Thomas Bernhard: Kellari - vetäytyminen

Thomas Bernhardin elämäkerran toinen osa on Kellari - vetäytyminen (Lurra Editions, 2011; suom. Olli Sarrivaara; ISBN 978-952-5850-19-2). Tässä kirjassa Bernhard saa aikaan elämänmuutoksen, lopettaa opiskelun lyseossa ja menee oppisopimuksella töihin elintarvikeliikkeeseen. Itsemurha-ajatukset saavat väistyä, kun Bernhard pääsee hyödylliseen työhön oikeiden ihmisten pariin.

Eikä Bernhard tälläkään kertaa säästele itävaltalaisia tai Salzburgin kaupungin asukkaita. Bernhardista on käytetty nimitystä Nestbeschmutzer, oman pesän likaaja, enkä muista missään lukeneeni yhtä täydellistä oman kansakunnan ripitystä kuin Bernhardilla.

Elämänkerran ensimmäisessä osassa Bernhard kuvaili itävaltalaista koulujärjestelmää, joka oli ensin natsien ja sitten katolilaisuuden tiukassa kontrollissa eikä sallinut minkäänlaista omaa ajattelua. Tällä kertaa Bernhard kertoo elämästä Salzburgin reunalla sijaitsevassa Scherzhauserfeldin lähiössä 1940-luvulla.

Scherzhauserfeld on alkoholismin, työttömyyden ja rikollisuuden riivaama "esihelvetti", likatahra: "[S]iellä asuivat spitaaliset, niin koko kaupunki ajatteli, ja Scherzhauserfeldistä puhuminen ei tarkoittanut mitään muuta kuin rikollisista puhumista, tarkemmin sanottuna kuritushuonevangeista ja juopoista tai itse asiassa juopoista kuritushuonevangeista puhumista. Koko kaupunki kiersi Scherzhauserfeldin kaukaa, ja jos joku taas tuli Scherzhauserfeldistä ja halusi jotakin, merkitsi se hänelle kuolemantuomiota."

Mutta Bernhard koki vapautuvansa tässä ympäristössä, sillä hänelle koti ja ennen kaikkea lyseo olivat helvetti, johon verrattuna esihelvetti tuntui vapauttavalta. Täällä Bernhard oppi tulemaan toimeen ihmisten kanssa, oppi viljelemään huumoria ja ennen kaikea oppi elämästä sellaista mikä rakensi hänet takaisin ihmiseksi ja korjasi paljon siitä pahasta minkä koulu oli hänelle tehnyt.

Päätös jonka Bernhard teki, lyseon lopettaminen oli hänelle ainoa mahdollinen: "Tuollaisella hengenpelastavalla hetkellä meidän on yksinkertaisesti oltava kaikkea vastaan tai lakattava tyystin olemasta, ja minulla oli ollut voimia olla kaikkea vastaan, ja kaikkea vastaan oli mennyt Gaswerkgassella sijaitsevaan työvoimatoimistoon. [...] Lyseolaisena olisin musertunut ja saanut surmani, kauppiaanopissa kellarissa Scherzhauserfeldissä Karl Podlahan valvonnan ja järjestyksen alaisena minä säilyin hengissä. Kellarista muodostui näin ollen pelastukseni, esihelvetistä (tai helvetistä) ainoa pakopaikkani."

Bernhard koki vapautta Scherzhauserfeldin esihelvetissä: "Täällä ei ollut matematiikanopettajaa, ei latinanopettajaa eikä kreikanopettajaa, täällä ei ollut despoottista johtajaa, jonka jo pelkkä näkeminen oli saanut henkeni salpautumaan, täällä ei ollut ainuttakaan tappavaa instituutiota. Täällä ei tarvinnut hengenpitimiseen jatkuvasti olla varuillaan, nöyristellä, teeskennellä eikä valehdella."

Bernhardin elämänkerran toinen osa on jaaritteleva, vaikealukuinen (koko kirja on yksi ainoa yhteen ladottu tekstikappale, ja lauseet ovat pitkiä ja polveilevia), kaikkea kohtaan kriittiinen ja tavattoman pessimistinen.

Mutta kummallista kyllä, jotenkin tästä kirjasta tulee puhdistava olo, se sai hengen avartumaan. Ehkä syynä on Bernhardin tavaton rehellisyys itseä ja muita ihmisiä kohtaan, sen kaltainen tekstin todistusvoima jota harvoin missään tapaa. Bernhard on tosissaan, ja samalla hän puhuu ihmisyydestä paljaana, sellaisenaan, suoraan lukijalle ilman välikäsiä.