Arvioin hiljattain Risto Ahosen ja Sirke Lohtaja-Ahosen myyttejä kumoavan kirjan: Palaute kuuluu kaikille (Infor, 2011). Samaan teemaan liittyy Satu Berlinin väitöskirja Innostava, lannistava, helpottava palaute - alaisten kokemuksia ja näkemyksiä esimiehen ja alaisen välisestä palautevuorovaikutuksesta (Vaasan yliopisto, 2008; ISBN 978-952-476-245-8).
Berlinin väitöskirja on kiinnostava ja hyvin rakennettu, mutta toisaalta se tuo myös esille se miten erinomaisella tavalla kirjassa Palaute kuuluu kaikille kyseenalaistetaan aiempaa ymmärrystä palautteen antamisesta. Kannustava ja rakentava palaute sekä negatiivinen ja positiivinen palaute ovat käsitteitä, joiden merkitystä ei yleensä ymmärretä, ja usein nämä menevät sekaisin.
Kirjassa Palaute kuuluu kaikille todetaan selkeästi, ettei ole positiivista tai negatiivista palautetta, on vain palautetta, piste. Ja tämä saa ymmärtämään palautteen uudella, tuoreella, rakentavalla tavalla.
Mutta joka tapauksessa Berlinin väitöskirja on kiinnostava, sillä se esittelee palautetta koskevan aiemman tutkimuksen selkeällä tavalla, mukaan lukien moninaiset koejärjestelyt joiden avulla palautteen antamista on tutkittu. Monet näistä järjestelyistä olivat kierolla tavalla kiehtovia.
Jotenkin tuntuu siltä, että kaksi erilaista näkökulmaa palautteeseen eivät aina kohtaa: palaute osana laatutyötä ja palaute osana ihmisten vuorovaikutusta. Kummatkin ovat tärkeitä näkökulmia, mutta olisiko niin, että laatutyössä joskus unohtuu ihminen ihmisenä, ja vuorovaikutuksen tutkimuksessa taas se miksi organisaatio on olemassa, mikä on sen perimmäinen tehtävä.
Tekstit
call it madness
17 tuntia sitten
2 kommenttia:
Tässä linkki ko. väikkäriin.
Tutkimusmenetelmistä puheenollen etsiskelin, mistä väite positiivisen ja negatiivisen palautteen optimaalisesta suhteesta tulee. Siitä on Wikipediassa sivu, jossa viitataan Losadan tutkimuksiin, joissa päästää jopa kaaosteorian äärelle!
@Jarno: Kiitos linkistä, unohdin että nämähän nykyisin löytyvät netistä melkein kaikki. Ja painetun joskus löytää kirjaston kautta kuten tässä tapauksessa.
Tuo artikkelilinkki oli mainio. Jotenkin tuntuu lohdulliselta, että ihmisen kukoistaminen voidaan määritellä näin selkeällä tavalla: "Human flourishing is optimal functioning characterized by four key components: (a) goodness, indexed by happiness, satisfaction, and superior functioning; (b) generativity, indexed by broadened thought–action repertoires and behavioral flexibility; (c) growth, indexed by gains in enduring personal and social resources; and (d) resilience, indexed by survival and growth in the aftermath of adversity."
No, tarkemmin ajatellen, tuossa voi olla jopa järkeä. Tosin olen itse taipuvainen ajattelemaan, että mitä enemmän ihmisiä yrittää ymmärtää, sitä vähemmän ihmisiä ymmärtää.
Lähetä kommentti