Helena Ruuska on kirjoittanut elämäkerran, joka maistui elämältä: Marja-Liisa Vartio - kuin linnun kirkaisu (WSOY, 2012; ISBN 978-951-0-38752-8). Kirja on ilmeisen suosittu, sillä tätä kirjoittaessa siitä oli 233 varausta kirjastojen Helmet-järjestelmässä, kirjoja lainattavissa 42.
Tartuin kirjaan vasta viime hetkellä, kun kirjastosta tuli ilmoitus eräpäivästä eikä kirjalainaa voinut uusia jonossa olevien varausten takia. Ajattelin että luen kirjasta muutaman sivun ja palautan sen, mutta kävikin niin että luin läpi koko kirjan sunnuntain aikana.
En ole lukenut Marja-Liisa Vartion tuotannosta muuta kuin joitakin runoja, joten ennakko-odotukset puuttuivat lähes kokonaan. Tiesin kyllä sen, että Vartio oli Paavo Haavikon vaimo ja kuoli varsin nuorena, mutta siinä suunnilleen kaikki.
Erityisen paljon pidin kirjan alkupuolesta, noin puoleenväliin saakka, missä puhuttiin Vartion lapsuudesta ja nuoruudesta ennen runoilijan ja kirjailijan uraa. Sanottakoon tässä yhteydessä se, että Ruuskan tapa kirjoittaa elämänkertaa oli erityisesti näiltä osin itseäni miellyttävä.
Toisin kuin joidenkin elämänkertureiden tapauksessa, Ruuska ei tuonut itseään esiin tekstissä vaan kuvasi ja totesi asioita kuin kirjoittaisi itsensä kokonaan unohtaen, toki laajaan lähdeaineistoon ja haastatteluihin perustuen.
Ehkä tässä voisi verrata Ruuskan tekstiä Panu Rajalan tapaan kirjoittaa Aila Meriluodon elämäkerta. Rajala toi itseään melko lailla esiin ja voisi jopa todeta, että Meriluodon vahva persoona tuli Rajalan kirjasta esiin pikemminkin Rajalasta huolimatta kuin Rajalan ansiosta.
Ruuska taas tuntuu kuin luonnostaan hengittävän Vartion elämää, niin että elämäkerran kirjoittaja ja Vartio tuntuvat sulautuvan yhteen, elävän elämää ilman että elämäkerran kirjoittajan tarvitsee alleviivata omaa olemassaoloaan.
Kirjan loppuosa jäi itselleni vieraammaksi, johtuen erityisesti siitä, että en ole Vartion tuotantoa juuri lukenut. Lienee syytä asiaan palata. Olen varma, että monessa lukijassa syntyy halu lukea Vartiota, ehkä erityisesti hänen romaanejaan.
Elämäkerrassa oli jonkin verran toistoa, tarina ikään kuin hyppi eteenpäin ja taaksepäin eri teemojen mukaan. Lukija sai aika ajoin olla skarppina.
Toisaalta kertomistapa tuntui sellaiselta, joka kuvastaa kohdettaan, ainakin romaaneista poimittujen lainausten perusteella. Ehkä tässä on kyse siitä että elämänkerran kirjoittaja on niin hyvin perehtynyt Vartion tuotantoon että kirjoitustapa ja kirjan rakenne on joltakin osin alkanut muistuttaa kohdettaan.
Tekstit
and the uncynical nature of it
5 tuntia sitten
6 kommenttia:
Minäkään en voinut olla vertaamatta Helena Ruuskan ja Panu Rajalan tyyliä elämänkerturina tätä Vartio-kirjaa lukiessani. Hyvin luonnehdit heidän välistään eroa :).
@Maria: Tuon Rajalan kirjan kannalta hieroo suolaa haavoihin vielä sekin, että Meriluodon kirja "Lauri Viita, legenda jo eläessään" on kerrassaan loistava, ja vaikka tässä elämänkerrassa kerrotaan yhtä lailla Viidasta kuin Meriluodosta, on se kaikkea muuta kuin kirjoittajaa esille tuova, oikeastaan täysin päinvastoin, ja se miten Meriluoto pitää itseään taustalla alleviivaa Viidan tragediaa.
Tämä kuulostaa ehdottomasti lukemisen arvoiselta elämäkerralta! Vartio on yksi lempikirjailijoistani, tosin runotuotantoon en ole tutustunut.
@Nanna: Kieltämättä Vartion romaanituotanto alkoi kiinnostaa kun luin elämäkerran, en vain tiedä mistä aloittaa, elämäkerran loppupuoli jossa kerrottiin Vartion tuotannosta kun oli kirjoitettu enemmänkin sellaiselle joka on asiaan jo melko hyvin perehtynyt.
Sinuna aloittaisin kirjasta "Kaikki naiset näkevät unia". Se on mielestäni tyyliltään Vartion kypsynein teos, mutta siinä on havaittavissa kaikki ne elementit, jotka löytää myös muista kirjoista.
@Anonyymi, kiitos vinkistä, täytyy pistää tuo romaani varaukseen kirjastosta jossain sopivassa välissä.
Lähetä kommentti