Yksinpurjehdus maapallon ympäri sekä Purjehdus Liberdadella Brasiliasta Amerikkaan

Joshua Slocum purjehti 1895–1898 ensimmäisenä ihmisenä yksin ympäri maapallon, ja kirjoitti tästä kirjan. Lisäksi hän purjehti perheineen itse rakennetulla "kanootilla" Brasiliasta Amerikkaan. Nämä kaksi kiehtovaa kertomusta on julkaistu suomeksi yhdessä niteessä: Yksinpurjehdus maapallon ympäri sekä Purjehdus Liberdadella Brasiliasta Amerikkaan (John Nurmisen säätiö, 2005; suom. Heikki Karkkolainen; kartat Jari Patanen; ISBN 952-9745-18-4).

Kirja on melko lyhyt, 256 sivua, mutta teksti tempaa lukijan mukaansa, vaikka purjehduksesta ei mitään tietäisikään.

Slocum purjehti maapallon ympäri Spray-veneellä, jonka hän rakensi uusiksi vanhan veneen pohjalta (materiaalikustannukset olivat "553,62 dollaria"). Kiintymys veneeseen on ilmiselvää, onkohan missään kirjassa kuvattu venettä näin inhimillisenä olentona kuin tässä kirjassa.

En olisi tiennyt kirjasta mitään, ellei Paul Maxim olisi blogissaan kertonut esi-isästään. Ja hienoa kyllä, kirja löytyi lainattavaksi kohtuu tuoreena suomennoksena Helmet-järjestelmän kautta.

Slocum tarinoi kaikenlaisista sattumuksista matkan varrella, myös siitä millaista on olla viikko- ja kuukausikaupalla yksin veneessä. Maailmanympäryspurjehdus kesti yli kolme vuotta, ja sinä aikana sattui ja tapahtui totisesti paljon. Slocumilla on melkoiset kertojalahjat, ja suomennos tuo hyvin esille tekstin elävän kerronnan, joka sekä kuvastaa omaa aikakauttaan että tuntuu ajattomalta seikkailukertomukselta.

Slocum osaa tiiviin kerronnan, eikä turhia jaarittele. Näin hän kertoo matkalle lähdöstään:

Käytin yhden pyyntikauden aluksellani kalastamiseen rannikolla vain havaitakseni, etten ollut kyllin ovela asettamaan syöttiä koukkuun. Viimein koitti kuitenkin aika nostaa ankkuri ja lähteä merelle. Olin päättänyt tehdä matkan maailman ympäri, ja kun tuuli huhtikuun 24. päivän aamuna 1895 oli suotuisa, nostin puolelta päivin ankkurin, levitin purjeet ja niiden pullistuessa jätin Bostonin, jossa Spray oli turvallisesti ollut ankkurissa koko talven. Kello kahdentoista pillit ulvahtivat juuri kun sluuppi ampaisi liikkeelle täysin purjein. Lyhyen paapuurinpuoleisilla halsseilla tehdyn luovin jälkeen se käänsi keulansa merelle, puomi kaukana ulkona alahangan puolella, ja kiiti ohi lauttojen perävana kuohuen. Ulommalla aallonmurtajalla Itä-Bostonin puolella oleva valokuvaaja onnistui kuvaamaan aluksen, kun se kiisi ohitse mastonhuipussa liehuvaa lippuaan oikoen. Sydämeni värähteli jännityksestä. Askeleni aluksen kannella olivat keveitä raikkaassa tuulessa. Tunsin, ettei paluuta takaisin ole, ja että olen ryhtymässä seikkailuun, jonka luonteen ymmärsin läpikotaisin. Olin pyytänyt niukasti neuvoja muilta, sillä mereen liittyvissä asioissa minulla oli oikeus omiin mielipiteisiini.

Kap Hornin kiertäminen oli rankkaa, ja Slocum joutui kerta kerran jälkeen palaamaan takaisin uutta yritystä odottamaan:

En aio kertoa kaikista niistä vastoinkäymisistä ja onnen hetkistä, joita Spray koki yrittäessään monia kertoja purjehtia Port Angostosta ja palatessaan aina takaisin suojaan. Sen lähdön tiellä oli riittämiin esteitä, mutta 13. huhtikuuta, seitsemännen ja viimeisen kerran, alus nosti ankkurin tuosta satamasta. Vaikeuksia oli sitä ennen kuitenkin kasaantunut oudosti niin tiuhaan toinen toisensa päälle, että jos olisin ollut tippaakaan taikauskoinen, en hyvästä tuulesta huolimatta olisi purjehtinut 13. päivänä. Monet tapaukset olivat hullunkurisia. Kun esimerkiksi löysin itseni irrottamasta sluupin mastoa puunoksista sen jälkeen, kun alus vastoin tahtoani oli ensin kolme kertaa kiertänyt pienen saaren se tuntui jo olevan enemmän kuin kenenkään hermot voivat kestää. Minun oli saatava purkaa mieltäni tai kuolla puhumattomuuteen. joten toruin Sprayn samalla tavoin kuin tuskastunut maanviljelijä saattaisi torua hevostaan tai härkäänsä. "Etkö sinä tiennyt", minä huusin, "etkö sinä tiennyt, ettet osaa kiivetä puuhun?"

Suotuisien tuulien vallitessa jäi Slocumille aikaa puuhata omiaan ja antaa veneen purjehtia itsekseen, ruoriin koskematta:

Alukseni kulki nyt täydellä voimallaan puhaltavissa pasaatituulissa ja jätti minut päiväkausiksi omiin askareisiini lepäämään ja toipumaan. Käytin ajan lukemiseen ja kirjoittamiseen tai takilan ja purjeiden kunnossapidon vaatimissa pikkutöissä ja hommissa. Ruoan valmistin mahdollisimman nopeasti ja vähällä vaivalla, ja ravintoni koostui pääasiassa lentokaloista, kuumista kekseistä ja voista, perunoista, kahvista ja kermasta - kaikki vähällä vaivalla valmistuvia ruokia.

Slocum sai kuulla ihmettelyjä siitä, miten yksi mies pystyi hoitamaan purjeveneen. Mutta helposti tämä tuntui sujuvan, Slocumilta: "En joutunut koskaan käyttämään pitkää aikaa oikean ruorin asennon tai peräsinkulman etsimiseen, ja kun se oli löytynyt, sidoin ruorin kiinni. Sen jälkeen isopurje veti sitä, ja fokka, tiukasti keskilaivaan tai jommallekummalle puolelle hilattuna, vakasi sen kulun."

Paikka paikoin tuntuu siltä, että Slocum tarkoituksellisesti vähättelee osaamistaan ja tekemisiään. Mutta vähällä piti -tilanteitakin oli riittämiin, niin rosvojen kuin luonnon järjestämien yllätysten ansiosta.

Tämä kirja oli melkoinen löytö, hienosti kerrottu tarina purjehduksesta ja samalla kuvaus erikoislaatuisesta ihmisestä, elämästä merellä missä yksinäisyydesta huolimatta oli loputtomasti syvää inhimillistä kokemusta. Kirjoja keskellä valtamerta lueskeleva purjehtija, siinä on jotakin joka tarttui kiinni ajatuksiin. En ole koskaan purjehtinut, mutta tämä kirja sai jopa senkin kuulostamaan kiinnostavalta.