Kun olin palauttamassa tätä kirjaa kirjaston laina-automaattiin, sain ilmoituksen "Viivakoodia ei luettu, yritä uudestaan." Mutta kyllä minä Viivakoodi-kirjan luin.
Krisztina Tóth osoittautui novellien taituriksi, ja kaiken lisäksi kukin kokoelman novelleista loi oman pienoismaailmansa, joka tuntui samaan aikaan sekä uskottavalta että tavattoman omaperäiseltä: Viivakoodi - 15 novellia (Avain, 2009; suom. Juhani Huotari; ISBN 978-952-5524-72-7).
Novellit ponnistavat unkarilaisesta todellisuudesta, ihmisistä jotka elävät yhteiskunnassa jolla on marginaalinen, kaipaava suhde länsimaiseen kulttuuriin mutta jossa samalla yritetään pitää yllä toisen, sosialistisen suunnitelmatalouden kulisseja.
Viivakoodista nousee kirjassa vertauskuva siitä, mikä on ihmeellistä ja lähes käsittämätöntä länsimaisissa tavaroissa: "Lännestä saapuvien asioiden tunnusmerkkinä oli viivakoodi: pienet mustat viivat antoivat maagista vetovoimaa muuten mielenkiinnottomillekin esineille, koodi teki niistä toisen, olemuksessaan saavuttamattoman maailman airuita, sellaisen maailman, jossa esineet pakataan kiiltäviin tölkkeihin ja pakkauspaperiin, ihmisvartalot taas pehmeisiin kankaisiin."
Novelleissa käsitellään kipeitä asioita, ja sellaista kurjuutta joka vähemmän taitavalla kirjoittajalla muuttuisi itsetarkoitukselliseksi tehokeinojen käytöksi, mutta ei näissä novelleissa: "Isoäidillä oli ollut äitini lisäksi toinenkin lapsi, mutta tämä oli kuollut nälkään, ainakin sukulaiset kertoivat niin. Että äidilleni oli aikoinaan syntynyt Rudi-niminen pikkuveli, joka oli kahden vuoden iässä kuollut punatautiin ahmittuaan nälissään itsensä täyteen raakoja aprikooseja."
Millaista oli arkielämä sosialismissa, siitä tämä kirja kertoo, ja samalla se kertoo ihmisistä, olkoot he sitten lapsia tai vanhuksia, jotka yrittävät kukin omalla tavallaan ottaa paikkansa maailmassa, ajattelevat muut siitä sitten mitä tahansa.
Ja on tässä kansainvälistäkin ulottuvuutta, sillä novellit tapahtuvat Unkarin lisäksi esimerkiksi Japanissa ja Ranskassa, mutta hämmentävän hyvin osaa Tóth kuvata kumpaakin ympäristöä, oivaltavasti ulkopuolisen näkökulmasta.
Tekstit
call it madness
11 tuntia sitten
2 kommenttia:
En ole koskaan kuullutkaan tästä kirjasta tai kirjailijasta, joten kiitos (taas kerran) vinkistä!
Ei näköjään kuulu oman kirjastoni valikoimiin, mutta laitetaanpa nimi mieleen sitä varten, kun seuraavan kerran käyn kaupunginkirjastossa. Unkarihan on tänä vuonna kirjamessujen teemamaa, jospa ehtisin lukea kirjan ennen Helsingin matkaa.
@Lukutoukka, Tóth on käsittääkseni tunnetumpi runoilijana, mutta en ole kyllä huomannut että hänen runojaan oli suomennettu.
Melkoisen terävästi hän kyllä näissä novelleissa kirjoittaa, mutta en minä niitä mitenkään runollisiksi kutsuisi, pikemminkin niissä pyritään toteavaan, arkipäiväiseen ilmaisuun.
Lähetä kommentti