Julkinen johtaminen

Petri Virtasen ja Jari Stenvallin teos Julkinen johtaminen (Tietosanoma, 2010) on pätevä, perusteellinen ja syvällinen katsaus julkisen sektorin johtamiseen - ja johtamiseen julkisuuden valokeilassa. Vaikka nämä kaksi asiaa ovat periaatteessa erillisiä, sopivat ne temaattisesti hyvin yhteen. Julkiseen sektoriin kohdistuu näinä päivinä yhä enemmän julkisuuspaineita, sillä kyseessä on verovaroin rahoitetun toiminnan johtamisesta.

Kirjoittajat lähtevät liikkeelle melko perusteellisesta katsauksesta johtamisen teorioihin ja kehyksiin, viitaten Juutin esittämään johtamisteorioiden viiteen koulukuntaan: piirreteoriat, käyttäytymisteoriat, tilannepainotteiset teoriat, ymmärtävät teoriat ja poststrukturalistiset teoriat. Tässä yhteydessä kirjoittajat esittävät myös oman luokittelunsa liittyen siihen, mihin johtamisen ajatellaan kohdistuvan:

• sisäisen toiminnan johtaminen
  
• inhimillisten tekijöiden johtaminen
  
• ulkoisen toiminnan johtaminen
  
• monimutkaisen ympäristön johtaminen
  

Kirjassa on paljon tämän kaltaisia listoja, jotka periaatteessa ovat aika paperinmakuisia, mutta kirjoittajat kykenevät elävöittämään tekstiään tuomalla esiin toisaalta käsitteiden taustoja ja keskinäisiä suhteita, toisaalta käytännön esimerkkien kautta.

Kirjoittajat korostavat julkisen johtamisen erityispiirteitä; kyseessä on suuressa määrin yksityisestä yrittäjyydestä poikkeava toimintakenttä. Seuraavassa muutamia poimintoja (näitä oli kirjastosta lainatun teoksen edellinen lukija merkinnyt lyijykynällä marginaaliin):

• Julkisen sektorin johtajan on ymmärrettävä, että hänen toimintansa on julkista ja vaikuttaa yhteiskuntaan.
  
• Julkiseen toimintaan liittyy omia arvojaan, joiden tulisi ohjata julkisten johtajien työtä ja toimintaa. Näitä ovat muun muassa oikeudenmukaisuus, tasapuolisuus, puolueettomuus ja pääsääntöisesti avoimuus.
  
• Julkisen sektorin johtajien toimivaltuudet ovat rajallisemmat kuin yksityisellä sektorilla.
  
• Julkinen toiminta edellyttää yhteistoimintaa ja yhteisten linjausten luomista. Siksi esimerkiksi strategiatyössä tulee toimia yhteistyölähtöisesti.
  

Kirjoittajat tuovat esille kolme näkökulmaa jotka leimaavat julkista johtamista: organisaatiot eivät ole olemassa voiton maksimoimiseksi; moniulotteinen ja kompleksinen päätöksentekojärjestelmä; julkishallinnon johtajat ovat tilintekovastuussa organisaationsa tuloksellisesta ja yhteiskunnallisesti vaikuttavasta toiminnasta.

Entä sitten uusi julkinen johtaminen, new public management? Kirjoittajat tuovat selkeästi esiin uudenlaisen tavan organisoida julkisia toimijoita, jossa toimijoiden annetaan käyttää järjestelmän luomia mahdollisuuksia itsekkäästi hyväkseen. Haasteena on, 'miten luoda järjestelmä, jossa toimijat tekevät järjestelmän kannalta tarkoituksenmukaisia asioita samalla kun ovat "itsekkäitä"'. Siinäpä haastetta kerrakseen!

Kirjoittajat esittävät mainion kaavakuvan (kuvio 1 sivulla 64) erilaisten johtamissuuntausten kehityksestä 1900-luvun alusta näihin päiviin. Mukana ovat Weber, Habermas, Drucker, Senge ja niin edelleen. Tämä on mainion havainnollinen tapa tuoda esille suuntausten historiaa ja keskinäisiä suhteita.

Entä johtamisvaatimukset? Kirjoittajat esittävät osaamisvaatimuksista listan, joka on aika perinpohjainen:

• käsitteellinen ajatuskyky
  
• vuorovaikutustaidot
  
• tavoitteellinen työskentelytapa
  
• kyky mahdollistaa optimaaliset työolosuhteet
  
• kokonaisuuksien hallinta
  
• johtamistyön periaatteellisen puolen oivaltaminen
  
• kyky uudistua ja uudistaa
  

Näitä teemoja kirjoittajat käyvät perusteellisesti läpi, tuoden havainnollistukseksi runsaasti esimerkkejä julkisuudessakin puiduista julkisen sektorin johtamishaasteista.

Entä missä vaiheessa kiireinen johtaja ehtii opiskella ja oppia uutta? Kirjoittajat toteavat, että kukin oppii tyylillään. Toinen perehtyy uusimpaan johtamisteoriaan, toinen lukee kaunokirjallisuutta. Kummatkin tavat voivat auttaa käsitteellisen ajattelun kehittämisessä: hyvä dekkari voi tässä ylittää heikkotasoisen väitöskirjan.

Kirjoittajat viittaavat Jim Collinsin teokseen Parhaasta pohjalle - vai vahvana eteenpäin? "Organisaatiot voivat tuhoutua nopeasti, jos ne tuudittautuvat menestykseen, muuttuvat asiakkaistaan välinpitämättömiksi, kasvavat holtittomasti ja vailla suunnitelmallisuutta, kieltävät huonon menestyksen tunnustamisen ja kriittiset äänenpainot organisaation sisällä ja tekevät hätäisiä pelastusliikkeitä lopullisen hädän tai tuhon edessä." Mainio tiivistys Collinsin teoksesta!

Strategiseen ajatteluun - jota johtajien on tehtävä koko ajan, ei vain strategiaa laadittaessa - kirjoittajat tuovat uudelleen rakenteistavan strategian idean, siis sen että julkishallinnolla on mahdollisuus muuttaa toimintaympäristöään, sitä ei tarvitse pitää ulkoa annettuna. Tässä on suuria mahdollisuuksia joita ei aina osata hyödyntää yhteiseksi hyväksi.

Entä optimaalisten työskentelyolosuhteiden mahdollistaminen? Kirjoittajat toteavat, että henkilöstö on hyvä saada mukaan prosessien määrittelyyn, koska "se paitsi vahvistaa yhteisöllisyyttä myös auttaa hahmottamaan yksilötasolla henkilön oman työpanoksen suhdetta organisaation kokonaisuuteen".

Kuten yllä olevista runsaista huomioista ja lainauksista voi päätellä, teos on antoisa ja ajatuksia herättävä, myös käsikirjaksi soveltuva, muistuttamaan aika ajoin niistä asioista jotka ovat todella tärkeitä, kaiken päivittäisen kiireen keskellä. Erinomainen työnäyte tekijöitä!

Henkiinjäämisen suunnitelma

Olipa positiivinen yllätys! Markku Envallin kirja Henkiinjäämisen suunnitelma ja muita esseitä kirjallisuudesta (WSOY, 2001) valloitti syvällisyydellään ja ajankohtaisuudellaan. En edes muista, mistä sain vinkin että tämä teos on lukemisen arvoinen, mutta kiitos Helmetin sain sen käsiini.

Envall käsittelee suuria aiheita: uskontoa, ihmisen tehtävää, kirjailijan roolia - ja tietenkin teosten kirjallista kritiikkiä. (Useimmiten positiivista!)

Aloitus on komea: Raamattu ja Jobin kirja. En ole uskontotieteen teoksia juuri yhtään lukenut, enkä myöskään "kirja-arvioita" Raamatusta, mutta tämä oli valaisevaa ja äärimmäisen kiinnostavaa, eikä pelkästään sen takia että Jobin kirja on niin tavattoman vaikuttava kirjallinen teos, vaan myös siksi että Jobin kirja sisältää suuren kysymyksen: "Voiko ihminen olla oikeassa ja Jumala väärässä?"

Jobin kirja on rakenteeltaan kehittynyt, siinä on proosaa alussa ja lopussa ja runomuotoinen osuus keskellä. Kirja myös ottaa kantaa itseensä - Jobin tarinaan josta on syntynyt kansan suussa sananlaskuja - ja sitä kautta pohdiskelee myös viestinsä sisältöä ja vastaanottoa.

Envall kirjoittaa: "Job suistuu korkeimmalta huipulta syvimpään rotkoon. [...] Jobista tulee jokamies, ihmisen arkkityyppi, ja hänen tarinastaan ihmiskunnan paraabeli. [...] Jobin kirja on suurta runoa. Sen sanonta on viimeisteltyä, aistimusvoimasta ja konkreettista. Sen kuuluminen Vanhaan testamenttiin yllättää, jokin siinä ei tunnu tähän kontekstiin sopivan. [...] Jylhät sanat heittävät varjonsa teologian koko perusteiden ylle. Jobin mukaan Jumala ei ole korkein, hänenkin yläpuolellaan on totuus."

Kyseessä on kirjallinen merkkiteos: "[Job] on aatedraama ja runodraama. Sen dramaturgia on taitava ja harkittu, sen rakenne sanoo enemmän kuin sen yksittäiset mietelauseet. [...] Siihen voi soveltaa Mihail Bahtinin teoriaa: se on polyfoninen, moniääninen teos. Tämä on paradoksi, sillä äänten tasa-arvoa uhkaa se, että pääpuhujat ovat ihminen ja Jumala. [...] Jobin kirja tekee heistä tasa-arvoisia keskustelijoita."

Toinen itselleni valaistusta tuonut essee käsitteli runoilija Einari Vuorelaa, jota en juuri ole lukenut, muutaman säkeen joskus aikoinaan. Envall piirtää kuvan pitkän linjan runoilijasta, joka oli uskollinen itselleen ja äänelleen, vaikka aikakaudet vaihtuivat ympärillä: "Hänelle ratkaiseva kehys ei ollut yhteiskunta eikä muu runous, vaan luonto. Ihminen luonnossa, ei luonnon edessä. [...] Jos hän olisi elänyt vuosikymmenen kauemmin, hänestä olisi voinut tulla vihreän liikkeen hovirunoilija."

Kolmas hyvin mieleen jäänyt essee käsitteli Antti Tuurin taitavia novelleja, niiden kerrontatekniikkaa ja merkitystä. Envallin selitykset paljastivat vähän liikaakin, riisuivat mystiikkaa, mutta toisaalta ne kiinnittivät myös huomiota asioihin joihin itse en ollut ymmärtänyt tarttua. Erityisesti tämä päti novellin Mathias Grünewaldin ristiinnaulittu analyysiin. Tässä yhteydessä tulee hyvin selville Tuurin minäkertojan nerokkuus. Tuurin kertomustapaa on nimitetty behavioristiseksi, mitä se sitten tarkoittaakaan, kai lähinnä sitä että Tuuri ei juuri kuvaa ihmisten, edes minäkertojan, ajatuksia, vaan keskittyy eleisiin, ilmeisiin, sanomisiin ja tekemiseen. Kun minäkertoja ei paljasta itsestään paljoakaan, syntyy lukijalle tarve tietää enemmän - ns. inhimillinen uteliaisuus - ja näin Tuuri saa lukijan tarinansa pauloihin. Tämä vaatii tavatonta taitoa, lähestulkoon akrobaattista kertomisen hallintaa. Tässäkin vähemmän on usein enemmän.

Neljäs poimintani Envallin esseistä käsittelee sittemmin Nobelilla palkitun José Saramagon romaania Jeesuksen Kristuksen evankeliumi (suom. Erkki Kirjalainen; Tammi, 1998). Saramagon Nobel-palkinnon perusteissa sanotaan seuraavasti:

The Nobel Prize in Literature 1998 was awarded to José Saramago "who with parables sustained by imagination, compassion and irony continually enables us once again to apprehend an elusory reality".

Romaani Jeesuksen Kristuksen evankeliumi mainitaan Nobel-palkinnon tiedotteessa yhtenä keskeisistä Saramagon teoksista, ei ehkä kuitenkaan aivan merkittävimpänä. Tämä on kirja joka jossain välissä täytyy kuitenkin lukea.

Saramago kuvaa Jeesuksen elämän uudesta näkökulmasta: "Jos [Saramagon vision] pelkistää virkkeen mittaiseksi, mikä näin rikkaan ja monihahmoisen romaanin kohdalla on uhkayritys, se kuuluu: kristinusko on alusta loppuun saakka väkivallan ja sen herättämän syyllisyyden uskonto. [...] Jeesus ei ole ollut aikojen alusta, hän on Jumalan valitsema karitsa, Jumalan etujensa hyväksi uhraama eläin. [...] Romaanin Jumala tietää tulevaisuuden, silti hän toteuttaa sen toimillaan. Hän ottaa Jeesuksen pojakseen ja teloituttaa tämän ristillä. Tällä yhdistelmällä hän luo ihmisiin äärimmäisen latauksen neuroottista syyllisyyttä. Syyllisyys on neuroottista siksi, etteivät ihmiset voi olla syyllisiä tapahtumaan, jonka Jumala yksin panee toimeen kaikkivallallaan. Tämä syyllisyys on niin musertavaa, että siltä pelastuakseen ihmisten on pakko heittäytyä Jumalan jalkojen juureen kerjäämään armoa ja anteeksiantoa."

Saramago tulkitsee ristin tapahtumat uudessa valossa: 'Ja Jeesus pyytää ristin juurella olevia antamaan anteeksi Jumalalle: "Antakaa hänelle anteeksi, hän ei tiedä mitä on tehnyt."'

Tämä pysäyttää.

Vuohen juhla

Mario Vargas Llosa sai kirjallisuuden Nobelin palkinnon 2010. Kirjailijan pääteokseksi mainitaan Vuohen juhla (Otava, 2002; suom. Sulamit Hirvas). Nobel-palkinnon perusteissa mainitaan "hänen kykynsä tuoda esiin valtarakenteita ja kuvata yksilön vastarintaa ja kukistumista", mikä tuntuu viittaavan juuri tähän romaaniin.

Romaani perustuu todellisuuteen - siinä määrin kuin mikään romaani voi - eli kertoo Dominikaanisen tasavallan johtajan Rafael Leónidas Trujillon tarinan. Samalla Llosa luo terävän ja armottoman kuvan eteläamerikkalaisesta diktatuurista, siitä miten se syntyy, miten se elää (ja kärsii) ja miten se lopulta sortuu pitkälliseen kuolinkamppailuun.

Mutta Llosa ottaa kirjassaan paljon vapauksia. Teos sisältää kuviteltua (ja dramatisoitua) aineistoa, mikä mahdollistaa sen että kirjailija tunkeutuu niin diktatuurin uhrien kuin vallankäyttäjien pään sisällä - usein vallankäyttäjät olivat samalla myös uhreja.

Itse diktaattori, "Vuohi", jää hiukan karikatyyrimäiseksi hahmoksi. Hänestä Llosa piirtää luonnekuvan, joka todellakaan ei mairittele, mutta toisaalta myös pudottaa diktaattorin jalustaltaan: tällainenko oli Vuohi joka sai kokonaisen valtion rautaiseen otteeseensa 31 vuodeksi? Ja selittääkö hypnoottinen katse ja korkea, viiltävä ääni lopultakaan sitä miksi Trujillo nousi valtaan?

Vasta luettuani toistasataa sivua romaanista tajusin, että olin aikoinaan lukenut Helsingin Sanomista kirja-arvostelun romaanista. Tässä lainaus: "Perulainen Mario Vargas Llosa kirjoitti sen vihdoinkin: suuren romaanin latinalaisamerikkalaisesta diktaattorista. [...] [Romaani] sijoittuu selvästi aikaan ja paikkaan. Se kertoo Dominikaanista tasavaltaa vuosina 1930-61 rautaisella otteella vallinneesta despootista Rafael Trujillosta. [...] Vuohi saadaan lopulta hengiltä, mutta suuri salaliitto ei toteudu niin kuin piti. Asevoimien päällikkö on juonessa mukana, mutta ratkaisevalla hetkellä hän vajoaa horteeseen. [...] Matkan varrella romaani on purkanut diktatuurin rakenteen nähtäville pienimpiä vivahteitaan myöten. Siinä voi samalla tunnistaa minkä tahansa autoritaarisen vallankäytön mekanismin."

Kuten romaanissa Andien mies, Llosa ei kaunistele hahmojaan vaan esittää heidät kaikessa rumuudessaan - voiko diktatuurissa muuten ollakaan? Sorra tai tule sorretuksi. Kirjassa pohditaan muun muassa sitä, kumpi oli pahempaa, ne jotka tukivat diktaattoria omia itsekkäitä pyrkimyksiä edistääkseen vai ne jotka olivat diktaattorin pauloissa ja luottivat tähän, suorastaan palvoivat tätä?

Hiukankin huonomman kirjoittajan käsissä tarina Vuohesta latistuisi suuruudenhulluuteen; aiheen massiivisuus - kokonaisen kansakunnan mielenhäiriö - tuntuu ylivoimaiselta. Joissakin kohdin tuntuu siltä, että Llosa menettää otettaan, esimerkiksi silloin kun hän limittää Vuohen saapumista odottelevien salamurhaajien kärsimättömyyttä siihen miksi kukin heistä päätti yrittää diktaattorin tappamista hyvin tietäen epäonnistumisen hinnan. Ja samaa tekniikkaa käyttäen Llosa purkaa vähä vähältä historiaa auki kertoessaan, kuinka Vuohen ministerin tytär Urania palaa tapaamaan seniiliä isäänsä 35 vuotta salamurhan jälkeen.

Romaanin kerronnallinen rakenne on lukijalle näkyvissä, siitä näkyy kirjailijan tarkoituksellinen tekniikka, mutta kovin pahasti tämä ei lukijan kokemusta häiritse, ehkä jopa toimii välttämättömänä etäännyttämisen välineenä kerronnassa.

Johtajakirja

Koskela ja Lammio - anteeksi, Koskela ja Lankinen ovat kirjoittaneet mainion kirjan johtajuudesta suomalaisessa kirjallisuudessa. Teos Johtajakirja (SKS, 2010) johdattaa lukijansa niin Seitsemään veljekseen kuin Tuntemattomaan sotilaaseen, puhumattakaan muista suomalaisista klassikoista, omaperäisellä ja uutta oivallusta tarjoavalla tavalla. Samalla kirjoittajat tarjoavat kaunokirjallisuuden läpi tapahtuvan katsauksen johtamiskirjallisuuteen. Mainituksi tulevat Collins, Drucker, Hamel, Juuti, Kotter, Siltala, Taylor ja niin edelleen. Kirjoittajat ovat selvästi kirjallisuutensa lukeneet.

Mutta miksi johtajan pitäisi lukea kaunokirjallisuutta? Ensiksikin siksi, että johtajat ovat harvinaisen alttiita epävarmuutta poistaville rohdoille ja noitatohtoreille, mihin kaunokirjallisuus tarjoaa vastalääkettä: "Emme ole huolissamme johtajien epävarmuudesta, sillä epävarmuus on inhimillistä. Sen sijaan olemme huolissamme sellaisesta epävarmuudesta, joka näyttäytyy varmuutena, ylimielisyytenä ja kaikkitietävyytenä."

Kirjoittajat tiivistävät johtamiskirjallisuuden ja kaunokirjallisuuden eron näin: "Johtamiskirjallisuus kuvaa usein sitä, minkälaisia johtajien pitäisi olla, kaunokirjallisuus sitä, minkälaisia johtajat oikeasti saattavat olla."

Kirjoittajat viittaavat Antti Tuuriin: "Minusta on sääli, että Suomessa on johtotehtävissä, kummenien tuhansien, satojen tuhansien ja miljoonienkin ihmisten asioista päättämässä niin tunnevammaisia ihmisiä, etteivät he pysty lukemaan kaunokirjalisuutta."

Seitsemästä veljeksestä kirjoittajat löytävät mielenkiintoisen paradoksin johtajuudesta, nimittäin siitä miten romaani ilmestyessään otettiin vastaan, ikään kuin se olisi antanut väärän kuvan suomalaisista: "[...] jos alaiset eivät toimikaan niin kuin heidän ajatellaan toimivan tai kuin heidän on teoriassa kaavailtu toimivan, saattavat johtajat ja vallanpitäjät joutua ymmälleen. Mitä silloin pitäisi tehdä: pakottaa alaiset toimimaan niin kuin heidän teorian mukaan pitäisi toimia vai yrittää oppia tuntemaan heidän todellisuutensa paremmin ja muuttaa omia suhtautumistapoja sen mukaisesti? Kysymys on johtamisen kannalta mitä keskeisin."

Kirjoittajat löytävät suurta viisautta veljesten keskinäisistä suhteista: "Tarkastelussa on ilmiökenttä, joka on tiimien ja verkostojen kannalta kaikkein olennaisin: miten ryhmässä toimiminen on mahdollista ihmisten välisen kommunikaation vaikeuksista huolimatta. [...] Romaani osoittaa, että veljekset osaavat riidellä keskenään varsin mallikelpoisesti. [...] Taito selvitellä erimielisyyksiä ilman työskentelyä haittaavia välirikkoja ja liian pitkälle meneviä henkilökohtaisuuksia on yksi haastavimmista yhdessä toimimisen alueista. Monissa työyhteisöissä omien mielipiteiden esittämistä pidetään liian usein vain ristiriitojen esiin kaivamisena tai pelkkänä pottuiluna, vaikka niihin olisi rakentavampaa suhtautua uusina avauksina, vaihtoehtomahdollisuuksien etsimisenä ja ryhmähengen omalaatuisena kittinä."

Kirjoittajat kritisoivat kärjekkäästi nykyorganisaatioiden johtamispuhetta: 'Tyypillisimmillään tilanne voi olla sellainen, että johtaja lukee paperistaan organisaation perusperiaatteen "Henkilöstö on tärkein voimavaramme". Asiaa ei lainkaan paranne se, että sama asia näytetään kirjoitettuna power pointin isolta ruudulta, luetaan sitä kuulijoille ääneen ja esitystä havainnollistetaan kuvalla, jossa henkilöstö on eräänlainen yrityksen ydin tai peruskivi. Tällainen esitystapa tuottaa tosin kahvihuoneen keskusteluissa monta sarkastista kommenttia, mutta muuten se on tuhoisaa.'

Mikä lääkeeksi? - Ihmisten kokemusten huomioon ottaminen: "Tämä taas edellyttää intuitiivisuutta, kykyä havaita, tunnistaa ja hyväksyä ihmisten kokemukset ja tunteet."

Menestys tuo mukanaan tuhon siemenet: "Keskittyminen vaurauden ulkoisiin puitteisiin ja jatkuvaan eteenpäin pyrkimiseen saattaa aiheuttaa tunne-elämän kuihtumisen ja moraalisten vaistojen rappeutumisen. Pitää olla auto, edustuskoti, asema, valtaa... Menestyksen huuma alkaa näin imeä vastustamattomasti puoleensa, ja kaikki keinot muuttuvat vähitellen sallituiksi. Samalla hämärtyy sekin, mitä tai ketä varten menestystä tavoitellaan."

Entä sitten Tuntematon sotilas, kaikkien johtamiskirjojen ykkönen? - Ainakin joidenkin mielestä, Suomessa.

Koskela ja Lammio tuli jo mainituksi, mutta tämä "hyvä/paha johtaja" ajattelumalli on kovin paperinen eikä oikein hyvin vastaa kirjan tosiasiallista sisältöä. Entä esimerkiksi Kaarna? No, Kaarnan osalta kirjoittajat toteavat: "edestä johtaminen näyttää lyhentävän elinajanodotetta radikaalisti ja lopullisesti."

Koskela on Tuntemattoman sotilaan keskeinen hahmo, henkilö johon kirjailija suhtautuu lähes pelkästään positiivisella otteella. Johtamisen kannalta Koskela on mielenkiintoinen hahmo: "Voimakeskittymäksi kutsutaan sitä, että jonkun henkilön ympärille keskittyy hänen henkilökohtaisten ominaisuuksiensa vuoksi enemmän valtaa kuin virallista organisaatiota katsellessa voisi luulla. [...] Monessa tilanteessa juuri Koskelan ympärille muodostuu tällainen voimakeskittymä."

Toisaalta Koskela tuskin pärjäisi nykyisessä työelämässä: 'Kovan luokan yrityselämässä ei varmaan ole ansioksi, jos esittää työpaikkahaastattelussa Koskelan tunnetun moton: "Asialliset hommat suoritetaan, mutta muuten ollaan kuin Ellun kanat."'

Herkullinen on kirjoittajien versio siitä, miten Koskela sanoisi bisneskielen fraasin "havaittu markkinan turbulenssi on kaikissa yritysklusterimme segmenteissä haastanut meitä erityiseen sensitiivisyyteen asiakasrajapinnoilla". Näin Koskela kirjoittajien mukaan: "Noin. Meitin tarttee hoitaa semmonen asia. Neljä kuukautta on mennyt päin helvettiä. Koitetaan pitää kiirutta ja ruveta hommiin."

Lammiosta kirjoittajat toteavat: "Lammio luultavasti olisi mainettaan parempi esimerkiksi liikeyrityksen strategisen tason johtotehtävissä, etenkin sellaisissa, joissa työskennellään vaikkapa organisaatiomallien, saneeraamisen tai aggressiivisen laajentamisen parissa. Alemman johtajiston ja henkilöosaston kontolle jäisi sitten hänen tekemiensä epämieluisten päätösten toimeenpano ja niiden jälkihoito."

Kirjoittajat toteavat monella tavalla kummalliseksi tilanteen jossa Tuntemattomasta sotilaasta haetaan edelleenkin mallia johtajuudelle. Mutta jotain sentään löytyy: "Ehkäpä sotamies Rahikainen sopisi parhaiten esikuvaksi nykyisen postmodernin ajan talouselämän johtoportaalle? Tämä lunki ja pinnari, jolla on luonnostaan loputtomasti tyhjää jauhavat leuat, olisi sopiva mies lähetettäväksi kansainvälisen liike-elämän neuvotteluihin tai edistämään Suomen etua Euroopan unionin parlamentissa."

Mutta ei sovi unohtaa muumeja. Kirjoittajat nostavat teoksen Muumipappa ja meri korkealle johtajuuteen - ja nimenomaan muutosjohtajuuteen - paneutuvan kirjallisuuden joukossa: "Muumipappa osoittaa vahvoja näkijän ja muutosjohtajan ominaisuuksia nousemalla aherruksen ja rutiiniksi muuttuneen toiminnan yläpuolelle - tai oikeastaan joutumalla sen ulkopuolelle."

Kirjoittajat ammentavat paljon viisautta kirjasta: "Seuraa aikaasi ja tunnista tilanne. Kurkista välillä kristallipalloon." "Yhdistä intuitio ja havainnot rakentavalla tavalla." "Luo suuria yhteyksiä mutta älä väheksy arkisia toimintoja."

Niin, tähän on hyvä lopettaa.

Tutkimuksen tekemisen perusteet ihmistieteissä

Tämä on järkäle! Nimittäin Jari Metsämuurosen 1632-sivuinen teos Tutkimuksen tekemisen perusteet ihmistieteissä (Tutkijalaitos, 4. painos; International Methelp Oy). Teoksen 4. painos oli suururakka, josta kirjoittaja toteaa seuraavasti: "Iän myötä tällaiseen isoon prosessiin lähteminen tuntuu aina vain vaikeammalta. Kirjan piti olla valmiina jo 2008, mutta vuoteen en saanut työtä aloitettua - työ kun tehdään yö- ja loma-aikaan virkatehtävien siitä kärsimättä."

Teos on perusteellinen ja rakennettu pitkälti tutkimusprojektin (ja tutkimusartikkelin) loogisen etenemismallin mukaan. Esimerkiksi luvussa "Kirjallisuuden etsiminen" asetetaan seuraavat tavoitteet: "1. Saada yleiskuva aiemman kirjallisuuden merkityksestä tutkimukseen. 2. Tietää väylät löytää oleellinen kirjallisuus. 3. Osata kriittisesti arvioida lähdekirjallisuutta." Juuri näin!

Kirjoittaja on ajan tasalla ajatellen "Google-sukupolvea" ja tarjoaa varoituksen sanan: "[H]yvää tutkimusta ei voi tehdä pelkästään googlaamalla - paljon hyviä lähteitä jää löytymättä, mikäli keskeisenä tiedon etsimisen väylänä on Internet."

Jossain määrin tässä ollaan kyllä taitekohdassa, sillä Google Scholar on aikamoisen arvokas lähde monella tieteenalalla, kun vain osaa käyttää oikeita hakusanoja. Samaten Amazonin puolelta löytyy monista kirjoista esikatseluversiot, joissa sopiva hakusana hyvässä lykyssä tuo esille juuri halutun kohdan lähdeteoksessa. Mutta perusajatus on oikea: pintapuolisella googlaamisella ei ymmärrystä saavuta. Metsämuuronen ohjaa lukijaa parhaan kirjallisuuden lähteille, siis ajan tasaisiin käsikirjoihin, kunkin alan klassikkoteoksiin sekä johtavissa aikakauslehtisarjoissa julkaistuihin artikkeleihin.

Kirjan monumentaalisuudesta johtuen siellä tällä on pieniä kirjoitus- ja kauneusvirheitä (tutkina po. tutkijan, Essey po. Essay jne.), jotka tämän laajuisen teoksen - varsinkin yötöinä tehdyn - osalta suo hyvin anteeksi.

Sivulla 56 on kuitenkin esimerkki hypoteesista, joka mielestäni on virheellinen: "Opettajat (tai hoitajat), joiden sitoutumisen taso nousi tilastollisesti merkitsevästi, ovat tilastollisesti merkitsevästi tyytyväisempiä työhönsä kuin ne opettajat (tai hoitajat), joiden sitoutumisen taso ei muuttunut."

Mielestäni tämä hypoteesi ei vastaa kyseistä kohtaa pohjustavaa tekstiä, tai ymmärsin sen väärin. Hypoteesissa on tällaisena se periaatteellinen ongelma, että siinä yritetään kytkeä yhteen jonkin asian muutos (sitoutumisen taso) toisen asian (työtyytyväisyys) absoluuttiseen tasoon. Tässä pitäisi huomioida jollain tavalla myös sitoutumisen lähtötaso (esimerkiksi luokittelemalla vastaajia), tai sitten olen ymmärtänyt tutkimusasetelman ihan väärin.

Metsämuuronen tuo sujuvan luontevasti esille tutkimusasetelmat ja mittaamisen sekä tähän asiaan kiinteästi kytkeytyvän mittauksen luotettavuuden, reliabiliteetin ja validiteetin, eli siis tutkimuksen toistettavuuden ja sen mitataanko sitä mitä on tarkoitus mitata.

Kun en ole ihmistieteilijä, tämä asia oli itselleni näin muotoiltuna kohtalaisen uutta, vaikkakin taustalla olevat matemaattiset ja tilastotieteelliset käsitteet ovatkin periaatetasolla tuttuja TKK:n tilastotieteen kursseilta. Jonkin verran jäin tekstistä kaipaamaan tilastotieteellisten kaavojen merkityksen avaamista, nyt ne tuodaan ikään kuin annettuna, selittämättä miksi jossain yhteydessä lasketaan neliösummia jne. Itse olen aina yrittänyt jollain tavalla ymmärtää, mistä kaavoissa loppukädessä on kyse - esimerkiksi pisteiden välimatka n-ulotteisessa avaruudessa ynnä muuta sen kaltaista.

Teoksessa marssitetaan lukijalle nopeaan tahtiin pitkä rivi tunnuslukuja, joiden laskemista kyllä havainnollistetaan lyhyillä esimerkkitaulukoilla ym., mutta kuitenkin tästä jää jossain määrin sellainen kuva että lukijan joko odotetaan olevan harvinaisen sivistynyt tilastotieteen ymmärtäjä, tai sitten lukijan ajatellaan käyttävän standardiohjelmistoja mustina laatikoina, siten että kyseiset tunnusluvut putkahtavat sieltä esiin automaattisesti.

Kokonaan uusi alue itselleni oli mittarin ja tutkimusasetelman väliset pohdinnat, esimerkiksi ulkoinen ja sisäinen validiteetti, käsitevalidius, kriteerivalidius, testi-uusintatesti-reliabiliteetti, mittarin sisäinen konsistenssi jne. Kirjoittaja tuo käytännön esimerkkejä mittarista konkreettisella tavalla, esimerkiksi kyselylomakkeen kysymysten ja vastausvaihtojen muotoilun suhteen. Itselleni oli uusi ajatus, että kyselylomake on tosiasiassa mittari - luonnontieteissä kun mittarit ovat vähän toisenlaisia - ja että lomakkeen laatiminen on hyvin haastava (ja äärimmäisen mielenkiintoinen) tutkimuksellinen tehtävä. Ihmistieteiden opiskelusta on hyötyä insinöörillekin!

Teos käsittelee samoja aihepiirejä useaan otteeseen, mistä saattaa johtua se että joidenkin termien ensimmäisen esiintymän yhteydessä ei kerrota mistä sanoista termi on peräisin. Esimerkiksi sopii IRT, joka mainitaan ensimmäisen kerran sivulla 100, mutta termin selityksen jouduin hakemaan hakemistosta (Item Response Theory). Tämä oli hitusen harmittavaa, kun IRT tuodaan kyseisellä sivulla esille merkittävänä edistysaskeleena: "IRT-mallitus on viimeisten 40 vuoden aikana käytännössä syrjäyttänyt klassisen mallituksen tutkimuskohteena."

Sivulta 131 löytyy hauska esimerkki kysymyksestä, jolla on vahva ennustevaliditeetti. Pääsykoekysymys oli "Mitä raha merkitsee sinulle tulevassa ammatissa?" Jos tähän vastaa, ettei rahalla ole mitään merkitystä vaan haluaa vain auttaa ihmisiä, tämä henkilö tullaan karsimaan pois automaattisesti! Eli vain hyvää tarkoittava ihminen ei selviä opinnoista...

Yhteenveto: Vaikuttava ja perusteellinen oppi- ja käsikirja tärkeästä aiheesta. Pienistä kirjoitus- ja kauneusvirheistä ja kyseistä tutkimusalaa ennestään tuntemattomaa hämmentävistä seikoista huolimatta hyvin antoisaa luettavaa. Käytännön hyötyä teoksesta on viimeistään siinä vaiheessa kun pitää ottaa kantaa asiakas tms. kyselyn suorittamiseen ja kysymystenasetteluun.