Loimu ja lumi - romaani vuodesta 1812, jolloin Moskova paloi

Harri Tapper ei ole minulle tuttu kirjailija, mutta tähän romaaniin tykästyin nopeasti, niin omaperäisellä tavalla Tapper kirjoittaa historiasta: Loimu ja lumi - romaani vuodesta 1812, jolloin Moskova paloi (Atena, 2012; ISBN 978-951-796-812-6)

Kirjan päähenkilöinä voi pitää Ranskan ja Venäjän keisareita, Napoleon I:stä ja Aleksanteri I:stä. Kummastakaan Tapper ei piirrä mitenkään imartelevaa kuvaa, voisipa sanoa että tässä pudotetaan patsaita jalustalta. Samalla Tapper tuntuu hallitsevan historian tapahtumat ylivertaisesti, sillä vaikka tarinankerronta on omaperäistä on siinä myös tuttuja juttuja historian oppitunneilta.

Voiko sodasta kirjoittaa huumorilla? No, Tapper siihen kyllä näköjään pystyy, mikä ei tietenkään tarkoita etteikö sodan tragedia kävisi romaanista ilmi. Pikemminkin on niin, että huumori tekee tragedian entistäkin pistävämmäksi.

Venäläisestä sielusta - jos näin voi sanoa - Tapper piirtää kuvaa, joka tuntuu todenmukaiselta vaikka ei imartelekaan. Esimerkiksi virkamiesten lahjonta tuntuu kuuluvan kulttuuriin - lääkärille mennessä saa vammoihin nokkosia balsamin sijaan, jos ei ole millä lahjoa.

Melkoinen tarina tämä on, historiaa kumartelematta mutta sitä ymmärtäen Tapper kertoo niin vallanpitäjien pähkähulluista oikuista kuin maaorjien tarpeesta turvautua huumoriin kestääkseen kohtaloaan.

Emme ole dodo

Jostain syystä en millään päässyt liikkeelle lukemisessa tämän Juha Kulmalan runokokoelman kanssa: Emme ole dodo (Savukeidas, 2009; ISBN 978-952-5500-45-5). Ehkä olin väärin virittyneessä tilassa, tai muuten vain väsähtänyt, tai sitten liian vähän väsynyt.

Nimittäin kun sitten taas otin kirjan käteeni, aamuäreänä, flunssan oireista kärsivänä, pääsin runoihin sisälle. Mikä sai lukemaan olivat runojen sisältä löytyvät erikoiset sanonnat, rinnastukset, kielikuvat. Arkista kieltä, karheaa ja makeaa sekaisin, lukijan päätä pöllyttäen.

Seuraavassa on muutamia katkelmia runoista, sellaisia jotka riemastuttivat niin että oli pakko ne ylös merkitä.

kitarariffi menee niveliin, taju kaiken rajallisuudesta
iskee kuin hillo ikeniin
 
- - -

mitään niin kauheaa ei tehdä öisin kuin jokainen päivä
nimikoitujen täytekynien murskatessa
hehtaareittain inhimillisiä
                  vuosikymmeniä & iloja

- - -
 
maailmaksi luulema näytönsäästäjä räpsähtää pois
ja suora yhteys
                 pomppaa päälle kuin apina kaapista

Viides nainen

Henning Mankellin dekkarissa Viides nainen joutuu Kurt Wallander selvittelemään raakoja murhia ja kuolemantapauksia, ja johtolangat tuntuvat vievän tyhjän päälle. Luin kirjan ruotsinkielisenä versiona: Den femte kvinnan (Ordfront, 2002; ISBN 91-7324-909-2).

Mankell pohtii kirjassa kostoa ja sen oikeutusta, ja samalla niitä muutoksia joita ruotsalaisessa yhteiskunnassa on tapahtunut. Eräs teoksen teemoja on se, missä määrin yhteiskunnalliset olosuhteet ovat loppujen lopuksi ne, jotka selittävät rikokset ja niiden syyt.

Yhteiskunnan ilmapiiri on koventunut, ja poliisiin kohdistuu yhä enemmän arvostelua. Jotkut aktivistit ovat perustamassa vapaaehtoisvoimin toimivia korttelipoliiseja, mistä ei seuraa kuin harmia, varsinkin kun poliisi on jo entisestään ylityöllistetty.

Entä mistä kaikki sitten johtuu? Näin Mankell: ”När jag växte upp var Sverige fortfarande ett land där man stoppade sina strumpor. Jag lärde mig till och med i skolan hur man gjorde. Sen plötslig en dag var det slut. Trasiga strumpor slängde man. Ingen lagade sina trasiga raggsockar längre. Hela samhället förvandlades.”

Niinpä: sukkien parsiminen loppui, ja samalla muuttui yhteiskunta, eikä enää välitetty siitä mitä muille ihmisille oli lupa tehdä ja mitä ei.

Ja löytyy kirjasta muutakin pohdittavaa, esimerkiksi siitä että hyvä tahto ei yksinään riitä tekemään hyvää: ”[…] en god vilja som inte är klädd i förnuft leder till större katastrofer än dom handlingar som bygger på illvilja eller dumhet.”

Kirjassa oli paikka paikoin tyhjäkäyntiä, ja tuntuu että Mankell harhautuu syrjäpoluille, mutta hyvin hän kirjoittaa, ja Wallander on poliisihahmona sopivan inhimillinen ja ristiriitainen, arjen paineessa lukijalle tuttu, niin että tätä kirjaa kyllä lukee mielellään.

Sitomisen taito - ja muita novelleja

Suomessa osataan kirjoittaa novelleja, sen todistaa Saija Nissinen kokoelmallaan Sitomisen taito - ja muita novelleja (Atena, 2012; ISBN 978-951-796-813-3). Tarinat jättävät lukijan pohdiskelemaan, ja yllätyksiäkin piisaa.

Mutta ehkä olennaista novelleissa on niiden luoma tunnelma, joka herättää mielikuvan lapsuudesta, tai vaikkapa siitä miten elämästä voi ajautua sivuraiteille, ja jopa olla itsekään tätä huomaamatta.

Pientä kulmikkuutta, hiomattomuuttakin, joissakin novelleissa oli, mutta hyvin ne toimivat, ja ehkä tämä karheus teki niistä entistä uskottavampia. Ihastelin novellia novellin perään, ja vaikka jonkin verran olin aistivinani teemoissa toistoa, ei se häirinnyt, päinvastoin, näistä novelleista piirtyi laajempi kaari yhdessä kuin erikseen.

Monen moista outoa näkökulmaa elämiseen, elämisen muotoihin, löytyy näistä tarinoista, ihmiskohtaloista.

Ja vasta luettuani kokoelman huomasin, että kyseessä on Nissisen esikoisteos. Kuvittelin tätä jo pari teosta julkaisseen kirjailijan työksi. Hieno suoritus, esikoisteokseksi varsinkin.

Thomas Bernhard: Hengitys

Thomas Bernhardin muistelmien kolmas osa on saatavilla suomeksi, ja se on kauhea ja ihmeellinen: Hengitys (Lurra Editions, 2012; suom. Olli Sarrivaara; ISBN 978-952-5850-24-6). Olen lukenut muistelmien edelliset osat (Syy ja Kellari), joissa Bernhard kuvaa natsismin ja katolilaisuuden riivaamaa Itävaltaa.

Bernhardin suuri intohimo oli laulaminen, mutta keuhkotauti tuhosi uran jo ennen alkuaan. Tässä kolmannessa osassa saamme kuulla, miten se tapahtui.

Bernhardin isoisä sairastuu, ja samalla sairastuu Bernhardkin, märkivään keuhkopussintulehdukseen, ja joutuu sairaalaan kuolevien osastolle, josta juuri kukaan ei hengissä selviä. Mutta Bernhard päättää pysyä hengissä, vaikka hänen voimansa ovat tyystin kadonneet. Päivittäin hänen rintaansa punkteerataan ja sieltä valutetaan kumiletkulla litrakaupalla märkivää nestettä kurkkupurkkiin.

Bernhardin teksti on tavattoman koukeroista, ja näissä elämänkertakirjoissa koko teksti on ladottu yhdeksi kappaleeksi. Niin, ja kirjojen pessimismin määrää on vaikea ylittää. Mutta Bernhard on myös viiltävän rehellinen, ja teksti on kaikessa kauheudessaan (voiko mikään mennä huonommin? … kyllä voi) tavattoman lohdullista ja inhimillistä.

Kirjassa pohditaan sairaalan ja lääkärien toimintaa, ja kuolevien ihmisten kohtaloita, joita Bernhard sängystään seuraa, ja vaikka tilanne on hirvittävä, tottuu hän lopulta tähänkin kauheuteen, siihen että heti kun kuolleen potilaan vuode on tyhjä tuodaan siihen seuraava kuolemaa odottava potilas.

Kuolemasta tulee Bernhardille tuttu, ja hän noteeraa kokemuksensa rauhallisesti, lakonisesti, ja kaikesta tästä hirvittävyydestä huolimatta tekstin lukija ikään kuin valaistuu, näkee kuolemassa ihmisyyden, joka niin helposti elämän askareissa ja kilvoittelussa unohtuu.

Ja tosiaankin, Bernhard parantuu sairaudestaan, ja hänet passitetaan toipilaaksi keuhkosairaitten hoitokotiin. Siellä hän rupeaa ihmettelemään, ovatko lääkärit tehneet virheen lähettäessään hänet paikkaan, jossa on tuberkuloosia sairastavia potilaita, hänet jonka vastustuskyky on lähes olematon. Ja todellakin, lääkärit ovat tehneet virheen, sillä kirjan lopussa Bernhardilla todetaan tuberkuloosi, ja hän joutuu uudelleen toipilaaksi, tällä kertaa tuberkuloosin takia.