Temppelin aave

Robert van Gulik vie lukijan jälleen kerran 600-luvun Kiinaan, senaikaisten tapojen ja uskomusten pariin: Temppelin aave (WSOY, 1987; suom. Leif Forsblom; ISBN 951-0-14271-9). Tarinassa liikutaan korkealla vuorella sijaitsevassa Purppurapilven temppelissä, josta liikkuu huhuja kätketystä aarteesta.

Tuomari Dee ja hänen apulaisensa Ma Joong ryhtyvät selvittelemään salaperäiseltä Jade-tytöltä tullutta viestiä, johon tuntuu kytkeytyvän varastettu keisarin kulta-aarre ja selittämätön kaksoismurha.

Mukavasti tässä pyöritetään dekkaria varsin eksoottisessa kulttuurissa, ja joidenkin "tutkimusmenetelmien" osalta tulee mieleen että niinköhän näitä taitoja on ennenkin osattu. Kiinalaista pikaruokaa, sanoisin, länsimaiseen makuun valmistettuna.

Ken sutta pelkää

Tämä Karin Fossumin dekkari on suomennettu nimellä Ken sutta pelkää, mutta luin sen ruotsinkielisenä versiona: Den som fruktar vargen (Forum, 1999; översättning Helena och Ulf Örnkloo; ISBN 91-37-11498-0). Alkuperäisteoksen nimi on Den som frykter ulven.

Dekkarin päähenkilö on poliisi, Konrad Sejer, mutta kestää melko kauan ennen kuin poliisit tulevat tarinaan mukaan. Ja kesti aika lailla ennen kuin pääsin juonesta jyvälle, sen verran erikoisella tavalla Fossum romaanin käynnistää, mielisairaan henkilön näkökulmasta kerrottuna.

Olin jopa jättää kirjan kesken. Mutta se olisi ollut sääli, sillä varsin hyvin tämä dekkari pysyy koossa.

Teosta voi pitää psykologisena jännityskertomuksena, ja psykologialla - tai ehkä pikemminkin psykiatrialla - on teoksen juonessa keskeinen rooli. Samalla Fossum kertoo siitä, miten elämässä voi sattua vaikka mitä, myös sellaisia asioita jotka saavat ihmisen luhistumaan. Ja kuinka kaukana itse kukin onkaan luhistumisesta, jos oikein huonosti kävisi?

Ja toisaalta, missä määrin olisi edes syytä olla kiinnostunut "tavallisista" ihmisistä: "[V]anliga människor [...] - jag menar de som lyckas, de välutrustade, målmedvetna människorna som följer alla regler, some utan svårighet når sina mål, som har perfekta sociala antenner, som navigerar med största självklarhet och som kommer dit de vill, får som de vill - finns det nåt some helst intressant med dem?"

Kirjassa etsitään rikollisia, mutta samalla Sejer etsii itseään, ja Sejerin keskustelut mielisairaalasta karanneen potilaan lääkärin kanssa ovat kirjan kiinnostavinta ja kiehtovinta antia. Poliisi ja psykiatri katsovat maailmaa kumpikin omasta näkökulmastaan, mutta voivatko nämä näkemykset koskaan kohdata toisiaan?

Sen verran hyvä oli tämä Fossumin dekkari, että täytyy kyllä lainata toinen kirja samasta sarjasta; lienevätkö muut yhtä hyviä?

Keisarin helmi

Robert van Gulikin muinaiseen Kiinaan sijoitetut dekkarit eivät ole hassumpia, varsinkin jos ei jaksa syventyä mihinkään kovin monimutkaiseen kertomukseen. Jatkoin näiden luekmista, ja sopivan annoksen pikaruokaa tarjosi dekkari Keisarin helmi (WSOY, 1991; suom. Juhani Jaskari; ISBN 951-0-17035-6). Kirjassa juodaan teetäkin, mutta nimi ei viittaa samannimiseen teelajiin.

Tuomari Dee joutuu jälleen kerran kummallisen tapausketjun todistajaksi, kun ensin soutukilpailussa tapahtuu kuolemantapaus, ja tämän jälkeen seuraa murha toinen toistaan.

Tarinassa liikutaan antiikkikauppiaiden parissa, ja muinaisilla uskomuksilla ja vanhalla rappeutuvalla virranjumalattaren temppelillä on osuutensa tapahtumiin. Mukavasti tässä maalaillaan mennyttä maailmaa, mutta samalla tietysti myös kommentoidaan nykyaikaisempaa maailman menoa.

Haurasta lasia - komisario Guido Brunettin tutkimuksia

Donna Leonin dekkari oli saanut vain kolme tähteä Helmet-järjestelmässä (20 arviota), mutta ei tämä hassumpi ollut: Haurasta lasia - komisario Guido Brunettin tutkimuksia (Otava, 2008; suom. Kristiina Rikman; ISBN 978-951-1-22452-5).

Voi olla, että olen jonkin Leonin dekkarin aikoja sitten lukenut, mutta siitä en muistanut mitään, komisario Guido Brunetti tuntui ihan tuoreelta tuttavuudelta.

Osasyynä dekkariin tarttumiseen oli Markus Springin julkaisema valokuvasarja Venetsiasta. Ja kirja osoittautui kiinnostavaksi, siinä selvitettiin henkirikoksen lisäksi myös Venetsian poliittista kähmintää ja ympäristörikoksia, erityisesti vesien saastumista.

Leon kirjoittaa Venetsiasta uskottavasti, siitä Venetsian todellisuudesta joka jää turisteilta näkemättä ja kokematta. Ehkä kirjassa oli jonkin verran väsähtäneisyyttä, mutta toisaalta suhteellisen verkkainen tahti tuntui oikein mukavalta, miksi dekkarissa pitäisi koko ajan tapahtua jotain järisyttävää.


Sekin oli mukavaa, että kirjassa kerrotiin lasinteosta perinteisin menetelmin, sillä juuri vastikään tuli käytyä Iittalan lasimuseossa ihailemassa lasiesineitä ja katsomassa lasinteon välineistöä.

Ei hassumpi kirja, vähän pikaruokaahan tämä oli mutta ei liian pöhötyttävää. Voisi Leonin dekkareihin palata ehkä toistekin.

Super-Cannes

J. G. Ballardin kirjoja en ole lukenut montakaan, jotenkin hänen tuotantonsa vain ei ole isommin kolahtanut. Mutta kirjaston poistomyynnistä 50 eurosentillä ostamani tieteisromaani oli oikein mainio: Super-Cannes (Like, 2006; suom. Hannu Tervaharju; ISBN 952-471-853-7).

Onko kirja tieteiskirjallisuutta vai ei, sitä voi kysellä, mutta kyllä romaanissa eräänlaista utopiaa – tai pikemminkin dystopiaa – hahmotellaan, ja tieteen ja tekniikan sekä talouden innovaatioita yritetään vauhdittaa.

Ja kun ajattelee Suomen tai miksei Euroopankin politiikan tämän hetken teemoja, kirja tuntuu olevan hyytävällä tavalla ajan tasalla: ihmisistä halutaan lisää tehoja hinnalla millä hyvänsä.

Kirjaa voisi kuvailla myös psykologiseksi jännitysromaaniksi, tai miksei myös yhteiskuntakriittiseksi teokseksi. No, ajatus yli-ihmisestä joka tapauksessa tuo romaaniin tieteiskirjallisuuteen viittaavia teemoja. Ja toisaalta tässä on kyseessä myös dekkari, jossa yritetään selvittää aiemmin tapahtuneiden väkivallantekojen syitä.

Saramagon romaani Luola tuli mieleeni kirjan alkusivuilla, eikä tämä ajatus hullummalta tunnu jälkikäteenkään. Toisaalta Saramago on aivan toisenlainen kertoja, ja hänen tapansa kuvata maailmaa niin tavattoman vivahteikas, että vertailu on vaikeaa, mutta kyllä teemoissa jotain samaa on nähtävissä.

Saramago tuo tarinaansa maanläheistä ja ihmisen historiasta kertovaa kudelmaa, mikä Ballardilta puuttuu. Ballard puolestaan tykittää huipputekniikan parissa työskentelevien huippuosaajien stressitasoilla ja ajatuksella siitä, että menestyminen edellyttää psykopaattista asennetta – vai edellyttääkö?