Kokemuksia suomalaisilta keskitysleireiltä

Allan Asplundin kirjoittama Kokemuksia suomalaisilta keskitysleireiltä (Like, 2011; ISBN 978-952-01-0688-1) järisyttää käsitystä suomalaisten toiminnasta jatkosodassa. Alunperin teos ilmestyi Ruotsissa vuonna 1949, sillä Suomessa kustantajat eivät halunneet sitä julkaista.

Teoksen suomensi Asplundin pojanpoika Bubi Asplund, joka myös kirjoitti teoksen alkusanat. Asplund suomensi teoksen sellaisenaan, mukaan lukien kirjan "antifasistiset" poliittiset palopuheet. Tämä tekee teoksesta uskottavan oman aikansa ajankuvana.

Keskitysleireille passitettujen suomalaisten kärsimys oli suurta, melkein kuin "roolimallissa" eli natsi-Saksassa, vaikkakin vähemmän järjestelmällisiltä ja siksi jopa julmemmilta tuntuvat suomalaisten toimet.

Kirjan kertomista tapahtumista on vaiettu Suomessa, ainakin tähän asti. Näin kertoo Wikipedia: "Teoksen suomentaja Bubi Asplund sai kirjan isältään jo koulupoikana. Hän luki sen ja yritti keskustella aiheesta historianopettajansa kanssa, mutta keskustelua ei syntynyt."

Allan Asplund toivoi teoksen alkusanoissa vuonna 1949, että "aikanaan elinolosuhteista suomalaisilla keskitysleireillä julkaistaan täydellinen selvitys". Mutta näin ei ole vielä tapahtunut, muutamaa harvaa tutkimusta lukuunottamatta.

Ruotsinkielinen alkuteos Upplevelser i finska koncentrationsläger on tarkoitus julkaista uutena painoksena alkuvuodesta 2012.

Nälkä, sitä nähtiin, ja mikä tahansa kelpasi ruoaksi: "Keskitysleirissä oli pula niin suolasta kuin kaikesta muustakin. Ratkaisimme suolaongelman ottamalla haltuumme tynnyrin, joka oli puolillaan mätiä silakoita. Kalojen päällä oli kasapäin kuolleita kärpäsiä, jotka luultavasti olivat herkutelleet kaloilla. Söimme kalat, vaikka ne haisivat pahalle ja maistuivat vielä pahemmalle. Tynnyrin pohjalta löysimme kerroksen suolaa, joka tuli tarpeeseen."

Mutta nälkä vain paheni: "Nälän hillitsemiseksi söimme mitä vain löysimme: pilaantuneita hevosen luita, perunankuoria, kaatuneiden hevosten turvista ja kavioista leikattua lihaa, suolia ja muita jäännöksiä."

Keskitysleirin päällikkönä oli kapteeni Kartano, josta Asplund piirtää hirvittävän kuvan: "[Kartano] - jota tavallisesti kutsuttiin nimellä Tarzan - esiintyi erittäin raa'asti meitä kohtaan ja uhkasi meitä vähän väliä teloituksella. Yksi hänen suurista huveistaan oli komentaa meidät pihalle riviin, jossa saimme seistä tuntitolkulla asennossa. Palelimme kesävaatteissamme tolkuttomasti seistessämme rivissä tulipalopakkasessa."

Joskus nälkään saatiin tilapäistä apua: "Kellarissa lattian alla oli ammuttu kissa, joka oli maannut siellä koko talven. Se oli jäätynyt kivikovaksi, mutta laitoimme sen tulisijaan, jossa se paistui mureaksi. Karvat ja nahka irtosivat, kun kissa paistui hiilillä."

Ruoaksi kelpasivat kissat, koirat, sammakot, käärmeet, ihan mikä tahansa. Asplund esitti reseptin rottien pyydystämiseen: "Syvään tynnyriin laitettiin paljon vettä. Lattialta laitettiin lankku tynnyrin reunalle, ja sen yläpuolella yli hylly, jossa oli luita tai muuta syötävää syötiksi. Päästäkseen hyllylle rottien oli hypättävä, ja ne joutuivat usein veden varaan tynnyriin, jossa ne hukkuivat. [...] Kun pääsee yli pahimmasta vastenmielisyydestään, rotanliha ei maistu lainkaan hullummalta."

Yhteishenkeä pyrittiin kaikesta huolimatta pitämään yllä järjestämällä opintoiltoja: "Ne antoivat silloin voimia jaksaa, ja niistä oli hyötyä koko loppuelämälle."

Sodan jälkeen monet keskitysleireillä olleet nousivat korkeisiin tehtäviin Suomessa: "Nyt kun näen tovereitani - hyviä, uhrautuvaisia ystäviä keskitysleireiltä - arvostetuissa tehtävissä yhteiskunnassa, mietin, että eiköhän se kova mutta opettavainen koulu, jonka he olivat käyneet läpi, ole omalta osaltaan vahvistanut heidän luonnettaan ja siten tehnyt heistä päteviä suoriutumaan luottamustehtävistä yhteiskunnassamme."

Yhteenveto: Melkoinen kirja, jonka julkaiseminen suomeksi on huomattava tapahtuma. Mutta auttaako historiasta lukeminen välttämään tekemästä samoja virheitä uudelleen?