Tutkijat kertovat - kymmenen esseetä akateemisesta työstä

Keijo Räsänen on toimittanut monipuolisen kokoelman näkökulmia tutkijan työhön: Tutkijat kertovat - kymmenen esseetä akateemisesta työstä (Aalto-yliopisto, johtamisen ja kansainvälisen liiketoiminnan laitos, 2011; ISBN 978-952-60-4217-6).

Kirjassa on 146 sivua, ja teksti on melko isolla rivinvälillä ladottu, eli mitenkään iso urakka näiden artikkelien lukeminen ei ole. Ja toisaalta kirjoittajilla on sana hyvin hallussaan, ja myös sanottavaa, eli teos oli kaiken kaikkiaan mainio pakkaus luettavaa. Mainittakoon, että aiempi Räsäsen toimittama artikkelikokoelma Joko tunnet tämän tutkijan? - esseitä akateemisesta työstä oli myös varsin onnistunut.

Merkitsin teoksesta muistiin muutamia kiinnostavia huomioita, esimerkkinä Sara Lindström kommentti tietoaineistojen kohtalosta:

[H]uomasin kollegoiden keksineen omia virityksiä ja tallentavan aineistoa omille erillisille kovalevyille yhteisen tietoverkon rajojen tultua nopeasti vastaan. Pitkän ajan kuluessa kerätty materiaali on akateemisessa työssä lähes korvaamatonta, minkä vuosi kummastelen jatkuvasti, miksei yliopisto ota aineistojen säilyttämistä vakavasti.

Jouni K. Juntunen pohtii työn ja kulutuksen välistä yhteyttä suhteessa vapaa-aikaan:

[V]äitän, että kohtuullistettu työ johtaa pienempiin käytettäviin henkilökohtaisiin tuloihin ja vääjäämättä vähenevään kulutukseen. Vapaaehtoinen vaihtokauppa täysipäiväisestä työstä lisääntyneeseen vapaa-aikaan, kuten lyhyempään työviikkoon, edesauttaa siirtymään ekologisempaan elämäntapaan. Vapaa-ajan lisääminen ja kiireen vähentäminen mahdollistaa erilaisen elämäntyylin, jossa esimerkiksi liikutaan hitaammin, tehdään enemmän käsin ja viljellään omaan käyttöön.

Carol Kiriakos puolestaan kirjoittaa runollisesti väitöskirjansa tekemisestä ulkomailla, uudenlaisessa ympäristössä:

Katson alas renessanssikaupunkiin: jos ei täällä, ei sitten missään.

Tutkimukseni kaikuu alamäessä, joka johtaa työhuoneelleni.
Se vinkkaa silmää Cappuccino-kupillisen pohjalta
hehkuu auringon kuumentaman kiviseinän pinnalla
pörisee korkeaa ikkunaa vasten puskevassa kärpäsessä
tuijottaa takaisin huolestuneen professorin silmistä
maistuu heinäkuun helteen ylähuulelle nostamissa hikipisaroissa
takertuu kääntämääni kirjan sivuun
virtaa lävitseni taipuessani joogavenytykseen
tanssii polkkaa valkoisilla näppäimillä
väreilee innostuneen insinöörin puheessa
punottaa poskillani viinilasillisen jälkeen
jähmettyy kurkkuuni isäni haudalla
koputtaa kattoon sateisena päivänä
pakenee kuivuneen kaivon pohjalle
matkan kanssani aiuringon alta toisen luo.

Ja vihdoinkin, kaiken tämän jälkeen, asettuu mukavasti lepäämään virallisten kansien väliin, kaltaistensa keskuuteen.

Hieno kokoelma artikkeleita, esseitä, näkemystä tutkimuksesta.

Matkaopas tulevaisuuteen

Elina Hiltunen on kirjoittanut mainion yleistajuisen kirjan tulevaisuudentutkimuksesta, takakannen mottona ”tulevaisuuden edessä kannattaa olla nöyrä mutta ei nöyristellä”: Matkaopas tulevaisuuteen (Talentum, 2012; ISBN 978-952-14-1741-2). Kirjassa oli paljon pohdittavaa, ja myös laaja ja monipuolinen kirjallisuusluettelo tuotti lukuisia oivalluksia.

Hiltunen esittelee systemaattisesti tulevaisuudentutkimuksen metodiikkaa ja haasteita, siis sitä että tulevaisuutta ei periaatteessa voi ennustaa, vaikka toisaalta on pakko yrittää. Hiltunen tuo selkeästi esille ennakointimenetelmiä ja välineitä heikkojen signaalien tunnistamiseen, olkoon kyse sitten yksittäisen toimijan tai kokonaisen organisaation tarpeista.

Mainiota on myös se, että Hiltunen tuo esille myös kommunikoinnin merkityksen ja sen, että yksi tapa ennustaa tulevaisuutta on pyrkiä vaikuttamaan siihen, mikä on varsinkin isoille monikansallisille yhtiöille keskeinen tavoite ja lähtökohta. Riittää miettiä Nokian ja Applen keskinäistä taistelua ja miten siinä kävikään…

John L. Castin ajatuksia Hiltunen referoi perusteellisesti, erityisesti sitä että yhteiskunnan kollektiivinen mieliala, siis se mitä ryhmä ajattelee tulevaisuudesta, on se tekijä joka määrittää sosiaalisen käytöksen ja kollektiiviset tapahtumat: ”kun mieliala on ylhäällä, tapahtuu positiivisia asioita, kun se on alhaalla, tapahtuu negatiivisia asioita”.

Hauska anekdootti liittyi kemian harjoitustöihin Teknillisessä korkeakoulussa, tehtävänä suorittaa koe ja verrata tulosta teoriassa ennustettuun. Ja olennainen tarkistus kokeessa oli se, ettei saanto voinut ylittää sataa prosenttia, ja jos opiskelija väitti näin, joutui hän tekemään kokeen uudestaan.

Itselleni kävi kyseisessä harjoitustyössä niin, että kun tehtävänä oli määrittää rautanaulan nikkelipitoisuus, oli tutkittavaksi annettu vahingossa sinkkinaula, jolloin (oikea tulos) olisi ollut juurikin yli sata prosenttia, mutta fiksut opiskelijat tietysti skaalasivat saamansa tuloksen alle sataan prosenttiin. Ja läpi meni.

Ja otetaan vielä lyhyt tiivistelmä olennaisesta: ”Tulevaisuuden keskeinen tekijä olet sinä. Omalla toiminnallasi ja toimimattomuudellasi voit vaikuttaa sen kulkuun. Silloin kun et voi vaikuttaa, varaudu tulevaisuuden eri vaihtoehtoihin.”

Hiltunen viittaa kirjassa Roman Krznaricin teokseen How Change Happens - Interdisciplinary Perspectives for Human Development (Oxfam GB Research Report, February 2007), josta löytyy mainio katsaus muutoksen analyysiin eri tieteenaloilla, sekä neljän kohdan sabluuna muutostilanteen tarkasteluun:

• Who or what was involved in the change? (e.g. individual actors or state institutions)
  
• What strategies were used to bring about the change? (e.g. reformism, mass mobilisation)
  
• What were the contexts that affected how the change happened? (e.g. urbanisation, power relationships)
  
• What was the process or pathway of change? (e.g. demonstration effects, cumulative progress)
  

Toinen mielenkiintoinen lähdeviite johti Sarah Stachowiakin tiiviiseen yhteenvetoon eri tavoista, joilla muutos tapahtuu: Pathways for Change: 6 Theories about How Policy Change Happens (Organizational Research Services, 2009). Tässä dokumentissa esitetään kuusi teoriaa, joiden avulla tilannetta voidaan yrittää selittää, jaettuna kahteen kolmen teorian ryhmään:

• Global Theories:
  
  • “Large Leaps” or Punctuated Equilibrium Theory
    
  • “Coalition” Theory or Advocacy Coalition Framework
    
  • “Policy Windows” or Agenda Setting
    
• Theories about Advocacy Strategies or Tactics:
  
  • “Messaging and Frameworks” Theory
    
  • “Power Politics” or Power Elites Theory
    
  • “Grassroots” or Community Organizing Theory
    

Ei hassumpi muistilista tämäkään.

Yhteenveto: Pidin Hiltusen kirjasta, se on hyvä yhdistelmä teoreettisten välineiden esittelyä ja yleistajuista pohdintaa, mukaan lukien käytännön esimerkkitapaukset.

Take your iPad to work

Brian Proffitt on kirjoittanut kattavan teoksen iPadin käytöstä töissä, ja tämä on kohtalaisen hyvin ajan tasallakin: Take your iPad to work (Course Technology, 2013; 2. painos; ISBN 978-1-133-68670-5). Kirjan kannessa mainitaan, että teoksessa kuvataan 3. sukupolven iPadiä.

Kuitenkin iPadin käyttöjärjestelmän osalta kirja on jo vähän vanhentunut, sillä iOS 6 on ilmestynyt kirjan painoon menemisen jälkeen, mikä jonkin verran muuttaa käyttöä, ei tosin kovin isossa määrin.

Kirjassa kerrotaan perusteellisesti iPad-mallien välisistä eroista ja siitä, mitä kannattaa ottaa huomioon valinnassa. Samaten opastetaan, mitä kannattaa tehdä ennen iPadin käyttöönottoa, esimerkiksi Apple-tunnuksen luominen jne.

Opin kirjasta yhtä ja toista kiinnostavaa, sellaisia asioita joita itse opettelemalla en ollut tajunnutkaan. Toisaalta kirjassa on myös sellaista, joka ei itseäni kiinnostanut, erityisesti Amerikka-keskeiset asiat, mm. operaattorien palvelutarjonta iPadin käyttäjille. Ja osa kirjassa esitellyistä sovelluksista, vaikkapa bisnes-analytiikka, ei ole sellaisia joita ainakaan tällä hetkellä tarvitsisin työssäni.

Ja sekin on vielä sanottava, että jotkin kirjassa esitellyistä iPad-sovelluksista, appseista, eivät sovelluskaupassa annettujen arvioiden perusteella olleet läheskään niin houkuttelevia kuin kirja antoi ymmärtää. Esimerkiksi BlogPress- ja Analytics HD -appsit olivat saaneet kohtalaisen negatiivisia arvioita ohjelmistovirheistä johtuen, ja myös siksi että ilmenee ongelmia esimerkiksi käytettäessä suomalaisia aikaformaatteja.

Ortotopologi Aapo Heikkilä - Varjotutkija ja tähtiluennoitsija

Olavi Heikkinen on kirjoittanut Oulun yliopistossa vaikuttaneen "varjoluennoitsijan" ja "dosentin" elämäkerran: Ortotopologi Aapo Heikkilä - Varjotutkija ja tähtiluennoitsija (Oulun yliopisto, Oulun yliopistoseura ja Oulun yliopiston ylioppilaskunta, 2012; ISBN 978-952-42-9831-8).

Wikipediassa kerrotaan Aapo Heikkilän elämän perusasiat, mutta Heikkinen on tehnyt paljon työtä selvitellessään Heikkilän elämäntarinaa, sitä mikä kerrotusta on totta ja mikä tarinaa. Ja usein tosi on ollut ihmeellisempää kuin tarina.

En ole aivan varma, tulinko koskaan nähneeksi Heikkilää (jonkinlainen muistikuva on, mutta voi olla vääräkin), mutta hänestä olen kyllä kuullut kertomuksia, esimerkiksi vankeustuomioista opettajana ja lääkärinä esiintymisestä, jotka kummatkin osoittautuivat tämän kirjen perusteella osin perättömiksi, sillä tuomioita ei pantu täytäntöön.

Oulun yliopistossa Heikkilä loi - ja tässä voisi puhua taiteesta ja performanssista yhtä lailla kuin pseudotieteestä - ortotopologiaksi nimetyn "tieteenalan", jota Heikkinen yrittää kuvata seuraavasti:

Paljolta para-avaruuden ilmiöihin suuntautuva ortotopologia on Aapo Heikkilän kehittämä tieteenala tai oppiaine. Sen tarkka luonnehdinta on lähes mahdotonta, ja se sai jopa kehittäjältään ajan myötä toisistaan poikkeavia määritelmiä. Kyseessä oli näennäistiede, varjotiede, pseudotiede tai epätiede. - Vai oliko ortotopologia taidetta? Vaiko harmitonta huuhaata? Näin on moni kysynyt.

Kirjasta käy ilmi, miten Aapo - käytän tässä etunimeä kuten kirjassakin - oli lapsena ilmeisen kyvykäs oppimaan, mutta koulunkäynti jäi pahasti kesken, ja vaikka hän myöhemmin sai oikeuden jatkaa opintoja, ei ylioppilaaksi tulosta tullut mitään. Mutta Oulun yliopistossa Aapo osallistui luennoille ja omaksui laajan joukon tieteellistä käsitteistöä, ja alkoi tältä pohjalta kehitellä omia ajatuksiaan:

Vaikka Aapon teeseissä ja teorioissa ei ollut tiedekoulutuksen saaneiden mielestä kontrolloitua logiikkaa, ainakin hän käytti asiaansa esittäessä varsin korrekteja käsitteitä. Kun hän lisäksi puhui asioista tai sellaisten asioiden vierestä, jotka olivat alan ihmisistäkin vaikeasti ymmärrettäviä, ei kumma, että vieraat aluksi häkeltyivät. Kohta kyllä rentoutuivat. Aapo ei jättänyt toista kylmäksi.

Heikkisen kirjasta saa käsityksen ihmisestä, joka pystyi oppimaan ulkomuistista tavattoman paljon asioita, mutta näiden asioiden loogisten yhteyksien ja syvällisempien merkitysten hahmottaminen oli vaikeaa Aapolle.

Ja ortotopologialle tuntuu olleen myös jonkinlainen tarve tai tilaus, mistä toimittaja Markku Heikkilä totesi näin: ”Maailma on niin hullu, niin mielipuolinen paikka, että ortotopologia voi olla sille vain terveellistä.”

Aapo keräsi luennoillaan ja ihmisiä jututtaessaan kolehteja (tai "finansseja"), mutta yhtä tärkeää tuntuu olleen huomatuksi tuleminen ja arvostaminen:

Aapo oli nähnyt, että koulujakäyneen on helppo päästä herraksi. Mutta kun ne koulut olivat jääneet häneltä vähiin, niin piti kehitellä muita keinoja, jotta voisi elää herroiksi ja tulla huomatuksi.

Voi olla niinkin, että Aapo Heikkilä antoi työlle aikalaisiaan avaramman merkityksen. Ilmeisesti työ oli hänelle tavanomaista abstraktimpi käsite. Se ei merkinnyt vain jokapäiväisen toimeentulon saamista vaan myös itsensä toteuttamista ja omanarvontunteen vahvistamista.

Muita hyviä ominaisuuksia

Petri Tamminen puhuttelee lukijaa tiukasti kirjoituskokoelmassaan Muita hyviä ominaisuuksia (Otava, 2010; ISBN 978-951-1-25453-9). Sain teoksen käsiini e-kirjana, eikä sen lukemisessa kauaa mennyt, nämä olivat riemastuttavia kirjoituksia, esseiksikin näitä voisi sanoa.

Miehistä tässä kokoelmassa puhutaan, miehenä olemisesta, tai miehenä olemisen ongelmasta kun ei ole sellainen mies kuin odotetaan, vaan harrastaa ... lukemista:

Isänä en riitä, poikana en riitä, en riitä lentopalloilijana enkä remonttimiehenä, en ruoanlaittajana, en kirjallisuuden tuntijana. Kun luen, lakkaan miettimästä riittämistä. Lukemisen armo. Ulkomaailmassa tästä armosta ei ole mitään apua. Miesten maailmassa siitä on haittaa. Koulun aamuhartaudessa pelotti, että karjaisen kesken virrenveisuun PERKELE SAATANA; kun pelikaverit riisuvat pukukopissa kamppeitaan, pelkään että suustani pääsee: OLETTEKO MUUTEN LUKENEET MAILA PYLKKÖSEN RUNOJA? Niin lähellä on tuho täällä, niin lyhyt on askel suojatien reunasta rekkojen alle.

Toki on niin, että miehinen mieskin saattaa yltyä runolliseksi, mutta siinäkin on rajansa:

Se karhein kaikista saattaa saunaillassa kehua Joel Lehtosen Kuolleita omenapuita ja pyyhkäistä silmäkulmiaan. Mutta jos hänelle yrittää vastata, hän on niin etäinen jälleen, että heti huomaa ettei hän halua puhua sen paremmin Joel Lehtosesta kuin omenapuistakaan.

No, kyllä tässä kirjassa puhutaan myös naisista, ja niistä eroista mitä eri puolilta Suomea kotoisin olevilla ihmisillä on:

Meillä päin naiset määrittelevät itsensä ulkoa päin. He nimeävät jonkin olemassa olevan ryhmän tai luonteenpiirteen ja ilmoittavat sitten kuuluvatko siihen vai eivät. "Minä en ole kenkälaatikkoihminen.” Lausetta ei voi kääntää miehen kielelle, se katoaa käännettäessä olemattomiin. Toisen vastaavan naislauseen, "minä en ole jouluihminen", voi sen sijaan kääntää: "Joulu ei toimi." Meillä päin mies ei koskaan määrittele itseään vaan maailman.

Ja huumorista, siitä Tamminen puhuu myös, erityisesti huovismaisesta huumorista - "nobelistit ulos, humoristit sisään" - ja määrittelee varsin mainiosti suomalaisen huumorin olemuksen:

Suomalainen huumori on kuin tryffeli, sen löytämiseen tarvitaan sika. Olo on aina oudon sivistymätön ja syyllinen, kun hakeutuu huumorin hyllylle. Niin kuin olisi pahanteossa, aikaansa tuhlaamassa.

No, tämä vain maistiaisena tästä melkoisen tinkimättömästä, henkilökohtaiselta tuntuvasta kirjoituskokoelmasta, joka jätti lukijaansa jäljen.