Vuohen juhla

Mario Vargas Llosa sai kirjallisuuden Nobelin palkinnon 2010. Kirjailijan pääteokseksi mainitaan Vuohen juhla (Otava, 2002; suom. Sulamit Hirvas). Nobel-palkinnon perusteissa mainitaan "hänen kykynsä tuoda esiin valtarakenteita ja kuvata yksilön vastarintaa ja kukistumista", mikä tuntuu viittaavan juuri tähän romaaniin.

Romaani perustuu todellisuuteen - siinä määrin kuin mikään romaani voi - eli kertoo Dominikaanisen tasavallan johtajan Rafael Leónidas Trujillon tarinan. Samalla Llosa luo terävän ja armottoman kuvan eteläamerikkalaisesta diktatuurista, siitä miten se syntyy, miten se elää (ja kärsii) ja miten se lopulta sortuu pitkälliseen kuolinkamppailuun.

Mutta Llosa ottaa kirjassaan paljon vapauksia. Teos sisältää kuviteltua (ja dramatisoitua) aineistoa, mikä mahdollistaa sen että kirjailija tunkeutuu niin diktatuurin uhrien kuin vallankäyttäjien pään sisällä - usein vallankäyttäjät olivat samalla myös uhreja.

Itse diktaattori, "Vuohi", jää hiukan karikatyyrimäiseksi hahmoksi. Hänestä Llosa piirtää luonnekuvan, joka todellakaan ei mairittele, mutta toisaalta myös pudottaa diktaattorin jalustaltaan: tällainenko oli Vuohi joka sai kokonaisen valtion rautaiseen otteeseensa 31 vuodeksi? Ja selittääkö hypnoottinen katse ja korkea, viiltävä ääni lopultakaan sitä miksi Trujillo nousi valtaan?

Vasta luettuani toistasataa sivua romaanista tajusin, että olin aikoinaan lukenut Helsingin Sanomista kirja-arvostelun romaanista. Tässä lainaus: "Perulainen Mario Vargas Llosa kirjoitti sen vihdoinkin: suuren romaanin latinalaisamerikkalaisesta diktaattorista. [...] [Romaani] sijoittuu selvästi aikaan ja paikkaan. Se kertoo Dominikaanista tasavaltaa vuosina 1930-61 rautaisella otteella vallinneesta despootista Rafael Trujillosta. [...] Vuohi saadaan lopulta hengiltä, mutta suuri salaliitto ei toteudu niin kuin piti. Asevoimien päällikkö on juonessa mukana, mutta ratkaisevalla hetkellä hän vajoaa horteeseen. [...] Matkan varrella romaani on purkanut diktatuurin rakenteen nähtäville pienimpiä vivahteitaan myöten. Siinä voi samalla tunnistaa minkä tahansa autoritaarisen vallankäytön mekanismin."

Kuten romaanissa Andien mies, Llosa ei kaunistele hahmojaan vaan esittää heidät kaikessa rumuudessaan - voiko diktatuurissa muuten ollakaan? Sorra tai tule sorretuksi. Kirjassa pohditaan muun muassa sitä, kumpi oli pahempaa, ne jotka tukivat diktaattoria omia itsekkäitä pyrkimyksiä edistääkseen vai ne jotka olivat diktaattorin pauloissa ja luottivat tähän, suorastaan palvoivat tätä?

Hiukankin huonomman kirjoittajan käsissä tarina Vuohesta latistuisi suuruudenhulluuteen; aiheen massiivisuus - kokonaisen kansakunnan mielenhäiriö - tuntuu ylivoimaiselta. Joissakin kohdin tuntuu siltä, että Llosa menettää otettaan, esimerkiksi silloin kun hän limittää Vuohen saapumista odottelevien salamurhaajien kärsimättömyyttä siihen miksi kukin heistä päätti yrittää diktaattorin tappamista hyvin tietäen epäonnistumisen hinnan. Ja samaa tekniikkaa käyttäen Llosa purkaa vähä vähältä historiaa auki kertoessaan, kuinka Vuohen ministerin tytär Urania palaa tapaamaan seniiliä isäänsä 35 vuotta salamurhan jälkeen.

Romaanin kerronnallinen rakenne on lukijalle näkyvissä, siitä näkyy kirjailijan tarkoituksellinen tekniikka, mutta kovin pahasti tämä ei lukijan kokemusta häiritse, ehkä jopa toimii välttämättömänä etäännyttämisen välineenä kerronnassa.

Johtajakirja

Koskela ja Lammio - anteeksi, Koskela ja Lankinen ovat kirjoittaneet mainion kirjan johtajuudesta suomalaisessa kirjallisuudessa. Teos Johtajakirja (SKS, 2010) johdattaa lukijansa niin Seitsemään veljekseen kuin Tuntemattomaan sotilaaseen, puhumattakaan muista suomalaisista klassikoista, omaperäisellä ja uutta oivallusta tarjoavalla tavalla. Samalla kirjoittajat tarjoavat kaunokirjallisuuden läpi tapahtuvan katsauksen johtamiskirjallisuuteen. Mainituksi tulevat Collins, Drucker, Hamel, Juuti, Kotter, Siltala, Taylor ja niin edelleen. Kirjoittajat ovat selvästi kirjallisuutensa lukeneet.

Mutta miksi johtajan pitäisi lukea kaunokirjallisuutta? Ensiksikin siksi, että johtajat ovat harvinaisen alttiita epävarmuutta poistaville rohdoille ja noitatohtoreille, mihin kaunokirjallisuus tarjoaa vastalääkettä: "Emme ole huolissamme johtajien epävarmuudesta, sillä epävarmuus on inhimillistä. Sen sijaan olemme huolissamme sellaisesta epävarmuudesta, joka näyttäytyy varmuutena, ylimielisyytenä ja kaikkitietävyytenä."

Kirjoittajat tiivistävät johtamiskirjallisuuden ja kaunokirjallisuuden eron näin: "Johtamiskirjallisuus kuvaa usein sitä, minkälaisia johtajien pitäisi olla, kaunokirjallisuus sitä, minkälaisia johtajat oikeasti saattavat olla."

Kirjoittajat viittaavat Antti Tuuriin: "Minusta on sääli, että Suomessa on johtotehtävissä, kummenien tuhansien, satojen tuhansien ja miljoonienkin ihmisten asioista päättämässä niin tunnevammaisia ihmisiä, etteivät he pysty lukemaan kaunokirjalisuutta."

Seitsemästä veljeksestä kirjoittajat löytävät mielenkiintoisen paradoksin johtajuudesta, nimittäin siitä miten romaani ilmestyessään otettiin vastaan, ikään kuin se olisi antanut väärän kuvan suomalaisista: "[...] jos alaiset eivät toimikaan niin kuin heidän ajatellaan toimivan tai kuin heidän on teoriassa kaavailtu toimivan, saattavat johtajat ja vallanpitäjät joutua ymmälleen. Mitä silloin pitäisi tehdä: pakottaa alaiset toimimaan niin kuin heidän teorian mukaan pitäisi toimia vai yrittää oppia tuntemaan heidän todellisuutensa paremmin ja muuttaa omia suhtautumistapoja sen mukaisesti? Kysymys on johtamisen kannalta mitä keskeisin."

Kirjoittajat löytävät suurta viisautta veljesten keskinäisistä suhteista: "Tarkastelussa on ilmiökenttä, joka on tiimien ja verkostojen kannalta kaikkein olennaisin: miten ryhmässä toimiminen on mahdollista ihmisten välisen kommunikaation vaikeuksista huolimatta. [...] Romaani osoittaa, että veljekset osaavat riidellä keskenään varsin mallikelpoisesti. [...] Taito selvitellä erimielisyyksiä ilman työskentelyä haittaavia välirikkoja ja liian pitkälle meneviä henkilökohtaisuuksia on yksi haastavimmista yhdessä toimimisen alueista. Monissa työyhteisöissä omien mielipiteiden esittämistä pidetään liian usein vain ristiriitojen esiin kaivamisena tai pelkkänä pottuiluna, vaikka niihin olisi rakentavampaa suhtautua uusina avauksina, vaihtoehtomahdollisuuksien etsimisenä ja ryhmähengen omalaatuisena kittinä."

Kirjoittajat kritisoivat kärjekkäästi nykyorganisaatioiden johtamispuhetta: 'Tyypillisimmillään tilanne voi olla sellainen, että johtaja lukee paperistaan organisaation perusperiaatteen "Henkilöstö on tärkein voimavaramme". Asiaa ei lainkaan paranne se, että sama asia näytetään kirjoitettuna power pointin isolta ruudulta, luetaan sitä kuulijoille ääneen ja esitystä havainnollistetaan kuvalla, jossa henkilöstö on eräänlainen yrityksen ydin tai peruskivi. Tällainen esitystapa tuottaa tosin kahvihuoneen keskusteluissa monta sarkastista kommenttia, mutta muuten se on tuhoisaa.'

Mikä lääkeeksi? - Ihmisten kokemusten huomioon ottaminen: "Tämä taas edellyttää intuitiivisuutta, kykyä havaita, tunnistaa ja hyväksyä ihmisten kokemukset ja tunteet."

Menestys tuo mukanaan tuhon siemenet: "Keskittyminen vaurauden ulkoisiin puitteisiin ja jatkuvaan eteenpäin pyrkimiseen saattaa aiheuttaa tunne-elämän kuihtumisen ja moraalisten vaistojen rappeutumisen. Pitää olla auto, edustuskoti, asema, valtaa... Menestyksen huuma alkaa näin imeä vastustamattomasti puoleensa, ja kaikki keinot muuttuvat vähitellen sallituiksi. Samalla hämärtyy sekin, mitä tai ketä varten menestystä tavoitellaan."

Entä sitten Tuntematon sotilas, kaikkien johtamiskirjojen ykkönen? - Ainakin joidenkin mielestä, Suomessa.

Koskela ja Lammio tuli jo mainituksi, mutta tämä "hyvä/paha johtaja" ajattelumalli on kovin paperinen eikä oikein hyvin vastaa kirjan tosiasiallista sisältöä. Entä esimerkiksi Kaarna? No, Kaarnan osalta kirjoittajat toteavat: "edestä johtaminen näyttää lyhentävän elinajanodotetta radikaalisti ja lopullisesti."

Koskela on Tuntemattoman sotilaan keskeinen hahmo, henkilö johon kirjailija suhtautuu lähes pelkästään positiivisella otteella. Johtamisen kannalta Koskela on mielenkiintoinen hahmo: "Voimakeskittymäksi kutsutaan sitä, että jonkun henkilön ympärille keskittyy hänen henkilökohtaisten ominaisuuksiensa vuoksi enemmän valtaa kuin virallista organisaatiota katsellessa voisi luulla. [...] Monessa tilanteessa juuri Koskelan ympärille muodostuu tällainen voimakeskittymä."

Toisaalta Koskela tuskin pärjäisi nykyisessä työelämässä: 'Kovan luokan yrityselämässä ei varmaan ole ansioksi, jos esittää työpaikkahaastattelussa Koskelan tunnetun moton: "Asialliset hommat suoritetaan, mutta muuten ollaan kuin Ellun kanat."'

Herkullinen on kirjoittajien versio siitä, miten Koskela sanoisi bisneskielen fraasin "havaittu markkinan turbulenssi on kaikissa yritysklusterimme segmenteissä haastanut meitä erityiseen sensitiivisyyteen asiakasrajapinnoilla". Näin Koskela kirjoittajien mukaan: "Noin. Meitin tarttee hoitaa semmonen asia. Neljä kuukautta on mennyt päin helvettiä. Koitetaan pitää kiirutta ja ruveta hommiin."

Lammiosta kirjoittajat toteavat: "Lammio luultavasti olisi mainettaan parempi esimerkiksi liikeyrityksen strategisen tason johtotehtävissä, etenkin sellaisissa, joissa työskennellään vaikkapa organisaatiomallien, saneeraamisen tai aggressiivisen laajentamisen parissa. Alemman johtajiston ja henkilöosaston kontolle jäisi sitten hänen tekemiensä epämieluisten päätösten toimeenpano ja niiden jälkihoito."

Kirjoittajat toteavat monella tavalla kummalliseksi tilanteen jossa Tuntemattomasta sotilaasta haetaan edelleenkin mallia johtajuudelle. Mutta jotain sentään löytyy: "Ehkäpä sotamies Rahikainen sopisi parhaiten esikuvaksi nykyisen postmodernin ajan talouselämän johtoportaalle? Tämä lunki ja pinnari, jolla on luonnostaan loputtomasti tyhjää jauhavat leuat, olisi sopiva mies lähetettäväksi kansainvälisen liike-elämän neuvotteluihin tai edistämään Suomen etua Euroopan unionin parlamentissa."

Mutta ei sovi unohtaa muumeja. Kirjoittajat nostavat teoksen Muumipappa ja meri korkealle johtajuuteen - ja nimenomaan muutosjohtajuuteen - paneutuvan kirjallisuuden joukossa: "Muumipappa osoittaa vahvoja näkijän ja muutosjohtajan ominaisuuksia nousemalla aherruksen ja rutiiniksi muuttuneen toiminnan yläpuolelle - tai oikeastaan joutumalla sen ulkopuolelle."

Kirjoittajat ammentavat paljon viisautta kirjasta: "Seuraa aikaasi ja tunnista tilanne. Kurkista välillä kristallipalloon." "Yhdistä intuitio ja havainnot rakentavalla tavalla." "Luo suuria yhteyksiä mutta älä väheksy arkisia toimintoja."

Niin, tähän on hyvä lopettaa.

Tutkimuksen tekemisen perusteet ihmistieteissä

Tämä on järkäle! Nimittäin Jari Metsämuurosen 1632-sivuinen teos Tutkimuksen tekemisen perusteet ihmistieteissä (Tutkijalaitos, 4. painos; International Methelp Oy). Teoksen 4. painos oli suururakka, josta kirjoittaja toteaa seuraavasti: "Iän myötä tällaiseen isoon prosessiin lähteminen tuntuu aina vain vaikeammalta. Kirjan piti olla valmiina jo 2008, mutta vuoteen en saanut työtä aloitettua - työ kun tehdään yö- ja loma-aikaan virkatehtävien siitä kärsimättä."

Teos on perusteellinen ja rakennettu pitkälti tutkimusprojektin (ja tutkimusartikkelin) loogisen etenemismallin mukaan. Esimerkiksi luvussa "Kirjallisuuden etsiminen" asetetaan seuraavat tavoitteet: "1. Saada yleiskuva aiemman kirjallisuuden merkityksestä tutkimukseen. 2. Tietää väylät löytää oleellinen kirjallisuus. 3. Osata kriittisesti arvioida lähdekirjallisuutta." Juuri näin!

Kirjoittaja on ajan tasalla ajatellen "Google-sukupolvea" ja tarjoaa varoituksen sanan: "[H]yvää tutkimusta ei voi tehdä pelkästään googlaamalla - paljon hyviä lähteitä jää löytymättä, mikäli keskeisenä tiedon etsimisen väylänä on Internet."

Jossain määrin tässä ollaan kyllä taitekohdassa, sillä Google Scholar on aikamoisen arvokas lähde monella tieteenalalla, kun vain osaa käyttää oikeita hakusanoja. Samaten Amazonin puolelta löytyy monista kirjoista esikatseluversiot, joissa sopiva hakusana hyvässä lykyssä tuo esille juuri halutun kohdan lähdeteoksessa. Mutta perusajatus on oikea: pintapuolisella googlaamisella ei ymmärrystä saavuta. Metsämuuronen ohjaa lukijaa parhaan kirjallisuuden lähteille, siis ajan tasaisiin käsikirjoihin, kunkin alan klassikkoteoksiin sekä johtavissa aikakauslehtisarjoissa julkaistuihin artikkeleihin.

Kirjan monumentaalisuudesta johtuen siellä tällä on pieniä kirjoitus- ja kauneusvirheitä (tutkina po. tutkijan, Essey po. Essay jne.), jotka tämän laajuisen teoksen - varsinkin yötöinä tehdyn - osalta suo hyvin anteeksi.

Sivulla 56 on kuitenkin esimerkki hypoteesista, joka mielestäni on virheellinen: "Opettajat (tai hoitajat), joiden sitoutumisen taso nousi tilastollisesti merkitsevästi, ovat tilastollisesti merkitsevästi tyytyväisempiä työhönsä kuin ne opettajat (tai hoitajat), joiden sitoutumisen taso ei muuttunut."

Mielestäni tämä hypoteesi ei vastaa kyseistä kohtaa pohjustavaa tekstiä, tai ymmärsin sen väärin. Hypoteesissa on tällaisena se periaatteellinen ongelma, että siinä yritetään kytkeä yhteen jonkin asian muutos (sitoutumisen taso) toisen asian (työtyytyväisyys) absoluuttiseen tasoon. Tässä pitäisi huomioida jollain tavalla myös sitoutumisen lähtötaso (esimerkiksi luokittelemalla vastaajia), tai sitten olen ymmärtänyt tutkimusasetelman ihan väärin.

Metsämuuronen tuo sujuvan luontevasti esille tutkimusasetelmat ja mittaamisen sekä tähän asiaan kiinteästi kytkeytyvän mittauksen luotettavuuden, reliabiliteetin ja validiteetin, eli siis tutkimuksen toistettavuuden ja sen mitataanko sitä mitä on tarkoitus mitata.

Kun en ole ihmistieteilijä, tämä asia oli itselleni näin muotoiltuna kohtalaisen uutta, vaikkakin taustalla olevat matemaattiset ja tilastotieteelliset käsitteet ovatkin periaatetasolla tuttuja TKK:n tilastotieteen kursseilta. Jonkin verran jäin tekstistä kaipaamaan tilastotieteellisten kaavojen merkityksen avaamista, nyt ne tuodaan ikään kuin annettuna, selittämättä miksi jossain yhteydessä lasketaan neliösummia jne. Itse olen aina yrittänyt jollain tavalla ymmärtää, mistä kaavoissa loppukädessä on kyse - esimerkiksi pisteiden välimatka n-ulotteisessa avaruudessa ynnä muuta sen kaltaista.

Teoksessa marssitetaan lukijalle nopeaan tahtiin pitkä rivi tunnuslukuja, joiden laskemista kyllä havainnollistetaan lyhyillä esimerkkitaulukoilla ym., mutta kuitenkin tästä jää jossain määrin sellainen kuva että lukijan joko odotetaan olevan harvinaisen sivistynyt tilastotieteen ymmärtäjä, tai sitten lukijan ajatellaan käyttävän standardiohjelmistoja mustina laatikoina, siten että kyseiset tunnusluvut putkahtavat sieltä esiin automaattisesti.

Kokonaan uusi alue itselleni oli mittarin ja tutkimusasetelman väliset pohdinnat, esimerkiksi ulkoinen ja sisäinen validiteetti, käsitevalidius, kriteerivalidius, testi-uusintatesti-reliabiliteetti, mittarin sisäinen konsistenssi jne. Kirjoittaja tuo käytännön esimerkkejä mittarista konkreettisella tavalla, esimerkiksi kyselylomakkeen kysymysten ja vastausvaihtojen muotoilun suhteen. Itselleni oli uusi ajatus, että kyselylomake on tosiasiassa mittari - luonnontieteissä kun mittarit ovat vähän toisenlaisia - ja että lomakkeen laatiminen on hyvin haastava (ja äärimmäisen mielenkiintoinen) tutkimuksellinen tehtävä. Ihmistieteiden opiskelusta on hyötyä insinöörillekin!

Teos käsittelee samoja aihepiirejä useaan otteeseen, mistä saattaa johtua se että joidenkin termien ensimmäisen esiintymän yhteydessä ei kerrota mistä sanoista termi on peräisin. Esimerkiksi sopii IRT, joka mainitaan ensimmäisen kerran sivulla 100, mutta termin selityksen jouduin hakemaan hakemistosta (Item Response Theory). Tämä oli hitusen harmittavaa, kun IRT tuodaan kyseisellä sivulla esille merkittävänä edistysaskeleena: "IRT-mallitus on viimeisten 40 vuoden aikana käytännössä syrjäyttänyt klassisen mallituksen tutkimuskohteena."

Sivulta 131 löytyy hauska esimerkki kysymyksestä, jolla on vahva ennustevaliditeetti. Pääsykoekysymys oli "Mitä raha merkitsee sinulle tulevassa ammatissa?" Jos tähän vastaa, ettei rahalla ole mitään merkitystä vaan haluaa vain auttaa ihmisiä, tämä henkilö tullaan karsimaan pois automaattisesti! Eli vain hyvää tarkoittava ihminen ei selviä opinnoista...

Yhteenveto: Vaikuttava ja perusteellinen oppi- ja käsikirja tärkeästä aiheesta. Pienistä kirjoitus- ja kauneusvirheistä ja kyseistä tutkimusalaa ennestään tuntemattomaa hämmentävistä seikoista huolimatta hyvin antoisaa luettavaa. Käytännön hyötyä teoksesta on viimeistään siinä vaiheessa kun pitää ottaa kantaa asiakas tms. kyselyn suorittamiseen ja kysymystenasetteluun.

Maailman kahvila

Mitä jos keskustelut ovat maailman muuttamiseen kykenevää toimintaa, eivät vain pohjatyötä toiminnalle? Tämä on keskeinen lähtökohta kirjassa The World Cafe: Shaping Our Futures Through Conversations That Matter (Juanita Brown et al.; Berrett-Koehler Publishers, 2005).

Viime vuosina olen parissa seminaarissa törmännyt pienryhmien työskentelytapoihin jotka muistuttavat kovasti tässä kirjassa esitettyä. Mutta pienryhmät eivät yleensä toimi kovin hyvin, tai ainakaan niin hyvin kuin tässä kirjassa annetaan ymmärtää. Ehkä voisi ajatella että tämän kirjan malli toimii, muut ovat kopioita. No, kirjan luettuani en ole tästä ihan varma mutta melko vakuuttunut olen kyllä kirjoittajan kyvystä argumentoida asiaansa, vieläpä pehmeällä, keskustelevalla ja moniäänisellä tavalla.

Kirjaan liittyy nettiyhteistö joka ilmeisestikin toimii kirjan esittämien keskustelumuotojen hyödyntämisen foorumina, ehkä samalla myös eräänlaisen globaalin yhteisön toiminta-alustana, jossa keskeisinä arvoina ovat (tämä on omaa tulkintaani) tasa-arvo, kestävä kehitys, konfliktien purkaminen ja yhdessä tekeminen.

David Isaacs kertoo kirjan alussa, miten idea "kahvipöytäkeskusteluista" alunperin syntyi tammikuussa 1995, kun joukko toimihenkilöitä, tutkijoita ja konsultteita kokoontui pohtimaan kysymystä What is the role of leadership in maximizing the value of intellectual capital?

Kokouksen pitäjät toivat kokoustilaan pieniä pöytiä, joissa oli pöytäliinat, värikkäitä kukkia ja liituvärejä. Osanottajat kerääntyivät pöytien ympärille pieniksi ryhmiksi ja alkoivat saman tien keskustella. 45 minuutin kuluttua tuli ehdotus, voisiko pöydistä siirtyä toisiin pöytiin, jolloin yhtä lukuun ottamatta kaikki vaihtoivat toiseen pöytään ja yksi jäi jatkamaan - "isännöimään ja emännöimään" - alkanutta keskustelua. Tätä jatkettiin, ihmiset piirtelivät ideoitaan pöytäliinoihin, ja aika ajoin vaihdettiin uuteen ryhmään. Lopuksi keräännyttiin lattialle koottujen piirrosten ympärille katsomaan mitä saatiin aikaan.

Yllä kuvattu toimintamalli on World Cafen perusajatus, skaalattuna pieniin tai isoihin ryhmiin, jopa yli tuhanteen ihmiseen, kahden tunnin sessioista monen päivän pituisiin. Pienet yksityiskohdat voivat olla ratkaisevia - kahvilamainen tunnelma, joka saa ihmiset vapautumaan ja kontribuoimaan - jopa se että pöydissä on värikkyyttä on yksi tekijä siinä että keskustelu on avointa (eikä mustavalkoista!). Ihmiset voivat piirrellä ajatuksiaan värikynillä pöytäliinoihin, mikä tekee sekä ideoinnin että ajatusten vaihdon luontevaksi.

Ja ennen kaikkea alussa täytyy olla lähtökohtana hyvä kysymys, sellainen jonka ratkaiseminen (tai pelkkä pohtiminen) saa asioita eteenpäin. Keskustelu ei ole vain keskustelua, se on toimintaa joka voi tapahtumisellaan luoda uutta, saada asiat ratkeamaan, tuoda näkemystä ja luoda sitoutumista jota muilla tavoin olisi äärimmäisen vaikea saavuttaa.

Tähän liittyen kirjassa löytyy hyviä ehdotuksia hyvien kysymysten löytämiseen, muun muassa relevanssi eli koskettaako kysymys kokouksen osanottajia, taustaoletukset eli mitä uskomuksia on kysymyksen muotoilun taustalla ja toiveikkuus eli luoko kysymys näköaloja kohti positiivista tulevaisuudenuskoa.

Keskustelun tutkimus on aktiivinen tutkimusalue, joka tuottaa jatkuvasti uutta ymmärrystä siitä miten keskustelut määrittävät (ja luovat) organisaatioita ja miten keskustelujen avulla syntyy ymmärrystä. Nopeasti muuttuvassa maailmassa ei vanha keskusjohtoinen ja ylhäältä alas -tyylinen johtamismalli päde, vaan on pystyttävä skaalautuvaan, moniarvoiseen, sitouttavaan toimintamalliin. Tässä keskustelut ovat keskeinen osa toimintaa - voisi jopa sanoa, että sellainen organisaatioiden johtaminen joka ei huomioi keskustelujen keskeistä merkitystä on jo lähtökohtaisesti alakynnessä.

Kirjassa esitetään tähän liittyen seuraava kysymys: "If critical organizational knowledge really does get created through networks of conversations and personal relationships, what does that mean in practical terms for strategy evolution, for training and development, for technology infrastructures, for the physical design of workplaces and speces, and your own action choices as an organizational member or leader?"

Kirjasta löytyy käytännönläheisiä neuvoja World Cafe -kokousten järjestäjille. Neuvot antavat nähdäkseni hyvät valmiudet valmistella tilaisuuksia joissa pyritään aktivoimaan keskustelua. Oletettavasti keskustelut voivat kylläkin käynnistyä jähmeästi eikä malli välttämättä sovellu kaikkiin tilanteisiin, mutta tähänkin pohdintaan annetaan eväitä.

Hyvä, arvokas, ajatuksia herättävä teos!

Itämeren tulevaisuus

Tässä on paljon ajatuksia herättävä kirja: Itämeren tulevaisuus (toim. Saara Bäck, Markku Ollikainen, Markku Viitasalo, Erik Bonsdorff, Sakari Kuikka, Mari Walls ja Annukka Eriksson; Gaudeamus, 2010).

Teos on Tieto-Finlandia -ehdokkaana, saapa nähdä miten sen kanssa käy.

Kirjan takakannessa esitetään lista keskeisiä kysymyksiä: "Miksi Itämeri pilaantuu? Mikä on Itämeren arvo? Miksi Itämeren kansainvälinen suojelu ontuu? Mitkä ovat ratkaisut Itämeren pelastamiseksi?"

Kirja tarjoaa monta kiehtovaa näkökulmaa Itämereen, tarkasti fokusoituneesta tieteellisestä tutkimuksesta kaunokirjalliseen esitykseen. Jälkimmäinen eli Antti Tuurin essee siitä miten hän on purjehtijana kokenut Itämeren tilan huonontumisen oli koskettava ja havahduttava.

Kirjasta löytyy runsaasti perustietoa Itämerestä, tosin hiukan sirpaleisesti, koska mikään kattava yleisesitys aiheesta ei teoksen ole tarkoituskaan olla. Mutta hyvin käy ilmi muun muassa Itämeren nuori ikä: "Itämeri on evoluution järeillä mittapuilla arvioituna nuori ekosysteemi. Vastaa 8000 vuotta sitten syntynyt ja 3000 vuotta sitten nykyisen kaltaisen suolapitoisuuden ja kerrostuneisuutensa kehittänyt Itämeri on eliölajistoltaan köyhä, ainakin verrattuna järviin ja valtameriin. [...] Itämeri on vieraslajien sulatusuuni."

Itselleni jossain määrin uutena asiana tuli esille historiallisesti muuttuneet käsityksen fosforin ja typen suodatuksen tarpeesta Itämeren rantavaltioissa, ja se että eri alueet Itämerestä poikkeavat toisistaan: "Vesialue voi myös olla laajassa mitassa fosforirajoitteinen samalla, kun tietty osa siitä on typpirajoitteinen. Lisäksi vesistö tai sen osa voi olla alkukesällä fosforirajoitteinen ja loppukesällä typpirajoitteinen. [...] [T]ieteelliset väittelyt kulminoituvat edelleen kaksi vuosisataa sitten esitettyyn peruskysymykseen: onko merialueiden rehevöitymistä rajoittava minimiravinne typpi vai fosfori?"

Kirja on monipuolisesti taitettu ja sisältää artikkelien ohessa monenlaisia tietolaatikkoja, muun muassa siitä mitkä olisivat suuronnettomuuden vaikutukset Suomenlahdella. Tässä käydään läpi M/T Antonio Gramscin kaksi (!) onnettomuutta, vuosina 1979 ja 1987, ja pohditaan mitä todellisessa suuronnettomuudessa tapahtuisi. Selvää on, että onnettomuuden sattuessa tulee olla käytettävissä etukäteen laaditut mallit siitä, mitä vaikutuksia onnettomuudella on, jotta voidaan päättää öljyntorjuntakaluston sijoittamisesta siten että vahingot ekosysteemille ovat mahdollisimman vähäiset.

Kirjan lopussa kirjoittajat esittävät yksitoista teesiä Itämeren suojelusta, alkaen teesistä "Itämeri on arvokas" ja päätyen teesiin "Itämeren suojeluun on luotava toimiva hallintakäytäntö". Lukijalle käy kirjan myötä selväksi, että nykyiset - joiltakin osin ansiokkaatkin - toimet Itämeren suojelemiseksi ovat aivan liian pirstaleisia ja kokonaisuuden kannalta joskus jopa haitallisia. Tarvitaan kokonaisnäkemystä ja yhteistä ponnistusta.

Vielä pari sanaa kirjan kuvituksesta. Teoksessa on runsaasti valokuvia ja ne ovat harvinaisen laadukkaita ja sopivat mainiosti kirjan teemaan. Lisäksi valokuvat on valittu niin että niistä muodostuu yhtenäinen teema. Tämä on lukijalle suoranaista luksusta näinä päivinä.