Viides nainen

Henning Mankellin dekkarissa Viides nainen joutuu Kurt Wallander selvittelemään raakoja murhia ja kuolemantapauksia, ja johtolangat tuntuvat vievän tyhjän päälle. Luin kirjan ruotsinkielisenä versiona: Den femte kvinnan (Ordfront, 2002; ISBN 91-7324-909-2).

Mankell pohtii kirjassa kostoa ja sen oikeutusta, ja samalla niitä muutoksia joita ruotsalaisessa yhteiskunnassa on tapahtunut. Eräs teoksen teemoja on se, missä määrin yhteiskunnalliset olosuhteet ovat loppujen lopuksi ne, jotka selittävät rikokset ja niiden syyt.

Yhteiskunnan ilmapiiri on koventunut, ja poliisiin kohdistuu yhä enemmän arvostelua. Jotkut aktivistit ovat perustamassa vapaaehtoisvoimin toimivia korttelipoliiseja, mistä ei seuraa kuin harmia, varsinkin kun poliisi on jo entisestään ylityöllistetty.

Entä mistä kaikki sitten johtuu? Näin Mankell: ”När jag växte upp var Sverige fortfarande ett land där man stoppade sina strumpor. Jag lärde mig till och med i skolan hur man gjorde. Sen plötslig en dag var det slut. Trasiga strumpor slängde man. Ingen lagade sina trasiga raggsockar längre. Hela samhället förvandlades.”

Niinpä: sukkien parsiminen loppui, ja samalla muuttui yhteiskunta, eikä enää välitetty siitä mitä muille ihmisille oli lupa tehdä ja mitä ei.

Ja löytyy kirjasta muutakin pohdittavaa, esimerkiksi siitä että hyvä tahto ei yksinään riitä tekemään hyvää: ”[…] en god vilja som inte är klädd i förnuft leder till större katastrofer än dom handlingar som bygger på illvilja eller dumhet.”

Kirjassa oli paikka paikoin tyhjäkäyntiä, ja tuntuu että Mankell harhautuu syrjäpoluille, mutta hyvin hän kirjoittaa, ja Wallander on poliisihahmona sopivan inhimillinen ja ristiriitainen, arjen paineessa lukijalle tuttu, niin että tätä kirjaa kyllä lukee mielellään.