Toinen jalka maassa ja muita esseitä

Markku Envall osaa sanomisen taidon, ja se näkyy näissä esseissä: Toinen jalka maassa ja muita esseitä (WSOY, 2012; ISBN 978-951-0-38835-8). Olen aiemmin lukenut Envallin kirjan Henkiinjäämisen suunnitelma ja muita esseitä kirjallisuudesta, joten sinänsä esseekokoelman ei olisi pitänyt yllättää, mutta kyllä se yllätti silti: hienoa pohdintaa.

Sanottakoon kuitenkin, että teksteihin oli pujahtanut jonkin verran harmittavia kirjoitusvirheitä, mikä oli sikäkin harmittavampaa kun Envall kirjoittaa mm. kirjailijan, kustannustoimittajan ja editorin rooleista.

Kirjan nimi toinen jalka maassa viittaa kävelemiseen, sekä tavalliseen tapaan kulkea lähiympäristössä että urheiluun, jossa täytyy sääntöjä tulkita. Olen itse kävelemisen suuri ystävä, ja pidin tästä pohdiskelusta, ja myös siitä että kävelevä ihminen on ihminen.

Erinomainen oli Antti Tuurin kirjoittamisen tapaa käsittelevä essee, jossa Envall pystyy kerimään auki Tuurin kirjoittamisen erikoislaatuisuuden, siis sen että Tuuri kirjoittaa romaaneihinsa paljon puhetta mutta puhe on kirjoitettu epäsuoraan kerrontaan, ja murretta kirjoissa ei ole muutamaa repliikkiä lukuunottamatta. On kummallista, että Tuurin tapa kertoa toimii niin hyvin kuin se toimii, se ikään kuin sotii kirjoittamisen sääntöjä vastaan.

Mutta aivan erityisen suuren vaikutuksen teki Envallin essee Saima Harmajan runosta "Nuori enkeli". Kuten Envall, olin aikoinaan täysin ohittanut tämän runon, mutta nyt ymmärrän sen erikoislaatuisen sanoman. Kopioin runon tämän kirja-arvion loppuun siltä varalta että halua siihen tutustua.

Harmajan runo kertoo enkelistä, joka näkee kärsimyksen maan päällä ja haluaa tehdä hyvää. Niinpä enkeli pelastaa sairaan lapsen, korjaa kylmän lieden, saattaa rakastavaiset takaisin yhteen. Mutta entä tulos? Maailma on entistä enemmän täynnä kärsimystä.

Envall löytää runosta sanoman, jonka mukaan elämään kuuluu niin kärsimys kuin onni, yleensä paljon enemmän kärsimystä kuin onnea. Liiallinen onni voi pilata ihmisen ja tehdä hänestä pahan, mutta toisaalta suuri määrä kärsimystä voi jalostaa ihmisestä hyvän. Ja voi käydä myös toisinpäin. Ehkä tässä voisi ajatella, että niin onni kuin kärsimys ovat elämää, ja ihmisen on otettava elämä elämänä, sitä se on.

Mutta runosta kyllä voi löytää paljon muitakin merkityksiä, niin moninaisille tulkinnoille se avaa ovia, kuten Envall ansiokkaasti osoittaa.

NUORI ENKELI

Lensi taivaasta syvyyteen
nuori enkeli alas.
Vastaluotuine siipineen
maata nähdä hän halas.

Vaan oli matka kauhea,
tyrmistytti se mieltä.
Yksin äänin maailma
haastoi tuskan kieltä.

Näki hän puhtaat ja hiljaiset:
kyynel leipänä noilla,
vaikk' oli kovat sydämet
vallan kukkuloilla.

Näki hän lapsia kutsutun
niinkuin teuraaksi vuona;
isäin, äitien hourailun
pienen vainajan luona.

Tuskaa hengitti sairaalat
yli maapallon pinnan.
Kera syyllisten kituivat
syyttömät rintarinnan.

Kipu liekkinä mielessään
nuori enkeli mietti,
miten Jumala päiviään
kultatuolissa vietti.

Ei voi silmänsä tavoittaa
taivaasta ihmisteille.
Jospa Hän kerran valtikkaa
lainaisi enkeleille!

***

Soittivat ehtoohartauteen
kellot taivaan mailla.
Mutta enkeli yksikseen
itki lohtua vailla.

Itki itsensä uuvuksiin
keskellä pilvilunta.
Liljavuoteelle nukkuin niin
nähden outoa unta:

Puhui Säätäjä Ikuinen
sädeaaltojen takaa:
"Tästä hetkestä alkaen
tahdon armoa jakaa.

Sinun tähtesi, laupias,
tahdon ihmistä säästää.
Joka kärsijän kohtaamas
saat nyt taakasta päästää."

Lehahti siivin autuain
jälleen enkeli alas.
Tuskan vangitut vapahtain
ihmismajoihin palas.

Liekit nosti hän sammuneet
kiviin särjetyn lieden,
kalliin pettäjän askeleet
luokse hyljätyn vieden.

Missä kulki hän hurmassaan,
kuivui itkijän poski.
Heräs vainajat unestaan,
kun hän siivellä koski.

Työnsä valtavan tehtyään
vielä nähdä hän tahtoi,
miten nyt hänen jäljissään
taivas puhjeta mahtoi.

Luoden kasvonsa hohtavat
kivusta parantuneihin
näki hän: aukeni sairaalat
uusiin kärsimysteihin.

Kauhua! Sydämet kytketyt
toinen toistansa söivät.
Sähisi liesi särkynyt,
liekit kattoja löivät.

Lapsen, kuolosta palanneen,
kun näki kädessä teräs
pistävän äitiä sydämeen,
silloin enkeli heräs.

***

Iltavirsistä ihanin
vielä ilmassa eli.
Tähtikukkasin syttyvin
niityt hengähteli.

Maahan vartiopaikoilleen
lensi lempeä saatto,
valontuojina syvyyteen,
niinkuin määräsi Taatto.

Rauha mielessä huoaten,
hyvin nöyränä siipi,
luokse Jumalan istuimen
pieni enkeli hiipi.

Kaikkitietoa Korkeimman
laulaissa autuasten
painoi poskensa kostean
kultaporrasta vasten.