Harri Tapper ei ole minulle tuttu kirjailija, mutta tähän romaaniin tykästyin nopeasti, niin omaperäisellä tavalla Tapper kirjoittaa historiasta: Loimu ja lumi - romaani vuodesta 1812, jolloin Moskova paloi (Atena, 2012; ISBN 978-951-796-812-6)
Kirjan päähenkilöinä voi pitää Ranskan ja Venäjän keisareita, Napoleon I:stä ja Aleksanteri I:stä. Kummastakaan Tapper ei piirrä mitenkään imartelevaa kuvaa, voisipa sanoa että tässä pudotetaan patsaita jalustalta. Samalla Tapper tuntuu hallitsevan historian tapahtumat ylivertaisesti, sillä vaikka tarinankerronta on omaperäistä on siinä myös tuttuja juttuja historian oppitunneilta.
Voiko sodasta kirjoittaa huumorilla? No, Tapper siihen kyllä näköjään pystyy, mikä ei tietenkään tarkoita etteikö sodan tragedia kävisi romaanista ilmi. Pikemminkin on niin, että huumori tekee tragedian entistäkin pistävämmäksi.
Venäläisestä sielusta - jos näin voi sanoa - Tapper piirtää kuvaa, joka tuntuu todenmukaiselta vaikka ei imartelekaan. Esimerkiksi virkamiesten lahjonta tuntuu kuuluvan kulttuuriin - lääkärille mennessä saa vammoihin nokkosia balsamin sijaan, jos ei ole millä lahjoa.
Melkoinen tarina tämä on, historiaa kumartelematta mutta sitä ymmärtäen Tapper kertoo niin vallanpitäjien pähkähulluista oikuista kuin maaorjien tarpeesta turvautua huumoriin kestääkseen kohtaloaan.
Tekstit
and the uncynical nature of it
6 tuntia sitten
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti