Jokuveli - Elämä ja vaikuttaminen ubiikkiyhteiskunnassa

Hyvä puheenvuoro! Semmoinen on Mika Mannermaan kirja Jokuveli - Elämä ja vaikuttaminen ubiikkiyhteiskunnassa (WSOYpro, 2008).

Kirjan "jokuveli" on Orwellin isonveljen eräänlainen vastakohta, ja tarkoittaa sitä että ubiikiyhteiskunnassa kaikki voivat valvoa toistensa tekemisiä. Tästä syntyy kiinnostavaa pohdintaa sitä, missä mennään, mistä tullaan ja mitä kannattaisi tavoitella.

Onko tietoyhteiskunnan ja talouden myllerrysten keskellä mitään pysyvää? Jokin sentään pysynee, tässä Mannermaan ehdotus, joka on suorastaan lyyrinen: "Jos rakkauden tarve on tulevaisuuden pysyvyys, kuten luulen, siitä seuraa, että kaikki yhteiskuntamallit ja skenaariot, jotka estävät tai vaikeuttavat ihmisten perustavaa tarvetta rakastaa ja saada osakseen rakkautta ovat tuhoon tuomittuja."

Ubiikkiyhteiskunta ja tietoyhteiskunta ovat termeinä hämäriä, mutta niitä voi pyrkiä konkretisoimaan. Ubiikkiyhteiskuntaa Mannermaa kuvailee kolmentyyppisen viestinnän lajin avulla:

• ihmisten keskinäinen kommunikaatio verkossa
  
• ihmisten ja esineiden välinen viestintä
  
• ajan mittaan lisääntyvä tiedonsiirto esineiden välillä
  

Mannermaa viittaa IDC:n vuonna 2007 tekemään arvioon digitaalisen tiedon määrän kasvusta: vuosittainen kasvu 57% ja kuusinkertaistuminen vuodesta 2007 vuoteen 2010. Äskettäin (kesäkuu, 2011) päivitetty IDC:n analyysi kertoo että tahti jatkuu, vuonna 2011 dataa arvioidaan olevan 1.8 zettatavua (ZB, 10^21 tavua) ja vuoteen 2020 mennessä määrä voi 50-kertaistua.

Tiedon määrän lisääntymisestä ei seuraa vain teknisiä vaan myös yhteiskunnallisia kysymyksiä: Kuka omistaa minun geeni- tms. tietoni? Kenellä tai millä taholla on oikeus saada käyttöönsä tietoja ja tehdä niillä tutkimusta tai bisnestä? Jne. Jne.

Tiedon määrän lisääntyessä voimistuu myös instantismi, se että ihmiset haluavat asioiden tapahtuvan heti eivätkä suostu odottamaan: "Ennen päivän kohokohtiin kuuluivat aamun Hesari ja Ylen puoli yhdeksän uutiset. Eivät kuulu tulevaisuudessa. Tieto, viihde ja kommunikaatio on saatava heti."

Entä sitten virtuaaliheimot ja virtuaalikansat? Mannermaa pohtii sitä, onko al-Quida malliesimerkki virtuaalikansasta, jota kuvaavat muun muassa jäsenten huomattava samankaltaisuus, yhteisesti jaetut vahvat arvot, voimien yhdistämisestä syntyvä etu ja universaali missio. Myös Microsoft ja Nokia ja muut kansainväliset yritykset ovat vähintäänkin globaaleja virtuaaliheimoja, elleivät jopa virtuaalikansoja.

Elämä virtuaaliheimossa ei ole ongelmatonta: "Jokaisen ikäluokan on opeteltava [...] ymmärtämään tätä maailmaa, kunnioittamaan elämää, ihmisten erilaisuutta ja rauhanomaista kanssakäymistä ja oppia tieteen tuloksia. [...] uuden ihmisenalun pitäisi sivistyä elämänsä varrella. [...] Pitäisi osata erottaa tieto humpuukista ja olla nielemättä mitä vain."

Voiko sivistyminen tapahtua verkossa, esimerkiksi vertaissivistämisen avulla? Mitä sitten kun kaikki eivät tällaisiin keskusteluihin osallistu?

Mannermaa lanseeraa "yksinkertaisuuden filosofian", simplismin, joka oppeihin kuuluvat muun muassa "poisrajaaminen", "unohtaminen", "loisiminen" ja "ole keskinkertainen ollaksesi huippu". Näin Mannermaa: "Simplismi raivaa tilan jonkin hyvän mahdollisimman tehokkaalle tavoittelulle juuri siksi, että se opastaa tekemään useimmat asiat vain keskinkertaisesti."

Jokin tässä simplismin kuvauksessa häiritsee, mutta ihan en osaa sanoa mikä. Sinänsä mainiota on huomata, että kaikkea ei kannata yrittää tehdä esimerkillisesti, sillä useimmissa asioissa riittää "rimaa hipova" suoritus vallan hyvin.

Mannermaa pohtii myös poliittista päätöksentekoa: "[V]allitseva poliittinen kulttuuri länsimaissa omaa monia piirteitä, jotka ovat lähes vastakkaisia tulevaisuussuuntautuneen ajattelun peruslähtökohdille." Esimerkkejä tästä ovat lyhytjännitteinen toimintapa sekä sektoraalinen "not my job" -ajattelu. Mannermaa sanoo asian esimerkillisen selkeästi: "[P]äämäärärationaalista yhteiskunnallista keskustelua kuitenkin kartetaan yleisesti, ja sen sijasta käydään mieluummin välinerationaalista keskustelua keinoista, esimerkiksi kilpailukyvystä."

Tässä yhteydessä voisi miettiä esimerkkinä myös julkis- ja valtionhallinnon tietotekniikan kehittämistä: se jos mikä näyttää olevan lähtökohdiltaan välinerationaalista kun sen ehdottomasti pitäisi olla päämäärähakuista. Ennen kuin rynnätään kehittämään kehittämisen vuoksi, pitää selvittää päämäärä, siis se mitä keinoilla tavoitellaan.

Entä miten käy eliittien ubiikkiyhteiskunnassa? Mannermaa lainaa valiokuntaneuvos Paula Tiihosta: "[E]i ole pakko hyväksyä yhä jyrkkenevää tulonjakoa ja yhteiskuntamallia, jossa vain mitättömän pieni vähemmistö valtion tuella saa voitot globaalitaloudessa työn ja vaurauden uudelleenjaossa."

No, saa nähdä miten tämän asian kanssa käy - ihan helppoa ei länsimaisessa(kaan) järjestelmässä ole saada aikaan sellaisia ratkaisuja jotka ovat inhimillisiä eivätkä unohda ihmistä tekniikan ja talouden myllerryksessä.

Mannermaa listaa kirjan lopussa tavoitteellisen tulevaisuusvision elementtejä, jotka kelpaa luetella tässäkin:

1. arvokkaan elämän humaani maailma
   
2. demokratian periaatteiden kunnioittaminen
   
3. ihmisoikeudet itsestäänselvyys kaikkialla
   
4. ekologisesti kestävä kehitys
   
5. sosiaalisesti oikeudenmukainen kehitys
   
6. tehokas talous
   
7. korkeatasoinen tiede ja koulutus
   
8. kulttuurisesti suvaitseva ja luova yhteiskunta
   
9. vahva kansalaisyhteiskunta
   
10. globaali etiikka
    

Tähän onkin hyvä päättää: erinomaista!

Apple tekee Nokiat?

Steve Jobs lopetti Applen toimitusjohtajana ja Tim Cook otti ohjaukset käsiinsä. Cookin viesti Applen henkilökunnalle sisälsi mielenkiintoisia piirteitä. Hiukan häiritsevää oli se, että Cook hehkutti Applen asemaa ja näköaloja eikä kovinkaan paljon puhunut tuotteista.

Tässä lyhyt lainaus Cookin viestistä: "I am looking forward to the amazing opportunity of serving as CEO of the most innovative company in the world. […] I am confident our best years lie ahead of us and that together we will continue to make Apple the magical place that it is."

Cookin viestistä tuli mieleen Nokian johtajan Anssi Vanjoen kirjoitus heinäkuulta 2010, jossa hän kuvasi asennettaan Nokian kännykkäbisneksen vetäjänä.

Tässä lyhyt lainaus Vanjoelta: "Yesterday was the first day in my new job. I’m fortunate to say that I must have one of the most exciting jobs in the business. As head of Mobile Solutions, it’s my aim to ensure Nokia stays as the market and intellectual leader in creating the digital world. I’m under no illusions; it’s no small task."

No, olí Cookin viestissä kyllä yksi kohta joka erotti sen Vanjoen sanomasta ja antaa toivoa Applen tulevalle menestykselle: "We are going to continue to make the best products in the world that delight our customers and make our employees incredibly proud of what they do."

Tuossa oli jo häivähdys Steve Jobsin asenteesta. Hän ei ikinä ollut tyytyväinen lepäämään laakereillaan vaan etsi koko ajan uutta mullistavaa tuotetta, sellaista joka on tänään unelma mutta josta Apple tekee huomenna totta.

Ehkä pieni toivon hitunen Applella on. Mutta mistä löytyy se tulisielu, jolle ei riitä organisaation nykyasema vaan joka on valmis riskeeraamaan kaiken uuden mullistavan tuotteen vuoksi?

Tässä on Applen dilemma: paras tänään - muisto vain huomenna? Pystyykö Apple välttämään Nokian kohtalon? Siihen tarvitaan järeää asennetta: raivaa menestyvät tuotteet uusien tieltä ennen kuin kuin kilpailijat sen ehtivät tehdä.

Perusasioita tieteellisestä laskennasta

(Kirjoitan tämän kirja-arvion englanniksi kahdesta syystä: siksi että teos on englanninkielinen ja siksi että tuntui raskaalta löytää oikeita suomenkielisiä termejä - harjoituksen puutetta.)

---

Bertil Gustafsson's book Fundamentals of Scientific Computing (Springer, 2011) is a competent introduction to solving differential equations by numerical methods. Not only that, it does go rather deep into the subject in parts. Helpfully, the book also offers a fast review of calculus, even some elementary topics such as complex numbers and trigonometric functions.

The book is relatively short given the scope of the subject, a little over 300 pages. This also means that many topics are discussed shortly, or left out. One such thing is the implementation side of numerical methods, which often can be rather important.

I think some stress should be put on implementation issues. This could be easily done by including some classic examples of failures. (Or maybe this is a too pessimistic approach?)

A classic failure case was the programming mistake which destroyed on 4.6.1996 the Ariane 5 rocket in the first launch. And in the Gulf war in the beginning of 1991 there was a floating-point to fixed point conversion error in the control code of the Patriot missiles which lead them to miss the target and to fall on US troops.

In mathematical models details matter, as happened in 1991 in the sinking of Sleipner A offshore platform due to inaccurate NASTRAN calculations. Another example is the failure of Mariner I probe in 1962 because of forgetting the average sign from above the velocity symbol in the model.

One thing which Gustafsson discusses in a clear manner is the concept of well-posedness, which is very important in applications. Here he brings up the case (real story?) of using simulations of a nuclear power plant to either argue for the risks, or for the safe behavior, of the plant. It turned out that both sides were right, as the model was ill posed. Thus more work was needed in the modeling to find out what really would happen.

The book recommends using Matlab for solving the more advanced exercises. Matlab is a good choice at least in helping the readers and students to get started with problem-solving. However, as Matlab is in some part rather like a black box, it can sometimes happen that problems are solved without really understanding what happens.

Also, Matlab can lead to overconfidence in numerical methods, even in cases where the problem is ill posed or stated in such a way that the result of computation is garbage. Some simple examples of this would be nice to have.

Conclusion: Even though there is already a great deal of books written on the topic of scientific computing, especially using numerical methods for solving differential equations, Gustafsson book is a valuable addition to literature. With some care and supplementary material and exercises the book offers an excellent starting point for a university course on the topic.

---

PS. The book seems to be popular: when I made a Google search on it, to my surprise the third result pointed to a torrent site apparently offering the PDF version. Maybe because of copyright violation the site was not responding so I can't say whether there is some illegal distribution going on or not.

PS2. Several years ago I was involved in writing books about computational science, in the Finnish language. Most are available in PDF format, including the following books: Numeeriset menetelmät käytännössä, Optimointitehtävien ratkaiseminen, Rinnakkaisohjelmointi MPI:llä and Fortran 95/2003.

Näen syksyssä kevään - Runoja kuudelta vuosikymmeneltä

Pertti Nieminen on runoilijana muuttunut, pysynyt samana. Martti Anhavan valikoima kokoelma Niemisen tuotannosta on julkaistu nimellä Näen syksyssä kevään - Runoja kuudelta vuosikymmeneltä (Otava, 2009).

Teoksen jälkisanat on kirjoittanut Tuulia Toivanen, ja sieltä löytyykin mainio johdatus Niemisen runouteen. Itselleni Nieminen on tuttu lähinnä vanhojen kiinalaisten runojen kääntäjänä, ei niinkään oman tuotantonsa vuoksi, joten oli mukava tutustua tähän reilun 500 sivun valikoimaan.

Terävä ja iskevää, kantaa ottavaa - ja samalla myös filosofista, mietiskelevää. Runot ovat monitahoisia, tyyli muuttuu, mutta jokin kai pysyy samana, kuvittelisi. Ehkä jonkinlainen konkretia kaikessa filosofisuudessa ja kantaaottavaisuudessakin on aina mukana: se missä ihminen elää.

Nieminen käy vuoropuhelua muiden runoilijoiden kanssa, viittauksia löytyy niin tematiikasta ja fraaseista kuin toisinaan myös suoraan, nimettynä:

Ch'üan-ch'i,
vuorten linnuilta kuulin nimesi.
Mikä vahinko,
että me molemmat
      tahdomme olla yksin.

Otetaan myös esimerkki iskevästä pistosta, runo nimeltä "Barbaroi":

Nopeimmin uusiutuvia luonnonvaroja
ovat puupäät ja kivisydämet.
Niitä eivät tuhoa myrkyt eivätkä saasteet:
mitä tehokkaammin yrität ne tappaa,
sitä tiuhemmin niitä sikiää,
sen ylemmäs ne kiipivät
sorakuoppiensa seinämiä.

Ja tässä toinen, joka antaa ymmärtää että kiinalaisten runoilijoiden kritiikki vallanpitäjiä kohtaan on ajatonta, tässä ajassa myös:

Näin unessa Chuangtsen, jonka kieli aikoinaan sivalteli
ruhtinaita vereslihalle.
    "Mihin me oikein olemme joutuneet?" kysyin.
    "Et ole tainnut ymmärtää sanojani", arveli Chuangtse,
"lue uudellen, mitä kirjoitin suurista varkaista."
    Luin. Heräsin yhteiskuntaan, joka on meiltä varastettu.

Ja tässä lienee ohjetta muille, runoilijoillekin:

Ihminen, joka ei alati elä sovittamattomien ristiriitojen
tunnossa, ei voi olla henkisesti terve.

Jos jotain kirjasta erityisesti nostaisin esille, olisi se - jonkinlaisen epäilyn jälkeen - ehkä sittenkin kirjan loppupuolen runot lastenlapsista ja lastenlapsille. Viisautta, lapsilta, lapsille, lasten silmien, korvien kautta. Lumoavaa, näissä runoissa näkyy kevät syksyssä.

Luontokuvaajan vuosi, tarinoita ja tunnelmia

Jussi Murtosaari on kirjoittanut mainion luontokirjan, valokuvakirjan ja valokuvauksesta kertovan kirjan: Luontokuvaajan vuosi, tarinoita ja tunnelmia (Docendo, 2010). Kirjalla on myös englanninkielinen otsikko A wildlife photographer's year, a personal account - ja tälläkin kielellä lukija pärjää.

Kirjoitin tästä kirjasta valokuvausaiheiseen Light Scrape -blogiini, jonne kirjoitetusta tekstistä on lopussa ote.

Murtosaaren kirja on hieno valokuvateos, jossa tekijä menee kohtuullisen syvälle kohteidensa elämään, olkoon aiheena sitten liito-orava, karhu tai kaulushaikara. Samalla Murtosaari kertoo sattumuksista kuvia ottaessa, ja myös niistä tilaisuuksista jotka menivät mönkään.

Mainio oli kuvasarja koskikarasta. Touhukas saalistaja putsasi löytämiään toukkia ravistelemalla niitä: "veteen lyödessää lintu suojaa silmänsä vilkkuluomella".

Kun kuvaaja sitten esitteli kuvia kotiväelle vaimo totesi: "Ihan kiva, mutta pitääkö kaiken olla nykyään jotain ihmeellistä, eikö tavallisilla kuvilla enää tee mitään?"

Lainatakseni Murtosaarea: "Niinpä!"

----

I have been reading a photography book by Jussi Murtosaari, titled A wildlife photographer's year, a personal account (Finnish title Luontokuvaajan vuosi, tarinoita ja tunnelmia; Docendo, 2010). The book is written in Finnish, but figure captions are also in English, and chapter texts have concise summaries in English.

Murtosaari knows a great deal about his subjects, such as birds, and thus the book is great reading both for those interest in nature and for those interested in nature photography.

The book not only contains great wildlife photographs but also tells how the photographs were taken, including the difficulties and mistakes. And best of all, this book is not so "plastic" as some other recent wildlife photography books, where photographs are so saturated that it hurts they eye. This book is realistic, and I like it.

But what this book also makes one think about is nature photography as a profession. It may be one of the hardest ones for earning a living, as there is intense competition, not only from professionals but also from hobbyists. And running a photography business is fraught with risks: you make a plan to make a series of photographs (or even a book) on a particular subject, and then nature provides a surprise so that there is nothing to take photographs of.

In fact, reading Murtosaari's book I felt an intense sense of not wanting to go into this kind of activity, with all the things needed: scouting places, baiting (feeding) the subjects, building shelters, traveling long distances to get the shot, and so on.