla äärimmäisen voimallisia.

1. Mielikuvitus antaa mahdollisuuden luovien ratkaisujen syntymiselle.

2. Toiminta ja tapahtumien työstäminen konkreettisissa tilanteissa ja yhteyksissään aktivoi osallistujia [...]

3. Yhteistoiminnan avulla [...] aktivoidaan osallistujien yhteistyötä [...]


Elementit ovat yksinkertaisia, mutta samalla äärimmäisen voimallisia: toiminta, yhdessä tekeminen ja mielikuvitus.

Entä mistä kirjassa on kyse? Näin kertoo Soikkanen kirjan lopussa: "Toiminnallisten ja visuaalisten menetelmien juuret ovat ].L. Morenon kehittämässä psyko- ja sosiodraamassa. Tällä hetkellä koulutusta menetelmistä ja niiden käytöstä tarjoavat lähinnä Morenon ajattelusta ja sen kehittämisestä lähtevät instituutit sekä Suomen Psykodraama-yhdistys."

Soikkanen viittaa useaan otteeseen Morenoon, ja ajatuksissa tuntuu olevan jonkinlaista järkeä, mutta sitä en osaa sanoa toimivatko ideat todella käytännössä.

Soikkanen viittaa Morenoon myös kun erilaisten roolien yhteydessä puhutaan henkisyyden käsitteestä:

Moreno erotteli vielä henkiset (transsendenttiset) roolit, jotka kehittyvät viimeiseksi. Morenon mukaan rooli muovautuu henkiseksi, kun siihen tulee yksilön ylittävä taso. Johtamisessa on usein etsitty tai viitattu henkisiin rooleihin. Esimerkkeinä voi nähdä vaikkapa Mahatma Gandhin tai Martti Luther Kingin henkisen johtajan roolin, jossa on yksilön ylittävä taso, heidän toimiessaan kansansa tai edustamansa ryhmän johtajana. Arkipäiväisempänä esimerkkinä voisi olla opettaja, joka siirtää kulttuuria seuraavalle sukupolvelle, jolloin hän toimii henkisessä roolissa: yhteisön kulttuurin välittäjänä.

Onneksi tässä sentään oli tuo arkipäiväinen esimerkki, muuten kyllä leijuttaisiin aika korkealla maanpinnan yläpuolella.

Kirjassa on monenmoisia reseptejä eri tyyppisistä menetelmistä jäsentää todellisuutta, tässä mallina ratkaisukeskeisten menetelmien "ihmekysymys":

Yksi konkreettinen ratkaisukeskeinen interventiomenetelmä on ihmekysymys, joka voi olla esimerkiksi seuraavaa muotoa:

Jos olisi tapahtunut ihme huomenna ja ongelmasi olisi ratkennut tai olisit luottavainen, että pystyt ratkaisemaan ongelmasi, mitä tekisit eri tavalla? Konsultti voi syventää ihmekysymystä esittämällä jatkotarkennuksia tapahtuneen muutoksen vaikutuksista:

- Miten asiakas ajattelee, toimii, tuntee eri tavalla?

- Miten asiakkaan toiminta on muuttunut?

- Mistä muutoksen voi konkreettisesti huomata?

- Miten muut toimivat, kun asiat ovat muuttuneet?

Soikkanen tiivistää hyvin toiminnallisten menetelmien keskeisen ajatuksen:

Toiminnalliset ja visuaaliset menetelmät tarjoavat laajan joukon mahdollisuuksia tehdä kehittämisestä kehittämistilanteista ja eläviä, luovia ja aikuisen oppimiseen vastaavia. Keskeinen ohje tai motto kehittäjälle on ”näytä tai pyydä tekemään, älä kerro”.

Esimerkki: jos henkilölle tulee mieleen käsiteltävään asiaan liittyvä tapaus, voi pyytää häntä luomaan tilanteen tilaisuudessa sen sijaan, että hän kertoo sen.

Tilanteen tekemisen etuina ovat, että

- osallistujat näkevät tapauksen eivätkä pelkästään kuule

- asioiden tekeminen luo ryhmään energiaa, mikä innostaa ryhmää toiminnan, tunteiden ja ajattelun tasolla

- ryhmä voi osallistua vuorovaikutukseen tekemällä ehdotuksia, ottamalla rooleja ja tutkimalla vaihtoehtoja

- henkilö, jonka näyttämä asia on, voi asettua tilanteen ulkopuolelle ja saada uuden näkökulman tilanteeseen.

Yhteenveto: Kirja tuntuu enemmänkin menetelmien markkinointimateriaalilta kuin kunnon oppaalta aiheeseen liittyen. Jonkinlaista kiinnostusta kirja kyllä herätti, mutta ei aivan vakuuttanut.

Rocks around the world

Stefan Glowacz ja Uli Wiesmeier kertovat kalliokiipeilystä ilman apuvälineitä: Rocks around the world (Sierra Club, 1996; englanniksi kääntänyt Martin Boysen; ISBN 0-87156-885-3).

Sain kirjan käsiini oikeastaan vahingossa, sillä olin kiinnostunut Sierra Clubin julkaisemista valokuvakirjoista, ja tämän otsikko tuntui lupaavalta. Mutta kyse ei ollutkaan kivistä sinänsä, vaan niiden kiipeämisestä, eri puolilla maailmaa.

Kirja kertoo kiipeämisestä eri kohteissa, ja samalla se kertoo kalliokiipeilyn kulttuurista, ja erityisesti kirjan tekijöiden suhtautumisesta kiipeilyyn. Kuvat ovat niin päätähuimaavia, että koin korkeanpaikan kammoa vaikka istuin turvallisesti sohvalla.

Kirjan tehnyt parivaljakko suhtautuu intohimoisesti kiipeilyyn, mutta samalla pohditaan myös vaaran viehätysti, sitä syytä joka saa jotkut kiipeilijät luopumaan turvaköysistä ja olemaan pelkästään omien raajojensa varassa, konkreettisesti. Jotkut kirjan kuvista ovat huimaavia siksikin, että kiipeilijälle ei tunnu olevan turvaköysiä, mutta tarkemmin katsoen köydet löytyivät osasta näitäkin kuvia, taustalle kätkettyinä.

Huimaa meininkiä, ei voi muuta sanoa.

Aila Meriluoto: Vihreä tukka

Että tämmöinenkin kirja on! Ja vähällä oli jäädä lukematta, sillä uusin kirjastolainan kolmesti ja nyt kirja piti pakosti palauttaa. Mutta viime hetkellä rupesin lukemaan, ja luin kerralla loppuun asti, Aila Meriluodon lastenromaanin Vihreä tukka (WSOY, 1982; ISBN 951-0-11368-9).

Kirja on lyhyt, 137 sivua, mutta Meriluoto onnistuu kertomaan melkoisen tarinan näillä sivuilla. Kirjasta tuli mieleen Ursula Le Guin, toinen suosikkikirjailijani, jonka tieteiskirjoissa ja fantasiatarinoissa on jotain samanlaista outoa väistämättömyyttä. Toiseksi vertailukohdaksi sopisi Doris Lessingin romaanisarja Canopus In Arcos, vieraiden sivilisaatioiden kuvaamisessa.

Tarkoitan tässä myös sitä, että Meriluodon romaani on kansainvälistä tasoa, kovaa kansainvälistä tasoa.

Meriluoto kertoo oudosta maailmasta, joka ehkä on tämä meidän omamme, eikä kuitenkaan ole. Ja väreistä on kyse, vihreästä tukasta joka on kielletty, ja harmaasta kylästä jossa eletään hissukseen, varoen tekemästä väärin.

Kirja kertoo rohkeudesta olla oma itsensä, erilaisista elämänkatsomuksista, siitä mitä kannattaa tavoitella ja miten nähdä elämässä kauneus. Jotenkin kummallisella tavalla Meriluoto kertoo elämänkokemuksesta, joka eroaa ihmisten maailmasta suuresti, mutta joka silti on tuttua, kuin tämän olisi unessa joskus elänyt.

Hieno tarina, niin lapsille kuin aikuisille, tarina siitä kuinka suurinkin mahti maailmassa voi olla sisältä tyhjää täynnä, ja kuinka elämä voi voittaa, kuolemassakin.

Ja myös elämästä, elämisen tavasta, siitä on kyse:

Mikään ei tapahtunut ihmeenä, taikatemppuna, yhdessä hetkessä. Siinä kai se ydin olikin: asioitten piti saada kasvaa ja kypsyä hoputtamatta, luonnollisesti kuin ruoho ja hedelmät. Silloin varmasti oli menossa minne pitikin. Sikäli kuin tiesi minne piti.

— Ei maailma ole suora viiva, sanoi Galdaramas ja nojasi mukavasti selkänsä Kurkurran keittiötuoliin. — Liikkuminen on ainoa rehellinen ohjenuora. Tuhat pientä erillistä liikettä mikä minnekin, ukkovarvas tuonne ja pikkuvarvas tänne ja olkapäät ihan eri päin, ja kokonaisuus siitä kumminkin syntyy. Suunta. Mutta ei ole pakko joka mättääseen kompastua. Ne voi kiertääkin ja silti matka joutuu.

Vantaa

En oikein tiedä, mitä voin sanoa Vesa Haapalan runoteoksesta Vantaa (Otava, 2007; ISBN 978-951-1-22103-6). Kirjasta oli Helmet-järjestelmässä viisi arviointia, keskiarvona kaksi tähteä, ei siis mitenkään mairittelevaa. Ja olen melko lailla samoilla linjoilla, jotenkin tämän kirjan olemassaolon syy ei auennut.

Kirja kuvaa Vantaata ja Uusimaata, ehkä erityisesti Vantaanjoen seutuja, ennen ja nykyisin, eri hahmojen näkökulmasta.

Tässä pieni katkelma, kohdasta jossa tuntui olevan kosketuskohtaa johonkin jonka mielsin antoisaksi, mutta silti, jokin tässä ei tuntunut toimivan:

Ehkä istuitte katoilla hajareisin katsellen päälakiamme
tai hohkasitte kellareissa varpaisiimme läpi lattian, 
kelluitte taivaan lasipohjaveneissä kosketuksen päässä
airoja lepuuttaen, kummastellen, kuinka pisarat putoavat liikkeisiimme:
miten ihminen pysähtyy, hätääntyy, tarttuu,
kaikki niin kaukana teistä, te ikuisuuden iltasoutelijat.

Kirja on Haapalan esikoisteos, ja lähtökohta on varsin haastava, pyrkiä puhumaan runon keinoin historiasta, tehdä se eläväksi tässä ja nyt. Mutta onnistuuko Haapala tässä, tai tulkitsenko hänen tarkoituksensa oikein - jäin epävarmaksi.

Sanottakoon vielä se, että Haapalan teos Kuka ampui Ötzin? kyllä teki vaikutuksen, vaikka jotain mammuttimaisuuden tavoittelua siinäkin kirjassa oli.