Varjomadonna

Heli Slungan runokokoelman takakannessa lukee ”väkevää lyriikkaa pohjoisesta”, ja väkevää on, ja kai tässä jotain pohjoistakin voi aistia: Varjomadonna (Minerva, 2009; ISBN 978-952-492-245-6). Kirjastossa oli runokokoelman asiasanaksi laitettu naiskirjallisuus, ja vahva naisnäkökulma näissä runoissa on, ehkä sitä voi pitää myös kokoelman teemana, minkä myös kirjan nimestä voi aistia.

Tummia sävyjä, niitä on paljon, ja usein luonnon ja ympäristön kuvasto ikään kuin vyöryy runossa ihmisen iholle, niin että ympäristö ja ihminen sulautuvat, peilautuvat, elävät toisissaan.

Otetaan esimerkki, vähän epätyypillinen kyllä, tummasti virittyneestä luontokuvauksesta:

Musta joulukuu.
 
Vain vastaanottimet
hiljaisissa huoneissa
kohisevat lumisadetta.

Tämä runo oli ikään kuin yksinään tässä kokoelmassa, joten lienee syytä ottaa myös katkelma toisesta runosta, sellaista tematiikkaa joka kuvastaa paremmin kokoelman keskeisiä teemoja:

Mutta minä olen aallokko
sihisevää sähköä, lihansyöjäkasveja,
vieraita elämänmuotoja,
 
minä olen vesi
joka nousee yötä pitkin silmiisi.

Tämä kokoelma teki vaikutuksen, melkoista runoutta, taitoa nähdä yksinkertaisessa ja yksityisessä se mikä jokaisessa ihmisessä elää, ”otsalla kärsimyskukka”; otan vielä yhden lainauksen:

Minähän olen
köyhä ja yksinkertainen nainen
heikko, säröilevä astia
taskussa pelkkä
parsinneula
 
jolla silmät
ommellaan umpeen

Sanoisinpa, että tässä runon pinta ja runon syvyys ovat mielenkiintoisella tavalla kontrastissa.