Halinen = Little hug

Matti Päivänsalon kirja Halinen = Little hug ... ja 449 muuta paikannimeä kolmannella kotimaisella (Atena, 2008; kuvitus Mika Lietzén) taisi olla ilmestymisvuotensa omituisimpia kirjoja. Kustantajan sivuilla sanotaan: "Jotkut viralliset tahot ovat jopa ottaneet käännökset vakavasti, mikä tekee koko jutusta entistä riemastuttavamman."

Kirjan esipuheessa todetaan: 'Nyt kun olemme Euroopan ytimessä päättämässä maanosamme yhteisestä tulevaisuudesta, otamme ilolla käyttöön "kolmannen kotimaisen". Näin voimme tuntea syvää yhteenkuuluvuutta kaikkien Euroopan maiden kanssa.'

Siis: suomalaisia paikannimiä englanniksi, voiko idea toimia kirjana? Kyllä, ainakin siinä mielessä että se saa miettimään mistä tietyt (tutut) paikannimet oikein ovat peräisin ja mitä ne oikeastaan tarkoittavat.

No, otetaanpa muutama esimerkki, ensin Helsingistä: Jakomäki Sharing Hill, Munkkiniemi Doughnut Cape, Pitäjänmäki Keeper's Hill, Suursuo Allmighty Swamp. Ja kaksi esimerkkiä Espoosta: Lintuvaara Bird Hazard, Lähderanta Gobeach. Sekä vielä Vantaata: Kaivoksela Minefield, Myyrmäki Molehill, Pähkinärinne Nutslope.

Jep, kyllä tästä leikittelystä hupia saattaa olla. Ja ehkä paras mitä kirjan innoittamana voi tehdä on lähteä keksimään omia englanninnoksia. Otanpa tästä esimerkin Kainuusta: Vuolijoki Carvedriver (jota ei kylläkään enää ole olemassa itsenäisenä kuntana).

Ei tosikoille eikä virallisille tahoille, mutta muille kyllä - näkökulma kielipolitiikkaan se on tämäkin.

Uudisasukas ja muita lastuja

Juhani Ahon tuotannosta toimitettu kokoelma Uudisasukas ja muita lastuja (SKS, 2011) palautti mieleen, miksi Aho on niin arvostettu kirjailija: hän osaa kirjoittaa. Kokoelman toimittaneet Anne Helttunen ja Tuula Uusi-Hallila ovat tehneet hyviä valintoja, ottaneet mukaan aikaa kestäneitä lastuja, kirjallisia merkkiteoksia.

Ahoa lienee jokainen jo koulussa saanut (tai joutunut) lukemaan, joten tässä kirjassa saattaa olla tuttuja tekstejä mukana. Mutta kokoelma tuo esille Ahon skaalan lyhytproosan taitajana, erityisesti tunnelman kuvaajana ja ihmistyyppien, muun muassa itsenäisten naisten, taitavana hahmottajana.

Lastu "Wilhelmiina Wäisänen" on mainio, sijoittuen nimellisesti junamatkan kestoiseen ihmistyypin havainnointiin, mutta Aho laajentaa kertomustaan taitavasti yhteiskuntaan yleisemminkin päteväksi, kertoen maalta kaupunkiin muuttaneesta naisesta, joka muiden lapsia ja taloutta hoitamalla on päässyt itselliseen asemaan, siis varsin pitkälle vaatimattomista lähtökohdista. Ja kotiseudulle matkatessaan on kullakin mukaan otetulla tavaralla - joita riittää kunnioitettava määrä - oma sanansa sanottavana tässä elämäntarinassa.

Aho nimitti lyhytproosaansa lastuiksi novellien sijaan, tavallaan vähätellen tuotantoaan, mutta tässä kokoelmassa on kyllä mukana tekstejä jotka ovat merkkiteoksia myös novellistiikan mittapuilla. Aholla oli kuitenkin hiukan toisenlaiset tavoitteet kuin tiiviiseen ja jännitteiseen kerrontaa usein pyrkivällä novellilla; Aho kuvasi tilannetta ja tunnelmaa pikemminkin kuin jännitettä.

Mielenkiintoista ja hauskaa on se, miten vähän monet asiat ovat muuttuneet - ja toiset taas paljonkin.

Asioiden samana pysymisestä sopii esimerkiksi Ahon kirjoitus polkupyöräilyyn hurahtaneesta miehestä. Tässä katkelma tunnelmoinnista: "Varmaankin tulette hänet vielä näkemään, milloin siellä, milloin täällä. Jos tyynenä kesäisenä yönä käyskelette maantien viertä ja kuuntelette käen kukuntaa tai lahorastaan laulua... jos korvaanne sattuu sähisevä ääni... jos sieltä karkaa esiin, sieraimet suurina, suu auki, silmät kuin vihasta verenpunaisina joku outo olento... vapistaa häntä, varokaa itseänne, hypätkää ravin taa, se on hän... hän voi purra teitä ohi mennessänne... hänen raivonsa voi tarttua teihinkin!"

Asioiden muuttumisesta sopii esimerkiksi se, miten Aho käsittelee luokkaeroja maanomistajien ja heillä vuokralla tai työssä olevien kesken. Monessa kohdin aavistelee niitä tekstejä joita Väinö Linna aiheesta kirjoitti puoli vuosisataa myöhemmin.

Tässä tulee miettineeksi sitä suomalaisen yhteiskunnan kehitystä joka varsinkin 1960- ja 1970-luvuilla sai aikaan ennennäkemättömän liikkuvuuden yhteiskuntaluokkien välillä. Tästä on kiittäminen mahdollisuutta opiskeluun, joka avasi monelle tien aivan uudenlaiseen paikkaan yhteiskunnassa.

Hiukan ikävää on se, että se miten Aho kirjoitti ihmisten välisistä eroista alkaa tänä päivänä kuultaa läpi jälleen kerran suomalaisessa yhteiskunnassa, se että ihmisen arvo määritellään hänen omistustensa perusteella. Tästäkin syystä Aho on ajankohtainen myös tänä päivänä - mutta ennen kaikkea siksi, että hän todella osasi kirjoittaa.

Sattumia

Daniil Harmsin (1905-1942) tarinakokoelma Sattumia (WSOY, 1988) on hauskan kummallista, kummallisen hauskaa ja lukijan pysäyttävää tekstiä. Harmsia kehutaan "absurdin kerronnan venäläiseksi mestariksi", joka jäi sosialistisen realismin jalkoihin ja nousi tunnetuksi vasta kuolemansa jälkeen.

Kirjoituksista voi lukea yhtä ja toista neuvostoyhteiskunnan menoon liittyvää kritiikkiä, mutta siinä määrin avoimia ja yllättäviä ne ovat ettei lukija voi olla varma mistä tekstissä kulloinkin on kyse. Joka tapauksessa Harms löysi tavan käyttää kieltä tavalla, joka päällisin puolin tuntuu normaalilta, mutta joka pistää lukijan pohtimaan arkisten asioiden merkityksiä aivan uudesta suunnasta.

Otetaan lyhyt esimerkki, tarina joka on otsikoitu "Muistoksi albumiin":

Satuin kerran näkemään, miten kärpänen ja lude alkoivat tapella. Se oli niin kammottava näky, että ryntäsin kadulle ja lähdin juoksemaan piru ties minne.

Niin tässäkin albumissa: kirjoitat häijyyttäsi jotain, ja sitten onkin jo myöhäistä.

Tai tämä tarina, otsikolla "Uusi anatomia":

Erään pikkutytön nenään kasvoi kaksi vaaleansinistä nauhaa. Tapaus oli siinä mielessä harvinainen, että toisessa nauhassa luki "Mars" ja toisessa "Jupiter".

En tiedä mistä tässä kaikessa on kyse, ja onko tarpeenkaan?

Suomensuojelija - Ohjekirja kielen pelastamiseen

Lari Kotilaisen pieni kirja Suomensuojelija - Ohjekirja kielen pelastamiseen (WSOY, 2009) on mukavan asiallinen kirja suomen kielen tilasta ja tulevaisuudesta. Kirja kertoo ennen kaikkea siitä, mitä meistä jokainen voi tehdä suomen vahvistamiseksi.

Kirja tarjoaa seitsemän ohjetta, jotka kelpaa luetella tässäkin:

1. Leiki kielellä
   
2. Luota puheeseesi
   
3. Arvosta kirjakieltä
   
4. Tunnusta väriä
   
5. Käytä suomea
   
6. Älä pelkää muita kieliä
   
7. Pidä meteliä
   

Siinäpä hyvä lista muistettavaksi!

Kirjaa piristää monenlaisten käytännön esimerkkien tarjoilu piristävinä välipaloina, esimerkiksi "Hauskoja ja tuoreita ilmaisuja", joihin kuuluu talonmiehen jaffa (= keskiolut), ikeapuu (= lastulevy, Skandinavian kansallispuu) ja työmiehen hymy (= liian alhaalla olevien housujen alta pilkistävä kankku).

Suomen kielellä menee hyvin, pienistä huolista huolimatta. Huoleksi voi katsoa sen, että joissakin yhteyksissä (jotkin tieteenalat ja osittain bisnes-maailma) suomea ei aina käytetä edes suomea puhuvien kesken, mikä latistaa kielen ja voi lopulta saada aikaan aihealueen josta ei voida enää keskustella suomeksi.

Toisaalta on hyvä käyttää myös muita kieliä, ja lukea kirjallisuutta esimerkiksi englanniksi ja ruotsiksi, se on omiaan vahvistamaan kykyä käyttää ja rikastaa suomen kieltä.

Siitä että suomen kieleen otetaan lainasanoja muista kielistä tai siitä että kielioppia ei aina noudateta pilkuntarkasti ei pidä huolehtia. Kielen pitää elossa käyttäminen, ja jos kieli ei kehity, se kuolee.

Hyvä ja napakka kirjanen tärkeästä aiheesta!

Jazz - Koko tarina

Tässä on melkoinen paketti perustietoa jazzista, alkuperäisenä toimittajana Julia Rolf ja Suomen osuuden kirjoittajana Jyrki Kangas. Teos Jazz - Koko tarina (Readme.fi, 2011; suom. Seija Kukkonen) tarjoaa oivalluksia varsinkin jazz-musiikkia enemmälti harrastamattomalle - kuten minulle.

Teos jakaantuu kolmeen osaan: Jazzin tarina, Jazztyylit ja Jazzin vaikutus. Esitystapa on tiivis: kirja koostuu pisimmillään yhden tai kahden sivun teksteistä, usein vain muutaman rivin luonnehdintana jostakusta artistista.

Ehkäpä tämä sopii nykyajan lukijalle joka ei halua keskittyä pitkiin teksteihin, mutta se haitta siitä on että kokonaiskuvan hahmottaminen ei ihan helppoa ole. Onneksi teoksessa on kuitenkin Johdanto-kappale, joka auttaa lukemisessa oivalla tavalla alkuun.

Jazzin voi sanoa syntyneen - kovin paljon vääryyttä ei tässä historialle tarvitse tehdä - 1890-luvulla ja 1900-luvun alussa New Orleansissa, jossa syntyi ensin ragtime ja siitä kehittyi varsinainen jazz.

Mutta mitä jazz on? Tässä lyhyt luonnehdinta: "[S]itä on ylistetty yhdeksi jaloimmista inhimillisen ilmaisun muodoista, koska sillä on syvä ja suora yhteys sieluun. Jazzissa yksilö ottaa oman tilansa käyttäen luovuuttaan mutta käyden kuitenkin muun ryhmän kanssa neuvonpitoa suuntaviivoista; jazz on improvisaatiotaidetta, joka puhkeaa kukkaan ilmaisunvapaudesta mutta edellyttää myös epäitsekästä yhteistyökykyä."

Näinä päivinä jotkut puhuvat monikulttuurisuudesta ikään kuin se olisi kirosana. Mutta jazz on mainio esimerkki niistä hienoista - ja meistä jokaikiseen vaikuttaneista asioista - mitä monikulttuurisuus pystyy saamaan aikaan. - Millaista olisi tämän päivän musiikki, jos jazz olisi jäänyt keksimättä? Tylsää, luulisin.

Palataan tarinaan: "Kaikki alkoi New Orleansista. Moninaisten kansallisuuksien rinnakkaiselossa muodostunut kulttuurien sulatusuuni teki New Orleansista yhden rikkaimmista ja kansainvälisimmistä kaupungeista 1800-luvun alun Amerikassa. Integroituneessa yhteisössä Länsi-Intian sävelet alkoivat sekoittua afrikkalaisiin polyrytmeihin, joita toivat mukanaan orjat ja eurooppalaista klassista musiikkia soittaneet kreolit [...] Keitokseen sekoittui minstrel-sävelmiä ja plantaasilauluja, työlauluja ja spirituaaleja sekä kaikkialle kaikaavat puhallinorkesterit, jotka kiersivät kaupunkia ja soittivat huviretkillä, häissä ja hautajaisissa [...] Tästä uskomattomasta äänten sekamelskasta syntyi lopulta ragtime 1890-luvun alussa."

Integraatioon tuli mutkia matkaan, kun Yhdysvaltain korkein oikeus teki vuonna 1896 päätöksen "erilliset mutta yhtäläiset oikeudet", eli siis virallisti rotuerottelun.

Mutta musiikki kantoi rajojen yli, ja voi hyvin väittää että musiikki oli yksi niistä tekijöistä jotka lopulta kaatoivat rotuerottelun: musiikki ei välittänyt ihonväristä vaan toimi yleismaailmallisena kielenä, koko jazzin historian ajan.

Näin sanotaan kirjassa: '[R]otusyrjintä myrkytti kaikkea USA:n kulttuurielämää, mutta afroamerikkalaisen musiikin voima ja suosio löivät kiilaa yhteiskunnalliseen jaotteluun ja löysivät tiensä vapaisiin sydämiin ja mieliin. Mustien ja valkoisten musiikillinen yhteispeli jatkui koko 1900-luvun ajan, kunnes erään swing-biisin sanoin "rytmi pelasti maailman".'

Parhaimmillaan tämä kirja on esitellessään jazz-tyylejä ja jazz-taiteilijoita, ja jos käytössä on esimerkiksi Spotify (tai miksei lähikirjasto, tosin hitaampana vaihtoehtona) on nautinto tarkistaa, miltä eri aikakausien erilaiset tyylit ja huippuartistit kuulostivat - ja kuulostavat, sillä jazz elää, ja kehittyy edelleen.

Tätä kirjaa voi sanoa todelliseksi aarreaitaksi. Jazz-harrastajille se ehkä ei ole kovin kummoinen teos, mutta epäilemättä kirjassa on yhtä ja toista detaljitietoa jolla harrastajakin voisi haluta briljeerata. Maallikolle tämä on erinomainen johdatus jazz-kulttuurin pariin.