Saako työssä viihtyä?

Pauli Juuti on kirjoittanut erikoisen johtamiskirjan, joka kertoo tarinaa, ja samalla se kertoo tavasta analysoida organisaatioiden toimintaa tarinoiden avulla: Saako työssä viihtyä? - tositarinoita työelämästä (Minerva, 2012; ISBN 9789524926089).

Löysin kirjasta esittelytekstin joka aika hyvin kertoi Juutin viestistä lukijalle: "Kuvitteellinen opintopiiri saa tehtäväkseen pohtia omaa suhdettaan työelämään. Jokaiselle annetaan luettavaksi Juha Siltalan kirja Työelämän huonontumisen lyhyt historia. Opintopiiriläiset tarkastelevat mm. työmotivaatiota, asenteita, organisaatiokulttuuria ja johtamista. Mukaansatempaava kirja kuvaa opintopiirin työskentelyä ja jäsenten omia kokemuksia työelämästä. Tositarinat avautuvat elämänmakuisina tilanteina ja episodeina."

Luin kirjan Helmet-järjestelmän kautta lainattuna e-kirjana iPadillä, ja samalla tämä oli ensimmäinen sähkökirja jonka tablettilaitteella luin. Kuvittelin että lukeminen olisi ollut raskasta, mutta eihän se ollutkaan, sillä uuden iPadin näyttö on kyllä erinomainen.

Lukuohjelmana oli Bluefire Reader, joka tulee Helmetin Ellibs-formaattia, ja alun pikku kangertelun jälkeen lukuohjelma toimi varsin mainiosti.

Juutin kirjassa on monenmoista tarinaa työelämästä, kun kuvitteellisen opintopiirin jäsenet kertovat omista kokemuksistaan ja käyvät myös haastattelemassa ihmisiä muissa työyhteisöissä.

Koin teoksen jonkinlaisena vastauksena (ja vastapuheenvuorona) Siltalan kirjalle, kritiikki oli paikoin aika kovaakin, mutta toisaalta Juuti katsoo työelämän tilannetta kyllä monesta eri näkökulmasta, kaihtamatta myöskään huonojen esimerkkien käsittelyä.

Kirjan tarinoissa on monenlaisia juttuja, mistähän Juuti lienee tämänkin löytänyt. "Tietotekniikan yksikön on aina pitänyt kyetä analysoimaan hyvin suuria tietomassoja. Ennen puhuttiin suurtietokoneista, nykyisin käytössä ovat supertietokoneet ja useiden tietokoneiden verkostot. Myös käsittelemämme datan määrä on räjähdysmäisesti kasvanut viime aikoina."

Vähän kankeaa teoksen teksti paikka paikoin on, eikä kehyskertomus ihan aina toimi vaan joskus tuntuu siltä että tässä puhuu paperi eivätkä ihmiset. Mutta kokonaisuutena teos teki kyllä vaikutuksen.

Kirjassa esiintyy opintopiirin työtä ohjaava ja arvioiva professori, joka samalla pohtii oman tutkimustyönsä metodiikkaa: "Professori oli alkanut joidenkin muiden tutkijoiden tavoin ymmärtää, että ihmistieteen oli avattava erilaisia näkökulmia ja tuotava puheiden monitulkinnallisuutta esille. Tutkimus voi parhaimmillaan kuvata maailmaa esittämällä erilaisia näkökulmia, joita eri ryhmillä heidän omassa ympäristössään oli. Tutkija voi lisätä lukijan ymmärrystä aiheesta kertomalla avoimesti omista pyrkimyksistään ja näkökulmistaan asian suhteen. Lisäksi tutkija voi aika ajoin mennä johonkin organisaatioon tekemään kehittämistyötä, joka tähtäsi erilaisten näkökulmien auki puhumiseen ja uudenlaisen työyhteisön todellisuuden rakentamiseen tältä pohjalta."

Hiukan yllättäen kirjassa on myös tutkimusmenetelmien välistä polemiikkaa ja tieteellisen tutkimuksen merkityksen pohdintaa: "Professorin mielessä kiehui, kun hän ajatteli, kuinka kapea-alaisesti yliopistossa suhtauduttiin laitosten tuloksiin. Tuloksina pidettiin pääosin taloudellisia tuloksia, vaikka professorin mielestä todellisia tuloksia olivat tutkimuksissa saadut tulokset. Hänen mielestään nämä todella tärkeät seikat eivät päässeet esille laitoksen toimintaa arvioitaessa."

Kirjan anti lukijalle on ehkä eniten siinä, että se auttaa hahmottamaan omaa tilannettaa ja työyhteisöään monesta näkökulmasta, ja näkemään myös mahdollisuuden muutokseen, olkoon se sitten oman toimintatavan muuttamista, työpaikan vaihtoa, tai organisaation muuttamista.

Ja sekin kai on myönnettävä, että e-kirjojen lainaaminen alkoi kyllä tämän perusteella kiinnostaa, vaikka ikävä kyllä yhtä ja toista haastetta oli matkan varrella ennen kuin tämän e-kirjan sain iPadille ladattua ja avattua. Muun muassa piti olla Adoben käyttäjätunnus, eikä senkään luominen ihan tuosta vain onnistunut.

Rehti mies Jeesus & kieromieli Kristus

Philip Pullman kertoo ison kertomuksen, suurella sydämellä: "Tämä on tarina Jeesuksesta ja hänen veljestään Kristuksesta." Kirjassa katsotaan, mistä kaikki oikein sai alkunsa, miten kirkko syntyi ja mitä Jeesus olisi siitä ajatellut: Rehti mies Jeesus & kieromieli Kristus (Tammi, 2012; suom. Helene Bützow; ISBN 978-951-31-6193-4).

Pullman tulkitsee uusiksi Jeesuksen elämän ja kuoleman, ja kertojan roolin saa Jeesuksen veli Kristus, jolla oli suuri vaikutus siihen millaisena Jeesuksen tarina jäi elämään.

Sunday Times kuvaili kirjaa termillä "kuin Fabergén tekemä käsikranaatti", ja melkoisesti räjähdysvoimaa tässä tarinassa on, mutta Raamatun alkuperäistä kertomusta tässä ei unohdeta eikä herjata vaan pikemminkin yritetään palata alkuperäiseen tarinaan, siihen ihmiseen evankeliumien taustalla josta kaikki sai alkunsa.

Mitä Jeesus todella sanoi, ennen kuin sanomiset myöhemmin kirjattiin evankeliumeihin. Ja miksi tuntuu siltä kuin Raamatussa kerrottaisiin kahden eri henkilön sanomisista? Tähän Pullman tarjoaa ratkaisuksi ajatusleikkiä: mitä jos Jeesus olisikin ollut kaksonen, ja pienempi ja heiveröisempi näistä kahdesta oli nimeltään Kristus.

Näin Pullman: "Herra, jos uskoisin sinun kuuntelevan, rukoilisin ennen muuta, että jokainen sinun nimissäsi perustettu kirkko pysyisi köyhänä, vaatimattomana ja vailla valtaa. Ettei se voisi käyttää mitään muuta kuin rakkauden mahtia. Ettei se heittäisi ketään ulos. Ettei sillä olisi omaisuutta eikä lakeja. Ettei se tuomitsisi vaan antaisi anteeksi. Ettei se olisi kuin palatsi, jossa on marmoriseinät ja kiiltävät lattiat ja vartijat ovilla, vaan niin kuin puu jonka juuret ovat syvällä maaperässä, joka tarjoaa suojan linnuille ja eläimille, kukkii keväisin, antaa varjoa paahtavassa auringossa ja hedelmää syksyllä ja muuttuu aikanaan hyväksi, lujaksi raaka-aineeksi puusepille ja kylvää tuhansittain siemeniä, joista kasvaa sen paikalle uusia puita."

Vaikuttava, humaani muotokuva - tämä teos ei voi olla liikuttamatta lukijaansa.

Räsymatto levitoi - arkirunoja

Tuula Sandström tekee vaikutuksen tällä runokokoelmallaan: Räsymatto levitoi - arkirunoja (Enostone, 2011; ISBN 978-952-5960-04-4). Ehkä näissä runoissa arkeakin on, mutta en minä näitä kyllä erityisen arkisina pitäisi, paitsi sillä tavalla että arki on elämää, elämä on arjessa.

Runokirjassa on 131 sivua, eli mitenkään ohut vihkonen tämä ei ole. Ihan kaikki runot eivät kolahtaneet, mutta miksi pitäisikään. mutta joskus lyhytkin runo voi riittää kertomaan olennaisen:

Naura täyttä kurkkua
kun on ampiainen nielussa.

Huumoria näissä runoissa on, jonkinlaiseksi ironiaksikin tyylilajia ajoittain voisi sanoa:

Minulla on ongelma:
yö on loputon ja
paperi jo lopussa.

Huomenna
sinä löydät itsesi
tämän kaupungin
seinäkirjoituksista.

Ja mukana on lempeää havainnointia elämästä:

Patikkaretkellä palatessa
havunneulanen hiuksissa

on paljon paljon muuta
kuin kuivunutta puuta

Ja vaikka tässäkin runossa on arki läsnä, sen sanoma on kaikkea muuta kuin arkinen:

Minulle pyhyys
on käsin kosketeltavaa

syvää ihoa, veren sykettä,
sinua

Hieno kokoelma, runoja!

Ihan tavallisena päivänä

Kate Atkinsonin dekkaria on kehuttu hurjasti, jopa ihmetyttävässä määrin, joten pitihän se tarkistaa mistä tässä on kyse: Ihan tavallisena päivänä (Schildts, 2011; suom. Kaisa Kattelus; ISBN 978-951-50-2112-0). Mutta vaikka Atkinson peittoaa perusdekkarin mennen tullen, en tätä nyt ihan ihmeellisenä pitäisi, vaikka kirjasta kyllä pidinkin.

Niin, ja varasin kyllä sarjan seuraavankin dekkarin, One Good Turn, jossa kirjan yksityisetsivä Jackson Brodie jatkaa tutkimuksiaan.

Tässä kirjassa Brodie saa tutkittavakseen kolme rikostapausta, joille ei päällisin puolin ole mitään tekemistä toistensa kanssa, mutta jotenkin rikokset kuitenkin alkavat kietoutua yhteen: kolmevuotiaan lapsen katoaminen, toimistossa tapahtunut surmatyö ja miehensä kirveellä tappaneen naisen tapaus.

Selvittämättömiä rikoksia tutkiessaan Brodie joutuu selvittelemään myös omia perhesuhteitaan, ja Atkinson punoo näppärästi yhteen yksityisetsivän ja hänen asiakkaidensa elämänlankoja, niin että lukija on välillä ihmeissään että miten tässä nyt näin kävikään.

Dekkarin kirjoittajana Atkinson on taitava, ja kuten hyvässä dekkarissa aina, tässäkin puhutaan paljon muusta kuin rikoksista, ihan koko elämästä.

Pölkky

Mikko Rimmisen romaani sai välillä raivon partaalle: jatkuuko tätä haahuilua vielä pitkäänkin? Ja melkein samaan syssyyn tuntui siltä, että näin hienoa kieltä voisi lukea loputtomiin: Pölkky (Teos, 2007; ISBN 978-951-851-124-6).

Pölkky kertoo nimettömäksi jäävästä miehestä, joka saapuu yöllä Helsinkiin ja saa hoidettavakseen Kaisaniemessä olevan luistinradan jäädyttämisen. Kertoja pyörittelee tästä asetelmasta kummallisen tarinan, jossa otetaan kantaa vaikka mihin asioihin, ikään kuin (ja juurikin) miehen tarina olisi vain tekosyy lähteä jaarittelemaan niitä näitä.

Eikä Rimminen jätä hyödyntämättä tätäkin asetelmaa: "[O]nhan tunnettua että käyttökelpoiset romaanihenkilöt ovat käyneet siinä mitassa harvinaisiksi, että näiden kintereillä noljakoi alituiseen koko joukko tarinankipeitä kertojia vaanimassa tilaisuutta tarttua toimeen."

Rimmisen huumori on jotensakin vinoa, ja jotenkin hän kerta kerran jälkeen löytää näkökulmia joissa maailma näyttää venähtäneen tavalla tai toisella: "[H]änen katsantokulmastaan näytti poika oikeastaan niin pieneltä, että hiekassa olisi yhtä hyvin voinut törröttää tatti tai, lähinnä johtuen pojan olemusta leimaavasta terhakkaalla tavalla vakavoituneesta yleisilmeestä, jokin muu kiinteämaltoinen sieni."

Aika ajoin koin olevani tavattoman väsynyt polveilevaan kerrontaan ja temppuiluun sanomisen kanssa. Suurimman osan aikaa kertojalla tuntui olevan aikaa vaikka minkälaiseen pohdintaan, kunnes taas hypättiin päähenkilön toimiin kiinni sekunnintarkasti asiasta raportoiden.

Mutta kyllä tämä romaani toimii, barokkisuudestaan huolimatta. Ja vaikka joku voisi pitää romaania hyvin pitkäksi venytettynä vitsinä, kyllä tässä jotain olennaista on, kun vain keksisi vielä mitä.