Vuosi 2011 - innostusta, hämmennystä ja tilastoja

Vuoden 2011 aikana tänne Valopolkuun kertyi 315 postausta, tai 316 jos tämä lasketaan mukaan. Näistä tuollaiset parikymmentä oli muista aiheista kuin kirjoista, loput liittyivät johonkin kirjaan.

Joskus mietin, pitäisikö näitä kirja-aiheisia postauksia täällä ollenkaan sanoa kirja-arvioiksi, sillä ne ovat enemmänkin henkilökohtaisia pohdintoja joita tietty kirja herätti, ei mitään formaaleja arvioita tai kirjallisuuskritiikkiä. Mutta toisaalta itse arvostan juuri sellaista pohdintaa joka ei vain kerro rutiininomaisesti kirjan "speksejä" vaan käyttää kirjaa lähtökohtana ajatteluun, kirjoittamiseen.

Jarno kommentoi omaa erilaista käsitystään arvioimastani kirjasta, ja tuo kommentti sai miettimään mistä kirjan lukemisessa oikeastaan on kyse. Sama kirja voi periaatteessa herättää ihan erilaisen reaktion ja käsityksen riippuen siitä tilanteesta, joka päänupissa vallitsee. Joskus sitä on vastaanottavainen, joskus ei millään pääse kirjan kanssa väleihin.

Kirjoja on kieltämättä tullut luettua aika paljon tänä vuonna, ja varmaan myös vuonna 2012. Moni kirja on jättänyt pysyvän jäljen päänuppiin, mutta paljon on sellaisiakin jotka lähes saman tien olisivat unohtuneet ellen niistä jotain olisi tänne kirjoittanut.

Siltä varalta että jonain päivänä päänuppi tästä entisestään pehmenee voi olla hyväkin että on edes joku paikka josta voi tarkistaa onko tietty kirja tullut luettua vaiko ei. Tosin ihan kaikkia lukemiani kirjoja en ole tänne repostellut, syystä tai toisesta, usein siksi että kirjasta ei ole ollut mitään sanomista, tai sitten on ollut liian vaikeaa lähteä ajatuksia availemaan.

Vuoden 2011 kolme luetuinta postausta käsittelivät kaikki valokuvausta, joka taitaa olla suomalaisten suosikkiharrastus aina vaan: Lintukuvauksen käsikirja, Maailman parhaat luontokuvat ja Digikuvaus & seniori.

Ei muuta kuin kamera käteen! Vai pitäisikö sittenkin sanoa että kirja käteen, sillä valokuvausta käsittelevistä kirjoista noissa postauksissa kerrottiin.

Kävijöitä täällä blogissa on ollut ihan mukavasti, vuoden 2011 aikana yhteensä 11 354 vierailua ja keskimäärin vierailulla on aikaa vietetty vähän yli minuutti. Ylivoimainen vierailujen lähde on ollut Google-haut, mikä on luonnollista ajatellen blogin aihepiiriä: kirjoista kiinnostuneet tänne hakeutuvat.

Toivon rauhallista uutta vuotta 2012, sellaista jossa riittää aikaa niin lukemiselle ja kirjoittamiselle kuin myös ihmisenä olemiselle, hämmästellen kummastellen tätä maailmaa...

Kokemuksia suomalaisilta keskitysleireiltä

Allan Asplundin kirjoittama Kokemuksia suomalaisilta keskitysleireiltä (Like, 2011; ISBN 978-952-01-0688-1) järisyttää käsitystä suomalaisten toiminnasta jatkosodassa. Alunperin teos ilmestyi Ruotsissa vuonna 1949, sillä Suomessa kustantajat eivät halunneet sitä julkaista.

Teoksen suomensi Asplundin pojanpoika Bubi Asplund, joka myös kirjoitti teoksen alkusanat. Asplund suomensi teoksen sellaisenaan, mukaan lukien kirjan "antifasistiset" poliittiset palopuheet. Tämä tekee teoksesta uskottavan oman aikansa ajankuvana.

Keskitysleireille passitettujen suomalaisten kärsimys oli suurta, melkein kuin "roolimallissa" eli natsi-Saksassa, vaikkakin vähemmän järjestelmällisiltä ja siksi jopa julmemmilta tuntuvat suomalaisten toimet.

Kirjan kertomista tapahtumista on vaiettu Suomessa, ainakin tähän asti. Näin kertoo Wikipedia: "Teoksen suomentaja Bubi Asplund sai kirjan isältään jo koulupoikana. Hän luki sen ja yritti keskustella aiheesta historianopettajansa kanssa, mutta keskustelua ei syntynyt."

Allan Asplund toivoi teoksen alkusanoissa vuonna 1949, että "aikanaan elinolosuhteista suomalaisilla keskitysleireillä julkaistaan täydellinen selvitys". Mutta näin ei ole vielä tapahtunut, muutamaa harvaa tutkimusta lukuunottamatta.

Ruotsinkielinen alkuteos Upplevelser i finska koncentrationsläger on tarkoitus julkaista uutena painoksena alkuvuodesta 2012.

Nälkä, sitä nähtiin, ja mikä tahansa kelpasi ruoaksi: "Keskitysleirissä oli pula niin suolasta kuin kaikesta muustakin. Ratkaisimme suolaongelman ottamalla haltuumme tynnyrin, joka oli puolillaan mätiä silakoita. Kalojen päällä oli kasapäin kuolleita kärpäsiä, jotka luultavasti olivat herkutelleet kaloilla. Söimme kalat, vaikka ne haisivat pahalle ja maistuivat vielä pahemmalle. Tynnyrin pohjalta löysimme kerroksen suolaa, joka tuli tarpeeseen."

Mutta nälkä vain paheni: "Nälän hillitsemiseksi söimme mitä vain löysimme: pilaantuneita hevosen luita, perunankuoria, kaatuneiden hevosten turvista ja kavioista leikattua lihaa, suolia ja muita jäännöksiä."

Keskitysleirin päällikkönä oli kapteeni Kartano, josta Asplund piirtää hirvittävän kuvan: "[Kartano] - jota tavallisesti kutsuttiin nimellä Tarzan - esiintyi erittäin raa'asti meitä kohtaan ja uhkasi meitä vähän väliä teloituksella. Yksi hänen suurista huveistaan oli komentaa meidät pihalle riviin, jossa saimme seistä tuntitolkulla asennossa. Palelimme kesävaatteissamme tolkuttomasti seistessämme rivissä tulipalopakkasessa."

Joskus nälkään saatiin tilapäistä apua: "Kellarissa lattian alla oli ammuttu kissa, joka oli maannut siellä koko talven. Se oli jäätynyt kivikovaksi, mutta laitoimme sen tulisijaan, jossa se paistui mureaksi. Karvat ja nahka irtosivat, kun kissa paistui hiilillä."

Ruoaksi kelpasivat kissat, koirat, sammakot, käärmeet, ihan mikä tahansa. Asplund esitti reseptin rottien pyydystämiseen: "Syvään tynnyriin laitettiin paljon vettä. Lattialta laitettiin lankku tynnyrin reunalle, ja sen yläpuolella yli hylly, jossa oli luita tai muuta syötävää syötiksi. Päästäkseen hyllylle rottien oli hypättävä, ja ne joutuivat usein veden varaan tynnyriin, jossa ne hukkuivat. [...] Kun pääsee yli pahimmasta vastenmielisyydestään, rotanliha ei maistu lainkaan hullummalta."

Yhteishenkeä pyrittiin kaikesta huolimatta pitämään yllä järjestämällä opintoiltoja: "Ne antoivat silloin voimia jaksaa, ja niistä oli hyötyä koko loppuelämälle."

Sodan jälkeen monet keskitysleireillä olleet nousivat korkeisiin tehtäviin Suomessa: "Nyt kun näen tovereitani - hyviä, uhrautuvaisia ystäviä keskitysleireiltä - arvostetuissa tehtävissä yhteiskunnassa, mietin, että eiköhän se kova mutta opettavainen koulu, jonka he olivat käyneet läpi, ole omalta osaltaan vahvistanut heidän luonnettaan ja siten tehnyt heistä päteviä suoriutumaan luottamustehtävistä yhteiskunnassamme."

Yhteenveto: Melkoinen kirja, jonka julkaiseminen suomeksi on huomattava tapahtuma. Mutta auttaako historiasta lukeminen välttämään tekemästä samoja virheitä uudelleen?

Isänmaan tähden

Jenni Linturin romaani Isänmaan tähden (Teos, 2011; ISBN 978-951-851-308-0) oli vuonna 2011 sekä Finlandia-palkintoehdokas että Helsingin Sanomain kirjallisuuspalkinnon ehdokas. Aika hyvin esikoisromaanilta!

Kirja on nimellisesti sotaromaani, mutta ennen kaikea se on taitavan kirjoittajan työnäyte, jossa limittyvät nykyisyys ja toinen maailmansota. Päähenkilö, 79-vuotias Antti Vallas, käy läpi elettyä elämää, sitä kaikkea mitä hän joutui kokemaan palvellessaan natsi-Saksan SS-joukoissa.

Paikka paikoin Linturi on ehkä liiankin näppärä tarinansa punomisessa, henkilöiden limittämisessä toisiinsa, niin että lapset ja SS-joukkojen suomalaiset kohtalotoverit menevät Antin päässä sekaisin, hänen pudottuaan katolta ja kadotettuaan puhekykynsä.

Linturin teksti on niukkaa, mutta kudelmassa on myös sointia, runon mysteeriä: "Antti nosti katseensa. Hän näki työpöydän ja ikkunan sen takan. Hän puristi kädet reisiin. Työpöytä kutistui näkökentän keskellä. Kaappikello tikitti. Antti teki parhaansa pysyäkseen sen perässä. Se ei riittänyt. Hämärä kasvoi ja laajeni."

Ja erikoisefektejä sodasta, niitäkin piisaa. Varsin hyvin Linturi luo kuvaa ajasta, siitä millaista on ollut toimia osana Saksan sotakoneistoa 1940-luvulla.

Tässä on kirjailija joka näyttäisi pystyvän vaikka mihin. Hiukan ontto olo oli kirjan lukemisen jälkeen, mutta ei kovin pahasti kuitenkaan harmittanut. Hieno työnäyte tämä kirja kyllä on.

Rantakadun surmat

Colin Dexter pistää Morsen jälleen harhapoluille dekkarissa Rantakadun surmat (Otava, 2002; ISBN 951-1-18001-0). Nyt sävy ei ehkä ole ihan niin ironinen kuin aiemmissa kirjoissa, mutta melko lailla Morse saa hapuilla ja ihmetellä ennen kuin asioihin alkaa löytyä selvyyttä. Ja lukija saa arvailla, keksiikö vastauksen arvoitukseen ennen kuin se kirjassa paljastetaan.

Tässä tarinassa Morseen aletaan suhtautua jopa ihaillen, kaikista hänen harhailuistaan ja erehtymisistään huolimatta. Ja Lewis on mukana kuvioissa, tosin varsinkin alussa kaukana taustalla, kunnes tulee toiminnan aika.

Toisilleen helposti suutahtavat Morse ja Lewis ovat mainio taistelupari, joka kannattelee dekkareita. Samanlaisia, erilaisia hahmoja, joiden kautta Dexter saa syvyyttä tarinaansa.

Ei hassumpi dekkari. Ja se arvoituksen ratkaisu. Niin, se on näkyvissä kyllä, mutta vaikea sitä lukijan on varmaksi tietää ennen kuin palapeli on saatu koottua.

Kalavelkoja

John Harveyn dekkari Kalavelkoja (Otava, 2004; ISBN 9511194607) on ensimmäinen Resnick-dekkari johon tartuin. Vaikka tarina on oikeastaan aika kliseinen - pankkiryöstöjä, väkivaltarikollinen, menneisyyden haamut - niin Harvey onnistuu kuin onnistuukin luomaan omaperäisen tunnelman.

Resnick-dekkareiden päähenkilö on työssään vähän väsähtänyt etsivä, joka kuitenkin pikku hiljaa löytää avaimet tapahtumien ytimeen. Samalla Resnick kelailee menneitä vuosia, puolalaista sukuhistoriaansa ja valintoja joita ei voi jälkikäteen muuttaa.

Jonkin verran turhilta tuntuivat eräät kirjan loppupuolen äkkinäiset käänteet, jotka jäivät myös hiukan tyhjän päälle psykologisessa uskottavuudessa, mutta tästä huolimatta teos tuli luettua loppuun asti.

Kelpo dekkari, taattua brittilaatua, vaikkei kaikkein omaperäisintä.

Steve Jobs

Tämä elämänkerta sai mietteliääksi, toi esille ristiriitaisen ihmisen monien saavutusten ja epäonnistumisten keskellä: Walter Isaacsonin kirja Steve Jobs (Otava, 2011; suom. Jyri Raivio; ISBN 978-951-1-25645-8). Ja mikä parasta, Isaacson keskittyy ihmisiin eikä niinkään tekniikkaan, joka toki on taustalla myös.

Olen Jobsista kirjoittanut täällä Valopolussa aiemmin, ja vaikka en olekaan erityinen Apple-fani (iPhone ja iPad eivät juurikaan kiehdo), olen kyllä seurannut vuosikymmenten ajan Applen tarinaa.

Lainataan ensin kirjan esittelyä: "Steve Jobs perusti yrityksen, jossa luovan mielikuvituksen ja insinööritaitojen yhdistelmänä syntyi ennennäkemätön menestystarina. Huimat ideat muuntuivat tuotteiksi, jotka mullistivat useita teollisuudenaloja tietokone- ja musiikkiteollisuudesta matkapuhelimiin ja digitaaliseen kustantamiseen. Jobsin innovaatiot vaikuttavat ihmisten elämään kaikkialla maailmassa."

Apple-yhtiö on tietysti se mistä Jobs ennen kaikkea tunnetaan, ja se syy miksi hänen elämänkertansa ihmisiä kiinnostaa. Mutta kirjan luettuaan on pakko todeta, että Jobsin elämä on oikeastaan kiehtovampi kuin Apple yhtiönä, ja vaikka Apple ei olisi menestynyt niin kuin menestyi, Jobsin elämästä olisi kyllä löytynyt aineksia elämänkertaan.

Mutta menestys ja Jobsin särmikäs ja ristiriitainen persoona, ne ovat ne ainekset josta tämä kirja ammentaa ja joka tekee tästä laajalti ihmisiä kiinnostavan teoksen.

Lainaan vielä kirjan esittelyä: "Elämäkerta perustuu kahden vuoden aikana tehtyihin kymmeniin Jobsin haastatteluihin, sekä perheenjäsenten, ystävien, vihamiesten, kilpailijoiden ja kollegoiden haastatteluihin. Jobs ei asettanut Isaacsonille minkäänlaisia vaatimuksia kirjan sisällön suhteen. Lisäksi hän rohkaisi tuntemiaan ihmisiä puhumaan avoimesti ja rehellisesti."

Kuten kirjan alussa todetaan, Jobs valitsi Isaacsonin elämänkerran kirjoittajaksi siksi, että tämä saa ihmiset puhumaan. Ja niin on todella saanut. Johtuen siitä että Jobs ei juuri silitellyt ihmisiä myötäkarvaan, Isaacson löysi kriittisiä puheenvuoroja roppakaupalla. Ja ehkä juuri tästä kovastakin kritiikistä johtuen kirja on niin tavattoman kiehtova. Jobsia ei säästellä, kuten hän ei myöskään säästellyt näkemystensä esittämisessä.

Mieleen nousee toinen elämänkerta, John Simonin Koneen ruhtinas – Pekka Herlinin elämä, jossa on yhtä lailla kriittisesti paneuduttu kohteensa elämään. Se että Jobs salli näin kriittisen otteen elämänkertansa kirjoittajalta on kyllä kunnioitettavaa.

On mielenkiintoista, miten sinänsä sattumanvaraiset asiat vaikuttivat tietotekniikan tulevaisuuteen niin merkittävästi, esimerkiksi se että Jobs osallistui Reedsin yliopistossa kalligrafiaopetukseen. Tämä tausta nousi esille kuin Macintosh-tietokonetta suunniteltiin: "Koska Mac oli bittikarttapohjainen laite, sitä varten pystyttiin suunnittelemaan loputon määrä kirjasinlajeja eli fontteja, eleganteista omituisiin, ja välittämään ne pikseli pikseliltä näytölle."

Ja tästä syntyi uusi lähestymistapa julkaisutoimintaan, siitä huolimatta että Jobsin kollegat eivät oikein asiaa arvostaneet: "Macintoshin fonttien hieno valikoima yhdessä lasertulostuksen ja erinomaiste grafiikkaominaisuuksien kanssa auttoi synnyttämään tietokonetaiton ja sen avulla aivan uudenlaiset julkaisutoiminnan. Ne taas toivat rutosti rahaa Applen viivan alle eli tulosriville."

Samalla myös tavalliset ihmiset pääsivät hyötymään typografiasta ja sivuntaitosta, tekemään sellaista joka aikaisemmin oli varattu "harmaahapsisille toimittajille ja muille painomusteen tahrimille reppanoille".

Tässä yhteydessä lienee syytä kiittää kirjan suomennosta, joka on pääosin hyvällä tasolla, muutamista kankeista lauserakenteista huolimatta. Kirjan alussa kuitenkin puhutaan silikonista, kun pitäisi puhua piistä, viitaten puolijohdepohjaisen teollisuuden syntyyn Piilaaksossa (Silicon Valley), tyyliin "[Shockley] hylkäsi silikoniprojektinsa" (kirjan sivu 26). Lisäksi paikka paikoin on puutteita oikoluvussa, esimerkiksi välilyöntejä tai ylimääräisiä numeroita keskellä sanoja.

Musiikilla on ollut Jobsille suuri merkitys, ja kaksi nousee ylitse muiden: Beatles ja Dylan. Näihin palataan uudestaan ja uudestaan, muun muassa iTunes-musiikkikaupan yhteydessä, kun Jobs halusi suosikkinsa mukaan valikoimaan. Mutta tämä oli erityisesti Beatlesin osalta äärimmäisen vaikeaa, johtuen levy-yhtiöiden epäluulosta digitaalista musiikkikauppaa kohtaan.

Kirjan lopussa Isaacson esittää luettelon Jobsin saavutuksista, joita kyllä kelpaa ihailla: Apple II, Macintosh, Pixarin menestyselokuvat (Toy Story jne.), Apple-myymälät, iPod, iTunes Store, iPhone, App Store, iPad, iCloud - ja myös itse Apple-yhtiö ja sen työskentelykulttuuri.

Dramaattisia vaiheita riittää, joista merkittävin lienee Jobsin savustaminen ulos Applelta ja paluu sen jälkeen, kun Apple ajautui ongelmiin ja rämpi pohjamudissa. Yhtiön kyky keskittyä olennaiseen oli kadonnut: "Tuotevalikoiman läpikäynti paljasti myös, kuinka pahasti Apple oli kadottanut fokusointikykynsä. Yhtiö jauhoi ulos useita versioita jokaisesta tuotteestaan pelkästään byrokraattiset jatkuvuuden vuoksi ja tyydyttääkseen jälleenmyyjiensä päähänpistoja."

Jobs palasi Applelle vuonna 1997, ja siitä alkoi lähes uskomaton menestystarina. Alku ei kuitenkaan ollut helppo, kun toimintoja ja tuotevalikoimaa piti karsia kovalla kädellä. Mutta Jobs jos kuka pystyi tähän. Yhtiö oli 90 päivän päässä konkurssista, Jobs muisteli, mutta hän käänsi yhtiön voitolliseksi syyskuun 1997 ja tammikuun 1998 välillä.

Kirjassa on paljon jälkiviisautta, muun muassa siitä miten iPod ja iPad alunperin otettiin vastaan. Kumpaakaan ei aluksi oikein ymmärretty, mutta kun ihmiset pääsivät niitä käyttämään ja itse kokemaan niiden hienouden, tuotteet vietiin käsistä. Erityisesti iPod oli keskeinen tuote, se muutti käsityksen Applesta ja teki siitä digitaalisen elämäntavan ikonin.

Jobs oli kannanotoissaan tavattoman kärjekäs, asiat olivat hänen mielestään joko loistavia tai "täyttä paskaa". Monta kertaa hän myös pyörsi alkuperäisen kantansa, esimerkkinä se että iPod ja iTunes saatiin toimimaan myös Windowsissa, mitä Jobs aluksi vastusti kiivaasti. Ja usein Jobs otti muiden esittämät ideat ja piti niitä ominaan. Tämä risoi kollegoita, mutta toisaalta nämä arvostivat sitä että kun Jobs kerran otti jonkin idean omakseen, ei häntä pysäyttänyt mikään asian toteuttamisessa.

Kiehtovaa oli lukea myös Jobsin tinkimättömyydestä tuotteiden suhteen. Muun muassa iPhonen suunnittelu pistettiin uusiksi viime metreillä, kun Jobs ei ollut siihen tyytyväinen. Samoin oli Apple-myymälöiden suunnittelun suhteen. Jobs ei suostunut siihen, että huonosti toimivia tuotteita päästettiin markkinoille. Toki aika ajoin Apple mokasi, kuten esimerkiksi iPhone 4:n antennin kanssa, mutta yhtiö otti opikseen.

Isaacsonin kirjasta voisi kirjoittaa loputtomiin. Se mikä itseäni ehkä eniten kiehtoi, ja josta on vaikeinta kirjoittaa kirja-arviossa, on Jobsin perhetausta ja sen vaikutukset hänen persoonaansa. Mitä ilmeisemmin adoptio ja sen mukanaan tuoma hylkäämisen tunne vaikuttivat Jobsiin, mutta toisaalta hän piti itseään erityislaatuisena ihmisenä, "valittuna", ja ajoi oman näkemyksensä läpi käyttäen huomattavaa kykyään vaikuttaa toisiin ihmisiin.

Mikään helppo ihminen hän ei ollut, mutta ehkä Jobsin saavutuksiin vaaditaan Jobsin kaltainen persoona. Melkoisen perinnön hän maailmaan jätti, meille kaikille.

Zen ja onnellisuuden taito

Chris Prentissin kirja Zen ja onnellisuuden taito (Basam Books, 2006) sai päivittelemään. Kevyehkö kirja, niin sivumäärältään kuin sisällöltään, vaikka sivuaakin tärkeitä asioita: onnellisuutta ja asennetta elämään.

Tuntuu siltä, että zen-sanaa käytetään myymään milloin mitäkin, niin elämäntapaohjeita, kuten tässä kirjasssa, kuin vaikkapa esitystaitoa. Ja sitten on enemmän alkuperäistä merkitystä olevat asiat, kuten japanilaiset puutarhat, tai vaikkapa zenin yhteys luovuuteen.

Sanotaan nyt kuitenkin, että tämän kirjan sijaan suosittelen tutustumista vaikkapa slow-teemaan, tai miksei yhtä lailla flow-ilmiöön.

Mikä tässä kirjassa on hyvää, on keskittyminen perusasiaan, siis tähän: "Käyttäytyminen kuin se, mitä sinulle tapahtuu, olisi parasta mitä sinulle voi tapahtua + uudet seuraukset = onnellisuus."

Siis, sen sijaan että voivottelisi epäonnea, pitää ajatella jokaisesta esiin tulevasta asiasta ikään kuin se olisi parasta mitä maailmankaikkeudella on minulle tarjota. Ja kun käyttäytyy tämän mukaisesti, asiat menevät raiteilleen.

Yltiöoptimistista? Tyhjäpäistä? No, se on kuitenkin pakko myöntää, että todellisuus muodostuu siitä mitä itse ajattelemme asioista, ja pienelläkin näkökulman muutoksella voi olla dramaattisia vaikutuksia.

Toinen juttu sitten on se, missä määrin tämä johtaa onnellisuuteen. Ja onko onnellisuus ylipäänsä tavoittelemisen arvoinen asia. (Vrt. flow-ilmiö, jossa itse tekeminen on kaiken avain, ei se onko onnellinen vai ei.) Jotkut tutkijat ovat käsittääkseni jopa esittäneet, että onnellisuus on vahvasti geeneihin sidottu asia: toisilla meistä on valoisampi olo kuin toisilla.

Mutta: mikä kirjassa sitten mättää, on amerikkalainen menestysusko puettuna zen-kaapuun, ja toisaalta se että kirjoittaja mainostaa huumevieroitusklinikkaansa ym. sen sellaista kirjassa, niin että nolottaa. No, kyllä hän varmasti asiaansa uskoo, mutta minusta tämä kirja ei toimi.

Ja tämä siitä huolimatta, että kirjan perusajatuksissa on järkeä, kunhan muistaa että onnellisuus ei ole sinänsä kovinkaan tavoittelemisen arvoinen asia. Flow, siinä sen sijaan on mieltä.

Aloittamisen taito

Tässäpä kirjaidea: kirja joka kertoo kirjojen aloituksista. Semmoinen teos on Kaisa Neimalan ja Jarmo Papinniemen Aloittamisen taito (Avain, 2011). Kirja on loppujen lopuksi aika hieno, vaikka kauan kesti ennen kuin sen avasin.

Teoksen hienous johtuu siitä, että kirjasta löytyvät 400 aloitusta ovat niin hyviä - ja kaikki mainitut kirjat ovat aivan erinomaisia lukukokemuksia. Kyse on siis aloitusten lisäksi erinomaisista kirjavinkeistä.

Miten se nyt menikään: "Niin kuin hyvin tiedetään, on Jumala kaikkivaltias, kaikkitietävä ja kaukaa viisas..."

Eli löytämisen riemua: tuttuja, uppo-outoja, ajatuksia herättäviä aloituksia ja niiden analyysiä.

Vuoden luontokuvat 2011 - Suomen luonnon vuodenkierto

Taas se on täällä, valokuvauskilpailun sato: Vuoden luontokuvat 2011 - Suomen luonnon vuodenkierto (Suomen Luonnonvalokuvaajat ry / WSOY, 2011; ISBN 978-951-0-38211-0). Jos on aiemmin näitä kirjoja lukenut ja katsellut, tietää mitä odottaa. Oikeastaan mikään ei hirveästi muutu vuodesta toiseen: värikylläisiä kuvia, harvinaisia kohteita, parhaiden reseptien mukaan sommiteltuina.

Mutta vaikka tämän kirjan ihan kiinnostuksella läpi selasinkin, en siitä jaksanut innostua, en edes teema-artikkeleista, jotka tuntuivat jotenkin puhdittomilta, päälleliimatuilta.

Kirjassa on kyllä muutama valokuva, joista kovasti tykkäsin, tosin ei sarjoissaan ykköspalkintoja voittaneiden joukossa. Teknistä näppäryyttä löytyy, mutta muusta en tiedä.

Parhaiten minua puhutteli Mika Honkalinnan "Ruskalumi", joka oli saanut kunniamaininnan. Tässä oli jotain sellaista spontaania luontokokemusta jota arvostan. Ja teollisen tuntuista luontokuvien tehtailua, sitä kovasti vierastan.

Mutta komea kirjahan tämä on, hyvin painettu hyvälle paperille, ei siinä mitään. No, valokuvakisat ovat oma asiansa. Sitten on kaikki se muu valokuvaus, se joka ei palkintoja voita mutta ehkä jonkin hitusen todellisesta maailmasta kiteyttää.

Lehtiä syksyn arkistosta: Tomas Skarfeltin muistiinpanoja

Bo Carpelanin viimeinen romaani: Lehtiä syksyn arkistosta: Tomas Skarfeltin muistiinpanoja (Otava, 2011; suom. Caj Westerberg). Kirjan nimiölehdelle oli kirjastossa leimattu "Lahja/Gåva", ja sitä tämä kirja tosiaan on: eletyn elämän paino on läsnä, mutta myös on läsnä ihmisenä olemisen tavaton keveys, näissä hetkissä jotka milloin tahansa voidaan ottaa pois.

Kirja kertoo Tomasista, joka elelee vanhuksen elämäänsä, ja tapaa välillä äitiään, joka on vielä paljon vanhempi, ja pohtii elettyä, sitä mitä vielä on jäljellä.

On ollut työura, on tullut kirjoitettua, otettua valokuvia - mitä se kaikki on merkinnyt: "Onko taiteen tekemisen sisin tanssia, rytmiä, musiikkia? Vanha mies tekee minkä pystyy, tanssii pirun huonosti. Päästä varpaisiin hän tuntee väristyksen, mutta ahteri ei liiku. Se siitä. Toisinaan olemassaolo on omiaan panemaan pisteen enimmälle."

Välillä terveys rakoilee, on käytävä sairaalassa: "Kaikki noudattaa ylilääkärin tahtoa. Käytävät hänen isossa sairaalassaan ja hänen päässään ovat viivasuoria."

Tomas ei oikein piittaa tästä ajasta, joka vilisee "tutkijoita" ja "asiantuntijoita", puhumattakaan nuorista kirjanoppineista jotka valtaavat itselleen tittelin filosofi: "Vapaan arkisen ajattelun harharetket ovat askare, johon ei liity arvosanoja eikä pisteitä, mutta suurta iloa, se on eräänlaista myöhäsyntyistä mielikuvituksen kasvattamista ja voitaisiin hyvin liittää koulujen opetusohjelmaan."

Tomas ja kirjan vuodenaika, syksy, tuntuvat kuvastavan toinen toistaan: "Syksy on minun vuodenaikani. Se saapui varhain, viipyy pitkään, melkein kokonaisen elämän iän, kunnes se jonain aamuna luovuttaa ja katsoo suoraan valoon."

Kuulas, kirkas, on tämän kirjan teksti, vaikka kirjoittajan paletista ei puutu mustia sävyjä, ei puutu teräviä kulmia. Hienoa on tämmöistä hiljaista, syvää tekstiä yrittää ymmärtää.

Entä tähtein täällä puolen?

Juhani Suomi tölväisee monen montaa suomalaista poliitikkoa kirjassaan Entä tähtein täällä puolen? (Siltala, 2011; ISBN 9789522340856). Mutta toisaalta kirja on herkkä ja hienotunteinen, ja kertoo vaikeista hetkistä elämän varrella, lapsuudesta aikuisuuteen. Mitä tästä pitäisi ajatella?

No, ainakin on syytä nauttia Suomen kyvystä käyttää kieltä. Nämä sanat vain osuvat toisiinsa kuin olisivat aina olleet näin. Selkeää, iskevää kerrontaa, mutta toisaalta myös sopivalla tavalla jutustelevaa, polveilevaakin paikka paikoin.

Kirjan luvut lähtevät liikkeelle jostain nurkasta, esimerkiksi jouluaatosta perheen parissa, yön hiljaisista hetkistä, ja siitä alkavat muistikuvat edetä, vyöryä, monenlaisiin suuntiin. Mutta aina tuntuu siltä, että ohjakset ovat kirjoittajalla hallussa, tarina etenee kohti sitä oivallusta, välähdystä menneestä tai nykyisestä, jota hakemassa ollaan.

Jännää kyllä, Suomi aikoinaan mietti laulajaksi ryhtymistä, mutta lopulta heittäytymiseen ei riittänyt rohkeutta ja äänen harjoittaminen jäi.

Presidentti Ahtisaaresta Suomella on käsitys, joka kohdettaan ei mairittele, ja ilmeisesti asiaan ollaan vielä palaamassa myöhemmin, sillä Suomi lupaa kertoa miten Nobelin rauhapalkinto oikein Ahtisaarelle järjestyikään.

Mutta rahan perässä juoksemisesta Suomi jo tässä kirjassa Ahtisaarta kurittaa: "[H]armiton ja leppoisa ulkokuori kätki taakseen vahvasti omanarvontuntoisen ja samalla laiskanpulskean egon, jonka suurin intohimo kohdistui omista taloudellisista eduista huolehtimiseen ja niiden maksimoimiseen."

Toinen yllätys oli Suomen innostus Lappiin - kovin kokeneelta eränkävijältä hän ei vaikuta, mutta Lappi selvästi kiehtoo, sinne tekee mieli.

Kiinnostava kirja, ja toivoa sopii että jatkoa piisaa: näitä on mukava lukea. Harvoin saa näin suorasta sanomisesta Suomessa nauttia.

Vorraaja

Juhani Suomen kirja Vorraaja (Otava, 2010; ISBN 9789511238690) tarjosi hienon lukukokemuksen: kipeitä säröjä ja teräviä huomioita. Historiantutkija kertoo omasta ja perheensä elämästä, lämpimistä ja kipeistä muistoista.

Samalla Suomi valottaa aiempien kirjojensa taustoja ja erityisesti niihin kohdistuneen ankarankin kritiikin herättämiä tuntoja. Eikä sovi unohtaa värikkäistä kuvauksia ministeriöiden ja ulkopolitiikan maailmasta, jossa oli jos jonkinmoista toimijaa, osa sellaisia että kummastuttaa hämmästyttää heidän saavuttamansa asema.

Suomi mainitsee monia ihmisiä nimeltä, ja joihinkin hän kohdistaa hyvinkin kovaa arvostelua; takinkääntö on pienemmästä päästä kritiikkiä.

Ja saapa maan nykyinenkin johto melkoisen ripityksen, erityisesti ulkopolitiikka, jossa Suomi ei malta olla suomimatta Stubbia melkein olan takaa. Tulee melkein sääli, mutta toisaalta kyllä asetelma myös hykerryttää: kaiken kokenut konkari ripittää uutta tulokasta.

Ja kaiken tämän ohessa Suomi malttaa kertoa pienistä henkilökohtaisista asioista, lapsuudesta, vanhemmistaan, tyttärestään ja siitä millaista oli se elämä joka muokkasi kirjoittajasta sellaisen kuin hän on. Vorraaja - Suomen löytämä mainio murretermi - tarkoittaa murehtijaa, jollaisena hän itseään pitää.

Sivuhuomautuksena sanottakoon, etten koskaan Kainuussa päin vorraaja-sanaan ole törmännyt, mikä ei tarkoita etteikö sitä siellä jossain olisi käytetty. Tai ehkä sana on jotain muuta perua - esimerkiksi Urho Kekkoselta?

No, joka tapauksessa Vorraaja on hieno kirja, parhaita viime aikoina lukemiani, eikä se kovin murehtivainen ole, jonkinlainen optimismi kaiken keskeltä välittyy.

Hyvää joulua, Jeeves

Kirja Hyvää joulua, Jeeves (Teos, 2011; suom. Kaisa Sivenius; ISBN 978-951-851-417-9) sisältää kolme P.G. Wodehousen tarinaa, joissa Bertie Wooster ja hänen palvelijansa Jeeves ajautuvat kommelluksesta toiseen. Tämä on kirjasarjan kolmas teos ja sisältää kertomukset Kevättä rinnassa, Jeeves, Eri reilua, Jeeves ja Hyvää joulua, Jeeves.

Tässä on mainittava pienestä kauneusvirheestä, sillä kirjan alussa olevassa sisällysluettelossa ovat näiden kertomusten sivunumerot aika lailla päin prinkkalaa - mikä kyllä tavallaan sopii kertomuksiin.

Tarinoiden päähenkilö Bertie Wooster pitää poikamiehen elämästä: juopottelusta, tupakoinnista ja tikanheitosta kerhollaan. Bertie on avuton ja katastrofialtis - hänen Agatha-tätinsä sanoo että Bertiella on helmikanan aivot. Mutta Bertie on kilti ja sympaattinen hahmo, brittiaristokratian tyyppiesimerkki, ja hän selviytyy palvelijansa Jeevesin avulla kommelluksista.

Wodehouse on melkoinen taituri kirjoittajana. Hän punoo tarinansa minä-muodossa Bertie kertomana, mikä tuottaa tiettyä haastetta tarinankerronnassa, kun Bertie ei ole mitenkään älyn jättiläinen ja useimmat tilanteet menevät häneltä ohi. (Lukijaa kyllä naurattaa.)

Wodehouse käyttää apunaan dialogia, puhelinkeskusteluja, sähkeitä, niin että tarina tuntuu hyvinkin modernisti kerrotulta. Toki kertomuksissa on myös ajan patinaa, siitä ajasta jolloin herrasväen taloissa oli palvelijoita ja etiketistä piti pitää kiinni kaikin keinoin.

Tarinat ovat komedioita, mutta samalla myös dekkareita, joiden ongelmanasettelu liittyy yleensä siihen, miten estää Bertietä joutumasta naimisiin ja muuttamaan elämäänsä vähemmän miellyttäväksi. Ja kerta kerran jälkeen Jeevesin neuvot auttavat ratkaisemaan pulman kaikkien kannalta onnellisesti.

Hieno lukukokemus tämä kirja. Täytyy hankkia käsiin kaksi aiempaakin nidettä ja palauttaa mieleen lisää parivaljakon seikkailuista.

Alivaltiosihteeri - Joukossa virallisuus tiivistyy

Kolmikko Simo Frangén, Pasi Heikura ja Jyrki Liikka on taas asialla, vuoden 2010-2011 teemoissa, kirjalla Alivaltiosihteeri - Joukossa virallisuus tiivistyy (Otava, 2011). Nämä kirjat ovat kuin Mitä-missä-milloin -teoksia, niistä käy ilmi mikä kunakin vuonna on ollut tärkeää.

Ja tämän kirjan teemoja ovat muun muassa valelääkärit, kattojen lumimassat, epäsosiaalinen media, muuttolaatikkokriittisyys, leväperäinen talous ja Wikileaks. Ja vinosta perspektiivistä nähtynä maailma näyttää tuoreelta ja ihmiset touhut virkistävän raikkailta.

Muuttolaatikkokriittisyyteen liittyen Alivaltiosihteeri kertoo isoäitien tilanteesta: "Yli 5000 suomalaista isoäitiä on hakenut turvapaikkaa Ruotsista. [...] Turvapaikan hakemisen syyksi isoäidit ilmoittavat sen, että heidät on Suomessa suljettu laitokseen ilman oikeudenkäyntiä."

Ja sitten oli vielä elintarvikealan lakonuhka, joka sai Alivaltiosihteerin aukaisemaan suunsa: "Kansalainen! Medburgeri! Tankkaa itseesi vararavintoa niin paljon, että pärjäät vaikka elintarvikelakko kestäisi puoli vuotta."

Kyllä kelpaa - kirja on hyvä, ja radiosta kuultuna vielä parempaa, jos mahdollsita.

Ihminen ja ympäristö

Miten ihminen vaikuttaa ympäristöön ja miten ympäristö ihmiseen? Ja miten ihmisyhteisöjen pitäisi kantaa vastuuta ympäristöstä? Tästä kertoo teos Ihminen ja ympäristö (Gaudeamus, 2011; ISBN 978-952-495-217-0).

Teoksen ovat toimittaneet Jari Niemelä, Eeva Furman, Antti Halkka, Eeva-Liisa Hallanaro ja Sanna Sorvari, ja kirjoittajina ovat alan parhaat suomalaiset asiantuntijat. (Omasta mielestäni, ottaen huomioon tutkimuksen tason Suomessa, voisi sanoa yksinkertaisesti "alan parhaat asiantuntijat".)

Kirjaa voi lähestyä monesta kulmasta, ja melkoisesti siinä onkin lähestyttävää, sillä se on iso, yli 450 sivua, kookkaassa formaatissa.

Mutta aloitetaan kuvituksesta: se on aivan ensiluokkaista. Kirjan kuvatoimitus on Juha Laaksosen käsialaa, ja täytyy kyllä kiitellä: tässä ei pröystäillä, jokainen kuva puolustaa paikkaansa, eikä kertaakaan tule mieleen että tässä voisi olla jokin parempi valinta kuvana.

Kirja on niin laaja, ja artikkelit niin perusteellisia, että päätin vain silmäillä kirjaa, ei yksinkertaisesti ole aikaa käydä tätä läpi.

Mutta sitten unohduin lukemaan artikkelia, ja luin sen kokonaan - kirjoittajana oli Ilkka Niiniluoto ja aiheena luonto onnen lähteenä. Ja heti perään tuli Markku Oksasen artikkeli "Onko luonnon itseisarvo perusta suojelulle?" Sitten luin ekosysteemipalveluista, ja siitä mikä uhkaa lajeja, siitä miten käy tropiikin metsien, ja niin edelleen.

Niin: jäin koukkuun. Oli luettava.

Melkoinen teos tämä on, ensiluokkainen kuvitus, asiantuntevia kirjoituksia, onnistunut taitto. Niin, pitäisikö vielä mainita että eipä tärkeämpää aihetta kirjalle juuri voisi olla?

The Information - A History, A Theory, A Flood

James Gleick on kirjoittanut järkälemäisen kuvauksen informaation noususta modernin yhteiskunnan "elämänvirraksi": The Information - A History, A Theory, A Flood (Pantheon, 2011; ISBN 978-0375423727). Kirja on parasta tiedekirjallisuutta: yllättävä, ajatuksia herättävä, ja paneutuu sekä suuriin linjoihin että ihmisiin niiden takana. Ja sekin on hienoa, että länsimaiden lisäksi muiden kulttuurien keksinnöt nostetaan esiin.

Yllätyin muun muassa siitä, miten monta mutkaa tarvittiin ennen kuin meillä oli käytössämme nykyisen kaltainen sanakirja. Sanojen aakkostaminen, puhumattakaan sanakirjaan kuuluvien sanojen löytämisestä ja määrittelystä kun ei ole mikään itsestäänselvä asia. Mutta nykyään meillä on OED:n kaltaiset mammuttimaiset hakuteokset käytettävissä, jos tulee epäilyksiä siitä mitä jokin sana tarkoittaa.

Gleick kertoo babylonialaisten nuolenpääkirjoituksen (cuneiform) ratkaisemisesta, jossa lopulta matemaatikot löysivät avaimen: "It seemed like a task for mathematicians, anyway, and finally it was. They recognized geometric progressions, tables of powers, and even instructions for computing square roots and cube roots. [...] The babylonians computed linear equations, quadratic equations, and Pythagorean numbers long befor Pythagors. [...] Their mathematics seems to value computational power above all."

Vuonna 1972 Donald Knuth tutki babylonialaista tablettia ja huomasi, että se sisälsi algoritmin, ja kaiken huipuksi se päättyi toteamukseen "This is the procedure." Babylonialaisten algoritmeissa oli ohjeita, miten numerot sijoitetaan tiettyihin paikkoihin, miten numerosta otetaan kopioita, ja miten numero pidetään "muistissa". Aika lailla aikaansa edellä!

Kirjassa on monta, monta kiehtovaa tarinaa, esimerkiksi afrikkalaisista rummuista jotka välittivät viestejä nopeasti hyvin pitkiä matkoja. Käytetty koodaus sisälsi informaation virheenkorjauksen, tämäkin idea joka keksittiin uudelleen vasta paljon, paljon myöhemmin.

Mielenkiintoinen oli myös viittaus kiinalaisen Gongsun Longin kirjoituksiin. Long eli suunnilleen samoihin aikoihin Aristoteleen kanssa ja pohti sen kaltaisia kysymyksiä kuin "Voiko olla niin, että valkoinen hevonen ei ole hevonen?"

Äkkilukemalta tämä tuntuu omituiselta, mutta Long pohdiskeli kielen ja logiikan peruskysymyksiä, lähtien siitä että määritellään ensin väri "valkoinen" ja sitten muoto "hevonen". Mutta värin nimi ei ole sama asia kuin muodon nimi, joten valkoinen hevonen ei ole hevonen. Samoja asioita pohditaan aktiivisesti tänäänkin.

Charles Babbage ja Ada Lovelace saavat Gleickiltä minielämänkerrat, kuten hyvin sopii. Yhdessä tämä kaksikko keksi tietokoneen ja sen ohjelmoinnin perusperiaatteet. Jälleen kerran ennen aikaansa, sillä tietokone jäi rakentamatta senaikaisen tekniikan kehittymättömyyden vuoksi.

Mutta on kiehtovaa ajatella näin jälkeenpäin, miten Lady Lovelace kehitteli algoritmisia ideoitaan hypoteettista, mahdollisesti rakennettavaa tietokonetta varten, ohjelmoiden sitä.

Gleickin kirja on tupaten täynnä edellisen kaltaisia hienoja virstanpylväitä siitä miten informaation käsite keksittiin (tai syntyi) ja millaisia vaikutuksia sillä on elämäämme ollut. Ei mikään mitätön asia, eikä mitätön kirja.

Johtajakeskeisyydestä kohti johtajuutta

Perttu Salovaaran väitöskirja haastoi, palkitsi, sai ajattelemaan: From leader-centricity toward leadership - a hermeneutic narrative approach (Tampere University Press, 2011; ISBN 978-951-44-8582-4).

Salovaara pohtii väitöskirjassaan suhdetta johtajan (yksittäisen henkilön) ja johtajuuden välillä. Tässä johtajuus viittaa yhteiseen jaettuun todellisuuteen, siis organisaatioon ja sen sosiaalisiin suhteisiin.

Johtaja ja johtajuus sekoitetaan usein keskenään, vaikka niin ei pitäisi tehdä: "The findings of the study imply that leadership is often restricted to leader-centric views, even if it is in practical terms a social task. […] To distinguish between the terms leader and leadership turns into the most important quality."

Salovaaran tutkimuskohteena on johtamiskoulutus. Hänen kehittämäänsä menetelmää (Fieldpath Method) voi käyttää akateemisen tutkimuksen lisäksi myös johtamiskoulutuksen arvioinnissa ja kehittämisessä.

Salovaara pyrkii tutkimuksellaan selvittämään miten asiat tapahtuvat käytännössä: "[T]he daily reality consists of micro-incidents, but if only the large-scale official achievements are acknowledged, there is often little understanding of how things were actually accomplished in practice."

Salovaara tiivistää johtajuuden ajatuksen näin: "Leadership is not a quality of an individual, but of an organization. Leadership is also not only a rational capacity, but involves the whole embodied experience of being human."

Mielenkiintoista on, että ulkoisilla tekijöillä on vähemmän vaikutusta ihmisiin kuin sosiaalisilla tekijöillä: "[T]he social factors - building cohesion in a team, taking responsibility, being measured and informal conversations - had more effect on the workers than external factors like lightning." Tähän liittyy myös se, että abstraktien ja yleisten prinsiippien sijasta johtajuus on olennaisesti uniikkia, kustakin tilanteesta ja yhteisestä tarkoituksesta lähtevää.

Tämä tuottaa haasteita johtajuuden tutkimukselle, koska mitään ei voi ottaa itsestäänselvyytenä: "In practice leadership always takes place in unique circumstances that never happened before or will happen again in exactly the same manner."

Nykypäivän johtajuuden haasteena on tilanteen ymmärtämiseksi käytettävissä olevan sisäistetyn informaation rajallisuus: "This, I would like to add, is often the nature of modern work: it prevents embodied experiences, which makes it harder to really understand, because understanding is not only a cognitive, rational task, but an embodied task."

Tästä nousee keskeinen haaste, ja mahdollisuus: miten saada itse kukin löytämään oman sisäistetyn ymmärryksen rajat, ja tämän jälkeen laajentamaan ymmärrystä niin että löydetään uusia tapoja toimia yhdessä, ja uusia ratkaisuja: "leadership is not about the nominated leader's actions but rather about the frames and culture within which interpretations (textual reading and authoring) take place. It is […] about framing actions into a certain kind of whole and learning about that whole; leadership, to be clear about it, is not equal to actions accomplished in a leader-role."

Tähän liittyen Salovaara korostaa tässä hetkessä tapahtuvaa oppimista vastakohtana aiemmin tapahtuneesta, siis historiasta, oppimiselle. Hän myös viittaa Otto Scharmerin "presencing"-käsitteeseen ("learning from the future as it emerges"). Kiehtovia ajatuksia, mutta näitä voisi mielellään kehitellä pidemmälle, ja konkreettisemmiksi.

Salovaara nostaa tutkimuksen keskiöön kolme käsitettä, joita hän kutsuu termillä core constructs ja jotka ovat incompleteness, embodiment ja artistic. Näistä itseäni kiinnosti erityisesti incompleteness, jolle hän esittää suomenkielisen vastineen: keskeneräisyys. Se että johtajuus perustuu keskeneräisyyteen, ja vieläpä että johtaja voi olla "heikko" mutta johtajuus silti erittäin vahvaa, sai mietteliääksi: "Leadership, I claim, is constructed out of a weak leader-position. […] Admitting that one is not very good in certain things and asking for help is not a trick for cheating people to action, but just a fact of life."

Väitöskirja sisältää, narratiivisesta tutkimusmenetelmästä johtuen, muistiin kirjattuja vuoropuheluita, joista löytyy kiehtovia keskustelun kulkuja. Eräästä repliikistä löytyi mainio johtajuuden määritelmä: "Yeah, yeah! And that is what our leadership is all about - about doing something for these things, caring for them! If we don't, who the hell does it then?"

Mutta miten johtaja sitten voi synnyttää johtajuutta: "In order to make leadership happen, that is, to allow others space to join in, to let their ideas flow into the work processes and to encourage their own thinking (sapere aude), the leader-role must not take control in creating realities. The leader role as such can be strong, maybe even stronger than ever, but with a very different meaning than before. The key skills are not commanding or showing direction, but allowing room for exploring and creating communities that make sense. This, I argue, requires internal strengths, not necessary the traditional external strength (showing off, taking the leader role in public, image of a great leader, being right). Weak leadership relies on the dialogue between people, and in dialogue it does not matter who is right, but to follow the common reasoning."

Salovaara toteaa, että tämä käsitys johtajuudesta voi suututtaa monia ihmisiä, ja että hän tahallaan käyttää käsitettä "heikko johtajuus", koska johtajuus edellyttää sitä että päästämme eroon johtajakeskeisistä ajatuksistamme, muuten emme pääse eteenpäin.

Yhteenveto: Erittäin kiinnostava väitöskirja, jossa keskeiset havainnot ja väitteet on selkeästi esitetty, ja myös vakuuttavalla tavalla käytännössä todennettu. Salovaara saa lukijan kyseenalaistamaan omia käsityksiään johtajista ja johtajuudesta, mikä jo sinällään on aivan erinomaista.

No Fear - johtaja kohtaa digicowboyt

Pekka Viljakainen puhuu räväkästi johtamisesta ja johtajuudesta: No Fear - johtaja kohtaa digicowboyt (Docendo, 2011; ISBN 978-951-0-38155-7). Paikka paikoin kirja on aivan erinomainen, Viljakainen puhuu kokemuksesta ja sanoo miten asiat ovat. Mutta toisaalta kirja myös rönsyilee, eikä kokonaisuus pysy kasassa.

Kirjan takakannessa sanotaan näin: "Sosiaalisen median kasvatit odottavat johtajaltaan innostavuutta, vastuullisuutta ja avoimuutta. Johtaja joutuu ankarasti miettimään, mitä hyvää on johtamisen pitkässä perimässä ja miten tuoda nuorten toimintatavat ja välineet omaan toimintaansa."

Siis nuoresta sukupolvesta on kyse, siitä porukasta, "PlayStation-sukupolvesta" eli vuoden 1985 jälkeen syntyneistä, joka haluaa työelämältä jotain muuta kuin mihin on totuttu.

Mutta toisaalta kyse on meistä kaikista: "Myös asiantuntijaliiketoiminnan johtamisessa on pohjimmiltaan kyse siitä, miten hyvin saat erilaiset ihmiset innostumaan tekemästään asiasta ja myös toisistaan asiantuntijoina ja tiiminä. Tuota innostusta ei kukaan voi komentaa tapahtuvaksi. Tittelisi saattaa saada ihmisen kuuntelemaan sinua 2 minuuttia kauemmin, mutta mitään muuta se ei takaa."

Olennaiseen keskittyminen, sitä tarvitaan. "Toimivatko teidän yrityksenne sisäiset järjestelmät kuten iTunes", kysyi eräs rekrytoitava Viljakaiselta ja tarkoitti sitä, että organisaation käytössä olevien työkalujen täytyy olla jatkuvasti ajan tasalla, ja rutiinit pitää karsia minimiin.

Viljakainen tuo esille termin "helikopterointikyky", mikä ei tarkoita johtajan liitelyä korkealla sfääreissä: "Helikopterointikyvyn ydin on a) kyky nähdä kokonaisuus riittävän korkealta b) kyky laskeutua erittäin nopeasti maanpinnan tasalle mikäli jokin yksityiskohta, asiakastilanne tai taistelutilanne niin vaatii."

Ennen kaikkea tämä tarkoittaa aitoa perehtymistä asiakkaiden maailmaan: "[J]ohtajan varmin tae nukkua onnensa ohi on pysyä poissa etulinjan asiakaskeskusteluista. On täysin eri asia olla kaveri ja viettää aikaa asiakkaiden kanssa, kuin sitoa itsensä asiakkaan syvän muutoksen hahmottamiseen."

Viljakainen korostaa useaan otteeseen kykyä tuoda omat virheet esiin: "On näytettävä koko joukkueelle, että on suositeltavaa, ellei pakollista, tuoda oman persoonan ja toimintatapojen heikkoudet esiin. Kun ne ovat esillä, jäljelle jäävät vain vahvuudet ja ne ihmiset huomaavat muutenkin. Juuri tässä on sinun autenttisuutesi."

Ja samasta asiasta vielä: "Johtajan tehtävä on omalla esimerkillään saada työryhmä jatkuvaan, sykkivään ja täysin läpinäkyvään ideointiin ja ajatusten tuotteistamiseen. […] Mikään ei ilahduta kanssaihmisiä niin paljon kuin mahdollisuus korjata pomon virhe. On hienoa antaa ihmisille siihen mahdollisuus." Ja vielä: "Mikään kuin ei piristä päivää niin paljon kuin kertoa mokanneensa."

Tähän liittyen Viljakaisella on vielä mainio repliikki lukijalle: "Jos tämän luettuasi toteat ongelmasi olevan virheiden puute, kannattaa hakeutua lääkärin vastaanotolle. Arvostelukykysi on pahemman kerran heikentynyt tai et ole enää elossa."

Viljakainen tuo esille - kahteenkin kertaan - seuraavan huoneentaulun organisaation kulttuurin rakentamiseen:

Hire people who like people

PROMOTE people who like people

Don't hire people who don't like people

God knows, don't promote people who don't like people

Lisäksi Viljakainen sanoo, että termistä "human resources" pitäisi siirtyä käsitteeseen "human beings": "Digicowboyn johtajalla ei ole siis yhtään henkilöresurssia. On vain yksilöitä. Piste."

Yhteenveto: Pidin Viljakaisen kirjasta, vaikka paikka paikoin se raivostuttikin sekavuudellaan ja perustelemattomilla huomioillaan. Mutta kokonaisuus toimii, virheineenkin. Viljakainen puhuu johtajuudesta joka elää kiinni tässä ajassa.

Digikuvaus & seniori

Miksihän tämän kirjan nimessä on sana seniori? Nimittäin Antti Kolin ja Matti Karhulan kirja Digikuvaus & seniori (Docendo, 2007) on erinomainen johdatus valokuvaukseen - minkä ikäiselle tahansa.

Ehkä kyse on siitä, että kirjoittajat malttavat puhua kuvien käyttötarkoituksesta, sommittelusta ja sen semmoisesta ennen kuin menevät tekniikan esittelyyn. Ja tekniikkaa esitellään konkreettisella tavalla, menemättä kaikkein monimutkaisimpiin yksityiskohtiin.

Aivan erinomainen on heti kirjan alussa oleva osuus "Digikuvaus on kaikkea", jossa puhutaan kolmenlaisesta tavasta ottaa valokuvia: albumikuvaus, sisustuskuvaus ja ilmaisukuvaus. Ei hassumpi jaottelu, pätee omalla kohdallani - tosin sisustuskuvausta en sen kummemmin ole harrastanut mutta ehkäpä siihenkin vielä ehdin perehtyä.

Kirjan ensimmäinen varsinainen luku "Kamera" on mukavan selkeä, vailla usein esitettyä tekniikkasoppaa. Ensin kerrotaan miten kameraa pidetään kädessä, ja sitten miten valokuva sommitellaan. Juuri näin!

Kirja on muutenkin harvinaisen hyvin organisoitu, ja sisällysluetteloa kannattaa käyttää hyväksi: "Ihmiset kuvattavina", "Muistoja matkoilta", "Luontokuvaus" - ja niin edelleen.

Ohjelmistoista kerrotaan ilmaisesta Picasasta ja Photoshop Elementsistä, joilla pääsee erinomaisesti alkuun. Ja ihan kirjan lopussa kerrotaan kuvien käytöstä, esimerkiksi kotitulostuksesta, albumikirjoista ja varmuuskopioinnista. Kaikki selkeällä tavalla, suoraan asiaan mennen.

Erinomainen teos - ja vaikka tekniikka kehittyy kehittymistään, tämä kirja on kestänyt aikaa, koska se keskittyy perusasioihin.

Valokuvauksen salaisuudet

Joe McNallyn kirjalla ei ole mikään vaatimaton otsikko: Valokuvauksen salaisuudet (Readme.fi, 2008). Mutta onko kirja niin hyvä kuin otsikko?

No, monessa mielessä McNallyn kirja ainakin viihdyttää, sillä se kertoo kaikenlaisista kommelluksista mitä valokuvaajan uralle on sattunut, sekä siitä miten jokin haastava kuva saatiin aikaiseksi.

Mutta mikään valokuvauksen oppikirja tämä ei ole, vaan kokoelma lyhyitä anekdootteja, joiden tyyli ja taso vaihtelee aika lailla. Ja samalla tässä on kurkistus ammattikuvaajan maailmaan näinä aikoina, kun kilpailu keikoista on todella tiukkaa.

McNally on noussut alansa huipulle pitkälti omaperäisyyteensä ja tietyn huimapäisyytensä ansiosta: mikään hullu idea ei tunnu olevan liian hullu kokeiltavaksi. Mutta onko näistä "nikseistä" sitten hyötyä kenellekään muulle, sitä voi epäillä.

No, kyllä tämän kirjan parissa tunnin pari voi viettää. Ja osa jutuista on oikeasti hauskoja, ja muutama myös ihan hyödyllinen vaikka ei saman tyypistä myyvää valokuvaa haluaisikaan lähteä hakemaan.

Kuolema pöytälaatikossa

Rex Stoutin dekkarissa Kuolema pöytälaatikossa (WSOY, 1997) seikkailee jälleen kerran Nero Wolfe ja hänen apulaisensa Archie Goodwin. Ja tälläkään kertaa Wolfe ei asunnostaan minnekään lähde, vaan jalkatyö on Goodwinin ja muiden apulaisten hommia. Ja kirjassa tietenkin syödään hyvin ja puuhataan orkideoiden parissa.

Kuten yleensäkin näissä tarinoissa, Wolfe ei ole ollenkaan innoissaan työn teosta, mutta pakko on kun rahavarat alkavat olla vähissä. Asiakkaaksi saadaan omapäinen naisihminen, pommiräjähdyksessä kuolleen Peter J. Odellin vaimo.

Mitä oikein tapahtui? Odell oli mennyt kollegansa huoneeseen, missä hän avasi kirjoituspöydän laatikon, jonne joku oli asentanut pommin. Mutta kuka oli pommin asentaja, ja kenet oli tarkoitettu uhriksi?

Mukavan kiemuraisen tarinan Stout tästä punoo, ja vaikka tämä ei ehkä ole aivan kärkeä Wolfe-dekkareissa, ei tämä hassumpi siltikään ole. Mukavaa pähkäiltävää.

Kuolleista nousseet

Olipa omaperäinen dekkari! Wolf Haasin Kuolleista nousseet (Otava, 2003; suom. Riitta Virkkunen) yllätti: keskittymiskyvyn puutteesta kärsivä ja saamaton ex-poliisi Simon Brenner ratkaisee kuin ratkaiseekin mysteerin, jossa ei näytä olevan mitään järkeä: pikkukaupungin hiihtohissistä löytyy kuoliaaksi jäätynyt aviopari, eikä johtolankoja ole.

Haas kirjoittaa hauskalla tyylillä, poukkoillen asiasta toiseen, mutta niin että lukija hykertelee. Ehkä tämä toimisi vielä paremmin saksan kielellä, jossa kielioppi tuntuu toimivan jo itsestään vähän nurinkurin, vaikkakin loogisesti.

Mielenkiintoinen aloitus sarjalle Brenner-dekkareita. Haas täytyy pitää mielessä!

Yömyrsky

Johan Theorin on kirjoittanut erikoislaatuisen kirjan, josta ei osaa sanoa onko se dekkari, sukukronikka vai kummitustarina: Yömyrsky (Tammi, 2009; ISBN 978-951-31-4078-6). Kustantaja tiivistää kirjan fraasiin "mystisen jännittäviä hetkiä Öölannin saarella".

No, tämä mystisyys ja jännittävyys ei minua saanut tarttumaan kirjaan, vaan takakannen maininta siitä, että Ruotsin dekkariakatemia palkitsi Theorinin parhaasta esikoisesta 2007 ja parhaasta rikosromaanista 2008, tästä Yömyrsky-kirjasta.

Theorinin kerrontatapa tuntui monella tapaa tutulta, varsin arkiselta, jotenkin juuri sellaiselta kuin ruotsalaisen dekkarin kuvittelee tuntuvankin. Arkipäivää, jonka lävistää tuntematon jännite; ihmisiä, jotka ovat törmäyskurssilla.

Theorin maustaa tarinaansa kertomalla samaan aikaan nykyajasta ja menneestä, vuosikymmenten ja jopa vuosisadan takaisista asioista. Vähän tuntui siltä, että kummitustarina-aspekti on Theorinin keino lomittaa tarinan eri aikatasot, siis lähinnä kerrontakeino saada tarinan aikatasot tarttumaan yhteen lukijan päässä.

Mutta toisaalta moni hänen päähenkilönsä tuntuu olevan ikään kuin välitilassa, odottamassa että jotain tapahtuu, takanaan aiemman elämisen historia joka ihmisiä on vahvasti muovannut.

Kummitustarina-ainekset tuntuvat näin jälkikäteen päälle liimatuilta, mutta sinänsä ne kyllä kerrontaan istuvat, vaikkakaan eivät saumattomasti.

Ja loppujen lopuksi lukija jää miettimään: onko tässä kyse kummituksista ollenkaan, vai ihan vain tavallisista ihmisistä rikoksen tiellä?

Dekkarin lukijan kannalta on tietysti koko ajan myös mietittävä sitä, kuka syyllinen on, ja miten mystiset kokemukset liittyvät tarinaan. Yrittääkö kirjoittaja vain hämmentää lukijaansa, vai onko tarinassa jotain yliluonnollista pelissä?

Ei hassumpi kirja, mutta en tämän perusteella luultavasti jatka Theorinin lukemista.

Digikuvaus tutuksi - Kuvaa ja muokkaa digikuvia

Kirja Digikuvaus tutuksi - Kuvaa ja muokkaa digikuvia (WSOY, 2006) on tekemällä tehty tietylle kohderyhmälle: nuoret ihmiset jotka käyttävät kameraa itsensä toteuttamiseen. Ja tietty tehdastuotannon fiilis tästä tulee, varsinkin kun kuvat ovat kuvapankkityylisiä, vähän mitäänsanomattomia.

Mutta ei Alan Buckingham kovin huonosti kirjaurakastaan suoriudu. Oikeastaan kirja toimii hyvin, vaikkakin asioiden nopea esitystahti tuntuu vähän rauhattomalta. Mutta mikä tässä on hyvää, että se keskittyy yleisiin periaatteisiin jotka kestävät varmasti aikaa: kameran käsittely, erilaiset kuvan aiheet, kuvien käsittely tietokoneella ja kuvien erilaiset käyttötarkoitukset.

Erityisen toimiva oli osuus, jossa havainnollisesti esitettiin tyypilliset kuvausvirheet: tärähdys, huono sommittelu, väärä valotus, tarkennus väärään kohtaan, kuvaaminen liian kaukaa kohteesta, latteat maisemakuvat kun etualalla ei ole mitään mikä osoittaisi skaalaa, ja niin edelleen. Oikein mainio esitys!

Ja vaikka kirjan ilmestymisestä on jo aikaa, ei kirja kovin pahasti ole vanhentunut, vaikka kameroita ja ohjelmistoja on tullut lisää ja kehitys on kehittynyt. Tämä on edelleen pätevä johdatus digikuvauksen maailmaan. Toinen juttu sitten on se, että markkinoilla on kymmeniä muitakin kirjoja samasta aiheesta.

Kymmenen vuosituhatta

Eero Ojanen ja Olli Jalonen kertovat Suomen historian tavalla joka hakee vertaistaan: Kymmenen vuosituhatta (Atena, 2011, 2. painos). Ja todellakin kyseessä on 10 000 vuotta, alkaen 1900-luvulta ja päätyen 7900-luvulle eaa.

Kirja rakentuu sadasta kertomuksesta, yksi kullekin vuosisadalle, sekä tuhannen vuoden välein "hengähdystauoista", joissa pohditaan laajempia kuvioita, elämänkierron pysyvyyttä ja muuttuvaisuutta.

Kirjoittajat nostavat kirjoituksissaan oivallisesti esille sanojen muuttuneita merkityksiä, esimerkkinä "erämaa": "Mutta kun erämaa meille tarkoittaa jotain sivistyksestä kaukana olevaa aluetta, heille se oli nimenomaan ihmisen nautinnan tai kulttuurin piiriin otettua erotettua aluetta, vaikka se olikin erillään vakituisista asuinpaikoista. Siksi se oli aivan sananmukaisesti erämaata. Nyt maisemassa on nykyihmisen kakkosasuntoja, kesämökkejä. Silloin maisemassa oli myös kakkosasuntoja, erämökkejä, joihin tosin ei tultu lomailemaan vaan päinvastoin elantoa hankkimaan."

Tarina on miesten ja naisten tarina, ehkä jopa väkevämmin naisten: "Minun puuhistani elanto lähtee. Kalaa tulee aina ja pelto antaa sen minkä antaa. Mies sitten tuo metsästä jotain jos tuo, jos on sattunut saamaan, ja sitten hakee kyllä markkinoilta kauniita kankaita, mutta minä ne kauniimmiksi kirjon."

Kirjoittajat torppaavat ajatuksen informaatiotulvasta: "Jos ihminen on peruskyvyiltään pysynyt samana ja informaatio näyttää lisääntyneen, päätyy hyvin helposti ajatukseen, että informaation laadullinen käsittely on muuttunut. [...] [E]ntisajan ihminen on näennäisesti vähäisemmästä ja köyhemmästä ympäristöstä kyennyt saamaan irti jotain aivan muuta kuin nykyihminen siitä saa. [...] Silloin luonto itse oli kaikki se hälinä. Ilmeisesti luonto kaiken hyvin vakavan ja elintärkeän sisältönsä ohella oli myös ajanvietettä, huumoria, hömppää, viihdettä."

Kirja tarjoaa monenlaista oppia, muun muassa selviämisen taidosta: "Hitaus on asioista tärkeimpiä, sillä on pysytty hengissä. Aamuvarhaisen reuhtojat melskaavat kyllä, kun eläimen jäljille pääsevät ja jos jotain saavat, niin itseään suurina miehinä pitävät, mutta voi kuinka monesti he päästävät sen suuren saaliin hukkaan ja itsensä väsyksiin reuhtovat, niin etteivät lopulta mitään saa."

Tykkäsin tarinasta "Miten tietäjäksi joudutaan", joka kertoo siitä miten tietäjäksi voi tulla vain se joka ei sitä halua: "Siinähän kuljetkin kuin orpona, eksyksissä koko ajan kaikkein tutuimmilla poluilla etkä osaa suuntaasi valita vaan kahden polun haarassa aina yhtä lailla ymmälleen jäät. Se on hyvä merkki. Keneltäkään ei mitään opi, kun opit kaikilta ja itse et mihinkään pysty, mutta sen yhteisen tiedon, mikä kaikissa roikkuu, siitä voit sieltä täältä kappaleen saada ja silloin sinä olet se, joka tietää, minä. Alahan jo mennä siitä. Koeta nyt tietää jotain."

Nämä katkelmat, kertomukset, ihmiskohtalot, ne olivat paikoin kuin runoa, hienoa hiljaista kerrontaa. Ei isompaa melskettä, enemmänkin kuuntelua ja katselua historian sivusta, ja kuitenkin juuri historian keskeltä, sieltä missä tulevaisuus on aina kaukana ja nykyisyys vahvasti läsnä.

Mutta ei ihan kaikki kirjassa täyosumalta vaikuta. Ensinnäkin siellä täällä on kummallisia kirjoitusvirheitä, tuollaisia vajaan kymmenen peräkkäisen merkin rykelmiä, joissa ei ole päätä eikä häntää, ja usein niissä on paljon a-kirjainta ja piste. Olisiko niin, että toisen painoksen teksti on skannattu ensimmäisen painoksen fyysisestä kirjasta ja sitten käytetty tekstintunnistusohjelmaa joka ei ole tehnyt ihan täydellistä työtä?

Toinen juttu on sitten se, että kirjoittajien pyrkimys tulkita historia uudella tavalla, painottaen samana pysymistä ja häivyttäen muutosta ei ihan loppuun asti vakuuta. Mielenkiintoinen näkökulma historiaan tämä on, mutta hiukan mytologian rakentamisen makua tästä kuitenkin tulee. Yksi olennainen kysymys on se, missä määrin ihmisen ajattelu muuttui kirjoitustaidon keksimisen myötä, siis varsin hiljattain. Tähän kirjoittajat eivät isommin ota kantaa, koska asia on Suomen historiassa kovin tuore, mutta iso merkitys tällä silti on ollut.

Digikuvaaja - opi digikuvaus tänään

Reima Flyktman on kirjoittanut esimerkillisen selkeän johdatuksen digikameroiden ja digikuvauksen maailmaan: Digikuvaaja - opi digikuvaus tänään (Readme.fi, 2011; ISBN 9789522204370). Kirja tarjoaa juuri sitä mitä lupaa: tärkeimmät asiat yksinkertaisesti ja konkreettisesti esitettynä ilman turhia teknisiä yksityiskohtia.

Kirja etenee loogisesti, alussa käydään läpi kameran valinta ja käyttöönotto, sitten kuvien siirto tietokoneelle ja erilaiset kuvien käyttötavat. Varmuuskopioinnista kerrotaan perusteellisesti, juuri niin kuin pitää aiheen tärkeyden huomioiden.

Kameran tekninen käyttö käydään selkeästi läpi, turhia kikkailematta, selkeillä esimerkkikuvilla ryhditettynä. Ohjeet sopivat yhtä lailla järjestelmäkameran kuin pokkarinkin käyttäjälle: kummankin erityispiirteet huomioidaan.

Pariin otteeseen olin sitä mieltä, että nyt kyllä on vedetty mutkia vähän suoraksi turhankin reippaasti, mutta Flyktman palautti lukijan reiteelle hetikohta ja sai tyytyväiseksi: näin asia menee.

Kuvankäsittelyä käydään läpi kohtalaisen perusteellisesti, rajallinen sivumäärä huomioiden, käyttäen ohjelmia Adobe Photoshop CS5 ja Photoshop Elements.

Kirja on jaettu 47 lyhyeen lukuun, ja 160 sivussa on roppakaupalla asiaa. Ihan helpolla tätä kaikkea ei pysty omaksumaan, mutta toisaalta kaikkea ei kerralla tarvitsekaan ymmärtää.

Toinen juttu on sitten se, että hyvien valokuvien ottaminen vaatii paljon muutakin kuin tekniikan ymmärtämistä - mutta se onkin sitten tosiaan ihan oma aihepiirinsä. Kyllä näillä resepteillä pääsee kameran käytössä alkuun.

Saman tekijän kirja Suuri digikuvauksen käsikirja on myös mukavanoloinen luettava, siinä on samanlaista perusteellista aiheen käsittelyä, mutta vaativampaan tarpeeseen.

Hyvinvointia ilman kasvua - Rajallisen planeetan taloustiede

Tim Jacksonin kirja Hyvinvointia ilman kasvua - Rajallisen planeetan taloustiede (HS kirjat, 2011) on - takakannen tekstinpätkän mukaan - "Yksi vuoden parhaista kirjoista". Olen samaa mieltä: tämä teos, jos yleensä mikään, on sivistävää luettavaa.

Kirja pohtii seuraavaa kysymystä: kuinka pystymme sopeuttamaan hyvän elämän tavoitteemme planeettamme rajallisiin resursseihin?

Rajallisista resursseista johtuen Jackson kyseenalaistaa kasvun: "[A]jatus jatkuvasti kasvavasta taloudesta on kauhistus ympäristötieteilijälle. Fysiikassa yksikään rajallisen järjestelmän alajärjestelmä ei voi kasvaa rajattomasti. Ekonomistien on pystyttävä vastaamaan kysymykseen, kuinka jatkuvasti kasvava talousjärjestelmä voi mahtua äärelliseen ekologiseen järjestelmään."

Mutta jotta asiaa voi lähteä pohtimaan, on ensin määriteltävä, mitä tarkoittaa hyvinvointi. Jackson viittaa Amartya Seniin (taloustieteen Nobel 1998), joka esitti kolme hyvinvoinnin käsitettä: ylenpalttisuus (opulence), hyödyllisyys (utility) ja kyky menestyä eli kukoistaa (capabilities for flourishing). Yksikään näistä käsitteistä ei ole ongelmaton, mutta ne kaikki valottavat hyvinvoinnin merkitystä.

Näiden käsitteiden kautta nousee esille paradoksi siitä, miksi tavara ja muu materiaalinen kuluttaminen on meille niin tärkeää, vaikka perustarpeemme on tyydytetty jo kauan sitten.

Vastaus tähän kysymykseen on karmaiseva: "Kulutustavarat tarjoavat symbolisen kielen, jonka avulla me viestimme jatkuvasti toistemme kanssa, emmekä vain tavarasta sinänsä, vaan myös todella tärkeistä asioista, kuten perheestä, ystävyyssuhteista, yhteenkuuluvuudesta, yhteisöstämme, identiteetistämme, yhteiskunnallisesta asemastamme ja jopa elämän tarkoituksesta."

Ja hyvinvointimme riippuu näistä asioista, sillä sosiaalisen elämän todellisuus riippuu vuoropuhelusta - jota "käydään materiaalisen tavarataivaan kielellä".

Teemaan liittyy häpeän merkitys sosiaalisessa elämässä, siis se ettei voi esiintyä ihmisten ilmoilla ilman ajantasaista sosiaalisen vuorovaikutuksen rekvisiittaa, entistä kalliimpia tavaroita ja palveluja. Tässä on varustelukierre, jolla ei ikinä ole loppua: "samat absoluuttliset toimintavalmiudet saattavat näin edellyttää suurempia tuloja ja omaisuutta".

Tästä asiasta voisi esittää havainnollistavan esimerkin Suomesta. Kuinka moni hyvin toimeentuleva suomalainen olisi valmis menemään lenkille ja lähikauppaan pari vuosikymmentä vanhassa kahisevassa, kauhtuneessa ja muutenkin hiukan kulahtaneessa tuulipuvussa - vaikka kyseinen tuulipuku täyttäisi erinomaisen hyvin minimiedellytykset ulkoilmassa tarkenemiseen.

Siispä ei kun kauppaan uusinta tekstiiliä ostamaan...

Entä sitten väite, että teknologian kehitys auttaa ratkaisemaan ongelmia: "Mistään ei ole saatu todisteita siitä, että tuotannon tehokkuus voi - jatkuvalla syötöllä - kehittyä tuotannon määrää nopeammin. Ja juuri niin sen on pakko tehdä, mikäli kasvun halutaan olevan kestävällä pohjalla."

Jacksonilla on mainio huomio toimialasta "henkilökohtaiset ja sosiaalipalvelut", joka on työvoimaintensiivinen mutta jossa ei ole ollut mahdollista päästä toiminnan rationalisointiin juuri tästä johtuen: "Tässä meillä on sektori [...] joka voisi tarjota mielekästä työtä, antaa ihmisille mahdollisuuksia kukoistaa, vaikuttaa myönteisellä tavalla yhteisöjen kehittymiseen ja jolla olisi hyvät mahdollisuudet toimia luonnovaroja säästävällä tavalla. Silti sitä panetellaan arvottomaksi, koska se tarjoaa ihmisille oikeasti töitä."

Siis: kasvun ideologia on johtanut dilemmaan, jossa hyvinvointia parantava toiminta ajetaan alas vain siksi että se ei sovi käytettyihin kasvun ja tehokkuuden mittareihin!

Entä miten hyvinvointia voidaan kaikkein tehokkaimmin parantaa? Edistämällä tasa-arvoa: "Koko yhteiskunta kärsii eriarvoisuuden haitoista." Ja keskeinen tekijä tasa-arvon toteutumisessa on palkkarakenne, se että siirrytään pois statuskilpailusta ja edistetään ihmisten yhteistyötä.

Kepin lisäksi tarvitaan myös porkkanaa: "[I]hmisille on ehdottomasti tarjottava uskottavia vaihtoehtoja kulutuskeskeiselle elämänmenolle. Muutos onnistuu, jos ihmisille tarjotaan mahdollisuuksia kukoistaa vähemmän materialistisilla tavoilla."

Yhteenveto: Hieno kirja, vuoden parhaita ellei paras lukukokemus.

Kuurupiilo

Ian Rankinin dekkari Kuurupiilo (Gummerus, 2002; suom. Heikki Salojärvi) vie komisarioksi ylenneen John Rebusin narkkarinuorukaisen murhan pariin. Vai onko rikosta edes tapahtunut? Ja kuka siitä välittää?

Tämä on toinen lukemani Rankinin dekkari. Aloitin lukemisen Mustasta kirjasta. Omaperäinen kertoja Rankin on, ja Rebus on hahmona erikoinen yhdistelmä tavallista tallaajaa ja anarkistista toisinajattelijaa.

Harhapoluille Rebus joutuu tavan takaa, ehkä vähän Morse-dekkareiden tyyliin, mutta Rankin ei harrasta samanlaista ironiaa kuin Colin Dexter; vähän enemmän tosissaan Rankin kirjoittaa. Mutta hyvin, ja uskottavasti Rankin kirjoittaa.

Edinburgh tuntuu hengittävän näillä sivuilla, kaikessa kolhossa kauneudessaan. Toki Rankinin Edinburgh on kirjallinen fiktio, mutta hienosti Rankin poliisien ja rikollisten kansoittaman kaupungin rakentaa.

Tämän kirjan perusteella voisi päätellä, että jatkan Rankinin dekkarien lukemista.

Karhujen maa

Martti Väisäsen kokoelma Karhujen maa (Myllylahti, 2010; ISBN 978-952-202-213-4) sisältää monen monta perinteisen tyylistä eränovellia. Näissä kerrotaan elämästä Kainuun maaseudulla, jossa metsästys ja kalastus oli erottamaton osa elämänmenoa.

Kirjan takakansi kuvaa sisältöä näin: "Kirjan sivuilla palataan muistoissa sotien jälkeiseen aikaan, jolloin kastejuhlaan ei tilattu kakkua leipomosta, vaan vanhin veli laitettiin hankkimaan papille metsästä lintupaistia."

Monen moista sattumusta on kirjoittajalle osunut kohdalle. Jossain kohden - kun metsästäjällä on repussa useampi jänis ja vielä iso metso - tulee mieleen Tieran erätarinoiden kuvaukset siitä, miten riistaa saatiin "heinähäkillisen verran"; mutta kyllähän pitkään metsästysuraan kaikenlaista sattuu, onnistumisia - ja myös tilanteita joissa metsästäjä jää toiseksi.

Karhujen maassa kun liikutaan, aika monessa tarinassa kierretään karhua. Menneen perinteen kuvausta tässä on parhaimmillaan: näin se ennen oli.

Ei ollenkaan hassumpi kokoelma; joissain tarinoissa ehkä ajatus lukijalla välillä vähän katkeaa, mutta hyvin Väisänen lukijan taas reissuun mukaan poimii.

Urpo ja Turpo avaruudessa

Hannele Huovi ja Jukka Lemmetty vievät nallekaksikon tutkimaan avaruuden ihmeitä kirjassa Urpo ja Turpo avaruudessa (Tammi, 2011; ISBN 978-951-31-5860-6). Vanhin tytär piti kirjaa tosi kivana, keskimmäisen mielestä se taas oli tylsä. Ja itse nautin siitä kovasti.

Tämä kirja liikkuu samoissa teemoissa kuin Tatun ja Patun avaruusseikkailu, josta kirjoitin aiemmin. Mutta siinä missä Tatu ja Patu eivät juuri piitanneet suuruusluokista tai muista tieteellisistä tosiasioista, Urpo ja Turpo lukevat avaruuskirjaa ja pohtivat sellaisia kysymyksiä kuin mistä kaikki sai alkunsa ja mitä suhteellisuusteoria on. Ja kaikkea tätä värittää lempeä huumori, joka saa hymyn naamalle.

Urpo on se, joka innostuu avaruudesta, ja vaikka Turpo ei ensin usko siihen että maa on pyöreä, niin vahingossa lattialle pudonnut kukkaruukku saa uskomaan painovoimaan: lattia veti kukkaruukun luokseen.

Niin, entä kysymys siitä mistä kaikki sai alkunsa. Näin se menee:

- Mistä kaikki on saanut alkunsa, Urpo mietti.

- Minut ainakin ompeli joku mustatukkainen nainen, Turpo sanoi.

- Mutta se ihan ensimmäinen karhu? Urpo sanoi. - Mistä se tuli?

- Kai senkin joku ompeli, Turpo sanoi.

- Mutta mistä se tiesi ommella juuri karhun? Urpo ihmetteli.

Tässä kirjassa tarina kulkee tekstin kautta, ja kuvitus tukee sitä hyvin, mutta ei ole pääosassa. Tosin kyllä kuvituskin onnistuu, omine oivalluksineen, esimerkiksi kun paikalle huristelee Keni autollaan, jonka rekkariksi on laitettu JAG-1.

Ja kun Barbi innostuu lähtemään raketilla avaruuteen, Keni ei tykkää siitä yhtään:

- Vai Kuuhun! Keni karjui. Se kuului raketin sisälle asti.

Barbi raotti varovasti raketin oviluukkua ja kapusi alas matkalaukkujensa kanssa.

- Jos jotain on sovittu, niin siitä pidetään kiinni, Keni sanoi.

Barbi näytti nololta. Urpo ymmärsi, että Barbista olisi ollut mukavaa leikkiä välillä avaruusprinsessaa. Keni ei keksinyt usein uusia leikkejä.

- Unohdin, Barbi sanoi vaisusti ja heitti laukkunsa auton takapenkille. Renkaat ulvahtivat, kun Kenin auto kurvasi pois.

Lastenhuoneessa riittää seikkailuja. Urpo ja Turpo koettavat saada aikaan pölypilvestä uuden tähden, joka ei ota syttyäkseen. Lopulta tulee musta aukko (isä imureineen) ja vie pölypilven mennessään. Ja kun Barbi tajuaa, että aika kuluu nopeammin korkealla, laskeutuu se nopeasti pois kirjahyllystä ja menee laittamaan paksun kerroksen yövoidetta ennen nukkumaanmenoa.

Monia asioita opitaan avaruuden asukeista:

Karhujen korvat kääntyivät kuuntelemaan avaruuden ääniä. Jostain kaukaa kuului laulua. Karhut nyökyttivät tyytyväisinä. Ne tunsivat tuon avaruuden asukin äänestä. Se oli suuri, teräväkyntinen olento, joka välillä karjui ja välillä se taas oli viisas ja hellä.

- Se on äiti, kuiskasi Urpo ja muikisteli suutaan.

- Äiti on avaruuden olento siinä missä muutkin, Turpo sanoi asiallisesti. - Aika arvaamaton olento.

- Mutta hellä, kuiskasi Urpo.

Lapin valot

Hieno valokuvateos, tämä Lapin valot (Amanita, 2011; ISBN 9789525330434). Kirjan kannessa tekijäksi mainitaan valokuvaaja Pertti Turunen, mutta eräässä nettikaupassa tekijöiksi oli laitettu Kai Linnilä ja Sari Savikko, jotka ovat kirjoittaneet kirjan tekstin.

Sivumennen sanoen tästä nousi mieleeni kysymys, kuka oikein on kirjan esipuheen kirjoittaja, se kun on laitettu Pertti Turusen nimiin. No, tämä nyt on vähän jo pilkunviilausta.

Kyseessä on isokokoinen, kovakantinen valokuvateos, jonka kannessa komeilee revontulimaisema. Ja revontulia, niitä löytyy myös kirjan sisältä, mutta ei pelkästään niitä vaan myös monenlaisia muita Lapin maisemia ja tunnelmakuvia.

Ja tekstiä, sitä on myös ihan mukavasti, ja myöskin oikein luettavan makuista, sellaista jossa kerrotaan Lapin maantieteestä ja elämisen olosuhteista. Kyllä kirjan tekstinikkarit ovat oman urakkansa eteen töitä tehneet.

Lapista on tehty sen verran paljon valokuvakirjoja, että vähän kyllä mietityttää että mahtuuko joukkoon vielä yksi. Ihan hirveän omaperäinen ja omakohtainen tämä ei ole, eikä mielestäni aivan kovimpaan kärkeen yllä, mutta hieno teos tämä on, ei mitään tusinaluokkaa.

Ja mukana on aika monta sellaista valokuvaa, että niitä kyllä pysähtyi ihailemaan, ja vielä oli pakko palata kirjassa taaksepäinkin aika ajoin ja katsoa vielä uudestaan.

Pätevä työnäyte tekijöiltä!

Tatun ja Patun avaruusseikkailu

Aino Havukainen ja Sami Toivonen ottivat mallia Tähtien sodasta ja Star Trekistä ja lähettivät sankarinsa seikkailuun ympäri universumia kirjassa Tatun ja Patun avaruusseikkailu (Otava, 2011; ISBN 978-951-1-25460-7). Mutta onko kirja hauska, tai yhtä hyvä kuin aiemmat kaksikon seikkailut?

Luin kirjan kannesta kanteen tyttärilleni, jotka olivat vähän epäileväisiä kirjan suhteen, mutta jaksoivat kyllä kuunnella. Kuulemma aiempi supersankarikirja ei ollut niin hyvä kuin muut Tatu ja Patu -kirjat, ja samaa sanottiin tästäkin.

Ehkä tämä kirja on suunnattu enemmänkin pojille, joiden mielikuvitus kulkee supersankareiden tai avaruusalusten ratoja. Tai ehkä Tatu ja Patu ovat vähän väärässä paikassa tässä kirjassa. Parhaimmillaan kaksikko on ollut tuiki tavallisten asioiden parissa: suomalaisuutta tutkimassa tai viettämässä päivää päiväkodissa.

Mutta kivoja oivalluksia kirjassa kyllä on, vaikka se ei ihan kirjasarjan huippua olisikaan. Hahmojen nimet kuten Kari-San ja Jas-Ul avautuivat pienen hetken miettimisen jälkeen - ja tämän tapaista oivaltamista on kirjassa paljon.

Ja vaikka universumin mittasuhteet ynnä muut tarinan elementit ovat ihan päin prinkkalaa, ei kai siitä voi niuhottaa: kohtuullisen hauska, ainakin iltasatukirjaksi muutamassa pätkässä luettavaksi.

Tähdet kuin tomua

Isaac Asimovin varhaisteos Tähdet kuin tomua (Kustannus Jalava, 2011; suom. Matti Rosvall) tuntuu kovin tutulta - tässä on aistivinaan Säätiö-trilogian tunnelmia, vaikka tällä tarinalla ei suoraan sen kanssa olekaan tekemistä. Tässä kirjassa linnunrataa hallitsee Tyrannian valtakunta, ja päähenkilö joutuu keskelle salajuonta jossa yritetään tehdä vallankaappausta - tai saada vallankaappaus kukistettua.

Toisaalta tuntuu siltä, että tämä kirja on vähän kuin välityö; siinä on Asimovia sekä hyvässä että pahassa: mielenkiintoisia ajatuksia avaruusmatkailuun ja tulevaisuuden tekniikkaan liittyen mutta samalla myös lähes paperinohuita ihmishahmoja, joiden kohtalo ei hirveästi saa lukemisesta kiinnostumaan.

Ja lukeminen jäikin kesken noin teoksen puolivälissä - tosin vilkaisin lopusta vielä loppuratkaisun.

Itse asiassa tämä kirja on dekkari, avaruuteen siirrettynä, ja päähenkilö poukkoillee samalla tavalla planeetalta toiselle kuin jossain dekkarissa mennään ovelta ovelle tai korttelista toiseen. Kuka puhuu totta, ja mitä itse kukin yrittää saada aikaan?

Tai yhtä lailla kirjassa voi nähdä kylmän sodan ajan agenttitarinan, ja eräät juonen käänteet tukevat hyvinkin tämmöistä tulkintaa. (Teos ilmestyi alunperin vuonna 1951.)

Asimovista kiinnostuneille tämä on kelpo tuttavuus, ja ehkä myös niille jotka haluavat palata tieteiskirjallisuuteen reilun puolen vuosisadan taakse.

Kuolema kanavalla

Olenkohan aiemmin lukenut Janwillem van de Weteringin dekkareita? En ole siitä varma, sillä jotain tuttua tässä oli, vaikkakin se voi johtua ihan muista dekkareista. Mutta ei tämä kirja kyllä vailla ansioita ole: Kuolema kanavalla (WSOY, 1980).

Tämän kirjan pääosassa ovat etsivät Grijpstra ja de Gier, sekä "commissaris", heidän korkea-arvoinen esimiehensä. Tapahtumat käynnistyvät kummallisesta kuolemantapauksesta kanavan varrella, kun kuolleen miehen talosta löytyy antiikkia vähintään sadan tuhannen guldenin arvosta.

Kuoleman selvittelystä versoo omituisten sattumusten ketju, jossa ei tunnu olevan mitään logiikkaa. Mutta hiljalleen Grijpstra, de Gier ja commissaris löytävät tiensä eteenpäin arvoituksen sydämeen, kukin omalla tavallaan.

van de Wetering viljelee dekkarissaan erikoislaatuista huumoria, joka hiukan muistuttaa Morse-dekkareita, joissa etsivä ajautuu väärästä teoriasta toiseen. Tässä kirjassa huumori on tiukemmin tarinaan kirjoitettua, sisäviritteistä, sillä etsivät tekevät pilaa itsestään ja toisistaan.

Vauhtiakin kirjassa riittää, vaikkakaan ei ylitsepursuavasti - jotain mietiskelevää tässä tarinassa kaiken kohelluksenkin keskellä on.

Esimiestyön vaikeus ja viisaus

Pekka Järvisen kirja Esimiestyön vaikeus ja viisaus (WSOYpro, 2011; ISBN 9789510379578) ottaa kantaa, provosoi. Näin Järvinen: "Toivon mukaan kenenkään ei tämän kirjan luettuaan enää tarvitse ihmetellä ihmisten käyttäytymisen kummallisuuksia ja organisaatioiden hullutuksia."

Entä mitä nämä hullutukset ovat: "[M]iten älyttömiä päätöksiä johto teki, miten mielettömiin kehittämishankkeisiin taas lähdettiin, miten huonosti uudistus hoidettiin tai kuka keksi tilata höyrypäisen konsultin taloon."

Koska Järvinen on itse konsultti, tuo viimeinen kysymys viimeistään herättää kiinnostuksen.

Ja kirja sai ajattelemaan, väittämään vastaan, ja lopulta kyseenalaistamaan omia ajatuksia. Hyvä!

Mutta vastaako Järvinen omaan huutoonsa? Kyllä vastaa, mutta ehkä eri tavalla kuin lukija odottaa: "[E]simiesten tehtävänä organisaatiossa on edustaa kovia tosiasioita, tutkittua tietoa ja kokemusta - olla vahvasti jalat maassa - jotta työssä ja liiketoiminnassa onnistutaan ja erehdyksiltä ja hullutuksilta vältytään."

Siis: kaikin keinoin tulee välttää löysiä puheita ja tuulentupia, sitä että johto elää pilvissä ja puhuu kieltä jota työntekijät eivät ymmärrä.

Samalla Järvinen korostaa vastuullisuutta ja kertoo, mitä työntekijän aikuinen käytös työpaikalla tarkoittaa:

• Käyttäytyy asiallisesti ja noudattaa hyviä käytöstapoja.
  
• Noudattaa työpaikan määräyksiä ja ohjeita sekä toimintatapoja.
  
• Hoitaa oma-aloitteisesti ja vastuullisesti tehtävänsä sekä tarvittaessa joustaa ja ottaa laajempaa vastuuta töiden hoitamisesta ja asiakkaiden palvelusta.
  
• Kehittää aktiivisesti ammattitaitoaan sekä opastaa ja tukee muita työyhteisön jäseniä.
  
• Esittää rakentavasti työtä koskevia parannusehdotuksia, antaa palautetta ja kykenee ottamaan sitä myös vastaan.
  
• Hyväksyy toisten erilaisuuden ja kykenee toimimaan yhteistyössä kaikkien kanssa.
  
• Kykenee käsittelemään ristiriitoja, sietää turhautumista ja pystyy tekemään kompromisseja.
  

Mutta kuten Järvinen kirjassaan uskottavasti demonstroi, näin ei aina toimita. Miksi ihmiset - vaikka olisivat kuinka koulutettuja, fiksuja ja ammatillisesti päteviä - eivät käyttäydy vastuullisesti ja aikuismaisesti?

No, ensinnäkin aikuistuminen ei ole helppoa: "Toisten ihmisten ja todellisuuden huomioon ottaminen pitää todellakin opetella, koska se ei ole ihmisen synnynnäinen ominaisuus."

Siis: meissä jokaisessa asuu pieni narsisti (ja joskus isompikin), joka nostaa päätään erityisesti stressitilanteissa ja konflikteissa.

Milloin sitten aikuismainen käytös on vaarassa ja narsismi rehottaa? - Varsinkin silloin kun on kyse muutoksesta. Järvinen tiivistää asian näin: "Ihmiset haluavat muutoksia niin, että mikään ei muutu."

Tuota sietää mietiskellä hetkinen. Ja tässä on haastetta: kun muutosta suunnitellaan, voidaan olla hyvinkin positiivisia, mutta kun muutos täytyy viedä läpi, nostaa epävarmuus päätään ja muutosta vastustetaan, usein tiedostamattomista syistä ja hyvin epärationaalisilla argumenteilla. Ja jo pelkkä epäily siitä, että jotain ehkä ollaan muuttamassa voi käynnistää vastarinnan.

Näin Järvinen: "[I]ihmiset eivät useinkaan itse tiedä, miksi asennoituvat, kokevat tai käyttäytyvät tietyllä tavalla tai miksi heidän selityksensä voivat olla virheellisiä."

Järvinen esittää kirjassaan paljon erilaisia konfliktien syitä, joista yksi on ongelmat muualla kuin työelämässä. Tässä onkin haastetta esimiehelle: kaikki työstä johtuvat ongelmat pitää ratkaista, mutta työntekijän yksityisasiat taas ovat hyvin arka alue. Mutta toisaalta: usein pelkkä keskustelu riittää.

Ja sitten ehkä se kirjan kaikkein provosoivin aihe, kysymys siitä, miksi hankalat henkilöt menestyvät. Järvinen esittää Suomessa käytetyn psykiatrisen tautiluokituksen (ICD-10) ja pohdiskelee, millaista haittaa työelämässä aiheuttaa henkilö jolla on yksi tai useampi näistä piirteistä.

Toisaalta moni näistä piirteistä on myös sellainen, jota arvostetaan henkilöstöä rekrytoitaessa! Esimerkkinä mm. se että henkilöllä on suuret käsitykset itsestään, hän keskittyy mielikuviin rajattomasta menestyksestä ja hän kokee olevansa erikoinen ja ainutlaatuinen.

Paras osa Järvisen kirjasta liittyy palautteen antamiseen ja saamiseen ja siihen, miten narsistiset loukkaukset pystyy kestämään: [H]yvällä itsetunnolla varustettu henkilö on oppinut työn ja elämänkokemusten kautta käsittelemään narsistista tasapainoa järkyttäviä ja uhkaavia koettelemuksia. Kohdatessaa itsetuntoa koettelevia tapahtumia työssä hän pystyy psyykkisillä keinoillaan läpikäymään pettymyksiä ja palauttamaan uskon itseensä ja selviytymiseensä."

Järvinen kertoo paksu- ja ohutnahkaisen narsistin käyttäytymispiirteistä, jotka voivat olla syynä siihen, ettei korjaavaa palautetta pysty ottamaan vastaan: "[I]hminen suhtautuu ylimielisen piittaamattomasti tai alentuvan avuttomasti saamaansa kritiikkiin."

Kirjan lopussa Järvinen esittää johtajuuden neljä keskeistä tehtävää - esimerkillisyys, ammatillisuus, oikeudenmukaisuus ja aitous - ja huomauttaa, että jo nämä neljä vaatimusta ovat yli-inhimillisiä. Niinpä esimies kohtaa väistämättä epäonnistumisia ja oman osaamattomuutensa.

Mutta nöyryys on narsismin vastavoima: "Esimiehen terve narsistinen itsearvostus pitää sisällään nöyrämielisyyden. Ilman sitä esimiehen itsetunto saattaa vallanhuumassa pöhöttyä, minkä seurauksena esimiehen minäkeskeinen ja ylimielinen asenne kasvaa."

Tässä hieno tiivistys: "Esimies voi olla hyvin tietävä ja osaava, mutta ilman nöyryyttä hän ei voi olla viisas."

Niin, sekin vielä on todettava, että Järvinen on laittanut lukujen alkuun monenlaisia lainauksia eri tahoilta, joista pidin erityisesti seuraavasta: "Elämässä voi saavuttaa mitä tahansa, kunhan ei välitä siitä, kuka saa kehut." (Harry S. Truman.)

Yhteenveto: Erinomainen kirja johtajuudesta, nöyryydestä ja viisaudesta työelämässä.

Kosmoskynästä kompuutteriin - Poliisin tietojenkäsittelyä 50 vuotta

Seppo Aunola on kirjoittanut mainion teoksen poliisin työstä reilun 50 vuoden aikana: Kosmoskynästä kompuutteriin - Poliisin tietojenkäsittelyä 50 vuotta (Poliisihallitus, 2011). Vaikka kirjassa viitataankin tietokoneeseen, kirja ei niinkään puhu tietotekniikasta vaan poliisin normaalista toimistotyöstä, johon kuuluu sekä hallinnollisia rutiineja että rikosten ratkaisemiseen liittyvää tiedon organisointia ja etsintää.

Nimestään huolimatta kirja puhuu pidemmästä aikajaksosta poliisin toiminnassa, mutta painopiste on 1950-luvulta tähän päivään.

Kirja kertoo kuinka 1950-luvulla käytettiin manuaalikortistoja rikosten selvittämisessä, ja aika nerokkaita systeemejä käytössä olikin. Poliisisanomissa julkaistiin etsintäkuulutuksia, eikä tämäkään järjestelmä vailla hienouksia ollut.

Kunakin aikana käytettiin aikansa tekniikkaa. Joskus jäätiin kehityksessä jälkeen, joskus oltiin eturintamassa - kaikkine siihen kuuluvine ongelmineen kuten ohjelmointivirheineen ja laitteistojen toimintakatkoineen.

Kirjaa on kehuttu elämänmakuiseksi, ja sitä se kyllä onkin, käytännön kokemus välittyy kirjasta vahvana lukijalle.

Kirja kertoo poliisin tutkintamenetelmien kehittymisestä, ja ottaa kantaa myös "Isoveli valvoo" -tyyppisiin ajatuksiin. Mukana on myös paljon kuvauksia todellisista rikostapauksista, ja näiden avulla selviää käytännöllisesti mitä rikoksiin ja onnettomuuksiin liittyvä tietojen käsittelyä oikeastaan onkaan.

Aunola kertoo muun muassa sormenjälkitietojen käsittelystä, veritutkimuksesta, tietotekniikkarikosten tutkinnasta ja puhelinkuuntelusta. Kiinnostava kuvaus poliisin työstä tietojenkäsittelyn näkökulmasta.

Luontovuosi - 365 havaintoa Suomen luonnosta

Juha Laaksosen kirja Luontovuosi - 365 havaintoa Suomen luonnosta (Gummerus, 2010; ISBN 978-951-20-8466-1) on aiemmin ilmestynyt nimellä Käsiä pesevä kärpänen - 365 havaintoa luonnosta (2007).

Kirja on vähän sillisalaattia, mutta mukavaa sellaista, vuodenaikojen mukaan järjestettyjä pikku tarinoita luonnosta. Tarinoissa pohditaan kaikenlaista, vaikkapa sitä tietääkö majava mihin suuntaan on puuta kaatamassa. Kyllä Laaksonen luontonsa tuntee.

Ei hassumpi pikku kirja! Vähän pikaruokaa, mutta maistuvaista.

Matka Suomeen

Pekka Luukkola tarjoaa hienostuneen näkökulman suomalaiseen maisemaan, niin luontoon kuin kaupunkiin, teoksessa Matka Suomeen (Otava, 2003; ISBN 9789511189251). Kirjasta on otettu painos toisensa jälkeen, nyt lienee jo kymmenes menossa. Kaksikielisyyden ansiosta (kaikki tekstit suomeksi ja englanniksi) teos levittää Suomi-kuvaa myös maailmalla.

Kustantajan sivulla kerrotaan teoksesta näin: "Pekka Luukkola kuvaa teknistä täydellisyyttä hipovalla tyylillään monipuolisesti koko Suomea ulkosaaristosta Lapin tuntureille, metsistä ja järviltä kulttuurimaisemiin ja kaupunkeihin. Kuvitusta täydentää asiantunteva teksti, joka kiehtovalla tavalla avaa laajoja näkymiä Suomen ainutlaatuisiin maisemiin."

Luukkolan kameratekniikka on todellakin verratonta, erityisesti maisemakuvissa jossa hän saa terävyysalueen riittämään kuva-alan edessä olevista varvuista kaukaisuudessa siintäviin kohteisiin.

Kovin spontaaneiksi ei kuvia voi sanoa, mutta sitäkin enemmän niissä on harkitun ja mietityn kokemusta, sellaista näkemystä joka syntyy vain ison ja raskaan kameran kanssa työskenneltäessä.

Kirjan tekstit ovat hyvin asiantuntevia, asiallisia, ehkä kuitenkin hiukan kuivan oloisia, sellaista asiaproosaa joka hoitaa asiansa mutta ei suuremmin tuota yllätyksiä tai suuria elämyksiä. Tässä kirjassa kuvat ovat pääosassa, varsinkin ne jotka täyttävät kokonaisen aukeaman, ja teksti lähinnä täydentää kuvien kertomaa.

Hieno kirja, sellainen jolla varmasti on kysyntää myös tulevaisuudessa: klassikko valokuvateosten joukossa. Erinomainen lahjakirja, varmasti - mutta myös kirja jonka voi hankkia ihan itselleen ajoittaista ihastelua varten.

Suomen kivet: koru-, jalo- ja rakennuskivet, kivet harrastuksena, kivet arkeen ja juhlaan

"Tämä on hirveän hieno kirja", sanoi seitsemänvuotias tyttäreni. Ja tosiaankin, tämä teos on mainio johdatus Suomen monipuoliseen kivilajistoon: Suomen kivet: koru-, jalo- ja rakennuskivet, kivet harrastuksena, kivet arkeen ja juhlaan (Edita, 2001; ISBN 951-37-3215-0). Tekijöinä ovat Marjatta Virkkunen, Seppo J. Partanen ja Markku Rask.

Kirjan takakannessa puhutaan selkeistä värikuvista ja kansantajuisista teksteistä, ja niitä kirjassa on. Koru- ja jalokivien lisäksi kerrotaan muu muassa maakuntakivistä (esim. Kainuussa vihreäkivi) ja rakennuskivistä. Niin, ja tietenkin kerrotaan myös lain suomista mahdollisuuksista kivien etsintään ja näytteenottoon.

Ja vaikka maakunnat ovat jo historiaa, kivet ovat jäljellä, ja pysyvät. Kivet ovat kiehtovia, kuten tyttäreni hyvin tietää, kivikokoelmaansa tutkiessaan.

Luontoelämysten Suomi, retkeilijän nähtävyydet

Jouni Laaksosen kirja Luontoelämysten Suomi, retkeilijän nähtävyydet (Otavamedia, 2011; ISBN 9789525597646) on omaperäinen kirja Suomen luonnosta. Onko tämä tietokirja, luonto-opas, valokuvateos vai mikä, siinä on pohdittavaa. Sanoisin että kirja on kaikkea tätä, mukavalla tavalla esitettynä.

Kirjassa on reilut 20 erilaista teemaa, ja sen sijaan että asia olisi pilkottu lyhyiksi katkelmiksi, tekstit muodostavat isompia kokonaisuuksia, joita valokuvat ja kartat havainnollistavat. Ja valokuvat ovat komeita, mutta eivät liian makeilevia kuitenkaan.

Paikoille pääsee annettujen koordinaattien perusteella, käyttämällä joko netin karttapalveluja tai GPS-laitteita, joten kohteiden omakohtainen kokeminen on tehty helpoksi.

Mitenkään täydellisen kattava kirjan kohteiden luettelo ei ole, esimerkiksi hiekkarantojen joukosta puuttuvat Oulujärven kohteet. Mutta riittävästi näitäkin kohteita kirjasta löytyy (13 erilaista).

Pohjois-Suomen suunta on kirjassa erityisen hyvin edustettuna, johtuen kirjoittajan omasta retkeilytaustasta, mikä on oikeastaan varsin mainiota, sillä kyllähän etelämpi Suomi on jo riittävän hyvin täytetty retkeilijöillä.

Toki myös Etelä-Suomea kirjassa käsitellään, vaikkapa Liesjärven kansallispuiston harjuselännettä. (Tähän liittyen on kylläkin huomautettava että Liesjärvi puuttui kirjan aakkosellisesta hakemistosta; Kyynäränharju sieltä kyllä löytyi.)

Siis: hieno luontokirja, retkeilijälle ja miksei myös penkki-sellaiselle.

Kaarti: tarina miehestä, joka poistuu rintamalta

Simo Pajusen romaani Kaarti: tarina miehestä, joka poistuu rintamalta (Vakka & kansi, 2011) oli yllätys, hyvällä tavalla. Luulin että tässä olisi pikemminkin dokumentaarinen kirja kyseessä, mutta tämä olikin hienovaraista kaunokirjallisuutta, jossa ei mennä asian syihin ja yksityiskohtaisiin selityksiin siitä, miksi sotilas päättää olla palaamatta lomalta rintamalle.

Tarina kertoo päätöksen seurauksista ja siitä mielenmaisemasta, mikä miestä leimaa paikoillessa. Ja yhtä ja toista paljastuu Suomesta ja suomalaisista, ehkä enemmän rivien välistä kuin suoraan sanottuna. Voiko antaa anteeksi - toiselle tai itselle?

Vähän kirjasta tuli mieleen Veijo Meren Sujut, mutta Pajusella on oma kertojan äänensä, omaperäinen, mikä toi uusia näkökulmia sodan aikaisiin tapahtumiin, niin sanotusti kotirintaman takaa, piilosta.

Mainio lukukokemus - meistä suomalaisista tämä kertoo.

Tähtien väri: valikoima amerikkalaista runoutta

Ihastuin Robert Frostin runoon "Koivut" ("Birches"), ja halusin löytää siitä suomennetun version. Ja silloin löysin Ville Repon toimittaman kirjan Tähtien väri: valikoima amerikkalaista runoutta (WSOY, 1992; ISBN 951018408X).

Kyseisen runon loppu menee englanniksi näin:

And climb black branches up a snow white trunk
Toward heaven, till the tree could bear no more,
But dipped its top and set me down again.
That would be good both going and coming back.
One could do worse than be a swinger of birches.

Ville Repo suomensi kyseiset rivit näin:

Tahtoisin nousta mustat oksat latvaan
valkoisen rungon, kohti taivasta,
kunnes puu taipuisi ja minut
laskisi maahan. Mennä, palata
tekisi hyvää. Aivan kelvollinen
olisi osa koivujen keinuttajan.

Kyllä tuo minulle sopii. Vaikka runo englanniksikin tuntui hienolta, tästä kokoelmasta löytyvä suomennus avasi runoon uusia syvyyksiä; tulkinta se tietysti on, mutta puhutteli minua.

Ja onhan tässä 230-sivuisessa kokoelmassa muitakin runoilijoita: Walt Whitman, Emily Dickinson, Vachel Lindsay, Ezra Pound, Marianne Moore, T. S. Eliot ja E. E. Cummings. Näistä - jo ennestään - tykkäsin Whitmanista ja Eliotista, Poundia taas olen aina vierastanut, ehkä jopa inhonnut, tiedä sitten mistä syystä. Ja Marianne Moore oli mukava uusi tuttavuus.

Kirjan lopussa on lyhyet (osin vähän pidemmätkin) kuvaukset näistä runoilijoista; mini-elämänkerroiksikin niitä voisi kutsua. Mitenkään siloitteleviksi elämänkertoja ei voi sanoa, esimerkiksi Frostin vaikeasta luonteesta sanotaan suoraan: ei mikään mukava ihminen. Mutta runoja hän osasi kirjoittaa.

Mainio kirja.

Niin, se unohtui vielä sanoa että joku oli kirjoitellut lyijykynällä merkintöjä tähän kirjastokirjaan, osin olin näkevinäni että siinä oli hahmoteltu uusia suomennuksia joidenkin runojen tiettyihin riveihin.

Esimerkkinä T. S. Eliotin runosta rivi "luut kuivalla matalalla ullakolla" oli kirjoitettu "kuivat matalat ullakot". No, kieltämättä tuo kirjan versio on vähän hankala lukea. Mielenkiintoista kommentaaria!

Linnut lumen valossa

Teos Linnut lumen valossa (Tammi, 2011; ISBN 9789513162078) on komea, siitä ei pääse mihinkään. Ja tekijät - Arto Juvonen, Tomi Muukkonen, Jari Peltomäki ja Markus Varesvuo - ovat osaavimpia luontovalokuvaajia Suomessa. Mutta mistä sitten johtui, että teos sai mielen matalaksi?

Teoksen esipuheessa kirjoittaa Veikko Neuvonen: "Samalla toivon, että tämän kirjan kuvia katseltaessa muistuisi mieleen ilmastonmuutos, joka pahimpien ennusteiden mukaan voisi merkittävästi lyhentää lumisia talvia [...] ja sammuttaa lumen luoman heijastimen."

Tässä on oikeastaan kiteytettynä kirjan koko ongelma: kirjan kuvia katsellessa ei todellakaan tule mieleen mitään sellaista kuin ilmastonmuutos tai luonnon suojeleminen. Lähinnä tulee ihmetelleeksi valokuvaajien taitavuutta ja sitä, miten kukin kuva on saatu otettua: millaisesta kojusta, millaisella syötillä tai ruokkimispaikalla, ja kuinka monta muuta valokuvaajaa on ollut samaan aikaan piirittämässä kohdetta.

Onhan se kieltämättä ikävää, jos ilmastonmuutos vähentää lumen määrää ja samalla tekee vaikeaksi ottaa tämän kaltaisia lumen valoa hyödyntäviä lintukuvia. Mutta olisiko tässä samalla unohtunut jokin perimmäinen asia, esimerkiksi se että luonto on arvo sinänsä?

Näiden kuvien perusteella saa käsityksen, että lintuvalokuvaus on teollisuutta samalla tavalla kuin vaikkapa Disneyn elokuvat tai Barbi-nuket oheistuotteineen. Killotettua kuvaa todellisuudesta, sellaista joka myy.

Toki kirjassa oli muutama sellainen kuva, jossa näkyi muutakin kuin värikylläisiä, viimeisen päälle kiillotettuja potretteja linnuista, mutta eivät ne tätä kirjaa pelastaneet.

Niin, ja sekin vielä on mainittava, että vaikka kirja on jaettu lukuihin, ei näihin lukuihin sisällytettyjen kuvien välillä ollut juurikaan eroja, samaa saturoitua ja pikselintarkkaa teollisuustuotantoa sivusta toiseen. Missä sanoma, missä syy tuoda näitä kuvia esille?

Luin samaan aikaan tämän kirjan kanssa teosta Metsänhoidollisia toimenpiteitä, joka on sanomaltaan ja sisällöltään ihan toista luokkaa - todellista luontovalokuvausta!

Miksi luontovalokuvaajat, joiden luulisi välittävän luonnosta, eivät osoita välittävänsä luonnosta?

Metsänhoidollisia toimenpiteitä

Ritva Kovalainen ja Sanni Seppo iskivät suomalaisuuden ytimeen, ajatukseen "Suomi elää metsästä", ja näyttivät mitä metsillemme on tosi asiassa tapahtunut viimeisen 50 vuoden aikana. Metsien tilaa kuvaavat valokuvat on julkaistu kirjassa Metsänhoidollisia toimenpiteitä (Hiilinielu tuotanto & Miellotar, 2009; ISBN 978-952-99113-4-9).

Tätä kirjaa lukiessa tuli mieleen, että miksi Suomessa julkaistaan niin vähän yhteiskuntakriittisiä valokuvakirjoja? Eipä sellaisia ainakaan tule monta mieleen. Toki niin sanotuissa luontovalokuvakirjoissa hehkutetaan "puhtaan suomalaisen luonnon puolessa", ainakin kirjan esipuheessa, mutta mitään todellista luonnon tilaan kantaa ottavaa viestiä ei näistä kirjoista yleensä löydy.

Esimerkiksi Linnut lumen valossa -teoksen esipuheessa kirjoittaa Veikko Neuvonen: "Samalla toivon, että tämän kirjan kuvia katseltaessa muistuisi mieleen ilmastonmuutos, joka pahimpien ennusteiden mukaan voisi merkittävästi lyhentää lumisia talvia [...] ja sammuttaa lumen luoman heijastimen."

Niin, onhan se ongelma jos lumen vähentyessä tai kadotessa ei enää voi ottaa yhtä hyviä lintuvalokuvia!

Teos Metsänhoidollisia toimenpiteitä sai vuonna 2009 Suomen Taideyhdistyksen kirjallisuuspalkinnon, perusteluna se että teos kertoo kriittisesti siitä, "mihin pelkkää taloudellista hyötyä tavoittelevat metsänhoidolliset toimenpiteet ovat johtaneet".

Teoksessa esitetään lukijalle kysymys "Miten metsä meitä koskettaa?", ja hahmotellaan seuraavanlaista todellisuutta: "Joskus käydään sienessä ja marjassa. Hurautetaan autolla metsänreunaan ja harmitellaan hankalasti kuljettavaa moton jälkeä kunnes löytyy sirpale metsän näköistä metsää. [...] [Eikä] enää synny edes mielikuvia siitä millaista olisi olla metsässä, syvällä, niin että se vavahduttaisi."

Kirja kertoo 1960-luvulla alkaneesta kehityksestä, jolloin metsäautotieverkko tihentyi dramaattisesti ja siirryttiin avohakkuiden aikakauteen: "Yhden sukupolven aikana tuhottiin kokonainen maailma, ja miten monta vuotta kestääkään, että se on entisellään?"

Kirjassa on ihmisten omakohtaisia kertomuksia siitä, miltä tuntuu kun tutut metsät hakataan aukioiksi, kun aarniometsä muuttuu puupelloksi.

Vastapuolella on luja usko tehometsätalouteen: "Auta meitä hyväksymään, että metsän hävitystä on kaikki sellainen toiminta, joka on ristiriidassa metsälain kanssa. Vahvista uskoamme metsäviranomaisiin ja heidän tulkintaansa kyseisestä laista. Salli meidän hyväksyä se, että metsän etu on metsäteollisuuden etu ja metsäteollisuuden etu on Suomen etu! [...] Äläkä saata meitä kiusaukseen jättää metsää avohakkaamatta, sillä tehotuotannolle kuuluvat metsämme, kokonaan ja iänkaikkisesti!"

Kirjoittajat tuovat nerokkaasti esiin sen kielenkäytön, joka Suomessa hallitsee kaikkea metsiin liittyvää keskustelua: "[J]okainen sana sisälsi koodin miten suhtautua metsään, koodin, joka määritteli puut hyödykkeeksi ja metsän piirteet joko huonoiksi tai hyviksi hyödyn kannalta. Voisiko tällaisen kielen lävitse enää nähdä metsää luontona?"

Ja sanoja riittää: vajaatuottoinen, kasvutappio, hakkuupoistuma, joutomaa, päätehakkuu, suojuspuumetsikkö...

Ja tätä käsitystä metsistä opetetaan myös kouluissa, ala-asteelta alkaen. Mistä voisinkin esittää kysymyksen: kumpi on tärkeämpi kansalaisen taito, relaskoopin käyttö vai lintujen rengastus?

Kirjoittajat viittaavat akatemiaprofessori Ilkka Hanskin näkemyksiin siitä, että nykyinen metsäteollisuuden levittämä käsitys "täsmäsuojelusta" on virheellinen: "[S]ellainen täsmäsuojelu, jossa rajataan mahdollisimman pienialaisia uhanalaisten lajien esiintymisiä, ei onnistu. Vielä vähemmän toimii sellainen täsmäsuojelu, jota käytännön toiminta edustaa, sillä siinä rajataan suojeltavaksi [...] mahdollisimman pienialaisia kohteita [...] [J]os näin rajatulla pienellä alueella ylipäätään esiintyy uhanalaisia lajeja, niiden pienillä populaatioilla on väistämättä suuri riski hävitä kokonaan."

Yhteenveto: Tässä on todellinen luontokirja, ei kiillotettua Disney-todellisuutta vaan puheenvuoro elävän, ihmisiä rikastuttavan luonnon puolesta.

Uinuva uhka

Jan Guillou tarjoilee räväkkää yhteiskuntakritiikkiä jännärissä Uinuva uhka (Like, 2008; suom. Salla Simukka; ISBN 9789520101688). Kirja kertoo ruotsalaisesta terroristijahdista, jossa ei välitetä demokratiasta, sananvapaudesta tai laillisuudesta. Ruotsin turvallisuuspoliisi osoittautuu pahimmaksi yhteiskunnan viholliseksi.

Kirjan päähenkilö on Ewa Tanguy, poliisi joka siirretään talousrikollisuuden parista turvallisuuspoliisin palvelukseen, koska hän on raudanluja kuulustelija, jota tarvitaan kun turvallisuuspoliisi ei kykene löytämään todisteita terrorismista epäiltyjen toiminnasta. Ja samaan aikaan turvallisuuspoliisin kimpussa häärii radiotoimittaja Erik Ponti, joka pyrkii paljastamaan lainvastaisuudet ja sananvapauden loukkaukset.

Kirja etenee turhankin rivakasti, kertoen yhteiskunnan tapahtumista ikään kuin lehtimiehen perspektiivistä, monta kertaa ohittaen tarinan päähenkilöiden tekemiset.

Guillou kykenee kirjassa osoittamaan, miten haavoittuva ruotsalainen yhteiskunta on sisältä käsin tapahtuvalle oikeusvaltion korruptiolle. Turvallisuuspoliisi vuottaa julkisuuteen omia toimiaan edullisessa valossa näyttäviä tietoja, mutta samaan aikaan epäiltyjä ja heidän asianajajiaan estetään kertomasta mitään julkisuuteen.

Guilloun käyttämä termi turvallisuuspoliisin tavasta kontrolloida julkisuutta - "ventilointi" - oli hauska. Kiinnostavia olivat ne koukerot joilla turvallisuuspoliisissa puolusteltiin omalta kannalta hyödyllisen tiedon vuotamista ja samalla kontrolloitiin organisaation kannalta vahingollisten tiedon levittämistä, muun muassa tietoa siitä että mitään todisteita terrorismista ei ollut.

Guillou on räväkkä kirjoittaja, paikoin turhankin räväkkä, mutta hyvin hän kuvaa sellaisen yhteiskunnallisen kehityksen, jossa valtion turvallisuuselimet yhteistyössä poliitikkojen kanssa manipuloivat julkisuudessa käytävää keskustelua omaksi hyväkseen - poliitikkojen uran edistämiseksi ja turvallisuuspoliisin resurssoinnin lisäämiseksi.

Niin, ja kaiken huipuksi Guillou maalaa kuvan siitä, miten nämä toimijat, poliitikot ja turvallisuuspoliisin johtajat, ovat itse asiassa yhteiskunnan pahimmat viholliset. Loppumetreillä kirja kyllä sortuu ylilyönteihin, mutta sallittakoon se Guilloulle.