Informaatio, tieto ja yhteiskunta - filosofinen käsiteanalyysi

Ilkka Niiniluoto kirjoitti jo 1989 kirjan niistä sekaannuksista, joita liittyy informaation ja tiedon käsitteisiin. Teos on erinomaisen kiinnostava vielä tänäänkin, kun tiedosta, tietoyhteiskunnasta ja sen sellaisesta puhutaan harva se päivä: Informaatio, tieto ja yhteiskunta - filosofinen käsiteanalyysi (Hallinnon kehittämiskeskus, Edita, 1996; 5. täydennetty painos; ISBN 951-37-1997-9).

Niiniluodon kirja on mukavan yleistajuinen, vaikka ei haittaakaan vaikka olisi jossain vaiheessa lueskellut filosofian historiaa tai Shannonin informaatioteoriaa. Mutta kaikki olennainen asiaan liittyvä löytyy näiden kansien välistä mukavan selkeällä ja mutkattomalla tavalla esitettynä. Rivien välistä voi toki halutessaan löytää tieteenfilosofisia kannanottoja ja tulkintoja.

En tarkkaan muista, millaista keskustelua tiedosta käytiin 1980-luvun lopussa, mutta silloin oli jo esillä termi tietoyhteiskunta, josta vähän myöhemmin tuli isojenkin kehittämishankkeiden iskulause.

Ongelmana oli se, ettei kukaan oikein tuntunut ymmärtävän, mitä tieto, informaatio, data ja sen tapaiset termit tarkoittavat. Tai oikeammin: miten monia merkityksiä näillä termeillä on, varsinkin suomen kielessä joka on onnistunut erityisen hyvin tuottamaan terminologisia sekaannuksia. (Esimerkiksi sopivat englannin kielen sanat data, information, knowledge ja message.)

Ja entä mitä tarkoittaa termi ”tietotyöläinen” – onko kyse tietotekniikasta vai jonkin asian syvällisestä ymmärtämisestä?

Näin Niiniluoto: ”Ongelmallista on tällöin se, että uuden informaatioteorian teknisenä terminä sanalla ’informaatio’ ei ole mitään tekemistä totuuden kanssa. Vielä sotkuisemmaksi tilanne tulee siksi, että tieto-sanaa on ryhdytty käyttämään myös sellaisissa yhteyksissä, joissa totuuden ja perusteltavuuden vaatimusta ei tarvitse tai edes voi soveltaa. Esimerkkinä tästä ovat sanat ’tietokone’ ja ’tietojenkäsittely’.”

No, nyttemmin tietojenkäsittelystä on päästy IT:hen, informaatioteknologiaan, mutta terminologinen sekaannus ei ole tästä tainnut hellittää.

Niiniluoto toi esille mainion havainnon: ”Popperin tieteenfilosofian perusoivalluksena onkin ollut se, että totuus ja informaatiosisältö ovat vastakkaisiin suuntiin vetäviä tieteen tavoitteita. Totuuden vaatimus olisi helppoa toteuttaa triviaalisti ehdottamalla loogisesti heikkoja, epäinformatiivisia ja todennäköisiä teorioita. Rohkeus informatiivisten hypoteesien esittämisessä merkitsee epätodennäköisyyttä, riskiä totuuden suhteen.”

Niinpä tieteen päämärän voi määritellä näin: informatiivinen totuus.

Kirjan loppupuolella Niiniluoto esittää taulukon tiedon tulevaisuuden eri mahdollisuuksista, missä vaihtoehdot ovat ”lintukoto”, ”fundamentalistinen yhteiskunta” ”valistuksen yhteiskunta”, ”tietotaito-yhteiskunta” ja ”kulutusyhteiskunta”. Kulutusyhteiskunnan skenaario näyttää dominoivan näinä päivinä: mainonta jyrää, kulutus on keskiössä ja menestymistä toitotetaan itseisarvona.