Hullu

Juha Hurmeen romaani tuntuu olevan tavattoman suosittu rankasta aiheesta huolimatta, tai ehkä juuri siksi: Hullu (Teos, 2012; ISBN 978-951-851-455-1). Helmet-järjestelmässä oli kirjasta varauksia 110 (kappaleita 43) tätä arviota kirjoittaessani. Teoksen eräpäivä lähestyi, ja kirja piti lukea, ja sen verran hyvä se oli että yhdessä illassa luin kirjan läpi.

Kovin pitkä romaani ei ole, 248 sivua, ja tähän sisältöön on mahtunut monenlaista kerrontaa, alkaen hulluuteen vajoavan minäkertojan tarinnanvirrasta näytelmäteksteihin ja Algot Untolan minielämänkertaan.

Ehkä voisi sanoa, että kertoja yrittää koota itseään ihmisenä jouduttuaan psykoosiin, ja pakkohoidossa hän lukee kirjallisuutta, yrittäen samalla päästä käsiksi niihin vuosiin jotka häneltä tuntuvat kadonneen päänupista olemattomiin. Psykoosissa kirjoista tuntuu löytyvän totuus:

Ei tarvinnut juosta hakemaan ruokasalin kirjahyllystä lisää todistuskappaleita. Tiesin tutkimattakin nyt, että jokainen maailmankaikkeuden teksti kertoi totuuden musta. Kaikki on kirjattu, kaikki on ennustettu, kaikki on sanassa. Olisi pitänyt vain ajoissa oppia lukemaan.

Hurme käyttää romaanissaan runsaasti viittauksia kirjallisuuteen ja musiikkiin, mutta silmillepistävintä on kerronnan autenttisuuden tunne. Vaikka tarina ei olekaan omaelämänkerrallinen, romaanista aavistaa sellaista kokemusta psykoosista, joka ei tunnu pelkältä kirjalliselta sepitteeltä ja konstruktiolta.

Vertauskohdaksi nousee Beate Grimsrudin omaelämänkerralliseksi väitetty romaani Hullu vapaana, joka oli samalla tavalla järisyttävä kolkossa kauneudessaan.

En tiedä onko kohdallaan sanoa tämän tyyppisestä romaanista, että se paitsi vähän itketti myös paljon nauratti, sen verran tiukkaa tragikomiikkaa kirjasta löytyi. Ironia on vaikea tyylilaji, mutta Hurme siinä onnistuu kiitettävästi.

Kirjan viimeinen kolmannes tuntui jotenkin päälle liimatulta, enkä siitä niin hirveästi innostunut, mutta alkupuolen subjektiivinen kerronta kyllä teki vaikutuksen harhoineen ja pelkoineen.

Romaanin ytimestä löytyy kuvaus ihmisestä tilassa jossa todellisuus vääntää muotonsa tunnistamattomaksi, ja ihminen on sellaisten voimien vallassa joille ei voi mitään paitsi yrittää kestää, koettaen löytää keinoja selvitä mieleen putkahtavista ajatuksista miten milloinkin, jotta selviäisi ikuiselta tuntuvasta piinasta:

Katselin naista salaa savupilven takaa. Ei se ollut mikään oikea nainen. Se oli 35-vuotiaaksi huonopalkkaiseen ja näköalattomaan työhönsä tympääntyneeksi hoitoalan ammattilaiseksi naamioitu toispuoleinen muukalainen, mahdollisesti hologrammi. Lähetin tälle otukselle telepaattisena viestinä, että kyllä mä tajuan, että sä luet mun ajatuksiani, ja on ihan sama, allekirjoitanko mä vai en, mutta voinhan mä sun mieliksi allekirjoittaakin, niin päästään tässä pelleilyssä eteenpäin.

Hoito on pääosin kemiaa, eikä Hurme kauheasti kaunistele, vaikka ei myöskään hirveästi revittele, sillä todellisuudella mitä laitoksen sisällä eletään:

Täällä harmaassa talossakin kemistit ilmestyivät kärryineen käytävälle illan päätteeksi ja jakoivat ehtoollisen, itse kullekin sopiviksi arvioidut, vesiryypyn avulla sisään kulautettavat turruttimet. Ne sammuttivat kynttilämme tehokkaasti, koska järjestelmä uinui öisin sääntöjen määräämässä hiljaisuudessa ja liikkumattomuudessa.

Kiehtova, puhutteleva, todenmakuinen tarina tämä on, kaikessa rikkinäisyydessään ja pirstaleisuudessaan sitä uskottavampi. Ja kuinka pitkä on matka hulluudesta normaaliuteen, tässä hullussa maailmassa jossa elämme.