Digitaalinen jalanjälki

Onko ihmisille taas kasvamassa uusi jalka? No ei, mutta kiinnostava teos Digitaalinen jalanjälki (Talentum, 2010) on tästä huolimatta. Kirjoittajat, Antti Isokangas ja Riku Vassinen, ovat selvästi kotonaan netissä, ja kertovat miten markkinointi saadaan perille kaiken kohinan keskellä, tai ainakin miten jotkut ovat siinä onnistuneet.

Teoksessa liikutaan brändi-kysymysten ääressä, mutta ei häiritsevässä määrin höttöiseen tapaan. Vaikka teoksen fokus on yritysmaailman tarpeissa hyödyntää verkkoa, puhutaan myös yksilöstä, niin ammatillisesta brändistä kuin persoonabrändistä. Nämä asiat kun menevät nykyisin enempi tai vähempi limittäin ja poikittain keskenään.

Kirjoittajat tuovat esimerkkinä esille Jeremiah Owyangin, joka palkattiin analyytikoksi Forresteriin "ennen kaikkea bloggaustensa vuoksi". Owyang omistaa sanat "web strategy" - tämän voi varmistaa Google-haulla. Kirjoittajat toteavat: "Itse asiassa Owyangin blogi oli niin tunnettu, että Forrester sai hänestä enemmän etua kuin Owyang Forresterista, joka kuitenkin on omalla alallaan yksi maailman johtavista yrityksistä. Owyangin oma ammattibrändi vain kasvoi kasvamistaan ja ohitti jopa Forresterin yritysbrändin."

Kirjoittajat viittaavat sanontaan "kunnia on annettava sille jolle kunnia kuuluu" ja kehottavat yrityksiä hyödyntämään palkkaamiaan ammattilaisia myös sosiaalisen median keskusteluissa. Haasteitakin on: "Suomessa värikkäitä persoonallisuuksia siedetään heikosti, vaikka varsinkin asiantuntijaorganisaatioissa itse henkilöt ovat yrityksen tärkeimpiä tuotteita."

No, ihan noin en menisi ihmisiä tuotteistamaan, mutta periaatetasolla olen samoilla linjoilla.

Sosiaalisesta mediasta kirjoittajat sekä toppuuttelevat että kannustavat: "... yleensähän yrityksen kannattaa olla siellä, missä ihmiset ovat. Toisaalta ihmisillä on tapana kerääntyä myös onnettomuuspaikoille." Maltti on tässäkin valttia, mutta samalla turha pelko pois.

Blogeihin liittyen kirjoittajat toteavat: "Monesti ihmiset kysyvät, mitä järkeä on jakaa omia ajatuksiaan ilmaiseksi kaikkien luettavaksi." Vastaus löytyy saman tien: "Kirjoittaminen on loistava tapa jäsentää ajatuksia ja nähdä, mitkä ideoista ovat jatkokehittelyn arvoisia. […] Nykyajan liike-elämässä ei olla ideointibisneksessä vaan ideoiden toteutusbisneksessä. Siksi ideoiden varastamistakaan ei kannata juuri murehtia. Uusia syntyy kyllä aina lisää."

Yhteenveto: Hyvä kirja, joka sisältää paljon esimerkkejä netin käytöstä markkinointiin, mutta jonkin verran tiivistämisen varaa olisi ollut.

Aisopos ja faabelit

Tarinoita vuosituhanten takaa! Jari Tammi on valikoinut ja suomentanut 400 Aisopoksen nimissä kerrottua lyhyttä tarinaa kokoelmassa Faabelit - täydellinen kokoelma moraaleineen (Pikku-idis, 2010).

Tämä ei ole satukokoelma vaan kyse on retorisista tehokeinoista joita aikojen kuluessa, ja erityisesti antiikin Kreikassa, käytettiin väittelyssä niskan päälle pääsemiseksi. Siksi tarinoihin liitettiin myös lyhyt tiivistelmä, "moraali", jonka avulla puheen valmistelija pystyi nopeasti löytämään halutun tarinan ja muokkaamaan siitä itselleen sopivan.

Monissa tarinoissa on kyse eläimistä, mutta ei kuitenkaan kaikissa, joten termin "eläinsatu" käyttäminen faabeleista olisi monessa mielessä harhaanjohtavaa. Mitään sopivaa suomalaista sanaa ei taida olla, joten kutsuttakoon näitä faabeleiksi.

Muokkaamista on tehty moneen kertaan eri kulttuureissa, esimerkkinä vaikka suomalainen "Happamia sanoi kettu pihlajamarjoista", joka löytyy tästä kokoelmasta "alkuperäisversiona" missä kyse on raaoista viinirypäleistä.

Tarinat eivät ole sellaisia, joissa hyvä saisi palkkansa ja pahaa rangaistaisiin tai joissa osaava ja aikaansaapa tekijä saisi ansaintsemansa palkkion. Pikemminkin päinvastoin, näitä voisi pitää eräänlaisina kuittailuina joissa ei kaihdeta herkkään paikkaan iskemistä. Esimerkiksi sopii faabeli 76, "Leijona ja sammakko":

Leijona kuuli kaikuvasti raakkuvan sammakonkurnutuksen, karjaisi takaisin ja suunnisti kohti ääntä ajatellessaan, että noin vaikuttavan äänen täytyi olla peräisin valtavasta petoeläimestä. Hetken odoteltuaan se näki sammakon ilmaantuvan lammikosta.

Leijona meni sen luo, murskasi sen tassullaan ja sanoi: "Niin paljon ääntä niin pienestä."


Tämä faabeli soveltuu niihin suurisuihin, jotka pitävät paljon melua tyhjästä.

Ei kovin lempeää eikä positiivista! Opettavaisuutta kyllä löytyy, monenlaisesta näkökulmasta. Tässä esimerkkinä faabeli 155, "Leijona ja kolme sonnia":

Oli kolme sonnia, jotka laidunsivat aina yhdessä. Leijona seurasi niitä etäältä ja halusi herkutella ne poskeensa. Mutta se ei päässyt yhteenkään kiinni, koska ne pysyivät tiiviisti ryhmänä ja suojelivat toisiaan sarvillaan.

Niinpä leijona käänsi sonnit panettelevilla puheillaan toisiaan vastaan ja onnistui näin hajaannuttamaan ne. Kun ne kaikki olivat jääneet erilleen, se pystyi helposti syömään ne yhden kerrallaan.


Riidat ystävien välillä ovat tilaisuuksia vihollisille.

Yhteenveto: Mainio kokoelma tarinoita, jotka osoittavat miten vähän (mutta ehkä kuitenkin jonkin verran) ihmiskunta on vuosituhanten aikana muuttunut.

Tekstiä ruudulla

Miten saat lukijan kiinnostumaan verkossa olevasta tekstistä, siinäpä haastetta. Vastauksia tähän kysymykseen tarjoilee Katleena Kortesuo lyhyessä kirjassaan Tekstiä ruudulla - Kirjoitamme verkkoon (Infor, 2009). Olin aika yllättynyt huomatessani, miten vähän verkkokirjoittamisesta lopulta ymmärränkään, vaikka olen parikymmentä vuotta sitä jo tehnyt.

Kirja paneutuu työelämän viestintään, mutta on siitä iloa myös harrastuksekseen kirjoittavalle. Toisaalta kirja toteaa, että jos kohderyhmä ei välitä oikeinkirjoituksesta tai verkkosivun esteettisestä ulkoasusta, ei siihen myöskään kannata panostaa.

Mutta entä sitten tekstit joilla pyritään tavoittamaan laajaa lukijakuntaa? Silloin luettavuudella ja löydettävyydellä on suuri merkitys.

Otetaan esimerkiksi vaikka ingressi, siis lehtijuttujen alussa perinteisesti ollut kappale, joka kertoo tekstin pääasian. Verkkoteksteissä sama idea on tärkeä siksi, että monet tekstit luetaan syötteistä (RSS tai muu tekniikka), jolloin lukija näkee tekstistä vain muutaman ensimmäiset sanat. Siksi verkkotekstin ensimmäinen kappale pitää kirjoittaa aina kuten kirjoittaisit ingressin.

Itsestään selvää, kun sen vain ymmärtää.

Moni muukin kirjan asia on itsestään selvä, mutta kuitenkin sen kaltainen jota ei vain tule oivaltaneeksi luonnostaan, vaikka ehkä pääsääntöisesti niin oppiikin toimimaan vaistonvaraisesti. Mutta jotkin asiat ovat vähemmän itsestään selviä, vaikkakin ymmärrettäviä kun syy on kerrottu.

Esimerkiksi se, miksi verkossa kuvatekstin "kannattaa kertoa myös itsestäänselvyyksiä". Siis jos kuvassa on pyöräilevä nainen, kuvatekstissä olisi hyvä lukea "pyöräilevä nainen". Itsestäänselvyyksiä tarvitaan, koska hakukoneet löytävät tietoa myös kuvien tiedostonnimistä ja kuvateksteistä. Lisäksi verkkoa käyttää moni ihminen, joka ei näe; he käyttävät ohjelmia, jotka lukevat testiä ääneen.

Kirjassa on paljon ohjeita, muun muassa kuinka pitkiä (tai oikeammin lyhyitä) erilaiset verkkotekstit saavat olla. Esimerkiksi verkossa olevan uutisen "pitää olla napakka, pituudeltaan alle 1500 merkkiä". Hyvässä sähköpostissa on alle 1000 merkkiä, samaten verkkotekstissä. Jos verkkotekstissä käyttää väliotsikoita, silloinkin pitäisi pysyä alle 3000 merkissä.

Uutisiin liittyy myös otsikoinnin ongelma. Otsikko joka on kiinnostava tänään voi olla käsittämätön kahden vuoden päästä. Mutta onko sillä enää väliäkään?

Kirjoittaja pohtii myös hakukoneoptimointia ja niitä keinoja, joilla tuloksia yritetään manipuloida, varoitellen seurauksista: "Google poistaa sivusi tuloksistaan myös silloin, jos olet maininnut tiettyjä suosittuja avainsanoja turhaan sivuillasi tai sen koodissa." Tällaisia sanoja ovat muun muassa "tunnetut brändit, kuten Nokia, BMW tai vaikkapa Coca-Cola".

En ole itse tämmöiseen sensuuriin törmännyt, mutta toisaalta en ole koskaan yrittänyt mitään hakukoneoptimointia tehdäkään.

Hakukoneoptimointiin liittyy myös verkkotekstien pituus: pitkät tekstit voivat tuoda hakukoneiden kautta lisää lukijoita, mutta toisaalta pitkiä tekstejä ei jakseta lukea läpi. "Verkko on täynnä turhuutta, eikä sitä kannata lisätä tarkoituksellisesti."

Monet asiat ovat yksinkertaisia, esimerkiksi myynti sähköpostitse:

• 1. Hoida asiakkaan päällimmäinen kysymys tai huoli.
  
• 2. Kohdista viesti asiakkaalle aidosti.
  
• 3. Tuo lisäarvoa, joka on a) asiaan suoraan liittyvää tai b) asiaa läheisesti koskevaa.
  
• 4. Muista hyvät tavat ja positiivinen viestintä.
  
• 5. Ennakoi, mitä asiakas seuraavaksi tarvitsee.
  

Vaikka tuo yllä oleva lista näyttää yksinkertaiselta, käytännössä asiat eivät suju aina näin hyvin. Esimerkiksi: mitä jos tyytymätön asiakas lähettää hyvin aggressiivisen valituksen sähköpostitse? Toinen ongelma on aito kysymykseen vastaaminen: jos asiakas kysyy Audista, kerro Audista äläkä tuputa tietoa Volvosta tai BMW:stä. Ja viimeinen kohta, se on tärkeä. Usein kyllä kerrotaan vastaus - esimerkiksi hintatieto - mutta jätetään kertomatta, miten hoitaa seuraava askel, esimerkiksi tilauksen tekeminen.

Kortesuo tiivistää tämän hyvin: "Jos olisin itse asiakas, mitä tekisin tai tarvitsisin seuraavaksi?"

Yhteenveto: Erinomainen, lyhyt, hyödyllinen kirja kirjoittamisessa verkkoon. Paikka paikoin teksti oli vähän rutiininomaista, mutta kaikin puolin kyllä selkeää. Vastauksia kysymyksiin joita en osannut kysyäkään!

Työpaikan ikuiset myytit

Vesa Paavolan lyhyt kirja Työpaikan ikuiset myytit (PS-kustannus, 2010) on harvinaiset riemastuttava mutta myös harvinaisen paljon huolestumista herättävä kirja. Missä mennään maailmalla, Suomessa, pääkaupunkiseudulla, omassa firmassa - myytit ohjaavat tapahtumia, vai ohjaavatko?

Paavolalla on kyky nopeaan sanomiseen, jossa lukijalta kestää hituksen - tai ehkä vähän enemmänkin - ennen kuin huumori iskee. Niin kuin nyt esimerkiksi maailman syntymyyttejä käsittelevä osuus, jossa puhuttiin "finanssitavarataloista" ja "energiatavarataloista". Tästä Paavola toteaa: "Yhtä lailla voisi ajatella keramiikkatehtaan ja krematorion yhdistämistä polttotavarataloksi."

Entä sitten ikuinen etsintä, ja varsinkin vision hakeminen? Paavola ottaa esimerkiksi Zairen diktaattori Mobutun, 'jonka itselleen valitsema nimi Mobutu Sese Seko Kuku Ngbendu wa za Banga merkitsee "ylivoimainen soturi, joka kovuutensa ja taipumattomuutensa ansiosta kulkee voitosta voittoon jättäen peräänsä tulta"'. Siinäpä visiota kenelle tahansa!

Ja kun kerran puhutaan ikuisesta etsinnästä, ei ole syytä unohtaa PowerPoint-kalvoja, joita "näkee poikkeuksetta kaikkialla siellä, missä etsitään uutta". Paavola toteaa: "[PowerPoint-kalvoilla] teksti ei suinkaan etene loogisesti eikä narratiivisesti, vaan koostuu töksähtelevästi irrallisista riveistä. [...] Tämäkin kertoo siitä, ettei PowerPointien tekemiseen välttämättä liity ajatteluprosesseja."

Paavola lanseeraa mainion termin "Management by Laden", todeten: "Osama bin Laden oli opiskellut yliopistossa yrityshallintoa. [...] On helppo kuvitella, millaisilla seurantalomakkeilla, projektiohjeilla ja matkalaskukaavakkeilla hän olisi terrorisoinut ympäristöään, mikäli olisi pysynyt alalla." Mainio on myös Paavolan keksimä analyysi liittyen Osama bin Ladenin organisaatioon: "Yhteenvetona on pakko todeta, että organisaatio, joka näin jyrkästi rikkoo kaikkia nykyaikaisia johtamisoppeja vastaan, ei voi saada aikaan mitään näkyvää."

Paavola viittaa useaan otteeseen A. J. Greimasin kehittämään luokitteluun, jossa satujen henkilöt voidaan luokitella seuraaviin peruselementteihin: subjekti, objekti, lähettäjä, vastaanottaja, auttaja ja vastustaja. Sieltähän nämä löytyvät, niin Kalevalasta kuin Odysseiasta. Ja miksei työpaikoiltakin.

Paavolalla tuntuu olevan erityisen paljon todettavaa tiimeistä: "Tiimiorganisaation soveltaminen on osoittautunut varsin tehokkaaksi apuvälineeksi työpaikkakiusaamisen edistämisessä. ... [Eräällä työpaikalla] tiimejä vaihdettiin kerran vuodessa, sillä tiimillä kesti aina vuoden löytää kiusattava keskuudestaan. [...] Tasapuolisuuden vuoksi on todettava, että on kyllä työpaikkoja, joissa tiimit toimivat tehokkaastikin. Joiltakin ei mene kuukauttakaan kiusattavan löytymiseen."

Tässä voi esittää tilastotieteellisen kysymyksen, missä määrin tiimityön ja työpaikkakiusaamisen yleistyminen ovat sidoksissa toisiinsa.

Tähän loppuun ehkä vielä kevennys, johtajien ihannointiin liittyen, esimerkkinä kuvitelma johtajan haavoittumattomuudesta: "Aleksanteri Suuri ja monet muut sotapäälliköt käyttivät punaista ihokasta, jotta heidän mahdollista haavoittumistaan ei heti huomattaisi eivätkä joukot joutuisi pakokauhun valtaan. Hitler puolestaan käytti ruskeita housuja."

Kai tähän vielä sopii lainaus: "Loppu hyvin, kaikki hyvin." Maino kirja!

Markkinamuotoilu

Tämä kirja oli pöydälläni pitkään - Suvi Nenosen ja Kaj Storbackan Markkinamuotoilu - Johdatko markkinoita vai johtavatko markkinat sinua? (WSOYpro, 2010) - mutta teos jäi lukematta.

Syynä lähinnä se, että samat asiat on sanottu niin moneen kertaan muualla, enkä tuntenut tarvitsevani kertauskurssia. Lisäksi kirjan formaatti, joka muistuttaa lähinnä lastenkirjaa tai sarjakuva-albumia, lisäsi vaikutelmaa lähtötason alhaisuudesta.

Lukematta jäi - mutta jollekulle muulle teos voi olla ihan hyödyllinenkin, sitä en väitä.