Hämähäkin aika

James Patterson on tämän hetken myydyimpiä kirjailijoita. Wikipedian mukaan hänen romaanejaan on myyty viime vuosina enemmän kuin Stephen Kingin, John Grishamin ja Dan Brownin kirjoja yhteensä. Ja tuotteliaskin Patterson on, 71 romaania 33 vuodessa, ja hänellä on myös Guinnessin ennätystenkirjassa merkintä kirjailijasta jolla on kaunokirjallisuudessa eniten kovakantisia bestseller-kirjoja nimissään (63 kirjaa).

No, tarkoittaako myyntimäärä sitten sitä, että Patterson osaa kirjoittaa hyvin? Mitä tähän nyt sanoisi. Toisaalta ei voi kieltää, etteikö teksti olisi luettavaa ja mukaansa tempaavaa, mutta samalla tekstissä oli sellaista teollisuustuotannon ja laskelmoinnin makua josta en pitänyt yhtään, puhumattakaan siitä että Patterson tuntuu kirjailijana hyvin kylmältä, melkeinpä voisi sanoa että tuntuu kuin kirjoittaja olisi samanlainen kuin hänen kuvaamansa psykopaatit, juonitteleva ja manipuloiva.

Poliisi Alex Cross on Pattersonin tunnetuin hahmo, ja kirjasarjan aloittaa teos Hämähäkin aika (WSOY, 2011; 6. painos; suom. Jorma-Veikko Sappinen; ISBN 978-951-0-35991-4). Helmet-järjestelmässä kirja oli saanut kaksi tähteä. Mietin antaako yhden vai kaksi tähteä, ja päädyin kahteen.

Pattersonin kirjoittamisessa on paljon samaa kuin Dan Brownilla: haetaan yleisöä kiinnostavia teemoja, tässä tapauksessa poliitikon lapsen sieppaava sarjamurhaaja-psykopaatti, paketoidaan mukaan yksinkertaista psykologisointia ja nopeatempoista toimintaa, pehmennetään pakkausta hiukan päähenkilön perhetaustalla (psykologiksi valmistunut poliisi jonka vaimo murhattiin ja jolla on kaksi lasta), ja myyvä paketti on valmis.

Ja sanottakoon se vielä, että Patterson kyllä osaa paketoinnin, sillä kirjan sankari Cross on mustaihoinen, toimii aktiivisesti vapaaehtoistyössä ja soittaa pianoa rentoutuakseen. Mutta kovin uskottavalta hahmolta Cross ei kyllä tunnu, vaikka Patterson sinne tänne ripotteleekin fraasin tai pari katuslangia.

No, pakettiin kuuluu tietysti FBI-agentteja, poliittista kähmintää ja poliisin sisäistä valtapeliä, sekä tietenkin huippuälykkään psykopaatin juonimia kuvioita, ja lopussa yllätys joka yrittää kääntää tilanteen päälaelleen.

Se mikä Pattersonissa on parempaa kuin Dan Brownissa on se, että hän ei rupea jaarittelemaan pitkiä pätkiä asiaan kuulumatonta tekstiä, mikä Brownin yhteydessä usein paljasti miten vähän hän ymmärsi asiasta josta kirjoitti. Pattersonilla homma pysyy raiteillaan koko ajan, se on myönnettävä, vaikka hänelläkin on siellä täällä lapsuksia jotka romahduttavat uskottavuutta (tosin uskottavuus ei liene näiden kirjojen ykkösprioriteetti).

Ei kyllä houkuta tarttua Pattersonin kirjoihin uudestaan, tästä tuli fiilis kuin olisi pakotettu syömään McDonaldsin herkkuja yli sietokyvyn.