Ihmislajin synty

Juha Valste käy läpi tämänhetkisen tietämyksen ihmislajin kehittymisestä ja sukulaislajeista: Ihmislajin synty (Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 2012; ISBN 978-952-222-332-6). Toki on niin, että uusia löytöjä ilmaantuu koko ajan ja kuva tarkentuu tarkentumistaan, mutta varsin hyvä ymmärrys ihmisen kehittymisestä meillä jo on.

Samalla Valste kumoaa useita myyttejä, kuten sen että ihminen on kehittynyt simpanssista ja että pystyssä käveleminen on vain ihmiselle ilmaantunut ominaisuus. Esimerkiksi simpanssi on sopeutunut neliraajaiseen kävelytyyliin, rystysiä käyttäen, vasta myöhemmin, lajin esi-isä (ja samaten ihmisen) kun käveli luontevasti pystyssä.

Kirja muistutti joiltakin osin enemmänkin käsikirjaa kuin normaalia populaaria tiedekirjaa, ja sen käyttö käsikirjana onnistuukin hyvin johtuen selkeästä rakenteesta.

Kirjaan on sinne tänne sijoiteltu kiehtovia havaintoja tieteen tekemisestä ynnä muusta sellaisesta, ja pelkästään kirjaa selaamalla voi moni kiinnostava näkökulma jäädä huomaamatta, esimerkiksi se missä määrin tieteen popularisointi on antanut ihmisen kehityksestä harhaisen kuvan, kun muutamat tutkijat ovat tuoneet omaa värittynyttä näkemystään esille vastakkaisista todisteista huolimatta.

Taidekritiikin perusteet

Martta Heikkilän toimittama artikkelikokoelma Taidekritiikin perusteet (Gaudeamus, 2012; ISBN 978-952-495-212-5) pohtii laaja-alaisesti kritiikin merkitystä kirjallisuudessa, teatterissa, elokuvataiteessa, musiikissa, kuvataiteessa... Samalla pohditaan kritiikin olemusta suhteessa ”suureen yleisöön” ja suhteessa taiteen tekijöihin ja taiteen asiantuntijoihin.

Heikkilän johdantoartikkelissa ”Taiteesta puheeseen” pohditaan kysymystä kritiikin olemuksesta ja kritiikin tarpeesta. Mitä kritiikki pyrkii tai pystyy saamaan aikaan? Näin Heikkilä: ”Kysymys on usein siitä, onko taideteoksen tulkinta merkitysten löytämistä ja siten tiedollista toimintaa vai enemminkin merkitysten antamista teokselle.”

Kirjoittajat ovat alojensa huippuja: Kuisma Korhonen (kirjallisuuskritiikki), Veijo Hietala (elokuvakritiikki) ym. Helpolla artikkelikokoelman lukija ei pääse, sillä vaikka kritiikki usein kirjoitetaan suurta yleisöä ajatellen – kritiikkiä ei olisi ilman yleisöä – niin tämä kirja pohtii sen verran syvällisiä asioita että lukijalta odotetaan melkoista paneutumista asiaan.

Camera and Lens: The Creative Approach

Ansel Adams oli ahkera valokuvaaja, joka julkaisi huomattavan määrän valokuvakirjoja. Lisäksi Adams kirjoitti suositun sarjan teknisiä valokuvausoppaita, joista mainio esimerkki on vähän edistyneemmille tarkoitettu opas Camera and Lens: The Creative Approach (New York Graphic Society, 1976; ISBN 0-8212-0716-4).

Teos ilmestyi alunperin vuonna 1948, ja tämä uusintapainos vuonna 1976. Nykyajan digikameran käyttäjälle teoksen tekniset yksityiskohdat eivät välttämättä tarjoa paljoakaan hyödyllistä, mutta silti on mielenkiintoista perehtyä siihen millaisella tekniikalla ja millaista ajattelua käyttäen Adams valokuviaan teki.

Adamsin kehittämä "zone system" käydään kirjassa ylimalkaisesti läpi, ja siihen viitataan useaan otteeseen. Käytin aikoinaan LightZone-nimistä kuvankäsittelyohjelmistoa, joka perustuu Adamsin ideaan, eikä se hassumpi ole, tosin nykypäivänä ei kovinkaan yleisesti käytössä.

Kirjasta löytyy paljon havainnollistavia kuvia, osa myös "pieleen menneitä", joista Adams osaa hyvin kommentoida miksi kuva ei joko sommittelun tai valotuksen epäonnistumisen vuoksi toimi niin kuin pitäisi.

Ohessa on kirjasta löytyvä kuva Adamsista työn touhussa, vastaavia kuvia auton katolle kiivenneestä Adamsista on paljon, tämä lienee oikeastaan "perusmuotokuva" Adamsista mielipuuhassaan.

Merkille pantavaa on Adamsin perusteellinen ja innostunut valokuvaustekniikan esittely. Hän tunsi käyttämänsä välineet perin pohjin, ja kirja on erinomaisen selkeä ja monipuolinen opaskirja valokuvaukseen - sellaisena kuin se reilu puoli vuosisataa sitten oli.

Paha poika Brawly Brown

Walter Mosley kirjoittaa dekkareita jossa kuvataan tummaihoisten amerikkalaisten elämää, ja tällainen on myös Paha poika Brawly Brown (Loki-kirjat, 2003; suom. Inka Parpola; ISBN 951-825-015-4). Suomennos on sinänsä erinomainen, mutta jonkin verran oli vaikeuksia uskoa kirjan "katujen slangin" autenttisuuteen. Suomessa kun vain ei ole semmoista todellisuutta kuin mustassa Amerikassa.

Mutta hienosti Mosley kirjoittaa, päähenkilönä on Easy Rawlins, joka elättää uusperhettään laillisissa hommissa. Mutta kun parhaalle ystävälle tulee vaikeuksia, Rawlins joutuu kaduille etsimään selitystä tapahtumille.

Kirjassa elää Los Angeles sellaisena kuin se harvoin on kuvattu, todellisuutena jossa parhaitenkin menestynyt musta mies joutuu valkoisten murjomaksi ellei pidä varaansa. Mutta toisaalta kaduilla tarvitaan omaa osaamistaan, ja Rawlins jos kuka on "yleismies" joka pystyy tekemään melkein mitä tahansa. Ja tässä kirjassa hän joutuu myös käyttämään taitojaan laidasta laitaan.

Mosley kirjoittaa uskottavasti, välillä pakahduttavan todellisesti sellaisesta maailmasta jossa ihonväri määrittää sen mitä pystyt saamaan aikaan. Inhimillinen kirja, joka on kirjoitettu silmät auki, syyttelemättä ja kiertelemättä.

Ansel Adams: Singular Images

Ansel Adams teki itsensä tunnetuksi ennen kaikkea taitavana maisemakuvaajana ja luonnonsuojelualueiden puolustajana. Hän oli teknisesti taitava valokuvaaja, joka kokeili monenlaisia kameroita ja laitteita niin kuvauspaikalla kuin pimiössä kuvia kehittäessään.

Adams toimi Polaroid-yhtiön konsulttina käyttäen ystävänsä Edwin Landin kehittämää tekniikkaa. Tällä tekniikalla tuotettujen valokuvia löytyy kirjasta Singular Images (Morgan & Morgan, 1975; 2. painos; ISBN 0-87100-046-6).

Kirjasta käy ilmi Adamsin monipuolisuus valokuvaajana. Toki mukana on laajoja maisemia, mutta myös yksityiskohtia luonnosta, kuvia rakennuksista, muotokuvia, ja niin edelleen. Adams osoittaa suurta taituruutta. Tosin kirjaa ei voi sanoa kovin yhtenäiseksi, koska ainoa valokuvia varsinaisesti yhdistävä asia on käytetty Polaroidin tekniikka.

On mainiota, että tämän kaltainen Adamsin valokuvakirja on saatavilla kirjastosta. Se palautti mieleen klassisia Adamsin valokuvia ja sisälsi myös sellaisia Adamsin valokuvia, joita en ollut aiemmin missään nähnyt.

Sattumoisin Suomen Valokuvataiteen museossa on Polaroid-näyttely, esillä on myös Ansel Adamsin valokuvia.

Peter Forsgård jo kommentoi näyttelyä näin: "Polaroidin historiaan liittyy hyvin vahvasti Ansel Adams. Hän testaili polaroidia heti sen lanseerauksen (v. 1947) jälkeen. Hänellä on myös merkittävä osuus siinä, että Polaroid keräsi kokoelmaa kuuluisien kuvaajien ottamista Polaroid-kuvista. Muutenkin Adams oli mielenkiintoinen uusien innovaatioiden suhteen. Hän suhtautui niihin hyvin kiinnostuneesti ja oli valmis kokeilemaan uutta."

Jos joko Polaroid tai Ansel Adams kiinnostaa, tässä on valokuvakirja johon kannattaa tutustua. Mainittakoon vielä, että kirjan tekijätiedoissa mainitaan myös Edwin Land, David H. McAlpin ja Jon Holmes, jotka ovat kirjoittaneet teoksen tekstejä.

Samaa pimeää

Rea Lehtosen toinen haikukokoelma - näin sanotaan kirjan takakannessa - on nimeltään Samaa pimeää (ntamo, 2012; ISBN 978-952-215-174-2). Kyllä nämä haikuja ovat, vaikka joskus tavuja laskemalla lopputulos on ihan jotain muuta kuin kaavassa. Mutta sisällöllisesti ja ajatuksellisesti nämä ovat haikuja, siitä ei mihinkään pääse.

Aika monta haikua on tähän ohuehkoon kirjaan sisällytetty, mutta eihän haiku paljon tilaa vie. Otetaan esimerkki:

Mestariteos.
Haetaan tikkataulu
mökin vintiltä.

Tuosta kyllä pääsee tunnelmaan, voipa olla että haikeaan. Ja haikussa voi pieni kohdata suuremman:

Joka askelen 
miljoona hiekanjyvää
antaa periksi. 

Eikä ole mahdotonta, että lukija joutuu yllätetyksi, kuten minulle kävi tämän haikun kanssa:

Ei lehmus jouda
enää keskustelemaan.
Kiireellä riisuu.

Hieno kokoelma haikuja, ja nimenomaan kokoelma; yksittäin nämä runot eivät tee yhtä suurta vaikutusta kuin kokoelman osana. Runoilija nämä on tehnyt, nähnyt, "siveltimen kärjellä pienet pisarat".

Yksinpurjehdus maapallon ympäri sekä Purjehdus Liberdadella Brasiliasta Amerikkaan

Joshua Slocum purjehti 1895–1898 ensimmäisenä ihmisenä yksin ympäri maapallon, ja kirjoitti tästä kirjan. Lisäksi hän purjehti perheineen itse rakennetulla "kanootilla" Brasiliasta Amerikkaan. Nämä kaksi kiehtovaa kertomusta on julkaistu suomeksi yhdessä niteessä: Yksinpurjehdus maapallon ympäri sekä Purjehdus Liberdadella Brasiliasta Amerikkaan (John Nurmisen säätiö, 2005; suom. Heikki Karkkolainen; kartat Jari Patanen; ISBN 952-9745-18-4).

Kirja on melko lyhyt, 256 sivua, mutta teksti tempaa lukijan mukaansa, vaikka purjehduksesta ei mitään tietäisikään.

Slocum purjehti maapallon ympäri Spray-veneellä, jonka hän rakensi uusiksi vanhan veneen pohjalta (materiaalikustannukset olivat "553,62 dollaria"). Kiintymys veneeseen on ilmiselvää, onkohan missään kirjassa kuvattu venettä näin inhimillisenä olentona kuin tässä kirjassa.

En olisi tiennyt kirjasta mitään, ellei Paul Maxim olisi blogissaan kertonut esi-isästään. Ja hienoa kyllä, kirja löytyi lainattavaksi kohtuu tuoreena suomennoksena Helmet-järjestelmän kautta.

Slocum tarinoi kaikenlaisista sattumuksista matkan varrella, myös siitä millaista on olla viikko- ja kuukausikaupalla yksin veneessä. Maailmanympäryspurjehdus kesti yli kolme vuotta, ja sinä aikana sattui ja tapahtui totisesti paljon. Slocumilla on melkoiset kertojalahjat, ja suomennos tuo hyvin esille tekstin elävän kerronnan, joka sekä kuvastaa omaa aikakauttaan että tuntuu ajattomalta seikkailukertomukselta.

Slocum osaa tiiviin kerronnan, eikä turhia jaarittele. Näin hän kertoo matkalle lähdöstään:

Käytin yhden pyyntikauden aluksellani kalastamiseen rannikolla vain havaitakseni, etten ollut kyllin ovela asettamaan syöttiä koukkuun. Viimein koitti kuitenkin aika nostaa ankkuri ja lähteä merelle. Olin päättänyt tehdä matkan maailman ympäri, ja kun tuuli huhtikuun 24. päivän aamuna 1895 oli suotuisa, nostin puolelta päivin ankkurin, levitin purjeet ja niiden pullistuessa jätin Bostonin, jossa Spray oli turvallisesti ollut ankkurissa koko talven. Kello kahdentoista pillit ulvahtivat juuri kun sluuppi ampaisi liikkeelle täysin purjein. Lyhyen paapuurinpuoleisilla halsseilla tehdyn luovin jälkeen se käänsi keulansa merelle, puomi kaukana ulkona alahangan puolella, ja kiiti ohi lauttojen perävana kuohuen. Ulommalla aallonmurtajalla Itä-Bostonin puolella oleva valokuvaaja onnistui kuvaamaan aluksen, kun se kiisi ohitse mastonhuipussa liehuvaa lippuaan oikoen. Sydämeni värähteli jännityksestä. Askeleni aluksen kannella olivat keveitä raikkaassa tuulessa. Tunsin, ettei paluuta takaisin ole, ja että olen ryhtymässä seikkailuun, jonka luonteen ymmärsin läpikotaisin. Olin pyytänyt niukasti neuvoja muilta, sillä mereen liittyvissä asioissa minulla oli oikeus omiin mielipiteisiini.

Kap Hornin kiertäminen oli rankkaa, ja Slocum joutui kerta kerran jälkeen palaamaan takaisin uutta yritystä odottamaan:

En aio kertoa kaikista niistä vastoinkäymisistä ja onnen hetkistä, joita Spray koki yrittäessään monia kertoja purjehtia Port Angostosta ja palatessaan aina takaisin suojaan. Sen lähdön tiellä oli riittämiin esteitä, mutta 13. huhtikuuta, seitsemännen ja viimeisen kerran, alus nosti ankkurin tuosta satamasta. Vaikeuksia oli sitä ennen kuitenkin kasaantunut oudosti niin tiuhaan toinen toisensa päälle, että jos olisin ollut tippaakaan taikauskoinen, en hyvästä tuulesta huolimatta olisi purjehtinut 13. päivänä. Monet tapaukset olivat hullunkurisia. Kun esimerkiksi löysin itseni irrottamasta sluupin mastoa puunoksista sen jälkeen, kun alus vastoin tahtoani oli ensin kolme kertaa kiertänyt pienen saaren se tuntui jo olevan enemmän kuin kenenkään hermot voivat kestää. Minun oli saatava purkaa mieltäni tai kuolla puhumattomuuteen. joten toruin Sprayn samalla tavoin kuin tuskastunut maanviljelijä saattaisi torua hevostaan tai härkäänsä. "Etkö sinä tiennyt", minä huusin, "etkö sinä tiennyt, ettet osaa kiivetä puuhun?"

Suotuisien tuulien vallitessa jäi Slocumille aikaa puuhata omiaan ja antaa veneen purjehtia itsekseen, ruoriin koskematta:

Alukseni kulki nyt täydellä voimallaan puhaltavissa pasaatituulissa ja jätti minut päiväkausiksi omiin askareisiini lepäämään ja toipumaan. Käytin ajan lukemiseen ja kirjoittamiseen tai takilan ja purjeiden kunnossapidon vaatimissa pikkutöissä ja hommissa. Ruoan valmistin mahdollisimman nopeasti ja vähällä vaivalla, ja ravintoni koostui pääasiassa lentokaloista, kuumista kekseistä ja voista, perunoista, kahvista ja kermasta - kaikki vähällä vaivalla valmistuvia ruokia.

Slocum sai kuulla ihmettelyjä siitä, miten yksi mies pystyi hoitamaan purjeveneen. Mutta helposti tämä tuntui sujuvan, Slocumilta: "En joutunut koskaan käyttämään pitkää aikaa oikean ruorin asennon tai peräsinkulman etsimiseen, ja kun se oli löytynyt, sidoin ruorin kiinni. Sen jälkeen isopurje veti sitä, ja fokka, tiukasti keskilaivaan tai jommallekummalle puolelle hilattuna, vakasi sen kulun."

Paikka paikoin tuntuu siltä, että Slocum tarkoituksellisesti vähättelee osaamistaan ja tekemisiään. Mutta vähällä piti -tilanteitakin oli riittämiin, niin rosvojen kuin luonnon järjestämien yllätysten ansiosta.

Tämä kirja oli melkoinen löytö, hienosti kerrottu tarina purjehduksesta ja samalla kuvaus erikoislaatuisesta ihmisestä, elämästä merellä missä yksinäisyydesta huolimatta oli loputtomasti syvää inhimillistä kokemusta. Kirjoja keskellä valtamerta lueskeleva purjehtija, siinä on jotakin joka tarttui kiinni ajatuksiin. En ole koskaan purjehtinut, mutta tämä kirja sai jopa senkin kuulostamaan kiinnostavalta.

Tehtävä Guantánamossa

Tapio Kuosmalla on kovaa yritystä saada aikaan lukijansa koukuttava jännäri, mutta ihan loppuun asti romaani ei kanna: Tehtävä Guantánamossa (Livres 'belles-lettres', 2012; ISBN 978-952-99683-8-1). Kirjan taitto ontuu pahasti, ja teksti ontuu paikka paikoin myös.

Kirjassa yritetään pelastaa vankeja Yhdysvaltojen vankileiriltä Guantánamosta, ja tätä varten pestataan kansainvälinen pelastustiimi. Ehkä tässä voisi lainata kirjan kuvailutekstiä:

Tapio KUOSMAn romaani 'Tehtävä Guantánamossa' on eräänlainen (ja 'erilainen') trilleri tai jännityskertomus. Romaanin juoni: KRP:stä 'savustettu' tutkija, yksityisetsivä Roi Marras saa erikoisen tehtävän, joka lähtökohtaisesti on 'mission impossible'. Hänen tulisi pelastaa Guantanamo Bayn vankileiriltä syyttömänä vangittu Suomen ja Ruotsin kaksoiskansalainen ja tämän kuubalainen työtoveri. Pelastusoperaatioon osallistuvat myös muun muassa ruotsalainen naisagentti Madde ja kuubalainen Camilo.

Yritin kirjaa lukea, mutta noin sivun 30 paikkeilla oli lopullisesti annettava periksi. Tämä genre ei ole minua varten, eikä tässä ollut myöskään sellaista imua kuin tiukemmalla tekstin toimittamisella ja paremmalla tekstin taitolla olisi ehkä voinut saada aikaan.

Saunapyy

Kalevi Hirttiö tarttuu melko harvinaiseen yhdistelmään, humoristiseen eräkirjallisuuteen, ja saa lukijan koukkuun tarinakokoelmallaan Saunapyy (Myllylahti, 2012; ISBN 978-952-202-361-2). Käsittääkseni kyseessä on vieläpä esikoisteos, ja kyllä on nostettava hattua: tämä homma toimii.

Kirjassa on monenlaisia hauskoja asetelmia, muun muassa metsästäjä joka koiran puuttuessa ottaa koiran roolin. Ja vaikka tarinat ovat asetelmallisesti melkoista äijäilyä, kyllä joskus mennään sukupuolirooleissa toisinkin päin ja antaumuksellinen metsämies saa oppitunnin naispuoliselta taiturilta.

Kirjan nimitarina "Saunapyy" oli varsin riemastuttava, mutta kyllä mukavia tarinoita ovat lähes kaikki. Pari tarinaa ehkä eivät ihan muiden tasolle nousseet, mutta yhtään täyttä hutia ei tässä kokoelmassa ollut.

Jonkin verran olisi tekstiä voinut vielä terästää, ja jotkin kielikuvat tulivat vastaan useissa tarinoissa ja menettivät sitä kautta tuoreutensa. Mutta huumoria löytyy mukavassa määrin, se tekee tästä kokoelmasta lukijalle antoisan.

The Arrival

Shaun Tan on piirtänyt vaikuttavan graafisen romaanin maahanmuuttajista, eikä teos ole jäänyt huomiotta, monia palkintojakin se on kerännyt, ja ansaitusti: The Arrival
(Arthur A. Levine books, 2007; 5. painos; ISBN 978-0-439-89529-3).

Kirjalla ei ole suomenkielistä nimeä, mutta sitä voi pitää myös suomenkielisenä (tai minkä kielisenä tahansa), sillä teoksen kerronta perustuu kokonaan kuviin.

Kirja on oli luokiteltu sarjakuvakirjaksi, millaista se pikaisella silmäyksellä muistuttaakin, mutta kertovan tekstin puuttuminen erottaa teoksen tavallisista sarjakuvista. Termi "mykkä sarjakuva" istuu kirjan toteutukseen aika hyvin.

Helmet-järjestelmässä joku oli antanut teokselle viisi tähteä; lisäsin toisen viiden tähden arvion.

Kirjassa on sivuja 128, eli mitenkään erityisen massiivinen teos ei ole, mutta paljon sanatonta viestintää mahtuu näihin sivuihin. Hahmojen viestintä perustuu ilmeisiin, eleisiin, vuorovaikutukseen ympäristön kanssa, ja hyvin tämä toimii.

Kirjan kuvituksessa on käytetty surrealistisia elementtejä tuomaan esille maahanmuuttajien kokemusmaailman outoutta, ja tämä toimii tavattoman hyvin.

Kirjassa kuvattu maailma muistuttaa omaamme, mutta on silti erilainen, ikään kuin lukija (tai pikemminkin katselija) joutuisi astumaan uuteen, tuntemattomaan maailmaan jossa elämä ei ole aivan sellaista kuin meillä täällä maapallolla.

Millaista on olla muukalainen maailmassa jonka sääntöjä ei tunne, jossa ulkopuolisuuden kokemus määrittää olemassaoloa ja jossa pieni pala kerrallaan voi oppia sopeutumaan ympäristöönsä? Kirja kertoo maahanmuutosta (ja maastamuutosta) herkällä, koskettavalla tavalla, ja tuottaa lukijalleen (katselijalleen) hyvän mielen kokemuksia.

Kevätnäyttely

György Spirón romaanista voi käyttää termiä kafkamainen, enkä liioittele yhtään, sen verran paljon tässä on kafkamaisuutta: Kevätnäyttely (Avain, 2012; suom. Juhani Huotari; ISBN 978-951-692-907-4). Samalla romaani on viiltävä kuvaus puoluediktatuurista, Unkarin kansannoususta ja elämästä jatkuvan epäilyn keskellä.

Romaanin päähenkilö on Gyula Fátray, joka onnekseen sattuu olemaan sairaalassa peräpukamaleikkauksen (!) takia juuri Unkarin kansannousun aikaan. Siten häntä ei millään voi epäillä osallisuudesta kansannousuun, olihan hän toipilaana sekä kansannousun aikaan että sen jälkeen, jälkitautina tulleessa keuhkokuumeessa.

Mutta pelon täyttämässä yhteiskunnassa asiat eivät menee niin kuin niiden kuvittelisi menevän, ja kohta Fátray joutuu epäilyjen ja ikävien sattumusten kujanjuoksuun. Samalla romaani kertoo arkielämästä Unkarissa 1950-luvulla ja yleensäkin unkarilaisesta yhteiskunnasta, jota toisen maailmansodan tapahtumat edelleen varjostavat.

Unkarilaisessa yhteiskunnassa syyttömyys ei tarkoita, etteikö voisi saada rangaistusta, ja se että jotain menee pieleen ei tarkoita sitä että ne joiden vastuulla asia oli joutuisivat siitä vastuuseen; sopiva syyllinen löydetään kyllä.

Melkoinen kirja, ja hienoa työtä suomentajalta.

Tohtori Veriraha

Philip K. Dick kirjoitti tieteiskirjallisuutta, mutta toisaalta hän kirjoitti myös jotain muuta, omaansa, sellaista jota on vaikea luokitella mihinkään genreen tai kategoriaan. Tässä romaanissa Dick osoittaa, että ydinsodan ja huumorin voi yhdistää: Tohtori Veriraha (Like, 2010; suom. J. Pekka Mäkelä; ISBN 978-952-01-0387-3).

Romaani on alkuperäiseltä nimeltään Dr. Bloodmoney, or How We Got Along After the Bomb, ja se ilmestyi vuonna 1965, kylmän sodan ja avaruuden valloittamisen keskellä.

Dick kuvaa tuhon jälkeistä maailmaa, dystopiaa jossa yhteiskunta on romahtanut ja kaikenlaiset mutantit kyseenalaistavat sen mikä on inhimillistä.

Maata kiertävässä satelliitissa on Walt Dangerfield, jonka piti matkata Marsiin mutta jonka matkan ydinsota keskeytti. Dangerfield lähettää radiolähetyksiä maahan ja toimii ikään kuin maailmanlaajuisena tiskijukkana ja kuulumisien välittäjänä.

Maan pinnalla, Kaliforniassa, taas on erikoinen kokoelma ihmisiä, jotka yrittävät selvitä yhteiskunnan romahduksesta. Tarinaan liittyy psykoterapiaa, psykokinesiaa ja kaikenlaisia outoja kykyjä, joita ihmisille (ja yhtä lailla rotille ja koirille) on ilmaantunut.

Dick punoo tästä kaikesta kauhean mutta hauskan tarinan, jossa ihmiset etsivät elämänsä tarkoitusta ja asiat tuntuvat olevan jollain kummallisilla tavoilla kytkeytyneet toisiinsa. Eikä ole välttämättä niin, että se joka on kyvyiltään vahvin lopulta saa tahtonsa lävitse.

Adalmiinan helmi

Zacharias Topeliuksen teksti ja Lena Frölander-Ulfin kuvitus, näistä syntyy hieno satukirja: Adalmiinan helmi (Teos, 2012; käännös Asko Sahlberg; ISBN 978-951-851-459-9).

Olin tästä sadusta kyllä kuullut, mutta en ollut koskaan sitä lukenut, ja nyt se tuli iltasatuna luettua. Ja sen verran vetävä tarina tämä on, että lukemiseen ei mennyt kuin kaksi iltaa.

Kustantajan sivuilla kerrotaan kirjasta näin: "Adalmiinan helmen uudelleen kuvitettu ja suomennettu versio tuo opettavaisen ja lohdullisen sadun jälleen pienten ja suurten lukijoiden pariin. Asko Sahlbergin käännös ja Lena Frölander-Ulfin häikäisevän kaunis, pastellisävyissä ja art nouveau -hengessä liukuva ja leikittelevä kuvitus herättävät sadun uuteen eloon."

Topelius osasi sadun kerronnan, ja suomennus toimii hyvin. Kuten kunnon saduissa, tässä on haltijakummien lahjoja prisessalle, ja loppujen lopuksi kyse on siitä, tekeekö kauneus, rikkaus ja viisaus onnelliseksi, vai tarvitaanko onneen jotain muuta. Mitä jos nöyryys onkin lahjoista kaikkein paras?

Kuvitus on mainio ja sopii erinomaisesti satuun. Parhaita satukirjoja joita olen tänä vuonna lukenut, ehkä jopa paras.

Yliluonnollinen ilmiö - totuus on jossain sisällämme

Joku blogistanian tarkkasilmäisistä lukijoista vihjaisi tästä kirjasta, jossa puhutaan ihmisen kyvystä löytää selityksiä asioille ja ajautua ihan kummallisiin uskomuksiin ja tulkintoihin. Richard Wiseman tietää mistä puhuu, ja osaa myös kirjoittaa: Yliluonnollinen ilmiö - totuus on jossain sisällämme (Atena, 2012; suom. Tuija Tuomaala; ISBN 978-951-796-817-1).

Wiseman toimi ensin ammattitaikurina ennen kuin kiinnostui psykologiasta niin että lopulta väitteli aiheesta. Nykyisin hän toimii psykologian professorina ja on tullut varsin tunnetuksi pyrkiessään ymmärtämään selittämättömiä ilmiöitä, esimerkiksi paranormaaleja väitteitä.

Wiseman ei syyttele yliluonnollisiin kykyihin uskovia ihmisiä tyhmiksi tai harhaisiksi vaan pyrkii ymmärtämään, mistä on peräisin ihmisaivojen taipumus pyrkiä esittämään yliluonnollisia selityksiä ilmiöille.

Samalla kirja on mainio katsaus monenlaisiin huijauksen lajeihin, joissa ihmisen ajattelun ja aistien rajallisuutta ja sokeita pisteitä pyritään käyttämään hyväksi.

Kirja on mainio, kriittinen puheenvuoro selkeän ajattelun puolesta maailmassa jossa ihminen ei ole aina kykenevä tekemään rationaalisia päätöksiä ja on tätä myötä houkuteltavissa harhapoluille, olkoon houkuttelijana sitten kädestäennustaja tai poliitikko.

Erityisen kiinnostavasti Wiseman pohdiskeli "minän" ongelmaa, siis sitä kokemusta että teemme itse päätöksiä, vaikka aivokuvantaminen ja monet muut koejärjestelyt ovat osoittaneet, että päätökset tapahtuvat alitajunnassa ja aivot selittävät myöhemmin minän tehneen ratkaisun asian suhteen. Tämä aivojen tapa toimia selittää monta "yliluonnollista" ilmiötä, sitä että teemme asioita tietämättä miten ja miksi:

[Dan] Wegnerin taitava ja kätevä ratkaisu arvoitukseen edellyttää lähtökohtaa, että tunne ”minästä” päätöksentekijänä on aivojen luoma suuri illuusio." Hänen mukaansa aivot tekevät elämämme joka ikisen päätöksen, myös esimerkiksi sen, nousemmeko seisomaan, sanommeko jotain tai pyöritämmekö käsivarsiamme. Sekunnin murto-osan päätöksenteon jälkeen aivot kuitenkin tekevät kaksi asiaa. Ensinnäkin ne lähettävät signaalin toiseen aivojen osaan, joka luo tietoisen kokemuksen päätöksen tekemisestä, ja toiseksi ne viivyttävät jalkoihin, suuhun tai käsiin lähtevää signaalia. Siitä syystä ”minä” kokee signaalin päätöksenteosta, näkee itsensä toimivan tavalla, joka vastaa signaalia, ja päättelee virheellisesti, että ”minä” istuu kuskin paikalla. Lyhyesti sanoen olemme aave koneessa.

Tämä ajatus siitä, että kokemus minästä on tekemisen suhteen jälkikäteen aivoissa konstruoitu illuusio luo mielenkiintoista valoa muun muassa automaattikirjoitukseen, jossa kirjoittaja itse ei tiedosta kirjoitustapahtumaa. Aivoissa tapahtuu katkos minä-illuusion luomisessa, ja tällöin kirjoittaja kokee että jokin ulkoinen taho kirjoittaa, vaikka kyse on kirjoittajan alitajunnan toiminnasta, "minä"-kokemus jää vain aivoissa syntymättä.

Kuolema Pettureiden portilla

John Dickson Carr ei vakuuttanut tässä dekkarissa: Kuolema Pettureiden portilla (WSOY, 1992; suom. Pirkko Haljoki; ISBN 951-0-17904-3). Lainatessani kirjaa aprikoin, olisinko lukenut tämän kirjan jo aiemmin, mutta en usko. Toisaalta tarina ei kovin mieleenpainuva kyllä ole.

Kirjan alkuteoksen nimi on The mad hatter mystery, ja hulluun hatuntekijään tässä viitataan, tai oikeammin siihen että joku varastaa ihmisiltä hattuja ja laittaa ne sitten näkyville outoihin paikkoihin. Mutta kun tapahtuu murha ja hattuvaras näyttää olleen asialla, muuttuu keppostelu paljon vakavammaksi asiaksi.

Kirja tuntuu kovin hutaisten kirjoitetulta, ja sen henkilöhahmot menevät sekaisin niin että tietylle hahmolle kirjoitettu repliikki ei oikein istu kohdalleen vaan olisi ehkä istunut paremmin jonkun toisen suuhun. Eikä kyse ole suomennoksesta, joka on mielestäni ihan pätevää työtä, vaan repliikkien sisältö on jotakuinkin vähän sinne päin kirjoitettu.

Kirja jäi kesken, en millään jaksanut lukea näitä vatvomisia muutamaa kymmentä sivua pidemmälle.

Hämähäkin aika

James Patterson on tämän hetken myydyimpiä kirjailijoita. Wikipedian mukaan hänen romaanejaan on myyty viime vuosina enemmän kuin Stephen Kingin, John Grishamin ja Dan Brownin kirjoja yhteensä. Ja tuotteliaskin Patterson on, 71 romaania 33 vuodessa, ja hänellä on myös Guinnessin ennätystenkirjassa merkintä kirjailijasta jolla on kaunokirjallisuudessa eniten kovakantisia bestseller-kirjoja nimissään (63 kirjaa).

No, tarkoittaako myyntimäärä sitten sitä, että Patterson osaa kirjoittaa hyvin? Mitä tähän nyt sanoisi. Toisaalta ei voi kieltää, etteikö teksti olisi luettavaa ja mukaansa tempaavaa, mutta samalla tekstissä oli sellaista teollisuustuotannon ja laskelmoinnin makua josta en pitänyt yhtään, puhumattakaan siitä että Patterson tuntuu kirjailijana hyvin kylmältä, melkeinpä voisi sanoa että tuntuu kuin kirjoittaja olisi samanlainen kuin hänen kuvaamansa psykopaatit, juonitteleva ja manipuloiva.

Poliisi Alex Cross on Pattersonin tunnetuin hahmo, ja kirjasarjan aloittaa teos Hämähäkin aika (WSOY, 2011; 6. painos; suom. Jorma-Veikko Sappinen; ISBN 978-951-0-35991-4). Helmet-järjestelmässä kirja oli saanut kaksi tähteä. Mietin antaako yhden vai kaksi tähteä, ja päädyin kahteen.

Pattersonin kirjoittamisessa on paljon samaa kuin Dan Brownilla: haetaan yleisöä kiinnostavia teemoja, tässä tapauksessa poliitikon lapsen sieppaava sarjamurhaaja-psykopaatti, paketoidaan mukaan yksinkertaista psykologisointia ja nopeatempoista toimintaa, pehmennetään pakkausta hiukan päähenkilön perhetaustalla (psykologiksi valmistunut poliisi jonka vaimo murhattiin ja jolla on kaksi lasta), ja myyvä paketti on valmis.

Ja sanottakoon se vielä, että Patterson kyllä osaa paketoinnin, sillä kirjan sankari Cross on mustaihoinen, toimii aktiivisesti vapaaehtoistyössä ja soittaa pianoa rentoutuakseen. Mutta kovin uskottavalta hahmolta Cross ei kyllä tunnu, vaikka Patterson sinne tänne ripotteleekin fraasin tai pari katuslangia.

No, pakettiin kuuluu tietysti FBI-agentteja, poliittista kähmintää ja poliisin sisäistä valtapeliä, sekä tietenkin huippuälykkään psykopaatin juonimia kuvioita, ja lopussa yllätys joka yrittää kääntää tilanteen päälaelleen.

Se mikä Pattersonissa on parempaa kuin Dan Brownissa on se, että hän ei rupea jaarittelemaan pitkiä pätkiä asiaan kuulumatonta tekstiä, mikä Brownin yhteydessä usein paljasti miten vähän hän ymmärsi asiasta josta kirjoitti. Pattersonilla homma pysyy raiteillaan koko ajan, se on myönnettävä, vaikka hänelläkin on siellä täällä lapsuksia jotka romahduttavat uskottavuutta (tosin uskottavuus ei liene näiden kirjojen ykkösprioriteetti).

Ei kyllä houkuta tarttua Pattersonin kirjoihin uudestaan, tästä tuli fiilis kuin olisi pakotettu syömään McDonaldsin herkkuja yli sietokyvyn.

Paperiperhonen

Diane Wei Liang kirjoittaa Kiinaan sijoitettuja dekkareita, joissa seikkailee yksityisetsivä Mei Wang. Tässä dekkarissa kerrotaan opiskelijoiden mellakasta vuonna 1989 ja sen vaikutuksista ihmisiin: Paperiperhonen (Memfis Books, 2009; suom. Heikki Salojärvi; ISBN 978-952-67249-0-4).

Kirjan tapahtumat alkavat 1990-luvun lopulta Pekingissä, kun tunnettu poptähti katoaa ja Mei Wang palkataan etsimään häntä. Samalla alkaa purkautua kaikenlaisia salaisuuksia yhteiskunnan eri puolilta.

Nainen yksityisetsivänä Kiinassa on aika erikoinen tapaus. Varsin uskottavasti Liang valottaa kiinalaisen yhteiskunnan muutoksia vuodesta 1989 näihin päiviin. Poliittisia vankeja, liike-elämän keinottelua sekä vanhan ja uuden kiinalaisen kulttuurin törmäyksiä, sitä kaikkea tästä dekkarista löytyy. Oikein mielenkiintoinen kirja ja kirjailija.

Pimeä yö, tähdetön taivas

Morren maailmassa mainittiin tämä kirja, ja siitä muistin että Stephen Kingiäkin on tullut luettua. King käyttää kirjan jälkisanoissa sanaa "harsh" näistä tarinoista, ja melkoisen karskia ja tylyä meininkiä kirjassa on: Full dark, no stars (Hodder & Stoughton, 2010; ISBN 978-1-444-71254-4). Kirja on ilmestynyt suomeksi nimellä Pimeä yö, tähdetön taivas.

Tarinat olivat tylyjä siinä määrin, että olin jättää lukemisen kesken kirjan ensimmäisessä tarinassa, pienoisromaanissa "1922", joka kertoo maaseudusta Yhdysvalloissa juuri ennen laman iskemistä.

Kirja voitti vuonna 2010 Bram Stoker -palkinnon, mikä ei kylläkään Kingille ole mitenkään tavatonta, mutta kertoo siitä että ihan tavanomainen tusinakirja tässä ei ole kyseessä.

Vaikka aiheet ovat äärimmäisen rankkoja, King pystyy kuvaamaan herkällä tavalla ihmismielen koukeroisia polkuja. Näemmekö omien tekojemme seuraukset ja ymmärrämmekö millaisten voimien vaikutuksessa toimimme?

Tarinat ovat varsin realistisesti kuvattuja, vaikka niissä onkin käytetty jonkin verran kauhukirjallisuuden elementtejä. Oikeastaan voisi sanoa, että kaikkien tarinoiden ytimessä on tilanne, jossa normaaliin, arkipäiväiseen elämään tunkeutuu särö, joka pikku hiljaa (tai äkillisesti) pirstoo maailman aivan toisen näköiseksi.

Kingin taito kirjoittaa "rivien välissä" tuli ehkä selvimmin esiin tarinassa "Fair extension", joka kertoo siitä mistä ihminen voi olla valmis luopumaan saadakseen itselle menestystä - ja tuottaakseen toiselle ihmiselle epäonnea. Vaikka tämä on sinänsä perinteinen Faust-tarina, Kingin tapa kirjoittaa teki tästä kertomuksesta hätkähdyttävän.

Kirjan rankkuudesta en vieläkään pidä, mutta kuten King jälkisanoissaan toteaa, maailma ja ihmiset ovat outoja: "I believe most people are essentially good. I know that I am. [...] It's you I'm not entirely sure of."

Cold wind

C. J. Box oli itselleni täysin tuntematon kirjoittaja, mutta jokin kannessa olleista mainoslauseista sai jännitysromaaniin tarttumaan: Cold wind (Corvus, 2011; ISBN 978-0-85789-082-5). En tiedä, oliko se fiksu ajatus, luultavasti ei, sillä kovin rutiininomainen tämä jännäri on, vaikka oli siinä muutama oivalluskin.

Tarinassa liikutaan Wyomingissa Yhdysvalloissa, missä kekseliäs liikemies on perustanut tuulifarmin, jonka taustalla tuntuu oleva jotain hämärää. Päähenkilö on riistanvartija Joe Pickett, joka löytää liikemiehen surmattuna ja tuulimyllyn siipeen ripustettuna.

Poliisi pidättää rikoksesta epäiltynä Pickettin anopin, jolla kyllä on paljonkin syytä murhaan, mutta vaimonsa takia Pickett ei voi olla sekaantumatta tapahtumien selvittelyyn.

Mistähän johtuu että amerikkalaisissa kovaksikeitetyissä jännäreissä ihaillaan aseita, vastustetaan liittovaltiota ja hymistellään oman käden oikeudelle? Mitään yllättävää tämä kirja ei tosiaankaan tarjoa.

39 askelta

John Buchanin jännityskertomus ilmestyi jo 1914, toisen maailmansodan kynnyksellä, mutta yllättävän hyvin tarina on kestänyt aikaa: 39 askelta (Faros, 2011; suom. Anssi Hynynen; ISBN 978-952-5710-15-1). Tarinasta on tehty elokuva useaankin kertaan, ja ehkä pian saadaan taas uusi, mutta kirja on kyllä aika erilainen kuin elokuvat.

Kirjan päähenkilö (ja sankari) on Richard Hannay, joka vierailee Lontoossa ja tulee sekaantuneeksi vakoilijoiden juoniin. Kun hänen huoneestaan löytyy murhattu mies, Hannay joutuu pakomatkalle, jossa mennään pitkin poikin Skotlantia, niin nummilla kuin vuorilla.

Vaikka joissakin tarinan kuvioissa on selvästi nähtävissä vanhentumista, itse tarina kulkee kuin juna ja pitää lukijaa pihdeissään. Hienosti Buchan tämän jännärinsä kutoo, ja tarina kantaa aivan loppuun asti.

Moni elokuva ja jännäri on kopioinut tästä kirjasta tarinan olennaiset elementit, viattoman mutta rohkean sivullisen pakomatkan, jossa vapautta ja henkeä uhkaavat niin poliisi kuin ovelat pahiksetkin. Ja mikä parasta, Buchan ei mässäile väkivallalla vaan jännitys syntyy pikemminkin aivojen kuin fyysisen voiman kamppailusta.

Sian nimeen

Pablo Tussetin romaani löytyi kirjaston dekkarihyllystä, ja aika erikoinen lukukokemus tämä olikin: Sian nimeen (Sammakko, 2008; suom. Einari Aaltonen; ISBN 978-952-483-076-8). Nimellisesti kirja on rikoskirjallisuutta, tai voisi sitä sanoa psykologiseksi jännäriksikin, mutta Tusset pyörittelee tarinaansa moneen eri kuosiin.

Kirjassa on kolme toisiinsa limittyvää tarinaa, tapahtumapaikat Espanjassa ja New Yorkissa. Tarinoissa liikutaan sekä rikosten että niiden ratkaisijoiden maailmassa, ja rakkaustarinoitakin viritellään, mutta kohtalolla on sormensa pelissä.

Sorruin ajoittaiseen heikkouteeni, eli lunttasin romaanin lopusta loppuratkaisun, mutta tällä kertaa kävi niin ovelasti, että loppu oli silti aikamoinen yllätys, en ollut tajunnut olennaista jujua. Sanottakoon vaikka niin, että lukijan kannattaa pitää varansa tarinan käänteiden pyörteissä, mutta ei paljasteta sen enempää.

Viivakoodi - 15 novellia

Kun olin palauttamassa tätä kirjaa kirjaston laina-automaattiin, sain ilmoituksen "Viivakoodia ei luettu, yritä uudestaan." Mutta kyllä minä Viivakoodi-kirjan luin.

Krisztina Tóth osoittautui novellien taituriksi, ja kaiken lisäksi kukin kokoelman novelleista loi oman pienoismaailmansa, joka tuntui samaan aikaan sekä uskottavalta että tavattoman omaperäiseltä: Viivakoodi - 15 novellia (Avain, 2009; suom. Juhani Huotari; ISBN 978-952-5524-72-7).

Novellit ponnistavat unkarilaisesta todellisuudesta, ihmisistä jotka elävät yhteiskunnassa jolla on marginaalinen, kaipaava suhde länsimaiseen kulttuuriin mutta jossa samalla yritetään pitää yllä toisen, sosialistisen suunnitelmatalouden kulisseja.

Viivakoodista nousee kirjassa vertauskuva siitä, mikä on ihmeellistä ja lähes käsittämätöntä länsimaisissa tavaroissa: "Lännestä saapuvien asioiden tunnusmerkkinä oli viivakoodi: pienet mustat viivat antoivat maagista vetovoimaa muuten mielenkiinnottomillekin esineille, koodi teki niistä toisen, olemuksessaan saavuttamattoman maailman airuita, sellaisen maailman, jossa esineet pakataan kiiltäviin tölkkeihin ja pakkauspaperiin, ihmisvartalot taas pehmeisiin kankaisiin."

Novelleissa käsitellään kipeitä asioita, ja sellaista kurjuutta joka vähemmän taitavalla kirjoittajalla muuttuisi itsetarkoitukselliseksi tehokeinojen käytöksi, mutta ei näissä novelleissa: "Isoäidillä oli ollut äitini lisäksi toinenkin lapsi, mutta tämä oli kuollut nälkään, ainakin sukulaiset kertoivat niin. Että äidilleni oli aikoinaan syntynyt Rudi-niminen pikkuveli, joka oli kahden vuoden iässä kuollut punatautiin ahmittuaan nälissään itsensä täyteen raakoja aprikooseja."

Millaista oli arkielämä sosialismissa, siitä tämä kirja kertoo, ja samalla se kertoo ihmisistä, olkoot he sitten lapsia tai vanhuksia, jotka yrittävät kukin omalla tavallaan ottaa paikkansa maailmassa, ajattelevat muut siitä sitten mitä tahansa.

Ja on tässä kansainvälistäkin ulottuvuutta, sillä novellit tapahtuvat Unkarin lisäksi esimerkiksi Japanissa ja Ranskassa, mutta hämmentävän hyvin osaa Tóth kuvata kumpaakin ympäristöä, oivaltavasti ulkopuolisen näkökulmasta.

Ikimetsän sydän

Fred Vargasin dekkari on hyvä, mutta ihan loppuun asti tarina ei jaksanut kantaa: Ikimetsän sydän (Gummerus, 2010; suom. Marja Luoma; ISBN 978-951-20-8210-0). Kirjan päähenkilö on poliisi, Jean-Baptiste Adamsberg, joka on saanut pojan ja vähän vielä oudostelee isän roolia.

Adamsberg on erikoinen poliisi, jonka epäorganisoitunut toimintatapa saa monet raivoihinsa, mutta jälleen kerran Adamsberg löytää ratkaisun kummalliseen sattumusten sarjaan, johon liittyy muun muassa salametsästäjiä, hautojen häpäisyä ja ikuisen elämän eliksiirejä.

Tarinaan on sekoitettu ehkä turhankin paljon aineksia, mutta Varjas kyllä osaa kirjoittaa, ja pieni herpaantuminen kirjan lopussa sallittakoon. Mainio dekkari, ei mitään tusinatavaraa.

Mustat sekunnit

Karin Fossum kirjoittaa kumman kiehtovia dekkareita, tai en minä tiedä onko tämä kirja dekkari ollenkaan, kun rikoksen selvittely on pikemminkin sivuroolissa, olennaisempaa on pohtia ihmisten vaikeutta ymmärtää elämää tässä maailmassa. Romaanin suomenkielinen nimi on Mustat sekunnit, mutta luin sen ruotsinkielisenä käännöksenä: Svarta sekunder (MånPocket, 2003; översättning Helena och Ulf Örnkloo; ISBN 91-7001-044-7).

Varsin lyhytkin tämä kirja on, hiukan päälle 200 sivua, mutta tässä sivumäärässä pohditaan elämää monelta kantilta, sitä miten pieni vahinko, esimerkiksi hetken herpaantuminen tarkkaavaisuudessa, voi viedä elämän raiteiltaan. Ja miten läheisen menettäminen ja siihen liittyvä surutyö muuttaa ihmistä.

Kirjan keskeisenä poliisihahmona on Konrad Sejer, mutta jotenkin tuntuu siltä että hän ei esiinny tässä kirjassa niinkään poliisina kuin jonkinlaisena kuuntelijana, tai jopa terapeuttina, hahmona jonka kanssa keskustellessaan ihmiset voivat yrittää ymmärtää itseään.

Psykologiseksi jännityskertomukseksikin tätä kirjaa on sanottu, ja onhan se ehkä sellainenkin, mutta itse sanoisin kirjaa yksinkertaisesti romaaniksi, hyvin kirjoitetuksi romaaniksi.

Teksti on luontevaa, toteavaa, mutta samalla sillä tavalla tyylikästä, että sitä lukee ilokseen: "Idas lärare följde med längst bakifrån klassrummet. Alla ville gärna bidra med något, alla hade ett minne av Ida, eller en upplevelse. Alla ville vara den som kände henne bäst. Ständigt tittade de bort mot den tomma bänken. De förstår det egentligen inte, tänkte Sejer. Det har bara gått några dagar. De inser inte att bänken kommer att stå tom ändå till våren. Och blir den upptagen igen, är det bara för att de andra flyttar fram."

Viti

Kimmo Leijalan runokokoelma Viti (ntamo, 2012; ISBN 978-952-215-172-8) osoittautui pähkinäksi, josta en oikein saanut otetta. Ilmiselvää on runoilijan kyky käyttää sanoja ja leikkiä rinnastuksilla, mutta jotenkin tuntui siltä että tässä on yhdistelty satunnaisia asioita keskenään, saatu aikaan monimutkaisuutta jossa ei kuitenkaan ole merkitystä.

Lienee niin, että en pystynyt lukijana asemoimaan itseäni oikein näiden runojen suhteen.

Mutta yhden runon kuitenkin löysin, josta pystyin hahmottamaan mielekkäitä merkityksiä. Runo käynnisti ajatuskulkuja joissa jotain tolkkua tuntui olevan.

Kun nouset esiin maan alta
alkaa jatkuva taistelu aikaa vastaan
eturistiside vääntyy paineen muuttuessa
 
naali jäljittelee edellisen kevään näytöstä
etsii tukintaansa syvyyttä
                 fyysinen olento
                                     fyysisen osa
itkupaju.

En kyllä tiedä, ymmärsinkö tästä lopulta mitään, mutta yritin kyllä, useaan otteeseen.

Hullu

Juha Hurmeen romaani tuntuu olevan tavattoman suosittu rankasta aiheesta huolimatta, tai ehkä juuri siksi: Hullu (Teos, 2012; ISBN 978-951-851-455-1). Helmet-järjestelmässä oli kirjasta varauksia 110 (kappaleita 43) tätä arviota kirjoittaessani. Teoksen eräpäivä lähestyi, ja kirja piti lukea, ja sen verran hyvä se oli että yhdessä illassa luin kirjan läpi.

Kovin pitkä romaani ei ole, 248 sivua, ja tähän sisältöön on mahtunut monenlaista kerrontaa, alkaen hulluuteen vajoavan minäkertojan tarinnanvirrasta näytelmäteksteihin ja Algot Untolan minielämänkertaan.

Ehkä voisi sanoa, että kertoja yrittää koota itseään ihmisenä jouduttuaan psykoosiin, ja pakkohoidossa hän lukee kirjallisuutta, yrittäen samalla päästä käsiksi niihin vuosiin jotka häneltä tuntuvat kadonneen päänupista olemattomiin. Psykoosissa kirjoista tuntuu löytyvän totuus:

Ei tarvinnut juosta hakemaan ruokasalin kirjahyllystä lisää todistuskappaleita. Tiesin tutkimattakin nyt, että jokainen maailmankaikkeuden teksti kertoi totuuden musta. Kaikki on kirjattu, kaikki on ennustettu, kaikki on sanassa. Olisi pitänyt vain ajoissa oppia lukemaan.

Hurme käyttää romaanissaan runsaasti viittauksia kirjallisuuteen ja musiikkiin, mutta silmillepistävintä on kerronnan autenttisuuden tunne. Vaikka tarina ei olekaan omaelämänkerrallinen, romaanista aavistaa sellaista kokemusta psykoosista, joka ei tunnu pelkältä kirjalliselta sepitteeltä ja konstruktiolta.

Vertauskohdaksi nousee Beate Grimsrudin omaelämänkerralliseksi väitetty romaani Hullu vapaana, joka oli samalla tavalla järisyttävä kolkossa kauneudessaan.

En tiedä onko kohdallaan sanoa tämän tyyppisestä romaanista, että se paitsi vähän itketti myös paljon nauratti, sen verran tiukkaa tragikomiikkaa kirjasta löytyi. Ironia on vaikea tyylilaji, mutta Hurme siinä onnistuu kiitettävästi.

Kirjan viimeinen kolmannes tuntui jotenkin päälle liimatulta, enkä siitä niin hirveästi innostunut, mutta alkupuolen subjektiivinen kerronta kyllä teki vaikutuksen harhoineen ja pelkoineen.

Romaanin ytimestä löytyy kuvaus ihmisestä tilassa jossa todellisuus vääntää muotonsa tunnistamattomaksi, ja ihminen on sellaisten voimien vallassa joille ei voi mitään paitsi yrittää kestää, koettaen löytää keinoja selvitä mieleen putkahtavista ajatuksista miten milloinkin, jotta selviäisi ikuiselta tuntuvasta piinasta:

Katselin naista salaa savupilven takaa. Ei se ollut mikään oikea nainen. Se oli 35-vuotiaaksi huonopalkkaiseen ja näköalattomaan työhönsä tympääntyneeksi hoitoalan ammattilaiseksi naamioitu toispuoleinen muukalainen, mahdollisesti hologrammi. Lähetin tälle otukselle telepaattisena viestinä, että kyllä mä tajuan, että sä luet mun ajatuksiani, ja on ihan sama, allekirjoitanko mä vai en, mutta voinhan mä sun mieliksi allekirjoittaakin, niin päästään tässä pelleilyssä eteenpäin.

Hoito on pääosin kemiaa, eikä Hurme kauheasti kaunistele, vaikka ei myöskään hirveästi revittele, sillä todellisuudella mitä laitoksen sisällä eletään:

Täällä harmaassa talossakin kemistit ilmestyivät kärryineen käytävälle illan päätteeksi ja jakoivat ehtoollisen, itse kullekin sopiviksi arvioidut, vesiryypyn avulla sisään kulautettavat turruttimet. Ne sammuttivat kynttilämme tehokkaasti, koska järjestelmä uinui öisin sääntöjen määräämässä hiljaisuudessa ja liikkumattomuudessa.

Kiehtova, puhutteleva, todenmakuinen tarina tämä on, kaikessa rikkinäisyydessään ja pirstaleisuudessaan sitä uskottavampi. Ja kuinka pitkä on matka hulluudesta normaaliuteen, tässä hullussa maailmassa jossa elämme.

Wake

Robert J. Sawyerin tieteisromaani oli pettymys, kiinnostavasta asetelmasta huolimatta: Wake (Gollancz, 2009; ISBN 978-0-575-09408-6). Päähenkilö on sokea mutta matemaattisesti lahjakas tyttö, jonka näköaisti yritetään saada toimimaan uudenlaisella implantilla ja näkösignaalia käsittelevällä tietokoneella.

Kirjassa on paljon tieteellistä sisältöä, jopa niin että paikoin teksti on kuin kohtuullisen vaativasta tiedelehden artikkelista, mikä on jonkin verran ristiriidassa sen kanssa että tarina tuntuu muuten nuorisolle suunnatulta.

Muun muassa Stephen Wolfram ja soluautomaatit esitellään hyvinkin perusteellisesti, mikä oli mielenkiintoista koska aikoinaan tein tästä aiheesta opinnäytteenkin.

Mutta tarina ei oikein jaksa vetää, vaikka sinänsä monet tarinan osaset olivat mukavasti toisiinsä kytkeytyviä. Selasin kirjaa poimien sieltä täältä joitakin kiinnostavalta vaikuttavia kohtia. Kenellehän tämä kirja on tarkoitettu?

Rakas Poona

Karin Fossumin dekkari Rakas Poona on koskettava tarina miehestä, joka matkustaa Intiaan löytääkseen itselleen vaimon, mutta tämä murhataan hänen saavuttuaan Norjaan. Luin kirjan ruotsinkielisenä käännöksenä: Älskade Poona (Månpocket, 2003; översättning Helena och Ulf Örnkloo; ISBN 91-7643-868-6). Alkuperäisen kirjan nimi on Elskede Poona.

Gunder Jomann ei pääse lentokentälle vastaan vaimoaan Poonaa, vaan lähettää tuntemansa taksikuskin kentälle kyytiä tarjoamaan. Mutta Poona on hävinnyt jäljettömiin, kunnes hän seuraavana päivänä löytyy kuolleena niityltä vain kilometrin päästä Jomannin kotoa.

Fossum pyörittää tarinaansa taitavasti, ehkä osin liiankin tarkoitushakuisesti, mutta teksti on elävää ja uskottavaa: "Han tog fram glasögonen, satte dem på näsan och försökte hålla händerna stilla. Så började hän läsa. Då ljusnade det ute. Ett moln gled långsamt bort och uppenbarade en skinande oktobersol. Det glittrade i gräset. I fågelbadet låg en tunn hinna av is. En hackspett landade vid fönstret. Den satte klorna i talgbollen och började hacka fett och frön med våldsam iver."

Fossum pystyy hyvin kuvaamaan norjalaisen pikkukylän ihmissuhteita ja sitä, mitä seuraa siitä että poliisi yrittää löytää syyllistä henkirikokseen. Rikosta tutkiva poliisi Konrad Sejer on ymmällään, mutta pieni pala kerrallaan alkaa tapahtumista syntyä jonkinlainen kuva. Mutta täysin erehtymätön ei Sejerkään taida olla...

Mielestäni Rakas Poona ei ollut ihan yhtä hyvä kuin aiemmin lukemani Fossumin dekkarit Ken sutta pelkää ja Piru valoa kantaa, mutta laadukas kirja tämäkin oli, ja saattaa olla että Fossumia tulee luettua lisää jatkossa. No, laitoin sarjan seuraavan romaanin Svarta sekunder jo varaukseen kirjastosta.

Miami blues

Charles Willefordin dekkari tarjoaa kunnon meininkiä, ja vaikka tässä dekkareiden perusasetelmia käytetään surutta hyväksi on kokonaisuus omaperäisellä tavalla kirjoitettu: Miami blues (Like, 2001; suom. Hannu Tervaharju; ISBN 951-578-733-5).

Kirjasta on tehty samanniminen elokuvakin, jonka kuvittelen nähneeni, mutta en ole kyllä siitä ihan varma. Ihan yksi yhteen kirja ja elokuva eivät kyllä taida olla.

Kirjan päähenkilö on poliisi Hoke Mosley, jonka tekohampaat joutuvat tarinan pyöritykseen. Tai olisiko päähenkilö sittenkin vankilasta juuri vapautunut Frederick Frenger, Jr. (joka haluaa itseään kutsuttavan "Junioriksi"), joka reissaa Kaliforniasta Miamiin aloittaakseen uuden elämän.

Mutta Juniorin toiveet eivät ihan toteudu, pääosin siitä syystä että hän on väkivaltainen psykopaatti jonka hyvätkin suunnitelmat tuppaavat menemään solmuun. Mosley puolestaan joutuu tapahtumien pyöritykseen, kun hän yrittää selvitellä lentoasemalla tapahtunutta henkirikosta jolla Junior aloitti taipaleensa Miamissa.

Willefordin kirjoissa on jotenkin erikoisen vino tunnelma, eikä tarinalla loppujen lopuksi ole niin väliä, tärkeintä ovat mieleenpainuvat henkilöt, joita tässä kirjassa ovat sekä Mosley että Junior, ja mainittakoon myös Juniorin tyttöystäväksi päätyvä Susie, jonka kurpitsapiirakan resepti löytyy kirjasta.

Infected

Scott Sigler on ilmeisesti tunnetukin nimi, mutta enpä vain tiennyt hänestä mitään ennen kuin huomasin kirjaston kirjahyllyssä tämän jännärin: Infected (Crown Publishers, 2008; ISBN 978-0-307-40951-5). Siglerin romaani on melkoinen sekoitus tieteiskirjallisuuden ja -elokuvien juonikuvioita, mutta sinänsä homma toimii.

Siglerin tarinassa puhutaan loisista, jotka tarttuvat ihmisiin ja rupeavat muuttamaan käyttäytymistä omien tarkoitusperiensä ajamiseksi. Mutta mistä nämä loiset ovat peräisin, ja mitä ne lopulta haluavat?

Hirveän omaperäinen tämä tarina ei ollut, mutta kyllä kirja mukanaan vei, välipalana kun mitään vaativampaa ei jaksanut lukea.

Toisaalta saattaa kyllä olla niin, että en Siglerin muita kirjoja rupea lukemaan, jokin tässä häiritsi, ehkä se että juttu oli niin tekemällä tehty, tai sitten en enää jaksa innostua kirjoista jossa nopeatempoinen tarina on pääosassa ja ihmisillä ei ole niin kovin paljon merkitystä.

Uutta toivoa kuolleille

Charles Willeford oli itselleni täysin tuntematon kirjailija, mutta Elmore Leonardilta poimittu lainaus kirjan kannessa herätti huomiota, lainauksen mukaan kukaan ei kirjoita parempia rikosromaaneja. Ja näin tosiaan taitaa olla, ainakin tämän kirjan perusteella: Uutta toivoa kuolleille (Like, 2001; suom. Hannu Tervaharju; ISBN 951-578-734-3).

Willefordin rikoskirjoja on verrattu Philip K. Dickin tieteisromaaneihin siinä mielessä että vaikka kummatkin kirjoittivat selvästi tiettyyn genreen kuuluvaa kirjallisuutta, kummatkin myös samalla kirjoittivat jotain sellaista mikä ei noudattanut kyseisen genren normaaleja kerronnan tai tarinankuljetuksen tapoja.

Jotain outoa, vinoa, sivusta katsovaa on Willefordin romaanissa. Tässä kirjassa tarinalla on sivurooli, enemmänkin kirja rakentuu henkilöille, joissa on jotain erikoislaatuista, hyvin inhimillistä.

Kirjan poliisi, Hoke Mosley, on lähestymässä eläkeikää, eikä elämä erityisesti hymyile, varsinkaan kun hän yllättäen saa hoidettavakseen kaksi teini-ikäistä tytärtään. Asunto-ongelma vaivaa, ja samaan aikaan Mosley yrittää selvittää huumeisiin kuolleen pojan tapausta.

Mosley yrittää selvitä arjen kiemuroista, ja ehkä tämä onkin kirjan keskeinen teema, se miten asioita ei pysty saamaan parhaalle mahdolliselle tolalle, mutta jotenkin on vain selvittävä. Ja hyvin Mosley asioita junailee, tosin vähän oman päänsä mukaan.

Ihmeellinen kirjoittaja Willeford on, kummallista etten häneen ole aiemmin törmännyt. Omaperäistä, erikoisella tavalla elämään suhtautuvaa. Ehkä tätä voisi kutsua myös realismiksi, sitä että kun kuvaa maailmaa sellaisena kuin se on niin tulos näyttää mustalta huumorilta.

Munkinhuppu

Ellis Petersin historiallisia dekkareita kehutaan siitä, että menneen ajan elämästä kerrotaan tarkasti ja yksityiskohdat ovat tarkalleen oikein. Tiedä häntä oikeellisuudesta, mutta minut Peters kyllä vakuutti tällä romaanilla: Munkinhuppu (Otava, 1989; suom. Juhani Karve; ISBN 951-1-10372-5).

Dekkarissa eletään 1100-luvun luostarielämää, joka tuntuu yhtä aikaa tutulta ja täysin oudolta. Luostari on saamassa lahjoituksena haltuunsa isot tilukset, mutta lahjoitusta suunnitteleva isäntä myrkytetään illallisella.

Onko syyllinen isännän poikapuoli, vai onko taustalla jotain muuta? Tapausta selvitellään perinpohjaisesti, ja samalla saadaan kunnon oppitunti elämästä uskonnollisessa yhteisössä. Lienee syytä palata Petersin pariin myöhemmin, pienen toipumistauon jälkeen ettei tule yliannostusta.

Innostava yliopisto - kohti uudistavaa yliopistojohtamista

Pirjo Ståhle ja Antti Ainamo ovat toimittaneet innostuneen ja ehkä innostavankin artikkelikokoelman yliopistojen kehittymisestä: Innostava yliopisto - kohti uudistavaa yliopistojohtamista (Gaudeamus, 2012; ISBN 978-952-495-222-4).

Kirjan punaisena lankana on kolme väitettä: 1. Yliopiston johtamisnäkemyksen on uudistuttava, sillä nykyisellään se ei tue luovaa asiantuntijatyötä. 2. Akateemisen yhteisön on otettava vastuu itselleen soveltuvan johtamismallin kehittämisestä. 3. Yliopiston uudistumiskyky on tärkeämpi kuin sen kyky tuottaa kaupallisia innovaatioita.

Samalla kannetaan huolta yhä kasvavasta byrokratiasta, siitä että ”erilaiset raportoinnit ja rahahakemukset syövät yhä enemmän aikaa ja energiaa.”

Pirjo Ståhle viittaa Michael Gibbonsin ajatuksiin yliopiston muutoshaasteista: ”Yliopistoja […] tullaan arvottamaan sen perusteella, miten tiiviisti ne kykenevät linkittymään ympäristönsä kanssa (connectivity) ja miten tehokkaasti ne pystyvät toimimaan nykyisessä hajaantuneessa tiedontuotannon systeemissä (distributed knowledge production system).” Tämän vuoksi on tärkeää luoda toimivat olosuhteet tiedonvaihdolle.

Mielenkiintoista oli pohdinta kolmesta eri toimintalogiikasta yliopistoissa: mekaaninen, orgaaninen ja dynaaminen toimintalogiikka, jotka näkyvät yliopiston arjessa eri tavoin. Nämä logiikat on tunnistettava ja niitä on käytettävä siellä minne ne soveltuvat. Tässä on iso johtamishaaste: ”Oikean johtamistavan valitseminen onkin avainasemassa nykyisessä toimintaympäristön murroksessa.”

Esimerkkinä mainittakoon, että siinä missä mekaaninen toiminta edellyttää proseduurien luomista ja orgaaninen tarvitsee jatkuvaa oppimista ja dialogisia käytäntöjä, dynaaminen toimintalogiikka vaatii epävarmuuden sietoa, poisoppimista sekä uusien mahdollisuuksien tunnistamista ja hyödyntämistä.

Erityisen tärkeää on kyetä johtamaan dynaamista toimintalogiikkaa: ”Dynaamiselle toiminnalle tyypillistä on heterogeeninen tiedonjalostus, joka tarkoittaa, että monen eri alan osaajat ovat vuorovaikutuksessa ja tekevät yhteistyötä saman tavoitteen ohjaamina. Kun ihmiset ovat kiinteässä vuorovaikutuksessa keskenään, tietämisestä tulee prosessi, jossa yksiköiden osaamisrajat ylitetään ja ryhmä kykenee luomaan siltoja eri symbolimaailmojen ja paradigmojen välille.” Tässä yhteydessä mainitaan käsite hybridinen osaaminen.

Liisa Välikangas etsii sellaisia johtamisen innovaatioita, jotka ”mahdollistavat uuden yhdessä luomisen niin, etteivät osallistujat lopulta koe tulleensa unohdetuiksi.” Siis kannanotot pitää ottaa todesta, ja samalla mielipiteen esittäjän tulee kantaa vastuu esimerkiksi etsimällä keinoja toteuttaa niitä käytännössä.

Jari Ylitalo ja Janne Tienari ovat laatineet perusteellisen katsauksen monitieteisyyden tuottamaan johtamishaasteeseen. He ovat tunnistaneet neljä johtamisen roolia: talonmies, kielenkääntäjä, sillanrakentaja ja resurssien varmistaja. Tämä tuntui luontevalta tavalta kuvata johtamisen moninaisuutta.

Maria Höyssä pohdiskelee tieteellisen innovoinnin johtamista ja esittää runsaasti käytännön havaintoja kolmen esimerkkitapauksen pohjalta: Oxidizer, ksylitoli ja Stick Tech. Artikkelissa esitetty kaavakuva tutkimusintressien suhteesta tieteelliseen tiedontuotantoon oli erittäin kiinnostava, siinä yhdistettiin neljä intressiä (episteeminen, käytännöllinen, tekninen ja empiirinen) eri tyyppiseen tietoon (välineellinen, sovellettava/sovellettu, empiirinen ja teoreettinen) sekä erilaisiin taitoihin (keksiminen, soveltava, metodologinen ja analyyttinen).

Kiti Müller pureutuu perusasioihin, eli ihmisaivoihin ja ihmiseen, ja korostaa oman itsensä ja toisen ihmisen ymmärtämistä: ”Yhteiseen tavoitteeseen sitoutuminen syntyy luottamuksen ja sitoumuksen kautta ja edellyttää yhdessä tekemistä ja ajattelua – kasvokkain ja samassa tilassa.” Tässä on myös kytkentä johtajuuteen: ”Johtajaksi voi kasvaa mielestäni vain henkilö, joka on kiinnostunut sekä ihmisistä että asioista ja joka haluaa löytää sopivan tasapainon ihmis- ja asiajohtamisen välillä. Ensin ihmisen on kuitenkin osoitettava, että hän osaa johtaa itseään.”

Kirjan lopussa on kymmenkohtainen yliopistojohtajan huoneentaulu, joka on aivan erinomainen:

1. Tue motivaatiota aina ja kaikkialla
   
2. Arvosta erilaisuutta, anna vastuuta lahjakkaille
   
3. Tee yhdessä ajatteleminen mahdolliseksi
   
4. Aseta tavoitteet niin korkealle, että voi myös epäonnistua
   
5. Taistele laadun puolesta: käytä määrällisiä mittareita oikein
   
6. Pyri hyvään hallintoon, vastusta järjettömyyttä
   
7. Vaali inspiroivaa yhteyttä kollegoihisi
   
8. Varo älyllistä lamautumista
   
9. Ole läsnä, kuuntele
   
10. Pidä huolta itsestäsi
    

Siinäpä sitä on ohjenuoraa – sitten vain pitäisi hoitaa homma käytännössä.

Musta sydän

Qiu Xiaolong kirjoittaa englanniksi Kiinaan sijoittuvia dekkareita, ja hyvin kirjoittaakin, ainakin tästä romaanista päätellen: Musta sydän (Otava, 2008; suom. Juhani Lindholm; ISBN 978-952-459-854-5).

En ollut kuullutkaan Xiaolongista ennen tätä kirjaa, mutta tämän perusteella taidan jatkaa näiden dekkareiden lukemista. Musta sydän on kolmas dekkari sarjassa, joiden päähenkilö on ylikomisario Chen Cao.

Kirja tarjoaa kiehtovan kuvauksen kiinalaisesta yhteiskunnasta ja Shanghain kaupungista, jossa yrittäjät, virkamiehet ja poliittiset toimijat ovat monin tavoin verkostoituneet keskenään. Ja myös järjestäytynyt rikollisuus on mukana kuvioissa, tässä kirjassa tosin kaukana taustalla.

Kirjassa selvitellään toisinajattelijaksi leimatun kirjailijan kuolemaa. Ylikomisario Chen Cao jää lomalle juuri kun tapaus osuu kohdalle. Kiinalaisen nykytodellisuuden henkeä kuvastaa hyvin se, että Cao hankkii lomallaan sivuansioita kääntämällä kiinalaista liiketoimintasuunnitelmaa englanniksi, mutta aika ajoin hänellä on aikaa pohtia murhatapaustakin.

Shanghain modernisointi ja kaupallistuminen käy hyvin ilmi romaanista, samaten se miten puolue kontrolloi tapahtumia pieniä yksityiskohtiakin myöten. Toisinajattelijaksi epäiltyä kirjailijaa on seurattu tarkasti, eikä valvonnan kynsistä hevin pääse irtautumaan. Mutta silti jotain kummallista on tapahtumien taustalla, sellaista joka saa epäilemään onko todennäköisin syyllinen sittenkään syyllinen murhaan.

USA:ssa asuvan Xiaolongin dekkareita on käännetty kiinaksi, lievästi sensuroiden, joten kovin tiukkaa yhteiskuntakritiikkiä kirjoissa ei esiinny. Mutta mukavan maanläheisesti kirjoissa kerrotaan kiinalaisesta elämästä, hiiligrillien käyttöä ja ruokakulttuuria myöten. Muutaman kerran tuli kyllä ihan vesi kielelle.

Pohjoisen teollisuusneuvos Jorma Terentjeff

Jorma Terentjeffin elämänkerran on toimittanut Mika Kulju. Tämä minä-muotoon kirjoitettu tiivis muistelmakirja tarjoilee lukijalle mukavan selkeää tekstiä: Pohjoisen teollisuusneuvos Jorma Terentjeff (Gummerus, 2012; ISBN 978-951-20-8288-9)

Kirja kertoo Terentjeffin perheestä ja lapsuudesta sekä monipolvisesta urasta niin tekniikan parissa kuin yrittäjänä. Samalla kirja valottaa suomalaisen elektroniikkateollisuuden kehityskulkua Saloran noususta Nokian alamäkeen.

Lapsuus oli tiukkaa Karjalan evakkoperheellä, mutta kovalla työllä tästäkin selvittiin: ”Lapsuudessani kotona oli juokseva vesi, jos joku pojista jaksoi juosta kaivon ja pirtin välissä. Vesijohto vedettiin pientilallemme vasta 1970-luvulla.”

Yliopistossa Oulussa Terentjeffillä oli monenlaisia opettajia joista oli esikuvaksi. Mainittakoon tässä professori Seppo Säynäjäkangas, sykemittareiden kehittäjä ja Polar-yhtiön perustaja sekä professori Seppo Leppävuori, joka opetti puolijohdetekniikkaa ja tutki paksukalvohybridipiirejä. Myös Eino Tienari oli mieleenpainuva matematiikan luennoilla: ”Nopeatempoisilla luennoilla oppi siirtyi liitutaululta luentomonisteeseen käymättä välillä opiskelijan aivoissa.”

Kirjassa on monenlaisia havainnollistuksia Terentjeffin tavasta toimia – ”jos tästä ei muuten selvitä, niin sitten jotenkin”. Opinnoissaan Terentjeff omaksui insinöörimäisen ajattelun, ja säätötekniikan opinnoilla oli vaikutusta: ”Legendaarinen säätötekniikan professori Boris Segerstråhle painotti sitä, että järjestelmät reagoivat aina viiveellä muutoksiin, mutta muutoksen lähdettyä liikkeelle sitä on vaikea pysäyttää. Tarvitaan tehokas takaisinkytkentä, jotta muutoksia voidaan hallita.”

Olennaiselta näyttää taito pilkkoa iso haaste sopiviin etappeihin, joita sitten yksi kerrallaan selvitään ja edetään kohti tavoitetta, olkoon se miten mahdottoman oloinen tahansa. Ja joskus on ollut kiire, kun on pitänyt esimerkiksi seuraavaan päivään mennessä suunnitella asiakkaalle uusi tuote.

Monen mutkan kautta Terentjeff päätyi JOT-yhtiön toimitusjohtajaksi hoitamaan elektroniikkateollisuuden tuotantolinjojen automatisointia. Iso hanke oli Nokian Bochumin tehtaan 18 tuotantolinjan automatisointi: ”Olimme ensimmäisiä yrityksiä, jotka pystyivät automatisoimaan kokonaisia tuotantolinjoja. Astuimme aimo askeleen kilpailijoidemme edelle. […] Tie pörssiin oli hyvin tasoitettu.”

Pörssissä JOTin kurssi lähti alkukangertelun jälkeen roimaan nousuun. Kasvuprosentit olivat huimia, mutta analyytikot vaativat aina vain enemmän. JOTin markkina-arvo oli miljardiluokkaa, ”parhaimmillaan jopa lähes 14 miljardia markkaa”, ja JOT ”porskutti Nokian vanavedessä menestyksen aallonharjalla”.

Terentjeff kertoo jonkin verran perheestään, ja myös siitä miten esimerkiksi MOT-ohjelma ahdisteli häntä juuri kun perheessä oli vakava kriisi. Mutta tämä sai perheen sisuuntumaan ja pelaamaan yhteen, ja tästäkin kriisistä selvittiin. Harrastuksiakin on, esimerkiksi laskettelu ja valokuvaus: ”Uskon vahvasti, että paras kuvani on vielä ottamatta. Kaikissa paikoissa on dokumentoitavaa, olipa se sitten hienoa luontoa, ihmisiä tai tapahtumia.”

Suuria paljastuksia tai reipasta kritiikkiä tämä kirja ei sisällä, mutta kyllä tämmöistä tekstiä ihan mielellään lueskelee.

Jumalan sana

Kari Hotakainen ei kirjoita hassummin, ja paikka paikoin tämän romaanin teksti suorastaan pakottaa lukemaan lauseita ja kappaleita uudelleen, niistä nautiskellen: Jumalan sana (Siltala, 2011; ISBN 978-952-234-073-3). Mutta kaikesta huolimatta tämä romaani ei oikein vakuuta.

Hotakainen pohtii kapitalismin ja markkinatalouden merkitystä sisältä käsin, kun talouselämän ykkösvaikuttaja lopulta suostuu tv-haastatteluun. Mutta haastateltava juuttuu Lappiin, kun tulivuori purkautuu islannissa, ja autonkuljettaja hälytetään noutamaan yritysjohtaja Helsinkiin.

Matka Lapista etelään muodostaa tämän yhdenpäivänromaanin rungon, mutta matkan varrella pohditaan yhtä ja toista muutakin, esimerkiksi rahan tekemisen tapoja ennen ja nyt - Kekkosen aikana ja sen jälkeen kun rahamarkkinat vapautuivat.

Paikka paikoin Hotakainen sivaltaa osuvasti, mutta jotenkin hänen päähenkilönsä ei hengitä, vaan tuntuu pahviselta kulissilta. Taitava kirjoittaja tuntuu tällä kertaa jääneen jumiin, tämä autoreissutarina ei lähde lentoon.

Työelämän tarkoitus - oivalla 7 voimaa

Kristiina Aaltonen ja Raisa Lindroos pohdiskelevat työelämän merkitystä ja muun muassa ”neljänkympin kriisiä” kohtuullisen selkeästi kirjassaan Työelämän tarkoitus - oivalla 7 voimaa (Talentum, 2012; ISBN 978-952-14-1712-2). Kirjassa oli paljon hyvää – osin muualta lainattua – mutta myös tyhjäkäyntiä ja ajatuksia jotka eivät oikein vakuuttaneet.

Kirjoittajat pohtivat henkistä hyvinvointia työelämän oravanpyörässä, tai miksei myös tilanteessa jossa työstä on tullut intohimo ja kaikki muu saa jäädä. Ajatuksena on auttaa ihmistä näkemään asiat positiivisesti, huomata että itsensä tunteminen ja oman ajattelunsa muuttaminen voi saada suuria asioita aikaan.

Kirjoittajat myös kertovat omasta työstään coaching-palvelujen tarjoamisessa ja tiimivalmennuksessa (vai mikä lieneekään paras termi). Kirjaa voi pitää siten myös näiden palveluiden markkinointina.

Kirjoittajat ovat poimineen ajatuksia monista lähteistä, ja poimin niitä tähän vähän satunnaisesti valittuna.

Seuraavat kolme asiaa ”ihmisten heimon” opittavina taitoina osuivat kohdalleen: 1. Ihmisen arvon puolustaminen. 2. Kohtuuden puolustaminen. 3. Välittäminen.

Ja itsetuntemuksen kehittämisestä sanottiin hyvin: ”Se on omien varjojen ymmärtämistä eli kykyä antaa merkityksiä aiemmalle elämänhistorialle, omille perinteille, onnistumisille ja epäonnistumisille. On vaarallista, jos omaa varjoaan ei tunnista tai sitä ei kykene integroimaan ehjäksi osaksi [omaa] persoonallisuuttaan ja toimintatapojaan.”

Kirjoittajat pohdiskelevat lapsuuden ajan sisarussuhteiden merkitystä myöhemmälle elämälle, missä yhteydessä heillä on lainaus Noralta, 8 vuotta: ”En mä tykkää et muut hakkaa mun pikkuveljee. Mä oon niinku ainoo, jolla on oikeus siihen.”

Mutta kirjassa on mukana myös sellaista höttöä ja löysää sanomista, joka on kuin hiekkaa hampaassa luonnontieteilijällä, esimerkiksi tämä: ”Jokainen ääneen ilmaistu ajatus, samoin kuin hiljainen miete, jää värähtelemään magneettiseen kenttäämme alkaen välittömästi vetää puoleensa materiaalista vastinettaan.” – Meinasin kyllä lopettaa lukemisen tähän törmättyäni.

Itsekasvatuksen periaatteista oli myös hyvä lista: 1. Tunnistaminen: opi havainnoimaan tilanteita ja omia reaktioita. 2. Tunnustaminen: ota vastuu omista teoista ja reaktioista. 3. Toimiminen: toimi, jotta voit muuttaa elämääsi.

Kirjassa on katkelma Jacob Levy Morenon kirjasta Kuka jää henkiin?, mistä pidin:

KUKA JÄÄ HENKIIN?
 
Se jää  henkiin,
jolla on näky tehtävästään, tarkoituksestaan.
 
Se jää henkiin,
joka on ymmärtänyt jotakin omista rajoistaan ja rajoituksistaan.
 
Se jää henkiin,
jolla on kyky luopua sellaisesta, jonka aika on ohi,
sellaisesta josta kiinnipitäminen edustaa enemmän kuolemaa kuin
henkiinjäämistä.
 
Se jää henkiin,
joka jotenkin kykenee ymmärtämään omaa uudistumisprosessiaan,
oman olemisen ja elämisen prosessia,
se jolla on kyky ja halu tutkia sitä.
 
Se jää henkiin, jossa ulkoinen ja sisäinen vastaavat toisiaan.
 
Se jää henkiin, joka ei takerru kuoriinsa.

Entä yhteenveto? No, kirjoittajat käyttävät konkreettista kieltä ja kertovat omakohtaisia kokemuksia, mikä saa kiinnostumaan tekstistä; toisaalta kirjassa on paljon lainattua, joten hiukan sillisalaatin maku tästä tuli. Mutta kyllä kirjalla ansioita on, vaikka pseudotiede aika ajoin särähti pahastikin. Ja sitäkin jäin miettimään, millaiselle ihmiselle - ja millaisella ihmiskuvalla - tämä kirja on loppujen lopuksi kirjoitettu.

Vaietut vuodet

Jan Costin Wagner kirjoittaa dekkareita saksaksi, mutta tapahtumapaikka on Turun ympäristö. Tässä romaanissa aiheena on läheisen menettäminen ja yritys ymmärtää tapahtunutta: Vaietut vuodet (WSOY, 2009; suom. Raija Nylander; ISBN 978-951-0-34184-1).

Kirjassa ei ole yhtä selvää päähenkilöä, ellei sellaiseksi sitten katsota poliisia, Kimmo Joentaata, joka saa selvitettäväkseen katoamistapauksen joka tuntuu liittyvän 33 vuotta aiemmin tapahtuneeseen murhaan, tapahtumapaikkakin on sama. Selvittämätön rikos kytkeytyy monen ihmisen elämään ja kohtaloon, ja Joentaalla on omakin surunsa kestettävänä, vaimon kuolema syöpään.

Joentaan lisäksi tapahtumia katsotaan muiden ihmisten näkökulmista, myös väkivaltaan syyllistyneiden vinkkelistä. Dekkarissa voisi sanoa olevan jonkinlaista yhteiskunnallista sanomaakin, mutta ihan en pysty sanomaan mikä se on, ellei sitten se että ihmisen elämä ei ole ihan helppo juttu eikä menestystarina ole se juoni joka loppujen lopuksi itse kunkin elämänkertaa parhaiten kuvastaa.

Jonkin verran dekkarissa on kummallisuuksia ja teennäisyyksiä, ja suomalaisuutta katsotaan vähän ulkopuolelta päin, mikä kyllä on ihan virkistävää. Ei hassumpi työnäyte taitavalta kirjoittajalta, ja suomentaja ansaitsee maininnan myös hyvästä työstä.

Ja sanottakoon vielä sekin, että Wagner onnistui yllättämään, vaikka jonkinlaista yllätystä kaavailinkin, ja vaikka yllätys ei hirveän ihmeellinen ollut niin kyllä se tarinaan sopi.

Savonlinnan oopperajuhlat 100 vuotta

Pentti Savolainen on kirjoittanut historiikin, joka lunastaa paikkansa paitsi oopperajuhlien satavuotisen historian juhlakirjana myös erinomaisena katsauksena suomalaiseen muusikkimaailmaan: Savonlinnan oopperajuhlat 100 vuotta (Otava, 2012; ISBN 978-951-1-26542-9).

Itseäni kiinnosti kysymys siitä, ovatko oopperajuhlat todellakin satavuotiset, mutta tällä asialla Savolainen ei lähde spekuloimaan, toteaa vain että muillakin vanhoilla oopperajuhlilla on ollut vuosien taukoja. Tosin Savonlinnan osalta tauot ovat olleen pitkiä, vuosikymmenen luokkaa, mutta en silti rupea asiasta käräjöimään.

Mukavasti Savolainen kertoo sekä yleisistä linjoista että vähemmän tunnetuista asioista ”kulissien takaa”. Teoksen informaatioarvoa lisää henkilöhakemisto, luettelo Savonlinnan oopperajuhlilla vierailleista oopperataloista sekä luettelo oopperajuhlilla esitetyistä teoksista, mistä käy ilmi myös ne vuodet jolloin oopperajuhlat ovat olleet tavalla tai toisella pois toiminnasta.

Kirja on myös kohtuullisen tiivis, 207 sivua, ja kooltaan sellainen että se mahtuu pienehköllekin pöydälle, mistä kummastakin seikasta voi antaa kiitosta.

Entä mikä on Savonlinnan erityispiirre? No, yksi merkittävä asia on uusien oopperoiden tilaaminen: ”Juuri suomalaisista kantaesityksistä ovatkin muodostuneet Savonlinnan juhlien suurimmat ja kansainvälisesti näkyvimmät valtit.”

Parhaimmillaan noin sata ulkomaista kriitikkoa ja tiedottajaa on ollut paikalla, tosin ehkä tämän päivän sosiaalisen median maailmassa voi ajatella että tiedottamista harrastaa yhä suurempi ulkomaisten osallistujien joukko.

Helppoa ei oopperan alkutaival Suomessa ollut. Aino Ackté oli keskeinen Savonlinnan oopperajuhlien käynnistämisessä, omalla henkilökohtaisella riskillään. (Tosin raha-asioissa Ackté taisi kyllä yleisesti ottaen pärjätä erinomaisen hyvin, mutta tappioitakin silti tuli.)

Joskus Ackté myös toi esille oopperadiivan elkeet, esimerkiksi väittelyssä Wäinö Solan kanssa: ”Kuinka te herra Sola rohkenette asettua minua vastaan, minua, joka tiedän kokemuksestani, miten maailman suurimmilla oopperanäyttämöillä esiinnytään… Minä sanon teille suoraan, että te olette täysiä diletantteja kaikki, laulajina ja näyttelijöinä jopa suorastaan idiootteja siinäkin suhteessa, että te ette osaa antaa arvoa minun ohjeilleni ja neuvoilleni, joita minä suuren kokemukseni ja menestykseni myötä alennun teille antamaan…”

Rahoituksen hankkiminen ei ollut helppoa. Vuoden 1972 alussa Talvela uhkasi jopa jättää Suomessa laulamisen kokonaan, ellei opetusministeriö antaisi oopperajuhlille tarvittavaa avustusta. Talvelan viesti meni opetusministeriöön, ja rahoitusta tulikin varsin mukavassa määrin.

Talvelan roolihahmo tsaari Boriksena muistetaan, ja tästä Talvela kertoi Savolaiselle näin: ”Boriksen on luultavasti oltava ja pitääkin olla hieman hullu. Olen itsekin sanonut, että kun tekee Boriksen sata kertaa, niin joko siihen kuolee tai tulee hulluksi.” --- Talvela teki Boriksen roolin pitkästi yli kaksisataa kertaa.

Teos on mainio historiikki, kiinnostava myös muille kuin oopperan ystäville tai Savonlinnan kävijöille. Tähän kirjaan tullaan varmasti viittaamaan useasti tulevaisuudessa.

The fifth witness

Michael Connellyn jännäri liikkuu oikeusjuttujen maailmassa, päähenkilönä Mickey Haller: The fifth witness (Orion, 2011; ISBN 978-1-4091-1833-6). Haller on vaihtanut toisenlaisiin lakihommiin USA:n asuntokriisin puhjettua: hän pyrkii pitämään pankkien hampaisiin joutuneilla asiakkaillaan katon pään päällä.

Connelly pyörittelee tarinaansa ihan mallikkaasti, mutta jonkin verran vaisuutta tässä tarinassa ehkä oli. Toisaalta tarinassa on mukavasti inhimillistä lämpöä, kun Haller yrittää lämmittää suhdetta ex-vaimoonsa, ja joutuu siinä samalla pohtimaan oman työnsä merkitystä, kun pitää valita työn ja ihmissuhteen välillä.

Connelly kirjoittaa taitavasti, ja vaikka tämä tarina ehkä on rutiininomainen suoritus, oli siinä kuitenkin sen kaltaista lämpöä joka monesta dekkarista puuttuu. Ei hassumpi kertomus.

Kuoleman shakkia Shanghaissa (ja e-kirjojen lukemisesta)

Innostuin tutkimaan Helmet-järjestelmän e-kirjojen valikoimaa Ellibs-palvelun kautta. Kaikenlaista sieltä löytyykin, esimerkkinä Juha Kuikan dekkari Kuoleman shakkia Shanghaissa (Myllylahti, 2010; ISBN 978-952-202-216-5).

Dekkarin kuvausteksti on hyvinkin kiinnostava, otanpa siitä lainauksen tähän:

Shanghailainen komisario Cao joutuu keskelle länsimaisten liikemiesten ylellistä elämää tutkiessaan raakaa murhaa.

Tutkinnan haasteiksi muodostuvat niin murhaajan virittämät ansat kuin omien kollegoidenkin epäilyt hänen kyvykkyydestään. Loogisella päättelyllään sekä kokemuksen mukanaan tuomalla intuitiollaan Cao jäljittää vihjeiden alkuperää. Kärsimättömälle esimiehelle taas toisi mainetta, kunhan edes joku epäillyistä pidätettäisiin murhaajana.

Kovasta painostuksesta huolimatta, periksi antamattoman rauhallisella tyylillään Cao etenee tutkinnassaan kuitenkin vääjäämättä oikeille jäljille.

Tässä klassisen salapoliisiromaanin rakennetta noudattavassa kertomuksessa yhdistyvät helppolukuisuus, nopeat käänteet, nerokas juonen rakenne sekä jännityksen säilyminen loppuun asti. Lisäksi se kuvaa kaukomaille lähetettyjen ekspatriaattiperheiden arkitodellisuutta draamoineen.

Jonkinlaista "selkokielisyyttä" tässä dekkarissa tuntuu olevan, mutta samalla myös jotensakin kulmikasta teksti on. 

Helmetin e-kirjoissa ei onnistu edes pienten tekstikatkelmien kopiointi käsin, mutta sentään tulostus näytti onnistuvan (max 10 sivua). Tulostus tapahtuu bittikarttojen kautta, mutta tulostustiedoston talteen ottamalla ja OCR-ohjelmistoa käyttämällä (tekstintunnistus) voi saada takaisin tekstiversion. Tosin tämä on käytännössä (skannausvirheiden korjauksien kera) yhtä työlästä kuin käsin kopiointi.

Tässä näyte dekkarista: "Miten he olisivatkaan voineet tietää, että Johan makasi suruttoman elottomana omassa vuoteessaan talonsa toisessa kerroksessa. Sieltä hänet löysi kotiapulainen vasta illan koittaessa, kun hän alkoi ihmetellä isännän unentarpeen pituutta. Johanin kasvot olivat ruhjeiset ja sänkyvaatteet sekä tyyny veren tahrimat."

Ja vielä toinen lainaus: "Cao tiedusteli edelleen Hu:lta, oliko vieraiden joukossa ollut ketään sellaista, joka olisi käynyt talossa aiemmin. Hu ei kuitenkaan ollut asiasta aivan varma. Hän totesi, että vaikka hänen isäntänsä oli pohjimmiltaan sosiaalinen ja vieraanvarainen, hän ei jostain syystä yleensä halunnut kutsua ihmisiä kotiinsa. Nämä syntymäpäiväkutsut olivat ehdottomasti poikkeus sinä aikana, kun hän oli talossa perhettä palvellut."

Ja esimerkki siitä, miten kirjan hahmot on laitettu puhumaan: "- Tuo oli mielenkiintoinen tarina, aivan kuin kolmannen luokan salapoliisiromaanista. Mutta Teillä ei ole pienintäkään todistetta tuollaisen mielikuvituksellisen kertomuksen pohjaksi."

Kulmikasta ja kankeaa tämä teksti on, eikä hirveästi houkuttele lukemaan, varsinkin kun kirjan taitto on kovasti viimeistelemätön, omakustannemainen. Mutta ehkä tosi kovaan dekkarinälkään tämmöisenkin voisi lukaista.

Kielen ja kirjallisuuden hämärä (sekä pari sanaa Helmetin e-kirjapalvelusta)

Päivi Mehtonen on toimittanut mielenkiintoisen artikkelikokoelman kirjallisuudentutkimuksesta ja -historiasta: Kielen ja kirjallisuuden hämärä (Tampere University Press, 2002; ISBN 951-44-5478-2).

Latasin kirjan pääkaupunkiseudun kirjastojen Helmet-järjestelmästä e-kirjana, ensimmäistä kertaa kokeilin tätäkin mahdollisuutta.

Olen kyllä muutamaan kertaan törmännyt Helmetissä mainintaan "available online", mutta koska pidän painetuista kirjoista, en ole sähköisiin versioihin turvautunut. Ja sitäpaitsi minulle ei ole iPadia tai iPhonea, joilla olisi kätevämpi lueskella sähköistä sisältöä kuin tietokoneen näytöltä.

Helmetin linkki vei Ellibs Bookstore -palveluun, josta löytyi - tässä tarvitaan kirjastokortin numero ja pin-koodi - paitsi e-kirjan latauslinkki myös linkki Adoben sivulle, josta voi ladata katseluohjelman (Adobe Digital Editions). Tämäkään ei vielä riitä, vaan täytyy myös rekisteröityä Adoben palveluun, mikä sinänsä oli kohtuu suoraviivaista eikä edes vaatinut sähköpostiosoitteen varmistamista.

Kun olin asentanut ohjelmiston ja avannut e-kirjan latauslinkin kautta, tuli kirja näkyviin katseluohjelman teospalkissa, ja siitä klikkaamalla pääsi sitä selaamaan ja lukemaan. Ilmeisesti tiedosto on PDF-tiedosto, johon on lisätty käyttöoikeuksien valvontaominaisuudet, joten tavallisella PDF-lukuohjelmalla se ei aukea.

Kirja ei näkynyt lainana Helmet-palvelun puolella, mutta ilmeisesti Ellibsissä lienee jokin rajoitus yhtäaikaisten e-kirjalainojen määrälle, ainakin näin voisi kuvitella. Sekään ei vielä selvinnyt, mikä on laina-aika ja mitä tapahtuu sen päättyessä.

Näin pilvipalvelujen aikakaudella tuli myös mieleen, että näkyisikö tuo kirjastosta lainattu (?) teos saman tien toisella koneella, jossa on Adobe Digital Editions -ohjelmisto ja jonka olen auktorisoinut samalla Adoben käyttäjätunnuksella. Näin ei kuitenkaan ollut.

Kokeilin lainata teoksen uudelleen Helmetistä, ja siinä yhteydessä huomasin että latauksen yhteydessä tulee valittua myös laina-aina, joka on oletuksena yksi päivä ja valinnaisesti seitsemän päivää.

Kirjan tekstistä ei voi kopioida cut-and-paste -tyyliin (näin arvelinkin), mutta kirjanmerkkejä sivuille voi laittaa, mikä sinänsä on kätevää. Mutta jos haluaa teoksesta lainata tekstiä, pitää se käsin kopioida, niin kuin muutenkin olen näissä kirja-arvioissa tehnyt.

Ja jotta asia ei olisi näin yksinkertaista, Helmet tiedotti juuri äskettäin uudesta palvelusta, jossa digitaalista aineistoa voi käyttää tietokoneilla ja mobiililaitteilla, ohjelmistona OverDrive Media Console. Palvelu siis vaatii oman erillisen katseluohjelmansa asentamisen.

Uusi lukuohjelma tulee aiemmin Ellibs-palvelussa käytetyn Adobe Digital Editions -ohjelmiston rinnalle. Epäselvää on, mitä eroa sisällöissä ja aineiston käyttöperiaatteissa tulee olemaan.

No, menenpä lopulta itse teokseen.

Kiinnostuin Mehtosen toimittamasta kirjasta Yrjö Varpion artikkelin ansiosta, siinä Varpio pohtii Lauri Viidan kieltä, sitä voisiko Viidan kielikoukeroilla ja skitsofrenialla olla jokin yhteys.

Teoksessa Kielen ja kirjallisuuden hämärä on sivuja 273, joten sen lukeminen tietokoneen näytöltä ei oikein houkutellut, mutta teosta kyllä silmäilin ja sen kiinnostavaksi havaitsin.

Esipuheessa pohditaan kirjallisuuden ja ajattelun monimerkityksisyyttä ja hämäryyttä: "Millaisia tarkoitusperiä hämäryys palvelee - voiko se jo itsessään ilmaista jotakin? Miksi kieli, kerronta ja kuvaus niin helposti asettuvat selkeyden ja hämäryyden, tai kirkkauden ja pimeyden symboliikkaan?"

Mutta tämän kirjan ei ole tarkoitus olla hämärä: "Kohdistamalla katse suoraan itse hämäryyteen alkaa silti hahmottua lukutapoja ja traditioita, joissa selkeys on ollut kaikkea muuta kuin itseisarvo."

Mielenkiintoista oli historiallinen tarkastelu, jossa pohdittiin hämäryyden merkitystä erilaisissa vastakkainasetteluissa: "skolastiikka vastaan humanismi, katolisuus vastaan uskonpuhdistus, maakeskeisyys vastaan aurinkokeskeinen maailmankuva, tai klassismi vastaan ekletismi". Ja toisaalta hämäryyden modernissa puolustuksessa on vedottu taiteen jäljittelevään luonteeseen: "todellisuuden fragmentoituessa kieli ja merkityskin fragmentoituvat".

Ja lopuksi vielä kysymys: "Jos teos tai ilmaisu ei avaudu lukijalle tämän ponnisteluista huolimatta, onko vikaa silloin tekijässä, tekstissä vai sen lukijassa?"

Kirja-arvioiden tunnisteista ja kirjablogin pitämisestä

Käytin eilen jonkin verran aikaa julkaistujen kirja-arvioiden läpikäyntiin. Päätin vihdoinkin täydentää arvioiden tunnisteet tekijöiden nimillä.

Tämä on jäänyt tekemättä, sillä Valopolku-blogi muuttui puolihuomaamatta kirja-arvioblogiksi, mikä ei ollut alunperin tarkoitus ollenkaan, enkä tässä yhteydessä riittävän ajoissa huomannut tarvetta antaa postauksille systemaattisia tunnisteita kirjojen tekijöistä. Ja sitten jätin tunnisteet laittamatta kun niitä aiemminkaan ei ollut käytössä.

No, eilen kävin läpi melkoisen määrän kirja-arvioita - julkaistuna postauksia on 702 kappaletta - ja jokaiseen pyrin laittamaan tunnisteeksi tekijöiden nimet: kirjan kirjoittajat, toimittajat, kuvittajat ja kääntäjät. Ja melkoinen määrä näitä tunnisteita pitikin laittaa.

Onneksi homma sujui alun opettelun jälkeen kohtuu rivakasti, käyttäen Blogger-ohjelmiston vanhaa käyttöliittymää joka tuntui kätevämmältä ja nopeammalta.

Minuutissa sain hoidettua 5-10 kirja-arviota, ja yhteensä hommaan kului pari kolme tuntia, johtuen siitä että korjasin samalla tunnisteita muutenkin, ja joitakin huomaamiani kirjoitusvirheitä myös.

Tunnisteista käy ilmi mielenkiintoisia asioita, esimerkiksi se, että suosituimmat tekijät ovat seuraavat kolme, kaikista seitsemän postausta: Aila Meriluoto, Håkan Nesser, José Saramago.

Seuraavaksi suosituimmat, kuudella postauksella, ovat seuraavat: Alexander McCall Smith, F. M. Dostojevski, Maarit Verronen, Tomi Kontio.

Ja viiteen postaukseen ovat päässeet seuraavat: Antti Tuuri, Henriikka Tavi, J. M. Coetzee, Jarkko Sipilä, Jyri Raivio, Kalevi Nyytäjä, Kimmo Pietiläinen, Kjell Westö, Matti Yrjänä Joensuu, Michael Freeman, Saara Villa. Tässä listassa on kirjailijoiden lisäksi myös teosten suomentajia.

Jonkin verran tunnisteita voisi vielä käydä läpi. Voisi yhdistellä saamaa tarkoittavia tai samaan asiaan liittyviä tunnisteita sekä poistaa sellaisia joita on käytetty ehkä kerran tai kaksi ja joilla ei tunnu olevan informaatioarvoa. Mutta ehkä tämä urakka jää tältä kertaa tekemättä, riittää että tekijätiedot on nyt käyty läpi.

Sekin lienee sanottava, että en ole ihan varma missä tarkoituksessa tätä blogia pidän. Lähinnä se on itselleni, jotta saan jonkinlaisen kirjanpidon siitä mitä kirjoja on tullutkaan luettua ja mitä niistä olen ajatellut.

Mutta ehkä tästä on myös yleisempää hyötyä, kävijämäärä tuntuu vakiintuneen tuonne 40-50 päivittäisen kävijän tasolle, mikä on oikein mukavaa.

PS. Tässä vielä neljään postaukseen päässeet tekijät, ei heitäkään nyt kovin monta ole: Colin Dexter, Dashiell Hammett, Donald E. Westlake, Hannu Hautala, Ian Rankin, Jaakko Kankaanpää,
Jasper Fforde, Jorma-Veikko Sappinen, Kari Enqvist, Katleena Kortesuo, Lauri Viita, Markku Envall, Markus Varesvuo, P. G. Wodehouse, Rex Stout, Stuart M. Kaminsky, Tony Hillerman, Tuomas Kyrö. Aika moni näistä on dekkarien kirjoittajia tai suomentajia.

Venäjää aikuisille - lyhyt oppimäärä

Hannu Mäkelä kirjoittaa elämästään ja pohdiskelee samalla suhdettaan itänaapuriin: Venäjää aikuisille - lyhyt oppimäärä (Tammi, 2012; ISBN 978-951-31-6457-7). Kirja valottaa ennakkoluuloja puolin ja toisin, niitä mitä suomalaisilla saattaa olla venäläisistä ja mitä venäläisillä saattaa olla suomalaisista.

Kirjan eräänlaisena runkona on kertomus siitä, miten Mäkelä rakastui venäläiseen, nykyiseen vaimoonsa, ja millaista on ollut tutustua puolin ja toisin puolison kulttuuriin, niin Suomessa kuin Venäjällä.

Mäkelä tarinoi sujuvasti, löytäen pienistä ja isoista seikkailuista mielenkiintoista pohdittavaa. Vaikka se, miten miliisit - joista sanotaan "pieni palkka, iso talo" - väijyvät ulkopaikkakuntalaisilla rekisterikilvillä varustettuja autoja, ja pysäyttävät pienenkin rikkeen takia, uhkaillen ajokortin hyllyttämisellä.

Hieno kirja, kertomus siitä miten Venäjä toimii, ja miten ihmiset siellä omaan maahansa suhtautuvat. Oiva lyhyt oppimäärä - ja voisi tätä melkein pakollisena oppimääränäkin pitää, mutta kirja taitaa olla liian hauska oppikirjaksi.

Satuja

Eeva Tikka kirjoitti hienon satukirjan, jonka kuvittajana oli Saara Tikka: Satuja (Gummerus, 1984; ISBN 951-20-2591-4). Luin kirjaa iltasatukirjana, ja sadut olivat juuri sopivan mittaisia yksi kerrallaan luettaviksi. Satuja yhdistää tarina Maiju-tytöstä, joka paras kaveri muuttaa toiselle paikkakunnalle, ja yksinäisyys vaivaa.

Olisiko näissä saduissa myös selitystä myöhemmin suuressa määrissä ilmaantuneelle "kettutyttö" (ja miksei -poika) -ilmiölle, sillä Tikka ottaa tiukasti kantaa eläinten oikeuksiin, tai pikemminkin ihmisen omavaltaiseen tapaan kohdella eläimiä.

Saduissa - kuten "Genettikissa ja turkislakki" - puhutaan eläinten lisäksi myös muista kulttuureista. Mutta hienosti Tikka tuo saduissa esille lapsen mielikuvituksen, ja myös lapsen yksinäisyyden: kaverit ovat tärkeitä.

Entä onnellinen loppu? No, sellainenkin löytyy, kun kaksi yksinäistä lopulta näkevät toinen toisensa sadussa "Yhdessä".

Hieno satukokoelma, enkä tämän olemassaolosta olisi mitään tiennyt ellei se olisi sattunut silmiin kirjaston poistokirjojen hyllykössä.

Piru valoa kantaa

Karin Fossumin dekkareihin alkuun päästyäni tartuin kirjaan När djävulen håller ljuset (Månpocket, 2001; översättning Helena och Ulf Örnkloo; ISBN 91-7643-757-4). Kirja on ilmestynyt suomeksi nimellä Piru valoa kantaa, mutta luin sen ruotsiksi; alkuperäisteos on nimeltään Djevelen holder lyset.

Dekkari kertoo kummallisen tarinan rikoksesta, tai rikoksista, tai rikoksentekijästä, tai rikoksentekijöistä, ja poliisit ovat tässä tarinassa taka-alalla, tai oikeastaan poliisi Konrad Sejer, joka tulee mukaan kuvioihin hyvin myöhään.

Pidin kovasti sarjan edellisestä kirjasta Ken sutta pelkää, jonka luin myös ruotsiksi, ja pistin saman tien varauksen seuraavasta osasta myös, Älskade Poona, jota on kovasti kehuttu ja palkittukin.

Fossumin dekkari on psykologinen jännityskertomus, jossa oikeastaan heti kirjan alussa jo kerrotaan, että rikos on tapahtunut ja kuka sen teki. Mutta hiljalleen Fossum kerii tarinaan auki siihen tapaan, että lukija alkaa ymmärtää tätä tavattoman traagista kertomusta, jossa on vaikea tietää missä syyllisyys alkaa ja mihin syyttömyys päättyy.

Aivan verrattoman taitavaa tarinankerrontaa, eikä ruotsinkielisessä käännöksessä ole moittimista, sen verran mukavasti sitä lueskeli. Otetaan tähän yksi näyte tunnelmasta: "Det är lätt att älska det som är vackert. De troende talar om Guds fullkomliga skapelse med en fjollig glans i ögonen. Men en rad människor är ovanlingt fula. Sådana som jag. [...] Men till och med jag hittade någon, eller kanske Henry hittade mig. Jag blev så overraskad då han friade, så förskräckligt rörd över hur mycket mod han måste ha samlat, at jag sa ja ögönblickligen."

Synkkä, kaunis kertomus, elämästä joka ajautuu raiteille joilta ei tunnu olevan paluuta, ja mitä on tuo valo tunnelin päässä?

Hiljaiset - introverttien manifesti

Susan Cainin kirja lunasti takakannen tekstin lupaukset – ”kirja ihmisille, jotka eivät pidä meteliä itsestään”. Kirjaa voi suositella myös ulospäin suuntautuneille, tai sellaisiksi itsensä kokeville: Hiljaiset - introverttien manifesti (Avain, 2012; suom. Lea Peuronpuro; ISBN 978-951-692-910-4).

Kirjassa on sivuja 388, ja osa sisällöstä tuntui jaarittelulta, mutta parhaimmillaan teos tarjoaa rakentavaa kritiikkiä nykyajan persoonallisuuskultista. Meidän jokaisen odotetaan olevan extrovertti: suulas, seurallinen ja henkilökohtainen supertähti. Mutta tällä kultilla voi olla kauaskantoisia vaikutuksia yhteiskuntamme tulevaisuudelle, sillä maailmassa tarvitaan myös niitä jotka ajattelevat.

Varsinkin Amerikassa pidetään introverttejä poikkeavina yksilöinä ja ujoutta huonona luonteenpiirteenä, joka tulisi korjata. Mutta ulospäin suuntautunut yhteiskunta näyttää olevan sokea sille, miten keskeisiä introvertit ovat asioiden hoitamisessa – ja itse asiassa introvertit ovat monissa tilanteissa parhaita johtajia, sillä heillä on kyky kuunnella ja aidosti delegoida.

Ottaen huomioon amerikkalaisen yhteiskunnan luonteen verrattuna Suomeen, olettaisin että Cainia pidettäisiin Suomessa erittäin ulospäinsuuntautuneena, mutta kyllä kirjasta aika ajoin saa kohtuullisen mietiskelevän vaikutelman. Toisaalta monet Cainin henkilökohtaiset kuvaukset ongelmista – vaikkapa esiintymisjännitys – eivät välttämättä ole suoraan tekemisissä introvertti-persoonallisuuden kanssa.

Hauskaa oli, että tätä kirja-arviota kirjoittaessani pomppasi sähköpostiini roskapostiviesti otsikolla ”Paranna puhetaitoasi - esiinny eduksesi”. Esiintyminen on tärkeää, mutta Cainin keskeinen kysymys lukijalle on, kannattaako extroverteista tehdä persoonallisuuden ihannetta, johon kaikkien tulisi sopeutua (vaikkapa sitten lääkityksen avulla), vai olisiko pikemminkin syytä huomata se, että introvertin tapa esiintyä ja toimia voi olla paljon tehokkaampi kuin omaa persoonaansa esiintuovalla ja ajatuksensa läpi puskevalla extrovertilla?

Extrovertti johtaja voi toimia hyvin silloin kun ryhmällä ei ole tai siltä ei odoteta aloitteellisuutta, mutta silloin kun luovuus ja aloitteellisuus on tärkeää, introvertti johtaja nousee arvoonsa.

Täydellisiä introvertteja tai extrovertteja ei löydy (tai kuten eräs kirjan haastatelluista sanoi, jos niin olisi, hänet löytäisi hullujenhuoneelta), vaan ihmisissä on kumpiakin piirteitä, ja myös tilanne vaikuttaa käyttäytymiseen.

Mutta yhteiskunnan arvojärjestelmässä dominoi ekstroversion ihanne, ”kaikkialla vallitseva [usko] siihen, että ihanteellinen minä on äärimmäisen sosiaalinen alfaluonne, joka viihtyy parrasvaloissa. […] Ekstroversio on valtavan valloittava persoonallisuustyyli, mutta olemme tehneet siitä nujertavan normin, johon suurin osa meistä tuntee pakkoa mukautua.”

Cain tuo esille eron introversion ja ujouden välillä: ”Introvertit eivät myöskään välttämättä ole ujoja. Ujous on muiden paheksunnan tai nöyryytyksen pelkoa, kun taas introversio saa ihmisen valitsemaan ympäristönsä niin, ettei ärsykkeitä ole liikaa. Ujous on olemukseltaan tuskallista, introversio ei.”

Suomalaiset mainitaan teoksessa ”introverttien kansana”, jopa vitsillä höystettynä: ”Mistä tietää, että suomalainen pitää sinusta? Hän tuijottaa sinun kengänkärkiäsi, ei omiaan.”

Amerikoissa on tehty vuosikymmeniä työtä hiljaisten lasten persoonallisuuden muokkaamiseksi, mihin liittyen lainataan Willian H. Whyten teosta vuodelta 1956: ”suurin osa vanhemmista on kiitollisia siitä, että koulussa nähdään niin paljon vaivaa introversion ja muiden rajoittavien poikkeuksien karsimiseksi.”

Toisaalta on myös huomattu introverttien ihmisten arvo. Cain viittaa Jim Collinsin teokseen Hyvästä paras pohtiessaan poikkeuksellisen menestyvien yritysten johtajien ominaisuuksia: ”Kyseisten johtajien kanssa työskentelevät ihmiset kuvailivat heitä sanoilla hiljainen, nöyrä, vaatimaton, varautunut, ujo, suopea, hyvätapainen, taka-alalle jättäytyvä ja hillitty. […] Emme tarvitse jättimäisiä persoonallisuuksia yrityksiä kehittämään. Tarvitsemme johtajia, jotka eivät keskity omien egojensa pönkittämiseen vaan johtamiensa organisaatioiden kehittämiseen.”

Entä sitten pyrkimys ryhmätyömentaliteetin kasvattamiseen niin koulussa kuin työpaikoilla: ”[Ilmiö] uhkaa tukahduttaa työelämän tuottavuuden ja estää koululaisia oppimasta taitoja, joita he tarvitsevat menestyäkseen yhä kilpailuhenkisemmässä maailmassa.” Ajatus siitä, että ryhmä on aina fiksumpi kuin yksilöt ei pidä paikkaansa, ja ennen kaikkea: ”yksinäisyys on usein elintärkeää luovuudelle ja tuottavuudelle”.

Tätä asiaa on myös tutkittu usean vuosikymmenten ajan: ”On todettu, että suoritus huononee sitä mukaa kuin ryhmäkoko kasvaa: yhdeksän hengen ryhmät tuottavat vähemmän ja heikompia ideoita verrattuna kuuden hengen ryhmiin, jotka puolestaan menestyvät huonommin kuin nelihenkiset ryhmät.”

Entä sitten vuoden 2008 romahdus, pitääkö paikkansa että ”päällekäyvät extrovertit aiheuttivat maailmanlaajuisen talousromahduksen”? No, toki tämä ei ole koko totuus, mutta aika hyvin Cain perustelee sen, miksi aggressiiviset riskinottajat saivat hallintaansa yhä enemmän pääomaa, kunnes asioita hoitivat enää vain tietyntyyppiset ihmiset.

Ne jotka varoittivat riskeistä tulivat jyrätyiksi syrjään: ”Kun vastakkain ovat huipputekijä, joka tuottaa firmalle valtavasti rahaa ja jota kohdellaan kuin supertähteä, ja introvertti nörtti, kumman arvelette voittavan?”

Extroverttien ongelmana on palkkiohakuisuus, varsinkin riskin toteutumisen jälkeen. Sen sijaan että extrovertit hidastaisivat ja miettisivät mikä meni pieleen, he ”suorastaan kiihdyttävät vauhtiaan”. Tämä on keskeinen virhe: ”[M]itä pidemmäksi aikaa pysähdyt käsittelemään yllättävää tai negatiivista palautetta, sitä todennäköisemmin siitä jotakin opit.”

Introvertit ovat vahvoilla tällaisissa tilanteissa: ”On kuin introvertit olisi varta vasten viritetty tai harjaannutettu toimimaan niin, että he valpastuvat heti kun huomaavat olevansa innoissaan ja tähtäävänsä tiettyyn päämäärään.”

Ja tässä yhteenveto yhdessä lauseessa: ”Salaisuus on siinä, ettet yritä haalia itsellesi kaikkia mahdollisia voimia, vaan käyttää taidokkaasti sitä, joka sinulle on suotu.” Siis käyttäkäämme hiljaisuuden voimaa.