Ketterän organisaation IT

Hannu Salmela et al. ovat kirjoittaneet mainion kirjan Ketterän organisaation IT (Talentum, 2010). Kyse on siitä, miten yritys pystyy uudistamaan liiketoimintaansa koko ajan mullistuksia tuottavassa toimintaympäristössä. Ja jos IT:llä on tässä jokin roolin, miten IT-palvelutoimintaa tulisi johtaa yrityksissä.

Teos on suunnattu IT:tä liiketoiminnassaan hyödyntäville yrityksille, ei IT-palvelujen tarjoajille, vaikka näillekin kirjassa on paljon tarjottavaa. (Ja joskus suutarin lapsella ei ole kenkiä...) Kirjassa kuitenkin viitataan siihen, miten IT-palvelujen tarjoajat ovat joutuneet sopeuttamaan omaa tarjontaansa ja toimintamalliaan uuteen tilanteeseen, jossa ketteryys on kilpailuvaltti:

Providers of IT services can no longer afford to focus on technology and their internal organization, they now have to consider the quality of the services they provide and focus on the relationship with customers.

Ja kyllä, tässä suomenkielisessä teoksessa on lainauksia ja kaavakuvia englanniksi. Yllä oleva on teoksesta van Bon, J. (ed.) 2002. Samaan tapaan esimerkiksi ITIL-kirjaston sisältämä määritelmä IT-palvelulle on annettu kirjassa alkuperäisenä eli englanniksi.

Liiketoiminnan vaatimien uudistusten toteuttaminen ei ole helppoa. Kirjoittajat toteavat:

Mikäli valmiudet ja vakiintuneet yhteiset käytännöt puuttuvat, liiketoiminnan uudistukset kaatuvat hitaisiin projekteihin, epäluotettaviin järjestelmiin ja vääriin työ- ja käyttötapoihin. Ketterän organisaation IT:n avainhenkilöitä ovat kokeneet liiketoiminnan ammattilaiset, jotka osaavat ohjata toimintaa tukevien IT-palvelujen kehittämistä ja käyttöä. Jos heitä ei ole, valta IT-palveluiden kehittämisessä valuu IT-asiantuntijoille, joiden osaaminen on ensisijaisesti tekniikassa, ei liiketoiminnan uudistamisessa.

Kirjoittajat esittävät katsausluontoisesti IT-toimintojen kehittämiseen, arviointiin ja ohjaamiseen käytettyjä malleja, kuten esimerkiksi ITIL, Cobit, CMM ja ISO 20000. Paljon sivuja ei tähän haaskata, mutta oleelliset seikat käydään havainnollisesti läpi.

Mutta mitä sitten on liiketoiminnan ketteryys ja milloin sitä tarvitaan? Kirjoittajat esittävät seuraavan määritelmän:

Organisatorinen kyvykkyys, joka mahdollistaa menestymisen muuttuvassa toimintaympäristössä.

Lisäksi he toteavat, että liiketoiminnan ketteryyttä tarvitaan sellaisilla toimialoilla, joissa toimintaympäristön muutos on nopeaa ja muutoksen luonne on melko monimutkainen. Varsin selkeää!

Tähän liittyen kirjoittajat esittävät seuraavan määritelmän IT-palvelujohtamisen ketteryydelle:

– – taito integroida, rakentaa ja uudelleen yhdistellä liiketoiminnan ja IT:n valmiuksia (sekä sisäisiä että ulkoisia) ja näin vastata toimintaympäristössä tapahtuviin nopeisiin muutoksiin.

Tämä on hyvä lähtökohta, sillä siinä linjataan vahvasti IT:n ja liiketoiminnan yhteisten kyvykkyyksien merkitys. Kirjoittajat toteavat tästä vielä seuraavaa: "ketteryys liiketoiminnan uudistuksissa edellyttää sekä liiketoiminnan että IT:n ammattilaisilta valmiuksia ja yhteisiä käytäntöjä". Siis ei joko-tai vaan sekä-että.

Kirjoittajat esittävät suuren määrän ehdotuksia siitä, miten asiat tulisi organisoida sisäisesti (toki huomioiden yritysten väliset erot), muun muassa osaamiseen, prosesseihin, organisaatiorakenteeseen, hankkeiden hallinnointiin jne. liittyvinä suorituksina. Tosin käytännössä ei ole välttämättä ollenkaan itsestään selvää, miten suositusten toteuttaminen parhaiten onnistuu.

Ohjenuorana on, että liiketoimintayksiköiden osaamista tulee hyödyntää mahdollisimman paljon, ja liiketoimintayksiköille tulisi myös antaa paljon vastuuta IT-ratkaisujen kehittämisestä ja kehittämistyön ohjaamisesta.

IT-ulkoistamisen yhteydessä kirjoittajat esittävät kolmitasoisen kypsyysmallin, jossa mennään kustannusvaiheesta resurssivaiheeseen ja lopulta (vuosien päästä) kumppanuusvaiheeseen. Viimeksi mainitusta todetaan: "Keskeiseksi tavoitteeksi nousee kaikkien sidosryhmien ja osapuolten yhteinen etu. Pitkäkestoinen yhteistyö luo mahdollisuuden ymmärtää kulttuurisia tekijöitä kuten normeja ja arvoja, joiden avulla osapuolten yhteistyötä pystytään kehittämään yhä paremmaksi. Yhteisten arvojen ja normien tietoinen käsittely ja kehittämine nousevat yhä tärkeämmälle sijalle palvelusuhteen kypsyessä."

Mutta miten voi päästä kumppanuusvaiheeseen IT-toimittajan kanssa ja milloin se on tarpeellista? Perustietotekniikassa voi hyvin toimia kustannusvaiheen keinoin, mutta ketterälle liiketoiminnalle tämä ei riitä: "kaikki toimii mutta mikään ei järjesty".

Tarvitaan uudenlaisia yhteistyö- ja vuorovaikutuskäytäntöjä, mutta näiden rakentaminen ei ole mikään yksinkertainen juttu: "Kumppanuustoiminnan onnistuminen kumpuaa uskosta yhteisten etujen löytymiseen kumppaneiden välillä, luottamuksesta toisen osapuolen tarkoitusperiin sekä sitkeydestä kehittää yhteistyötä pitkäjänteisesti. Kyse on monessa tapauksessa merkittävästä kulttuurillisesta muutoksesta organisaatiossa."

Koska jokainen organisaatio on erilainen, kirjoittajat eivät anna yleispäteviä neuvoja ketteryyden kasvattamiseen ja kumppanuuksien rakentamiseen. Sen sijaan he tarjoavat varsin käyttökelpoisen työkalupakin, jonka avulla IT-palvelujohtamisen ketteryyttä voi katselmoida, rakentaa ja valmentaa.

Yhteenveto: Erinomainen (ja lyhyt) teos IT-palvelujohtamisen haasteista ja parantamisen mahdollisuuksista. Sopii sekä sisäisten IT-palvelujen kehittämisestä (tai IT-ulkoistuksesta) kiinnostuneille yrityksille että IT-palvelualan yrityksille jotka haluavat rakentaa kumppanuutta asiakkaidensa kanssa.

Business Bushido - Johtamisen seitsemän arvoa

Onko tässä kirja sisäisen sankarin etsijöille, vai jotain muuta? Petri Niskasen kirja Business Bushido - Johtamisen seitsemän arvoa (Basam Books, 2007) on omaleimainen kirja johtajuudesta. Teoksen rakenteena on samuraiden seitsemän arvoa. Kirjoittaja pohtii elämän tarkoitusta, tavoitteiden asettamista ja arvojen merkitystä monesta näkökulmasta, paljastaen samalla paljon itsestään, myös heikoista hetkistään.

Luetellaan tässä nyt aluksi nuo seitsemän arvoa, niin tulee se hoidettua alta pois: 1) rehellisyys ja oikeudenmukaisuus, 2) säädyllinen käytös, 3) rohkeus, 4) kunnia, 5) myötätunto, 6) vilpittömyys sekä 7) uskollisuus ja velvollisuudentunto.

Niskanen pureutuu johtamiseen perusarvojen kautta, esittäen paljon kysymyksiä joihin vastaaminen ei kenellekään ole mikään helppo juttu. Tässä muutama esimerkki:

• Kannustanko ihmisiä ympärilläni mielikuvituksen käyttöön ja luoviin ratkaisuihin, unohtamatta tiedon ja kokemuksen merkitystä päätöksenteossa?
  
• Uskallanko tarttua härkää sarvista ja ottaa esiin aiemmin ratkaisemattomia ja pitkään kalvaneita ongelmia?
  
• Hyväksynkö sen, että myös minun esittämiäni toimintamalleja saa kyseenalaistaa?
  
• Hyväksynkö epärehelliset keinot itselleni jokapäiväisessä toiminnassani?
  
• Kysynkö itseltäni päätöksiä tehdessäni, onko tämä oikeudenmukaista kaikkia osapuolia kohtaan?
  

Vaikka Niskanen ammentaakin paljon japanilaisesta kulttuurista, ei hän ole suinkaan sokea myöskään vanhan japanilaisuuden pimeille puolille, muun muassa tasa-arvon ongelmiin.

Mielenkiintoisia näkemyksiä japanilainen ajattelutapa kuitenkin tuo esille, suhteutetaan niitä sitten suomalaiseen ympäristöön tai globaaliin maailmaan. Niskanen pohtii kaizen-käsitettä, siis asteittaisen, jatkuvan kehitystyön periaatetta: "Valmistele paremmin, tee paremmin, tee parannuksia ennen kuin asiat ovat huonolla tolalla, koska jos emme sitä tee, emme kykene kilpailemaan niinde kanssa jotka tekevät."

Niskanen nostaa puutarhan vertauskuvaksi johtajuudelle: "Kasvattaja, johtaja ja esimies antaa ihmisille ympärillään tilaa oivaltaa ja hankkia kokemuksia. Hän ravistelee hedelmätarhansa puita niistä huolehtien, ei liian rajusti vaan kärsivällisesti. Hän on myös valmis tuulettamaan omai ajatuksiaan eikä sulje silmiään ympärillään puhaltavilta muutoksen taifuuneilta."

Yhteenveto: Lyhyt, omaperäinen, paljastava kirja johtajuudesta. Hyviä kysymyksiä, joihin vain aika voi antaa vastauksia, ja kasvu: "Kasvu on ainoa todiste elämästä."

Dialoginen eli meditatiivinen kirjoittaminen

Riitta Suurla on kirjoittanut omaperäisen oppaan kirjoittamisesta. Teos Dialoginen eli meditatiivinen kirjoittaminen (Kustannus Oy Taivaankaari, 1998) nostaa esille kirjoittamisen perimmäiset syyt ja pohtii, mitä kirjoittamisella on annettavanaan ja mitä ihmiset kirjoittamisesta hakevat.

Lähtökohta ei ole helppo:

Toimimisen vaikeus ei ole yleensä asioitten sisällössä vaan siinä, että ihminen on niin mukavuudenhaluinen ja laiska. Ihminen on mestari säästämään omaa energiaansa. Se saattaa kuulostaa taloudelliselta, mutta todellisuudessa haasteellinen toiminta tuottaa energiaa, jos pysyy kohtuudessa. Pinnallisuus uuvuttaa, syvällisyys virkistää. Laiskan haalea oleminen on paljon raskaampaa kuin innostunut haasteellinen toiminta. Varsinkin kun haasteen asettajana on ihminen itse.

Heti kirjan alkusanoissa on mainio dialogimuotoinen kirjoitus, jossa pureudutaan kirjoittamisen perimmäiseen sisältöön, tai varsinaisesti elämän olemukseen ja ihmisen rooliin elämässä. Muutama lainaus tästä: "Omassa elämässään kukaan ei ole kuuluisa, sillä sisäisellä elämällä ei ole katselijoita. Jokainen ihminen on yksin elämässään." "Mestari tuntee puutteensa, siksi hän on aina työssään. Jokainen voi harjoittaa puutteidensa tuntemista" "Taidon taitaja taitaa taitonsa, mestari taitaa taitamattomuutensakin."

Alkusanojen lopussa kirjoittaja kiittää kurssilaisiaan: "Parasta mitä minulle on tapahtunut, on se, että olen saanut olla teidän opissanne."

Ehdottoman kiinnostava kirja jo alkusanojen perusteella! Mutta mitä oikein on dialoginen kirjoittaminen?

Oma mielleyhtymäni tässä kohdassa oli rinnastaa asia esseen kirjoittaminen - esseessähän kirjoittaja nimenomaan kyseenalaistaa omaa ymmärrystään, pyrkii katsomaan sitä monesta suunnasta, ollen valmis pureutumaan kipeisiinkin kohtiin jos ne vain tuottavat ymmärrystä. Toisaalta tämän kaltainen kirjoittaminen on äärimmäisen haastavaa ja vaatii keskittymisrauhaa. No, ehkä tässä tulee peliin kirjan nimessä oleva sana "meditatiivinen".

Mutta eteenpäin...

Luvussa 1 kirjoittaja sanoo: "Tavoitteena on tiedotaa oma eettinen ja filosofinen maailmankatsomus ja sen avulla harjoittaa omia asenteita, arvoja ja elämäntaitoja. Jatkuva oppiminen vaatii intohimoa uusien näkökulmien ja ratkaisujen löytämiseen sekä erilaisista asioista kiinnostumiseen. Työväline toimii vain, kun sitä käyttää, ja siksi tulenkin jatkuvasti korostamaan harjoittamisen tärkeyttä."

Keskittyneisyys on tärkeää: "Hiljentumisen harjoittaminen itselleen sopivan mietiskelyn avulla syrjäyttää hetkeksi pinnallisen, arkisen dialogin. [...] Jatkuva eilisessä ja huomisessa eläminen estää meitä huomaamasta, mitä juuri tällä hetkellä koemme."

Harjoittamisessakaan ei saa mennä liiallisuuksiin: "Pelkkä tekeminen tekemisen takia on uuvuttavaa ja liika on liikaa myös henkisissä harrastuksissa. [...] Harjoittamiseen kuuluu myös luovan laskuuden opetteleminen, joka sekin on vaikea taito."

Dialogisessa kirjoittamisessa hiljennytään, jonka jälkeen muotoillaan ja kirjoitetaan paperille ensimmäinen kysymys - huomaten että "kysymisen motiivin tulee aina olla myönteinen", jolloin "kysyjä aina rakentaa itseään eikä sorru vähättelyyn tai itsesyytöksiin".

Kirjoittaja esittää lukijalle kysymyksen "mitä oppiminen on?"

Sanasta nousi, jostain syvältä, koulun tuntu - sen oppimisen joka oli pakollista ja tarpeellista ja yhteiskunnalle hyödyllistä ja jota kokeilla mitattiin. Mutta onko se oppimista? Eikö oppiminen ole omassa itsessään toimimista niin että ymmärtää paremmin sen mikä itse on ja mikä elämä on ja ennen kaikea sen mitä elämä itselle on tuonut ja mihin se on viemässä, ja mitä varten elämään on takertunut, mitä siltä odottaa, mitä siltä haluaa, minkä takia elämä on arvokas ja miksi sitä ei kuolemaan vielä vaihtaisi.

Hyvä kysymys! (Kirjan kirjoittajalla oli tähän oma vastaus, aivan erilainen mutta hyvin mielenkiintoinen.)

Kirjoittajan ehdottama kirjoittamisen tapa tuntuu luontevalta, jopa helpolta, mutta samalla vaikealta, sellaiselta jossa voi olla tuskaa vastassa, vaikeita asioita, hankalia kysymyksiä - mutta niinhän juuri on tarkoituskin, vaikeat kysymykset vievät eteenpäin, eikä tyhmiä kysymyksiä ole. Aina vain pitää muistaa, että kun kysyy, motiivin tulee olla myönteinen. Ja lisäksi: "Jos haluamme oppia omasta kirjoituksestamme, olemme itse parhaita opettajiamme." Siis pitää kirjoittaa itse varten eikä yrittää olla hyvä toisten silmissä.

Tässä vielä, osin kertauksena, kuusiosainen ohje kirjoittamiseen:

1. Lyhyt hiljentyminen
   
2. Muotoile kysymys ja kirjoita se paperille.
   
3. Etsi vastaus kysymykseen intuitiostasi.
   
4. Reagoi vastaukseen ja muotoile seuraava kysymys sen pohjalta.
   
5. Kirjoita toinen vastaus sen pohjalta ja jälleen uusi kysymys.
   
6. Lue kirjoituksesi.
   

Kuudennessa kohdassa kirjoittaja korostaa, että kirjoituksen opetus on syytä viedä käytäntöön: "Oppimisprosessi syntyy, kun ihminen [...] soveltaa opetukset ja oivallukset elämäänsä".

Kirja sisältää inspiroivia harjoituksia joilla voi pyrkiä "puhdistamaan" omaa mieltä selkeämmäksi. Tähän asiaan - puhtautueen - liittyykin harjoitus, jossa tehtävänä on pohtia puhtauden käsitettä, riisua se rasitteista jotka liittyvät esim. lapsuuden muistoihin siivoamisen pakosta ja erilaisiin sosiaalisiin puhtauden normeihin. Mitä alta paljastuu? Mitä puhtaus merkitsee itselle? Missä näen puhtautta? Ärsyttääkö jokin asiassa? Mielenkiintoinen lähtökohta!

Yhteenveto: Kirja on mielenkiintoinen johdatus kirjoittamiseen elämänhallinnan ja itseymmärryksen välineenä, ehkä parhaiten soveltuva luovan kirjoittamisen alueelle mutta yhtä lailla hyödyllinen työssään asiatekstien kanssa painiskeleville. Teos auttaa pääsemään irti pinnallisista ajatuksista ja pureutumaan aiheeseen syvemmälle, elinikäisen oppimisen lähtökohdasta. Periaatteessa helppoa, käytännössä vaikeaa - ainakin aloittaminen. Mutta: "Mestari on mestari oppimaan."

Tutkija kirjoittaa - esseitä kirjoittamisesta ja kirjoittajista akateemisessa työssä

Keijo Räsäsen toimittama kirjoituskokoelma Tutkija kirjoittaa - esseitä kirjoittamisesta ja kirjoittajista akateemisessa työssä (Helsingin kauppakorkeakoulun julkaisuja, 2009; saatavissa pdf-muodossa) sisältää paljon kiinnostavia näkökulmia akateemiseen kirjoittamiseen, sekä hyvinkin henkilökohtaisesta näkökulmasta että yleisemmästä kirjoituksen laatimisen lähtökohtien pohdinnasta.

Eeva-Lotta Apajalahti kertoo haaveesta hyvään kirjoittamiseen:

Kirjoittaminen on oppimista, syvälle asioihin pääsemistä ja ammattitaidon kehittämistä parhaimmillaan. Ilman kirjoittamista ajatuksemme eivät kehity eteenpäin ja jäämme helposti polkemaan paikallamme. Voisi sanoa, että iman kirjoittamista emme kehity. Kun kirjoittamisen tärkeyden on ymmärtänyt, alkaa itsekriittisyyden kautta epätoivoinen taistelu, jonka voi voittaa ainoastaan kirjoittamalla paljon ja erilaisia tekstejä.

Terävyyttä ja huumoria löytyy Juha Olavan esseestä "Itseanalyysi Bordieun tapaan", jossa hän pohtii ankaran uskonnollista (ja kilpaurheilullista) koulukasvatustaan ja siitä peräisin olevia persoonallisuuden piirteitä, lopettaen esseensä ytimekkäästi: "Minulla on kapinahenkisen konservatiivin haljennut habitus. Se tekee minusta säälimättömän ja dramatiikanhimoisen sosiaalitieteilijän."

Galina Kosonen pohtii kirjoittamiseen liittyviä identiteetin ja genren näkökulmia, sitä missä määrin ne mahdollistavat tai rajaavat asioita, esimerkiksi oppimista: "Genret tarjoavat kirjoittajalle mallin esimerkiksi siihen, miten asioita käsitellään ja järkeistetään, mikä on relevanttia aineistoa, miten dataa ja kokemuksia hyödynnetään, mitä positioita otetaan. Näin ollen tietynlaisia tyylilajeja edustavat keskustelukentät voivat toimia kirjoittajan oman äänen mahdollistajina tai rajoittajina, tukijoina tai sammuttajina."

Susanna Kantelinen pohtii akateemisen kirjoittamisen mielekkyyttä, erityisesti sitä ristiriitaa jonka hän kokee henkilökohtaisen subjektinsa (ja habituksensa) sekä akateemisen yhteisön määrittämien kirjoittamiseen liittyvien sisäisten pelisääntöjen välillä: "Minulle moraali ei ole akateemisen kirjoittamisen sosiaalisessa käytännössä. Minulle moraali on subjektissa. [...] Tämä tarkoittaa sitä, että jos yritän etsiä kirjoittamiseni mieltä kentän käytänteistä, en tule sitä ehkä koskaan löytämään. Kirjoittamisen käytänteissä ja sosiaalisessa käytännössä voi olla mieli, mutta se ei ole minun kirjoittamiseni mieli."

Kirsi Korpiaho esittää keinoja, joilla takkuavaan kirjoitustyöhön voi yrittää saada uutta vauhtia. Yksi tapa on ottaa etäisyyttä asiaan: tyylittele tyylilajeilla, käytä käsitteitä, viitoita viitekehyksillä. Toinen taas on mennä osaksi tekstiä, jopa osaksi tutkimuskohdetta: reflektoi refleksiivisesti, suhteuta subjektiviteetit, avaudu autoetnografialla. Mielenkiintoisia tapoja elävöittää rutiinikirjoittamista!

Terhi Takanen esittää uudenlaisen lähestymistavan kirjoittamiseen: "Etsin kirjoitustyyliä, [jonka] avulla kokija pystyisi kuvailemaan kokemuksellisen tietoisuuden liikettä ja erityisesti transpersoonallista, avointa kokemista." Ydinkysymys on haastava: "miten kirjoittaja voi ilmaista tietoisena olemisen ja erityisesti siihen kuuluvan kokemuksen täyteydestä?" Tällaisen tekstin arviointikohde on se, missä määrin kirjoittaja kykenee "elämään uudelleen" kokemuksensa kirjoittaessaan vai onko kyseessä jälkikäteen tehty tulkinta. Tässä arvioinnissa kirjoittaja on käyttänyt hyväkseen videolle tallennettua tapahtumaa.

Takasen hahmottelema kirjoittaminen ei ole helppoa: "Vaikeutena on löytää kieltä, joka tavoittaa kokemusten laadun. [...] Kokemuksen luonne ei ole sanallinen, ja tässä mielessä se on esikategorinen. Kun ilmaisussa palataan tähän, se vaatii saman tilan kokemista kuin tuossa hetkessä eli tilan, jonka luonne on avoin ja intuitiivinen."

Marja-Liisa Trux pohtii akateemisen kirjoittamisen rimakauhua, jonka voi tiivistää sanontaan "Publish or perish". Mutta kirjoittamista voi oppia ja raja-aitoja rikkoa: "Kaikki tekstin tuottaminen on luovaa, mutta samalla kaikissa lajityypeissä tarvitaan omaa tekniikkaansa. Kaikenlaista kirjoittamista voi oppia ja opiskella."

Trux esittää, että luovan kirjoittamisen (ja harrastajakynäilijöiden) kursseista voisi olla malliksi kirjoittamisen opetteluun akateemisessa ympäristössä. Mutta akateemisessa ympäristössä on haasteena päästä toisten työhön suuntautuvasta kritiikistä, joskus suoranaisesta ilkeydestä: "Luovan kirjoittamisen ryhmässä teksteistä etsitään hyviä kohtia, ja niistä keskustellaan, kun taas yliopistolla on tapana etsiä virheitä muiden teksteistä." - On aika päästä eroon nerouden haamusta.

Marja-Liisa Niinikoski pohtii akateemisen kirjoittamisen poliittisuutta: "Akateeminen kirjoittaja voi [...] politisoida eli nostaa keskustelun piiriin aiheita niin tiedeyhteisön sisällä kuin yhteiskunnallisestikin. Akateeminen kirjoittaminen ei siis ole luonteeltaan poliittista vain yhteiskunnallisissa keskusteluyhteyksissä."

Kristina Rolin pohtii moraalikysymyksiä: "Akateemisen työn moraalisesta ulottuvuudesta on tärkeä puhua sen vuoksi, että se antaa mielekkyyttä sekä poliittiselle että taktiselle ulottuvuudelle. Kun tutkija on löytänyt mielekkään vastauksen kysymykseen, miksi tutkimustyö on hänelle arvokasta ja tärkeää, hänen on helpompi löytää vastaus kysymykseen, miksi hänen tulisi pelata akateemisilla pelikentillä."

Lopuksi Keijo Räsänen valottaa kirjoituskokoelman tavoitteita ja lähtökohtia, ajatuksena se että tutkijoiden ei tulisi alistua "inhimillisiksi resursseiksi" tiedon tuotannon ja hyväksikäytön koneisiin: "Tutkijan olisi myös otettava vakavasti se, mitä muut tutkijat jo kustakin asiasta ymmärtävät ja mitä he osaavat tehdä." Räsänen viittaa Havukka-ahon ajattelijaan, josta tutkijoiden kannattaisi ottaa oppia.

Arkiähky

Jussi T. Kosken kirja Arkiähky: Taudinkuvaa & ajankuvaa (Kirjapaja, 2008) voisi olla vuoden (ilmestymis- ja miksei tämänkin) paras kirja, tai ainakin sen pitäisi olla, sen verran tärkeästä aiheesta on kyse. Koskella on ytimekkään sanomisen taito ja sitäpaitsi hän lainaa runsaasti Peter Druckeria, ytimekkyyden suurta virtuoosia.

Mutta mistä arkiähkyssä on kyse? Koski en anna asialle tarkkaa määritelmää vaan pitää parempana käsitettä johon jokainen lukija voi liittää omia tuntemuksiaan ja ajatuksiaan. Ennen kaikkea: arki on tärkeää. Tai Koskea lainaten: "Tavoitteellisen toiminnan ja työnteon lisäksi myös suurin osa ihmisenä olemisen itsetarkoituksellisesta ihmeestä tapahtuu arjessa. Enkä ole tavannut vielä yhtään henkilöä, joka ehdoin tahdoin valitsisi tökkivän ja takkuavan arjen oman ihmeensä majaksi."

Koski korostaa arkipäivän asioiden sujuuvuuden merkitystä: "Arki on luoville osaajille pyhä asia. [...] Ensin luova luo itselleen arjen. Sen avulla luodaan sitten muut asiat."

Ja löytyyhän arkiähkylle myös määritelmä: "Arkiähky on sitä, että elämän ylläpitoon ja hallinnointiin kuluu 55 minuuttia tunnistamme ja itse elämiseen jää 5. [...] Arki joko kehittää tai kuolettaa sitä, mikä on meissä parasta. Arki ja ihminen ovat kohtalonliitossa keskenään."

Koski käyttää melko paljon sivuja tv:n katselun haitallisuuden pohdintaan - keskimäärin käytämme yhdeksän vuotta elämästämme television katseluun, joten asian esille nostaminen on perusteltua. Koski toteaa: "Ehdotus edistyneemmille: entä jos laittaisit television kokonaan kiinni ja elämän täysillä päälle?"

Koski kritisoi ärhäkkäästi työelämän muoti-ilmiöitä ja trendipelleilyjä, sitä että on muutosta vain muutoksen vuoksi. Täytyy osata kysyä tärkeä kysymys: "Onko ehdotettu uudistus hyvä ratkaisu koko ihmiskunnan tähän mennessä kerryttämän viisauden näkökulmasta?"

Ihmisyydestä Koskella on mainio (anonyymi) lainaus: "Ihmiset ovat fiksuja eläimiä mutta katsottaessa korkeammalta olemme sekaisesti kulkevia otuksia."

Toinen Kosken kritisoima asia on työelämän järjettömät kokouskäytännöt, otsikolla "Kokous on rytmihäiriö". Koski viittaa professori Bodil Jönssonin ajatuksiin: "[...] on ylipäänsä melkein mahdotonta, että pystyisimme olemaan samaan aikaan kiinnostuneita samoista, esityslistan osoittamista asioista. Tästä näkökulmasta katsottuna kokous on ytimeltään rytmihäiriö." Kokoukset viritetään liian tehokkaiksi: "[Yksi] johtajien suurimmista tuskastumisen aiheista oli kohtaavien kokousten puute. Siis se, ettei heillä enää nykyään ole tilaisuuksia syvälliseen ja itsetarkoitukselliseen keskusteluun kollegoiden kanssa."

Koski lainaa nobelisti Herbert Simonin ajatuksia: "[...] informaation runsaus merkitsee jonkin muun asian puutetta: puutetta siitä, mitä informaatio kuluttaa. Se mitä informaatio kuluttaa on melko ilmeistä: se kuluttaa vastaanottajiensa huomiota. Näin ollen inforikkaus synnyttää huomioköyhyyttä [...]"

Koski ei ehdota, että palaisimme vanhaan ja luopuisimme modernin yhteiskunnan mahdollisuuksista. Tässä hän viittaa Robert Reichin ajatuksiin: "Ilman erikoistumista elämämme olisi vielä paljon tukkoisempaa kuin mitä se nyt on. [...] Yksinkertainen, itse tehtyihin asioihin perustuva elämä on aivan liian monimutkaista minulle, ja luultavasti sinullekin."

Tässä yhteydessä Koski työ esille ihmisten keskinäisen ja syvän riippuvuuden toisistaan: "Voisimmeko oivaltaa tämän riippuvaisuuden jotenkin uudella tavalla? Voisimmeko löytää tästä riippuvaisuudesta jotain ylevää, jonka muuttaisimme arjen sujuvuudeksi?"

Joiltakin osin Kosken kirja on jo ajastaan jäljessä, sillä siinä pohditaan digiboksin ja Windows Vistan mukanaan tulleita ongelmia, jotka aiheuttivat kohtuutonta arkiähkyä ihmisille. Samaten pohdinnat sähköpostin tukkivasta roskapostista ovat sinänsä oikean suuntaisia, mutta nyt on oltava entistäkin pessimistisempi, varsinkin kun suomenkielinen roskapostitus on räjähtämässä ja viemässä sähköpostilta sen pienenkin tehokkuuden mahdollisuuden joka sillä oli jäljellä. "Älä lähetä sähköpostia ellei ole aivan pakko."

Koski ei ajatuksineen ole yksin, saman tyyppisiä oivalluksia arkiähkyn voittamiseen löytyy esimerkiksi Riitta Suurlan kirjasta Dialoginen eli meditatiivinen kirjoittaminen jota luin samoihin aikoihin. Teoreettisempi kehys arkiähkyyn liittyvän pinnallisen ajattelun voittamiseen - kokonaisten organisaatioiden tasolla - löytyy Otto Scharmerin teoksesta Theory U: Leading from the Future as it Emerges. Tämä kirja on kylläkin sen verran haastava että kovin laajaa yleisöä ei sille voi ennustaa.

Yhteenveto: Erinomainen teos, joka antsaitsee tulla luetuksi ja ymmärretyksi, mutta joka ikävä kyllä lienee nykyisellään enää saatavissa kirjastoista ja divareista. (Kiitos jälleen kerran Helmetille!)