Uutta toivoa kuolleille

Charles Willeford oli itselleni täysin tuntematon kirjailija, mutta Elmore Leonardilta poimittu lainaus kirjan kannessa herätti huomiota, lainauksen mukaan kukaan ei kirjoita parempia rikosromaaneja. Ja näin tosiaan taitaa olla, ainakin tämän kirjan perusteella: Uutta toivoa kuolleille (Like, 2001; suom. Hannu Tervaharju; ISBN 951-578-734-3).

Willefordin rikoskirjoja on verrattu Philip K. Dickin tieteisromaaneihin siinä mielessä että vaikka kummatkin kirjoittivat selvästi tiettyyn genreen kuuluvaa kirjallisuutta, kummatkin myös samalla kirjoittivat jotain sellaista mikä ei noudattanut kyseisen genren normaaleja kerronnan tai tarinankuljetuksen tapoja.

Jotain outoa, vinoa, sivusta katsovaa on Willefordin romaanissa. Tässä kirjassa tarinalla on sivurooli, enemmänkin kirja rakentuu henkilöille, joissa on jotain erikoislaatuista, hyvin inhimillistä.

Kirjan poliisi, Hoke Mosley, on lähestymässä eläkeikää, eikä elämä erityisesti hymyile, varsinkaan kun hän yllättäen saa hoidettavakseen kaksi teini-ikäistä tytärtään. Asunto-ongelma vaivaa, ja samaan aikaan Mosley yrittää selvittää huumeisiin kuolleen pojan tapausta.

Mosley yrittää selvitä arjen kiemuroista, ja ehkä tämä onkin kirjan keskeinen teema, se miten asioita ei pysty saamaan parhaalle mahdolliselle tolalle, mutta jotenkin on vain selvittävä. Ja hyvin Mosley asioita junailee, tosin vähän oman päänsä mukaan.

Ihmeellinen kirjoittaja Willeford on, kummallista etten häneen ole aiemmin törmännyt. Omaperäistä, erikoisella tavalla elämään suhtautuvaa. Ehkä tätä voisi kutsua myös realismiksi, sitä että kun kuvaa maailmaa sellaisena kuin se on niin tulos näyttää mustalta huumorilta.