Kuinka SE tehdään esiintyjänä

Henkka Hyppönen on kirjoittanut oppaan niille joiden täytyy pitää esityksiä: Kuinka SE tehdään esiintyjänä (Talentum, 2005; ISBN 9521408677). Olen varmaankin jäänyt jostain paitsi, sillä minulle ei ollut aavistustakaan ennen kirjan avaamista siitä, kuka Henkka Hyppönen on. Mutta kirjan aihe kiinnosti.

Hyppösellä on perusasiat hallussa, esimerkiksi tämä lähtökohta esiintymiseen: "Esiintymistaitojen parantaminen alkaa kahdesta oivalluksesta. Siitä, että esityksen pitää palvella yleisöä, ja siitä, että esiintyjän on tehtävä esityksensä itse."

Oikein nasevaa. Kuten myös tämä tiivistys: "Esiintymistä heikentävästä jännityksestä pääsee eroon siedätyshoidolla. Ihminen tottuu lähes mihin tahansa, niin myös esiintymiseen, jos sitä harjoitetaan säännöllisesti."

Tässä on tosin kyllä sanottava, että yleisesti ottaen tämä kyllä pitää paikkansa, mutta lienee kuitenkin sellaisia elämäntilanteita ja päänupin rakenteita, että edellä mainittu ei kuitenkaan toimi ja on jopa vaarallista. Mutta voin tämän kyllä allekirjoittaa: esiintyminen opettaa esiintymistä.

Ja tämän vielä nostaisin esiin: "Koska tunnelmaa rakennetaan pääasiassa omien tunteiden kautta, pitää esiintyjän pystyä ymmärtämään myös omia tunteitaan."

Mutta sitten kritiikkiä: kirja on melkoista sillisalaattia, poimintoja monesta lähteestä, eikä tästä synny selvää, iskevää ja kiinnostavaa kokonaisuutta. Ja lisäksi teksti on paikka paikoin aika minäkeskeistä, semmoista jossa lukija tuntee jäävänsä ulkopuoliseksi, ikään kuin teksti olisi kirjoitettu kirjoittajaa itseään varten.

Niin, vielä lopuksi: tuosta yllä mainitusta itse-keskeisyydestä johtuen kirja jäi kesken. Enkä vieläkään tiedä kuka Henkka Hyppönen oikein on.

Nalle Puh ja johtamisen taito

Roger E. Allenin kirja Nalle Puh ja johtamisen taito (WSOY, 1997) on lyhyt kirja johtamistaidon perusteista - "Hyvin Tärkeästä Aiheesta" - eikä siitä kovin paljon positiivista ole sanottavissa.

Kirja rakentuu ajatukselle, jonka mukaan johtajan työhön kuuluu seuraavat kuusi tehtävää: 1. Tavoitteiden asettaminen, 2. Organisointi, 3. Motivointi, 4. Kehittäminen, 5. Kommunikointi ja 6. Seuranta ja analyysi.

No, mukavan selkeä malli tuo on, ja kieltämättä Nalle Puh -tarinoita voi tulkita myös johtamisen näkökulmasta, mutta aika päälleliimattua se on.

Niin, ja melkoisen jaarittelevan kirjan Allen on saanut aikaan, vieläpä kun ottaa huomioon että teos on varsin lyhyt.

Metsäkuva elää

Onko tällä kirjalla tarkoitus muokata käsitystä tehometsätaloudesta myönteisempään suuntaan? Niin voisi ajatella, mutta toisenlaisetkin tulkinnat ovat mahdollisia. Mielenkiinnolla kyllä luin teosta Metsäkuva elää (Maahenki, 2010; Risto Hyvärinen, Heikki Lindroos ja Teuvo Manninen; ISBN 978-952-5870-08-4).

Kustantajan sivuilla tiivistetään kirjan idea seuraavasti: "Millaisia muutokset metsämaisemassa ovat? – Siihen on teoksessa haettu vastausta toisintokuvaamalla aiemmin valokuvattuja, tarkasti paikannettuja metsäkohteita. Kaksi valokuvaa samasta metsiköstä – uudistusvaiheessa ja nykypuustoisena – havainnollistavat yhdellä silmäyksellä muutoksen, joka metsäluonnossa vaatii vuosikymmeniä. Kuvaparin välityksellä mielikuva metsänkäsittelyn tuloksista talousmetsistämme vahvistuu – tai muuttuu."

Siis yksinkertainen idea: kaksi kuvaa samalta paikalta, useamman vuosikymmenen välein. Siitä kyllä näkee miten metsä kasvaa ja muuttuu, avohakkuusta, kaskesta tai taimikosta varsin näyttävän näköiseksi viljelymetsäksi.

Tätä kirjaa voi verrata varsin toisenlaiseen metsiä käsittelevään kirjaan, Petri Keto-Tokoin ja Timo Kuuluvaisen teokseen Suomalainen aarniometsä (Maahenki, 2010). Toisessa kirjassa puhutaan metsätaloudesta - "metsistä Suomen vauraus on lähtöisin" - toisessa luonnon monimuotoisuudesta ja aarniometsien kauneudesta. Mutta ehkä kauneus voi olla myös katsojan silmässä.

Kirjassa Metsäkuva elää on myös käytännön ohjeita metsävalokuvauksesta kiinnostuneille, alkaen yksityiskohtaisista kohdeselostuksista kirjan liiteosassa: "[K]artta ja GPS-koordinaatit paikantavat kuvatut metsiköt vaikkapa toistuviin toisintokuvauksiin."

Tämä kirja on varmasti kiinnostava metsänhoidosta kiinnostuneille ja metsänomistajille. Aukkohakkuita vastaan taisteleville aktivisteille teos puolestaan aiheuttanee jonkinasteista närästystä.

Ilman nimeä olisit valoa

Tomi Kontion runokokoelma Ilman nimeä olisit valoa (Teos, 2011) riemastutti. Sopii hyvin pimeän vuodenajan (ja miksei minkä tahansa vuodenajan) keskelle valoa antamaan. Runoissa oli pohtimaan innostavaa leikkisyyttä, syvää arvoitusta.

Moni runoista on aforismimaisen oivaltava, esimerkiksi sanojen eri merkityksistä ponnistava: "että kun kosken / se ei olisi kuin koskisin."

Tämäkin pysäytti: "Ole kaiku, ole kai, kuole." Ja tämä: "Muistot tekevät meistä sen, mitä emme ole."

Moni runo jäi kaivamaan mieltä (ja mieltä kaivamaan), tihkuen ihmetystä näetystä ja näkemättömäksi vielä jääneestä. Kuten esimerkiksi tämä kohta: "eivätkä ne sanat, joita sinusta kirjoitan / ole niitä sanoja, joita kirjoitan."

Nyt on kyllä otettava tämä kirja uudelleen käteen, nyt "on unohdettava omat silmät / peruutuspeilissä."

Syödään tähtiä!

Jos pitäisi mitata runouden hyvyyttä runoilijan katu-uskottavuudella, Nanao Sakaki olisi listan kärkituntumassa. Tämä käy ilmi Gary Snyderin kirjoittamasta esipuheesta Sakakin runokokoelmassa Syödään tähtiä! Valitut runot (Savukeidas, 2011; suom. Tero Tähtinen; ISBN 978-952-268-010-5).

Sakaki työskenteli toisessa maailmansodassa tutkamiehenä Kyushun länsirannikolla, mutta hänen anarkistinen lukemisharrastuksensa sattoi hänet vaikeuksiin. Kun Japani antautui, hänen ryhmänjohtajansa käski miestensä valmistautua joukkoitsemurhaan. Onneksi joku avasi radion, jossa keisari ilmoitti ettei sotilaiden ollut syytä riistää henkeä itseltään.

Sodan jälkeen Sakakista tuli vaelteleva oppinut ja kiertelevää elämää viettävä taiteilija, joka matkusti niin Japanissa kuin ympäri maailmaa. Esipuheessa todetaan: "Hänen runojaan ei ole kirjoitettu kädellä tai päällä vaan jaloilla. Nämä runot on istuttu ja kävelty eläviksi ja jätetty tähän maailmaan merkiksi elämästä, jota ei ole eletty pelkän ymmärryksen tai kulttuurin vaan elämän itsensä vuoksi."

Tässä näyte Sakakilta, runo nimeltä "Miksi kirjoitat runoja?"

Koska vatsani on tyhjä, 
koska kurkkuani kutittaa,
koska napani nauraa,
koska sydämeni on roihuavaa rakkautta.

Hatunnosto kokoelman suomentamisesta ja julkaisemisesta! Tai voisiko pikemminkin sanoa, että hienoa jalkatyötä...

Kiitos, Jeeves

Kirja Kiitos, Jeeves (Teos, 2009; suom. Kaisa Sivenius; ISBN 978-951-851-252-6) sisältää kaksi P.G. Wodehousen romaania ja yhden novellin, joissa seikkailevat Bertie Wooster ja palvelijansa Jeeves. Ja kuten Jeeves-tarinoissa aina, kommellus seuraa toistaan.

Alkuperäiset romaanit Right ho, Jeeves ja Thank you, Jeeves ilmestyivät kirjoina vuonna 1934 ja novelli Jeeves makes an omelette vuonna 1959. Tähän nähden on ihmeellistä, miten hyvin tarinat elävät nykyajassa.

Osin syynä lienee se, että suomentaja on istuttanut kirjojen kielen hyvin nykysuomeen. Toisaalta Wodehouse on ollut aikansa tasalla ja jopa edellä, viittaahan hän kirjan romaaneissa muun muassa "tiedemiehiin jotka suunnittelevat atomin halkaisemista". Niin, ja aika nykyaikaiselta tuntui myös maininta siitä miten moottoriveneen perässä vedetyllä lainelaudalla hurjastellaan, siis vuonna 1934.

Wodehouse osaa vetää tarinaansa ihan kummallisiin mutkiin niin että jokainen tarinan käänne tuntuu luontevalta, mutta samalla lukijaa huvittaa niin että tosiaan saa pidätellä ettei purskahtaisi ääneen nauramaan.

Varsinkin kirjan toinen tarina, Kiitos, Jeeves, on ilotulitusta parhaimmillaan. Ihan aluksi Jeeves irtisanoutuu Woosterin palveluksesta, koska ei kestä tämän banjonsoittoa, ja siitäkös seuraa kommellusten kavalkadi vailla vertaa.

Melkoisen osan tarinasta Wooster joutuu viettämään naama mustana, sillä hän joutuu naamioitumaan jazzyhtyeen jäseneksi päästäkseen pakoon veneestä jonne hänet kidnappasi mies joka oli päättänyt että Wooster menee hänen tyttärensä kanssa naimisiin. Ja tämä on vain sivujuoni varsinaisessa tarinassa!

Hyväsydäminen mutta jatkuvia katastrofeja ympärilleen tuottava Wooster ei selviäisi hankaluuksista ilman Jeevesin nerokkaita neuvoja. Uskomattoman parivaljakon on Wodehouse hahmoissaan saanut aikaan.

Kantasolu

Robin Cook on niitä kirjailijoita, jotka saavat teoksiaan jollain tavalla myydyksi, mutta joiden kirjojen lukeminen on takkuista, johtuen siitä että ne on niin huonosti kirjoittettu. Saman tyyppinen kirjailija on Dan Brown, joka osaa teoksensa myynnin julkisuudessa mutta jonka kirjoittamiskykyä on pakko epäillä.

Cookin tarjoamasta sopasta on mainio esimerkki romaani Kantasolu (Gummerus, 2011; suom. Jorma-Veikko Sappinen; ISBN 978-951-20-8457-9). Teosta voi pitää biotekniikan pariin sijoitettuna jännärinä.

Romaaniin Kantasolu on sekoitettu uskomaton määrä kaikenlaista teemaa: japanilaisia ganstereita, amerikkalaisia mafiosoja, kuolemansyyntutkintaa, lapsen kidnappausta, kantasolutekniikalla spekulointia, bisnesmaailman kiemuroita ja niin edelleen. Ja niin edelleen.

Henkilöhahmot ovat niin ohuita ja pahvisia että niitä voisi sanoa kuultopaperista tehdyiksi. Cook kasaa tietokirjoista ottamiaan detaljeja henkilöhahmojen suihin, ja dialogista tulee sitä myötä niin vähän uskottavaa että lukijalla pinna kiristyy. Ja kun hahmot eivät kiinnosta, kun tarinaan sotketaan lisää ja lisää aineksia, soppa on valmis, mutta semmoinen soppa ettei se nautintoa lupaa.

Kirja jäi kesken. Noin neljäsosan jaksoin sitä kahlata ja siitäkin suurin osa oli yhtä turhan kanssa.

Toisinajattelua strategisesta johtamisesta

Saku Mantere, Kimmo Suominen ja Eero Vaara ovat toimittaneet pirteän kirjan: Toisinajattelua strategisesta johtamisesta (WSOYpro, 2011; 978-951-0-37817-5). Ja mainittakoon myös hauska kuvitus, tekijänä Krista Partti. Lyhyydestään huolimatta teosta voi pitää painavana puheenvuorona, joka terveellä tavalla kyseenalaistaa strategiatyön tarpeellisuuden.

Ja ongelmia riittää. Ensinnäkin strategiatyön tekemisestä voi muodostua ikään kuin pakollinen kuvio, jossa sisältö ja organisaation menestyminen ovat toisarvoisessa roolissa: "[O]rganisaatioissa käytetään valtavasti aikaa erilaisten - monimutkaistenkin - strategialomakkeiden ja -menetelmien täyttöön ja näpräämiseen, kun sama aika voitaisiin käyttää paljon hyödyllisemmin vaikkapa yrityksen asiakkaiden haasteiden ratkomiseen."

Oma lukunsa on se, että strategiatyötä tehdään enenevässä määrin julkissektorilla. Ongelmia riittää, esimerkiksi sen määrittely kuka on palvelun käyttäjä ja kuka maksaja. Puhumattakaan siitä, sopiiko strategiatyön ytimessä oleva ajatus kilpailun voittamisesta ollenkaan julkissektorille: "[K]yse ei ole niinkään siitä, miten toimittaisiin jotakin muuta toimijaa vastaan, vaan pikemminkin siitä, miten voitaisiin toimia mahdollisimman saumattomasti ja joustavasti yhdessä yhteisen tavoitteen eteen."

Kirjoittajat kyseenalaistavat hierarkkisen strategiatyön mielekkyyden, muun muassa siksi että ajatus "ylhäältä alas" tapahtuvasta mallista jossa strategian laatiminen on pienen joukon yksinoikeus sotii ihmisen psykologiaa vastaan: jos sinulla ei ole mahdollisuus vaikuttaa johonkin asiaan, et voi kokea sitä omaksesi.

Vaihtoehtona on dialoginen strategiatyö, jossa henkilöstö nousee johdon rinnalle liiketoiminnan tilanteen ja kehittämisen määrittelijöiksi: "Johdon näkökulma - johdon esittämät ajatukset strategioista - voi olla avaus keskustelulle, jossa eri puolilla organisaatiota pohditaan ja kyseenalaistetaan toimintaa ja mietitään sen kehittämistä. Tässä prosessissa rakentuvat sekä viralliset strategiat että niiden paikalliset tulkinnat ja konkretisoinnit."

Toisin kuin voisi kuvitella, johto ei menetä valtaansa tässä toimintamallissa: "Henkilöstön näkeminen strategiatyön keskiössä ei kuitenkaan tarkoita johdon aseman tai osaamisen merkityksen vähättelyä, päinvastoin: se korostaa johdon asemaa strategisen ajattelun ja liiketoiminnan kehittämisen valmentajana."

Tähän liittyen voi pohtia kahta näkemystä. Toisen mukaan organisaation tehtävä on strategian toteuttaminen. Tai voi ajatella niin, että strategian tehtävänä on auttaa organisaatiota, siis eräänlainen palvelurooli.

Kirjassa oli kaksi mainiota tiivistystä strategiatyön todellisuudesta: "Strategian jalkauttaminen ei onnistu, ei edes sattumalta." "Strategia tulkitaan eri tavoin kuin sen laatija on sen tarkoittanut."

Keskijohto on strategian toteutuksessa (tai toteuttamattomuudessa) avainasemassa, ja käyttää strategian elementtejä omiin tarkoituksiinsa: "[E]simiehet ovat strategian katu-uskottavia rap-artisteja, jotka osaavat taidokkaasti kyhätä kokoon erilaisia strategiapuheen osia ja riimitellä niitä luovasti. […] [Tarina] voi johtaa hyvinkin toisenlaisiin lopputuloksiin, kuin mitä sen alkuperäiset laatijat osasivat ehkä odottaa."

Entä miten tuoda intohimoa strategiatyöhön? Tässä kolme ohjetta: "Lopeta abstrakti löpinä." "Tunne itsesi." "Tutustu ihmisiin."

Mutta helppoa tämä ei ole, koska johtamisesta on muodostunut oma ydinosaamisen "ghettonsa", rajattu osaamisalue, jolla operoi pieni eristäytynyt vähemmistöryhmä. Tämä osaaminen voi olla hyvinkin hyödyllistä, mutta siinä on rajoitteensa: "Parhaimmillaan uusi sanasto auttaa jäsentämään toimintaa paremmalla ja järkevämmällä tavalla. Mutta uusi sanasto voi myös muodostua erottautumiskeinoksi, jolla kukin johtamisen asiantuntijuutta hankkinut osoittaa kuulumistaan haluttuun vähemmistöön vähääkään välittämättä siitä, seuraako johtamisjargonista hyvää asiakkaille, työntekijöille ja työlle."

Yhteenveto: Erinomaista toisinajattelua, joka toivottavasti ei ole vain toisinajattelua vaan myös avain parempaa tapaan ymmärtää ja kyseenalaistaa niin strategiatyö kuin yksittäisen strategian sisältö.

Suomalainen aarniometsä

Petri Keto-Tokoi ja Timo Kuuluvainen ovat tehneet suurenmoista työtä kirjassa Suomalainen aarniometsä (Maahenki, 2010; ISBN 978-952-5870-06-0). Teos on saanut Vuoden luontokirja 2011 -palkinnon, Valtion tiedonjulkistamispalkinnon 2011 ja Lauri Jäntin säätiön kunniamaininnan 2011. On siinä mainittavaa!

Suomalainen aarniometsä -kirjaa on hiukan vaikea luokitella. Tietokirja se on, mutta myös valokuvateos, joka yhdistää luontovalokuvausta ja valokuvataidetta, ehkä jälkimmäisen puolelle taipuen. Kirja kertoo luonnonmetsien historiasta ja merkityksistä suomalaisille, unohtamatta ekologiaa ja evoluutiota.

Mistä ehkä eniten pidin olivat teoksen valokuvat, joista monet olivat aivan verrattomia, sellaisia joissa ei turhaan temppuilla vaan näytetään aarniometsä kaikessa kauneudessaan. Ja mitä kauniimpaa voisi ollakaan!

Mutta kun viljelymetsät valtasivat Suomen, ei aarniometsiä kovin paljon jäljellä enää ole, ainakaan isompina kokonaisuuksina. Laikku siellä, laikku täällä, ihmisten aikaansaannosten puristuksessa. Tässä yhteydessä lienee syytä mainita teos Metsänhoidollisia toimenpiteitä, jossa puhutaan metsien kohtalosta hyvin tiukkaan sävyyn.

Metsiä aivan toisesta näkökulmasta käsittelee Markku Kuisman kirja Saha, jota voi suositella myös, Suomen teollistumisen ja metsäteollisuuden nousun näkökulmasta.

Metsät nostivat Suomen moderniksi yhteiskunnaksi, mutta millä hinnalla, sitä kysyy tämä kirja aarniometsistä.

Hillasoilta ja erätulilta

Tutustuin Martti Väisäsen eränovelleihin kokoelmassa Karhujen maa, joka oli pätevää työtä kirjoittajalta. Tämä uudempi kirja Hillasoilta ja erätulilta (Myllylahti, 2011), Väisäsen kahdeksas kokoelma, on lähtökohdiltaan surullinen: kirja on kirjoitettu surutyönä Hilkka-vaimon äkillisen kuoleman jälkeen, yhteistä elämää oli "viisikymmentäviisi vuotta ja kymmenen päivää".

Mukavasti Väisäinen kirjoittaa, yhdistäen kirjakielen suomea puhutun dialogin murteeseen ja osuviin murresanoihin myös tekstin lomassa. Kertomuksissa on eletyn tuntua, vaikka epäilemättä hyvä erätarina edellyttää tiivistämistä ja valintoja siitä mitä kerrotaan ja mitä jätetään sanomatta.

Erätarinat ovat usein kovin miehistä puuhaa, vaikka toki naisetkin niitä ovat kirjoittaneet, ja tässä kokoelmassa Väisänen tuo Hilkan myötä uutta väriä kertomuksiin. Melkoisen topakka erätoveri Hilkka on ollutkin, näissä tarinoissa kyllä riittää elämisen ja olemisen mallia nykyisille ja tuleville polville.

Kirjan on tarkoitus olla yhtenäinen tarinakokoelma Hilkan kanssa koetuista tapahtumista, ja siinä Väisänen onnistuu erinomaisesti, kerrassaan hieno kunnianosoitus puolisolle.

Intuitiivinen matka: valitut runot

Vihdoinkin! Aki Salmela on suomentanut valikoiman Russell Edsonin proosarunoja: Intuitiivinen matka: valitut runot (Savukeidas, 2011; ISBN 978-952-5500-96-7). Tämä kirja on samalla johdatus proosarunon mahdollisuuksiin ja omaperäiseen runon käsitykseen.

Kokoelma ei hirveän laaja ole, mutta antaa kyllä käsityksen Edsonin runojen skaalasta ja niiden erikoislaatuisesta huumorista. Kirjahyllystäni löytyy kirja The Tunnel: Selected Poems of Russell Edson, joka on huomattavasti laajempi kuin tämä suomennettu valikoima. En ruvennut tarkistamaan, löytyvätkö kaikki suomennetut runot tästä kirjasta, mutta aika moni tuntui uusilta, tuoreilta. (Ehkä olen vain unohtanut...)

Esipuheessa Salmela toteaa, että Edsonin kirjoittama proosaruno "keskittyy kielen sijaan ennen kaikkea kerrontaan ja tarinallisuuteen. Huomion painopiste on siinä, mitä kielen alla tapahtuu, ei niinkään kielen pintakerroksissa tai itse runon kielellisissä mahdollisuuksissa."

Tämä tarkoittaa myös sitä, että runoista on hyvin vaikea lainata katkelmia. Ne ovat varsin lyhyitä, intensiivisiä, kokonaisia, ja niiden keskiössä on useimmiten jokin hahmo, toimija, usein ihminen mutta ei aina, jonka avulla runon keskiössä oleva tapahtuma tai tarina kerrotaan. Ja melkein aina tarina nyrjähdyttää maailman sijoiltaan, saa näkemään jotain outoa ja odottamatonta.

Mutta otetaan nyt kuitenkin lainaus, runo "Hiirten syömisestä", sen ensimmäinen kappale: "Nainen paahtoi hiirtä miehensä illalliseksi, tarjotakseen sen sitten mustikka suussa."

Edson ei kikkaile taitolla tai typografialla. Runot koostuvat lauseista, proosakappaleiksi kootuista, ja joskus kappaleiden väliin on jätetty vähän vertikaalista tilaa.

Suomennos on onnistunut hyvin, luontevasti, tosin runossa "Apina" on -nen-pääte kun pitäisi olla -sen. Ja runossa "Optinen tuhlaajapoika" on käsittääkseni taitossa tullut pari virhettä, muutama tekstikappale sisältää ylimääräisiä rivinvaihtoja.

Mutta näistä parista tyylirikosta en lähtisi kirjaa moittimaan; jo tämä näiden pikkuvirheiden esille tuominen taitaa olla sellaista pedanttisuutta josta Edson hyvinkin saisi proosarunon aineksia: mikäs sen huvittavampaa kuin tämmöisiä pohtia tässä maailmassamme.

Donner-ryhmä ja muita novelleja

Tämän luin lähes yhdeltä istumalta: Philip Teirin kirjan Donner-ryhmä ja muita novelleja (Otava, 2011; suom. Taina Rönkkö; ISBN 978-951-1-25573-4). Novelli on vaikea taito, ja varsin vähän novellikokoelmia Suomessa julkaistaankaan, mutta Teirin kirja on paikkansa ansainnut.

Kustantajan mukaan "novelleissa tavalliset helsinkiläiset joutuvat muutoksen eteen", ja tämä kuvaa hyvin novellien luonnetta: arkisen, tutun tuntuista elämää, joka kuitenkin jotenkin on raiteiltaan, tai menossa raiteiltaan. Ja novellistiikassa tärkeä jännite, sitä tästä kirjasta löytyy. Muutama novelleista oli ehkä hiukan ponnettomampaa lajia, mutta useimmat olivat hyviä, erittäinkin hyviä.

Kirjan niminovelli kaverista joka ajautuu Jörn Donnerin ihailemisen pariin ja lopulta joutuu pidätetyksi epäiltynä Donnerin Oscar-patsaan varastamisesta on erinomainen, mutta ehkä silti pidin eniten parista muusta, joissa pohdittiin perhe-elämän jännitteitä ja niitä outoja kulmia joihin ihmiset elämässään ajautuvat.

Taidokas työnäyte!

Kallorumpu

Eeva-Kaarina Arosen Kallorumpu (Teos, 2011) oli Finlandia-palkintoehdokas 2011, ja tuntui muutenkin herättävän huomiota. Odotukseni kirjan suhteen olivat siis korkealla. Mutta... kirjan alku takkuili, ja vaikka siitä huolimatta jaksoin lukea, veto loppui kahdensadan sivun jälkeen. En jaksanut lukea.

Tämä kustantajan sivuilta löytyvä kuvaus kertoo romaanista olennaisen: "Helsinkiläisessä hylätyssä varastohallissa on meneillään harvinainen ensi-ilta. Tarina marraskuisesta päivästä vuonna 1935 Kaivopuistossa Kalliolinnantiellä on vuosikymmenien työn jälkeen valmistunut elokuvaksi. Tekijä, talon pohjakerroksen salaperäinen asukki, esittää yleisölle filmikertomuksensa päivän kulusta, joka huipentuu hienoihin illallisiin ja musertaa hänen elämänsä."

Aronen on tehnyt kirjallisesti haastavan romaanin Mannerheimin taloudenpidosta, eikä arastele kohteensa tarkastelussa. Kirjassa katsotaan tämän pikkutarkan kulinaristin elämää hyvin läheltä, voisiko sanoa että kirjailija menee kohteensa iholle asti. Eikä käsittely ole mitenkään myötäsukaista, vaikka ehkä jonkinlaista myötäelämistä paikka paikoin on havaittavissa.

Ja Suomen kohtalonhetkistä - kyydityksineen, taustalla odottavan sodan kaikuineen - siitä tässä on kyse.

Kirjan rakenne, siinä käytetyt tavat etäännyttää lukijaa itse tarinasta, ja jonkin verran keinotekoisen oloinen kehyskertomus, tässä ehkä syy miksi jätin kesken. Tai ehkä vain Mannerheim on hahmo, joka ei kovin suuresti jaksa kiinnostaa.

Vaikka se täytyy myöntää, että muutaman kerran Aronen sivaltaa niin hienosti, että suorastaan hengästytti. Mutta silti: ei minua varten tämä kirja.

Tomas Tranströmer: Kootut runot 1954-2000

Tartuin tähän kirjaan suurin odotuksin, eikä pelkästään kirjallisuuden Nobel-palkinnon vuoksi, vaan siksi että olin kuullut mainittavan että Tomas Tranströmer on "runoilija jolla on valokuvaajan filosofia". Piti tietenkin ottaa selvää, mitä tämä tarkoittaa, ja parempaa tapaa ei ole kuin teos Kootut runot 1954-2000 (Tammi, 2001; suom. Caj Westerberg).

Ikävä kyllä on myönnettävä, että piti mennä kirjassa sivulle 99, ennen kuin alkoi löytyä jotain sellaista josta sain kiinni. Tätä ennen runot olivat kovin abstrakteja, ja ainakin itseltäni niiden sfäärit jäivät tavoittamatta. Ehkä tämä johtuu siitä että runot ovat kirjassa kokoelmittain ilmestymisjärjestyksessä, ja nuori runoilija ei vielä ollut löytänyt ääntään.

Mutta kuten sanottu, runo "Kasvotusten" sivulla 99 osui tiukasti. Runo alkaa näin:

Helmikuussa elämä oli pysähdyksissä.
Linnut eivät mielellään lentäneet, ja sielu
hiertyi maisemaa vasten niin kuin vene
hankautuu vasten laituria, johon se on kiinnitetty.

Ja heti perään, sivulla 101, oli runo "Metsän halki", joka päättyy näin:

Iso kuusi, poispäin kääntynyt ja tumma,
turpa maan multaan kätkettynä
juo sateen varjoa.

Ja otan vielä yhden näytteen, runosta "Allegro" (sivu 127):

Musiikki on lasitalo rinteellä,
jolla kivet lentävät, kivet vierivät.

Ja kivet vierivät suoraan läpi,
mutta jokainen ruutu säilyy ehjänä.

On kyllä yhdyttävä tuohon määritelmään "runoilija jolla on valokuvaajan filosofia". Luulen, että palaan tähän kokoelmaan, myöhemmin, kun ehkä olen valmiimpi sitä ymmärtämään.

Ekopop - Ekologisen ja onnellisen elämän opas

Tom Henriksson ja Leo Stranius on laitettu tekijöiksi kirjaan Ekopop - Ekologisen ja onnellisen elämän opas (Avain, 2011; ISBN 978-951-692-842-8). Kirja enimmäkseen ihastutti, joskin oli myös kohtia jotka saivat karvat pystyyn eivätkä oikein istuneet kokonaisuuteen. No, elämä ei ole yksinkertaista.

Kirja on rakennettu oppipoika-mestari -rakenteella, jossa näkökulma on oppipojan (Henriksson) ja mestarin (Stranius) sanomisia referoidaan. Tämä saa miettimään, onko kyseessä vain kerronnallinen ratkaisu vai onko kirjoitustyö ollut kokonaan Henrikssonin vastuulla.

Kirjaa voi kuvailla monella tavalla. Eräässä mielessä se on elämänkerta, siinä määrin paljon Henriksson kertoo itsestään, erityisesti vuosista yläasteelta yliopistoon. Ja sitten on elämäntapaohjeet, erityisest veganismi, jota Henriksson lähtee kokeilemaan mestarinsa (Stranius) johdolla.

Alunperin kirjan oli tarkoitus olla kasvisruokaopas, ja ruokaohjeitakin kirjasta löytyy, mutta ruoka on kyllä sivuroolissa. Ennen kaikkea on kyse kestävästä elämäntavasta, jossa ruoalla on merkitystä mutta joka ei kokonaan voi ruokapöydän ympärillä pyöriä.

Joka tapauksessa Henrikssonin kertomus siitä, miten hän aloitti kolmen kuukauden kokeilun kasvisruokavaliolla, ja miten hän tämän jälkeen veganismista ajattelee, oli erinomainen. Ja tämä teema istuu hyvin kirjan muuhun antiin, sen pohdintaan miten elintavoilla voi itse kukin vaikuttaa maapallon tulevaisuuteen. Ja toisaalta kirjassa pohditaan maapallon ekologista kestävyyttä, unohtamatta teknologisen kehityksen näkökulmaa.

Kirjan keskeinen viesti on positiivinen. Uhkakuvilla ei pelotella, vaan sen sijaan puhutaan käytännön toimista, siitä mitä itse kukin voi itse asiassa tehdä esimerkiksi kansalaistoiminnan ja poliittisen osallistumisen kautta. Eikä homma jää teoriaksi, melkein asiassa kuin asiassa Henriksson lähtee tuumasta toimeen, esimerkiksi perustamalla Facebook-ryhmiä, lähtemällä poliitikon avustajaksi, perustamalla uuden puolueen, menemällä lobbaamaan ympäristöasioita poliitikolle ja niin edelleen.

Aloitekykyä riittää!

Niin, ja sitten on vielä onnellisuus ja elämäntaito. Oppia haetaan niin zen-mietiskelystä kuin luonnossa kulkemisesta, unohtamatta degrowth-ajattelua, jossa pyritään eroon kulutuskeskeisyydestä ja yritetään löytää muita tapoja määritellä merkityksiä elämässä ja sosiaalisissa suhteissa.

Henriksson väläyttää monessa kohdin niin terävää ajattelua, että paikoin suorastaan häikäisee. Ehkä nämä ajatukset ovat peräisin mestarilta (Stranius), vaikka ne onkin kirjoitettu oppipojan näkökulmasta, mutta olkoon miten on, nämä kohdat nostavat kirjan reilusti tavallisten elämäntapaoppaiden yläpuolelle. Tässä ei ole kyse pikaoppaasta onneen, vaan ajattelun ja tekemisen muuttamisesta, siitä miten asioista voi ajatella toisin ja ennen kaikkea lähteä itse toimimaan toisin omassa elämässään.

Esimerkkinä oivalluksista Henriksson pohtii tuttavansa kommenttia veganismista: "Ajatteletko koskaan olevasi kaupassa parempi kuin muut?"

Ja tästä Henriksson aloittaa mielenkiintoisen ajatustenkulun: "Minusta veganismi on typerää. […] [M]uutokset ovat helpoimmin omaksuttavia silloin, kun ne voi omaksua luovalla ja persoonallisella tavalla. Kun mietin, mikä minulle on tärkeää, huomaan haluavani vain pyrkiä syömään ilmastoystävällisesti. Toisin kuin Leo, en välttämättä näe moraalista ongelmaa lihan syömisessä tai varastamisessa mehiläisiltä sinänsä."

Tässä on mielenkiintoinen käännepiste oppipojan ja mestarin suhteessa. Mestarin ajatus on, että muutos onnistuu kun esimerkiksi veganismista tekee osan omaa identiteettiä. Mutta oppipoika kokee tämän kahlitsevaksi ja haluaa löytää, ja löytää, oman tiensä: "[T]ehdään lihasta erikoisherkku, mutta ei vaadita suurta enemmistöä ryhtymään vegaaneiksi. Ainakaan minä en ole siihen valmis. […] Tärkeintä on vähentää lihan syömistä."

Kirjassa on sisäisiä ristiriitoja, paljonkin, esimerkiksi liittyen siihen että kun pohditaan matkustamisen, erityisesti lentämisen, suuria ympäristökuormia, niin sitten kuitenkin lennellään pitkin maailmaa, kaikenlaisissa tapaamisissa. No, näinhän tietysti on että henkilökohtaiset tapaamiset ovat tärkeitä, mutta kuilu viestin ja toiminnan välillä on aika suuri.

Erityisen suuri kuilu löytyy kohdasta, jossa Henriksson haastattelee Kirsi Pihaa, jolla on kaupallinen ratkaisu ympäristöongelmiin, liittyen Itämeren tilaan: "[R]annassa ja satamissa voisi olla raha-automaatteja, joihin voisi laittaa kolikoita aina, kun on kokenut nauttivansa merestä."

Henriksson pohtii erilaisia suhtautumistapoja luontoon, ekosentristä suhtautumista, jossa luonnon arvo ei ole riippuvainen ihmisen käsityksistä, antroposentristä suhtautumista, jossa luonnon arvo riippuu siitä miten se avustaa ihmistä, ja luonnon kokemista, jossa kokija voi olla yhtä lailla ihminen, kettu tai mato. Ei hassumpi lähtökohta oman luontosuhteen miettimiseen!

Entä sitten onnellisuus? No, onneksi kirjassa ei mennä kovin pitkälle onnellisuusoppaiden alueelle vaan puhutaan tavallisesta elämästä. Tässäkin Henriksson etsii omaa tietään: "Tarvitseeko jokaisen hetken olla superelämys ollakseen arvokas? Eikö kaikilla tylsilläkin hetkillä ole oma arvonsa? […] Rakkain elämänhallintavinkkini onkin se, että ihmisen pitäisi kyllästyä ainakin kolme kertaa päivässä."

Yhteenveto: Minulla ei ollut kirjan suhteen juuri minkäänlaisia odotuksia, mutta sitä suurempi positiivinen yllätys tämä oli. Kyllä rosoakin tekstistä löytyy, eikä Henriksson ole ihan kaikkea ehtinyt ajattelemaan itse, mutta monessa asiassa hän on löytänyt oman näkemyksensä ja pystyy sen perustelemaan. Hatunnosto!

Valoa varastamassa

Gary Gibson kirjoittaa "isoa tieteiskirjallisuutta", siis sellaista jossa kuljetaan tähtien välillä eivätkä galaksienkaan väliset etäisyydet ole mahdottomia. Tieteisromaani Stealing light (Tor, 2007) on ensimmäinen Gibsonin kirja jonka luin, ja saattaa jäädä myös viimeiseksi.

Kirjassa sinänsä ei ole mitään vikaa, mutta ongelmana on se sama mikä tämäntyyppisessä tieteiskirjallisuudessa yleensäkin: kaikesta suurenmoisesta teknologiasta huolimatta tuntuu, että muukalaisrodut ja tähtien välillä matkustavat ihmiset ovat paperinohuita hahmoja vailla isompaa kiinnostavuutta.

Luulin, että kirja olisi jatkoa joihinkin aiempiin Gibsonin teoksiin, mutta sitten kävikin ilmi että kyse on trilogian ensimmäinen osa; seuraavat osat ovat Nova War ja Empire of Light.

Entä mistä tässä tarinassa on kyse? No, ennen kaikkea matkustamisesta valoa nopeammin; tämän taidon osaa vain Shoal-niminen muukalaisrotu, joka tätä kautta kontrolloi myös ihmisten tekemisiä. Mutta mitä jos valoa nopeamman matkustaminen salaisuus olisi löydettävissä - ja mitä jos Shoaleilla olisi muitakin salaisuuksia joita he eivät missään nimessä halua muiden tietävän?

No, tästä syntyy kiemura kiemuran perään, mutta ei erityisen omaperäisesti. Esimerkiksi Iain M. Banks on onnistunut tässä paljon paremmin, vaikka hänkään ei pysty välttämään tämäntyyppisen tieteiskirjallisuuden perusongelmia.

Mies joka hävisi savuna ilmaan

Maj Sjöwall ja Per Wahlöö kirjoittivat kymmenen Beck-dekkaria, joista ainoastaan tässä vietetään paljon aikaa ulkomailla: Mies joka hävisi savuna ilmaan (Karisto, 2005, 4. p.; suom. Kari Jalonen).

Kirjan esipuhessa kerrotaan aviopari Sjöwallin ja Wahlöön tavoitteista, kun he lähtivät dekkarisarjaa kirjoittamaan: ne halusivat kuvata Ruotsissa tapahtuvia yhteiskunnallisia muutoksia, ja samalla tuoda esille miten rikoksen tekijä on myös omalta osaltaan uhri.

Teos Mies joka hävisi savuna ilmaan ilmestyi vuonna 1966 ja on järjestyksessä Beck-sarjan toinen.

Beck on juuri päässyt lomalle perheensä luokse, kun hänet hälytetään kiireelliseen tehtävään: ruotsalainen toimittaja on kadonnut "rautaesiripun takana" Budapestissa, ja vaarassa on syntyä kansainvälinen selkkaus.

Sjöwall ja Wahlöö osaavat kirjoittamisen taidon, ja myös paikallisväriä löytyy yllin kyllin. Muutamassa kohdin tuntuu siltä, että kirjailija-aviopari ryhtyy leikittelemään keskenään, heillä on selvästi hauskaa, ja lukijaa huvittaa, vaikka tarinankerrontaan tuleekin sivupolkuja.

Dekkarina tarina toimii hyvin, ja mielenkiintoisen ongelman kirjoittajat Beckille punovatkin, eikä tästä tarinasta puutu poliittisia ulottuvuuksiakaan. Tosin mysteerin ydin on jälleen kerran yksilötasolla, siinä nyrjähdyksessä mitä ihmisen mielessä tapahtuu, eikä alkoholin merkitystä sovi aliarvioida.

Beck-dekkareista tämä ei ehkä aivan paras ole, johtuen kertomuksen osasten lievästä hajoamisesta "maailmalle", mutta hyvä tarina, ja kerronnasta näkee että kirjoittajat tykkäsivät siitä mitä olivat tekemässä.

Ja sekin oli hauskaa ajankuvaa, että Beck matkallaan onnistuu vaihtamaan lentokoneesta toiseen vaikka vaihtoväliä on vain viisi minuuttia - näinä päivinä tämä kuulostaa utopialta.

Carambole

Håkan Nesserin dekkari Carambole (Tammi, 2007; suom. Saara Villa) kuuluu Van Veeteren -sarjaan, jonka tapahtumat sijoittuvat kuvitteelliseen Maardamin kaupunkiin jossakin päin läntistä Eurooppaa. Teos sai vuonna 1999 Lasiavain-palkinnon.

Nesser kirjoittaa melkoisen mysteerin, jossa lukija on jatkuvasti edellä poliiseja, mutta kaikkea ei lukijakaan tiedä. Kaikki alkaa liikenneonnettomuudesta, jossa juopunut autoilija tönäisee kuoliaaksi teini-ikäisen pojan. Ensin autoilija luulee selvinneensä kaikesta kiinni jäämättä, mutta sitten hän saa kiristyskirjeen.

Kiristäjän ja hänen uhrinsa piirileikki vie tarinaa eteenpäin, ja kohta uhreja on enemmänkin, seuraavana Van Veeterenin poika. Rikospoliisista eläkkeelle jäänyt komisario on avainasemassa kun mysteeriä selvitetään.

Tarinassa on kaksi ulottuvuutta, toisaalta Van Veeterenin suru, kun hän joutuu hautaamaan poikansa, ja toisaalta kiristäjän ja murhaajan keskinäiset kuviot, jotka johtavat tilanteesta toiseen kuin toisiinsa törmäilevät biljardipallot.

Nesser osaa kirjoittaa, ja vaikka jotkin tapahtumien käänteet ja psykologiset asetelmat tuntuvat keinotekoiselta, sitä ei voi kieltää että huiman tarinan Nesser tässä kirjoittaa. Dekkarien kärkeä.

Henkiin herätettävät

Ian Rankin on kirjoittanut melkomoisen John Rebus -dekkarin: Henkiin herätettävät (Blue Moon, 2011; suom. Ulla Ekman-Salokangas). Tämän on sarjasssa kolmastoista ja ilmestyi alunperin vuonna 2002.

Wikipedian mukaan Rebus-dekkarit ovat Englannissa hyvin suosittuja: niiden osuus rikosjännäreiden kokonaismyynnistä on 10%. Rankinin piirtämä kuva Edinburgista on vahvasti väritetty, mutta kaikessa kuvitteellisuudessaankin näissä kirjoissa tuntuu paljastuvan jotain olennaista nyky-yhteiskunnasta.

Itseäni kiehtoo muun muassa se, miten Rankin kuvaa poliisien keskinäistä työyhteisöä, joka rikosten selvittelyn ohessa näyttää varsin tavanomaiselta toimistoympäristöltä. Ihmiset yrittävät tulla keskenään toimeen paineen ja kiireen keskellä, yksityiselämä tuo mutkia matkaan, ja sitten ovat tietysti toimistobyrokratian - anteeksi, poliisihierarkian - kiipijät, jotka yrittävät kaikin keinoin päästä pykälää ylemmäs urallaan.

Tässä kirjassa Rebus otetaan irti murhatutkimuksesta ja siirretään "uudelleenkoulutukseen", kun hän suutuspäissään heittää esimiestään teekupilla. Koulutuksessa hän joutuu samalla tavalla umpikujaan ajautuneiden poliisien joukkoon. Kaikilla on uraa jo takanaan, ja kaikilla on viimeinen tilaisuus päästä takaisin raiteille.

Uudelleenkoulutettavat saavat tehtäväkseen ratkaista avoimen rikostapauksen, ja käy ilmi, että monella koulutettavista on ollut aiemmin jotain tekemistä tämän rikoksen selvittelyn kanssa, mukaan lukien Rebus.

Salaisuudet alkavat pikku hiljaa paljastua, kun kuvioihin tulee gangsteri 'Big Ger' Cafferty. Samaan aikaan juuri ylennyksen saanut Siobhan Clarke lähestyy samaa rikosten vyyhtiä toisesta suunnasta.

Rankin osaa kirjoittaa niin että lukija kokee olevansa hahmojen pään sisässä. Päähenkilöinä ovat Rebus ja Clarke, mutta tarpeen mukaan Rankin kurkistaa muidenkin hahmojen päänuppiin, kaikkitietävästä kolmannen persoonan kerronnastaan käsin. Tämän hän taitaa verrattoman hyvin.

En tiedä onko tämä sarjan paras dekkari, mutta erinomainen joka tapauksessa.

Lohikäärmeen silmät

Joku voi pettyä thän Stephen Kingin kirjaan, sillä se ei ole kovinkaan pelottava: Lohikäärmeen silmät (Book Studio, 1998; suom. Tapio Tamminen). Wikipedian mukaan "King kirjoitti tyttärelleen Naomille, koska tämä ei pitänyt isänsä pelottavista ja väkivaltaisista tarinoista".

No, miten on, osaako King kirjoittaa sadun kaltaista fantasiaromaania? Osaa!

Olin vaikuttunut Kingin taidosta käyttää sadunomaista kerrontaa, jossa puhutellaan lukijaa, ikään kuin rupatellen, ja aika ajoin jätetään yhtä ja toista kertomatta, mainiten että yksityiskohdat eivät varmaan lukijaa kiinnosta, joten hypätäänpä eteenpäin tarinassa, tai sitten viitataan tuleviin tapahtumiin, niin kuin saduissa usein on tapana.

Eikä tarinakaan ole hassumpi. Siinä on vähän tyhmä kuningas, tomera kuningatar, kaksi prinssiä, lohikäärme ja paha velho. Niin, ja valtakunta, joka ajautuu kaaokseen, ja tyrmään vangittu sankari joka punoo keinoa miten pääsisi pälkähästä.

Kovin syvällinen tämä tarina ei ole, ja varsin nopealukuinenkin se on, mutta kirja kyllä osoittaa Kingin kyvyt kirjailijana. Ei tämmöinen kyllä keneltä tahansa onnistu.

Lupa johtaa - Persoonallisia tarinoita

Maiju Lehti ja Pirjo Pynnönen ovat tehneet lupaavalta kuulostavan kirjan johtamisesta: Lupa johtaa - Persoonallisia tarinoita (Talentum, 2011; ISBN 978-952-14-1584-5). Mutta kävi niin ikävästi, ainakin tälle lukijalle, että kirja ei tarjonnut juuri mitään.

Kirjan lähtökohta on sinänsä kiinnostava: otetaan kaveri- ja tuttavaporukasta ne joilla on jonkinlaista johtamis- tai esimieskokemusta ja pyydetään heitä kirjoittamaan asiasta omin sanoin. Sitten värvätään samasta porukasta vielä muutama kommentaattori, joita haastatellaan. Ja tämä kaikki silputaan yhdeksi kokonaisuudeksi, ja kas, tuloksena on kirja.

Mutta voi pettymysten pettymys, en löytänyt kirjasta juuri mitään mikä olisi tosissaan houkutellut lukemaan. Kaiken lisäksi tuossa silpun seassa oli roppakaupalla lainauksia johtamiskirjallisuudesta ja tämän alan "ajattelijoita" (mm. Himanen et al.), sellaisia fraaseja jotka näyttävät komeilta mutta ovat loppujen lopuksi lähinnä tyhjää täynnä.

On kieltämättä hatunnoston paikka, että kirjoittajat ovat lähteneet näinkin avoimesti omista kokemuksistaan kertomaan, mukaan lukien vaikeat tilanteet, mutta näistä jutuista tulee mieleen lähinnä valmis resepti, niissä ei tunnu siltä että todella mentäisiin aitoon johtamiskokemukseen, niihin syviin tuntoihin joiden kanssa on elettävä ja yritettävä pinnalla pysyä.

Jouni Niinikosken tarinasta sentään löysin vähän tämmöistä meininkiä, siitä miten epäonnistuminen opettaa: "Suurin kehittymiseni on siinä, että arvostan nyt aidosti työntekijöitäni. Ihmisinä ja osaajina. Olen ehkä ihmisläheisempikin. Suurin oppi: ei yksin vaan yhdessä. Tämän kun oivaltaa, niin on paljon oppinut."

Olisipa kirjassa enemmän tämmöistä tekstiä ja vähemmän semmoista joka tuntuu johtamiskirjallisuudesta kopioiduilta opeilta. Monet tekstit tuntuvat myös kuin pitkitetyiltä työpaikkahakemuksilta tai auki kirjoitetuilta CV-dokumenteilta, niissä jää ihminen jonnekin kauas pois.

Voi kyllä olla, että tässä menivät lukijan odotukset ja kirjan lupaukset aika lailla ristiin, mutta ei voi mitään. En suosittele, mutta tämä on äärimmäisen henkilökohtainen mielipide.

Valdez

Mitä jos Hemingway olisi kirjoittanut länkkärin? No, sitä emme saa koskaan lukea, mutta Elmore Leonard, joka suuresti arvostaa Hemingwaytä, on länkkärin kirjoittanut, ja melkomoinen se onkin: Valdez (Bookkari, 2009; suom. Jorma-Veikko Sappinen).

Sivuja on 198, eli tiivis lukukokemus, ja hemingwaymäiseen tapaan tässä ei turhia selitellä. Leonard osaa kirjoittaa. Ja vaikka länkkäri tuntui aluksi erikoiselta aiheenvalinnalta, niin kyllä tämä on taattua Leonardia, voisiko sanoa että kunnianosoitus lännenkirjallisuudelle - ja Hemingwaylle.

Rob Valdez toimii lainvalvojana syrjäseudulla, ja joutuu vedetyksi mukaan rikoksesta epäillyn miehen kuolemaan. Sitten käy ilmi, että kyseessä oli väärinkäsitys ja kuollut oli syytön siihen mistä häntä epäiltiin. Mutta miten hänen lasta odottava leskensä saisi oikeutta?

Rob Valdez käy läpi kiirastulen, ja loppujen lopuksi on kova kovaa vastaa. Kumpi antaa periksi, Valdez vai omankäden oikeutta harrastava paikkakunnan pomo.

Tämä pienoisromaani tempaa mukaansa, ja se on hyvin älykkäästi kirjoitettu, selittelemättä mitään ylimääräistä. Lukija joutuu tekemään työtä, mutta se ei haittaa, sillä tarina vetää mukaansa.

Tässä ei ole kyse ihan tavanomaisesta länkkärien asetelmasta, vaan ihmisen oikeudentuntoa tutkitaan monesta näkökulmasta, tyytymättä kliseiseen kerrontaan. Ja Leonard pyörittää tarinaan yhä uusia kerroksia tuomalla mukaan hahmon kerrallaan. Lopulta tarina kattaa ihmisyyden kaikessa monimutkaisuudessaan, kaikessa minimaalisuudessaan.

Taiturimaista!

Metsäjätti

Miika Nousiaisen romaani Metsäjätti (Otava, 2011; ISBN 978-951-1-25534-5) on jaettu kvartaaleihin kuten suurteollisuutta perkaavalle kirjalle sopiikin. Tosin jos olettaa, että kirja yksipuolisesti nuijii teollisuutta ja pystyttää sädekehää työntekijäpuolelle, niin kyllä pettyy: musta kylki kummallakin.

Kirja kuuluu niin sanottujen yhteiskunnallisten romaanien kategoriaan. Teema ovat kovia: työntekijöiden irtisanominen, tehtaan lopetus ja sen sellainen, niin teollisuusjohdon kuin tavallisen työntekijän näkökulmasta.

Metsäteollisuuden parissa tässä liikutaan, ja erityisesti niin sanotun kovan metsäteollisuuden: vanerin ja sen sellaisen tavaran tuotannossa.

Kirjan päähenkilö Pasi on kotoisin Törmälän teollisuuspaikkakunnalta, josta hän lähti opiskelemaan Kauppakorkeakouluun Helsinkiin, ja tätä kautta Pasi pääsi Turo-nimisen isokenkäisen johtajan alaiseksi Metsäjätti-nimisen yhtiön pääkonttoriin.

Nyt tulee kova toimeksianto: mene Törmälään ja hoida siellä YT-neuvottelut, joilla tehdas saadaan vielä nykyistäkin paremmin kannattavaksi. Pasi on kovan paikan edessä: lapsuudenystävistä moni on töissä Metsäjätin tehtaalla, ja edessä on irtisanomisia. Miten hoitaa homma parhaalla tavalla sekä Metsäjätin että työntekijöiden kannalta?

Nousiainen kirjoittaa aika lailla hyvin, vaikka kirjan alussa lukeminen jotenkin tökki, en tiedä mistä syystä, ehkä tapa kirjoittaa lauseita oli pikkasen kulmikas. Mutta kirjan tarina, ja erityisesti se musta huumori jota Nousiainen kosolti viljelee, ne saivat lukemaan tarinan alusta loppuun lähes yhdeltä istumalta.

Kirjassa lomittuvat kaksi tarinaa. Pasin näkökulma kertoo miltä asiat näyttävät teollisuuskonsernin johdosta käsin. Toisessa juonteessa näkökulma on Jannen, Pasin lapsuudenystävän, joka on töissä tehtaalla ajoittaisesta alkoholiongelmastaan huolimatta.

Nousiainen kirjoittaa paikka paikoin terävästi, huumorilla höystettynä: "Jos ihmisten toimintaa näyttäisi ihmisten tietoisuudella varustetuille eläimille luontofilminä, eläimet eivät uskoisi. Juju on siinä, että järjettömyyttä, monimutkaisuutta ja epäoikeudenmukaisuutta ei pidä miettiä. [...] [O]nhan se niin, ettei tämä kokonaisuus voi olla totta. Mutta niin se on, että maailmassa on esimerkiksi tulitikku, auto, ilmankostutin, infrastruktuuri, luonnonmuodostelmia, taikureita ja Hannele Lauri. [...] Ongelma se on niille, jotka sitä pohtivat. Pohtiminen johtaa melankoliaan. Ja syvä pohtiminen aiheuttaa surumielisyyttä."

Mutta pohdittavaa riittää. Sekä Pasi että Janne joutuvat kohtaamaan menneisyyden tapahtumat. Pasi on yrittänyt unohtaa kaiken jopa niin ettei ole lapsuudestaan edes lähipiirilleen mitään kertonut. Janne taas on saanut itselleen ikuisen epäonnistujan leiman. Voisiko elämä olla toisin, tai muuttua toisenlaiseksi?

Hyvän tarinan Nousiainen aineksistaan kokoaa, vaikkakin tarinassa on ikään kuin rakennustelineet nähtävissä, sillä kirjan henkilöt ovat selvästi yhteiskunnallisen sanoman palveluksessa. Mutta tästä huolimatta Nousiainen tekee Pasista ja Jannesta uskottavia hahmoja, sellaisia jotka kertovat ihmisyydestä enemmän kuin pelkästään suurpääoman ja työntekijän välinen ristiriita antaisi aineksia.

Elämästä Suomessa tässä on kyse. Nousiainen pohtii sitä, voisivatko asiat olla toisin ja onko kaikki mitä tapahtuu väistämätöntä. Ja kyse on myös eräänlaisesta anarkismista, yksilön tasolla, siitä kysymyksestä voiko yksittäisen ihmisen tekemillä ratkaisuilla olla merkitystä tässä maailmassa. Nousiainen antaa ymmärtää, että kyllä niillä merkitystä on.

Rumaa jälkeä

John Harveyn dekkari Rumaa jälkeä (Otava, 1999) kertoo komisario Charles Resnickistä, joka rupeaa selvittelemään aiemmin ratkaisematta jääneen asuntomurtosarjan mysteeriä. Tällä kertaa iskettiin televisio-ohjaajan taloon, mutta kaikki ei tunnu olevan ihan sitä miltä näyttää.

Harvey käyttää usean näkökulman kerrontatekniikkaa, kertoen välillä murtomiesten näkökulmasta, välillä poliisien, hypäten joskus myös muiden ihmisten nahkoihin. Hyvin hän kerrontatekniikkansa osaa, ja tämä onkin dekkareissa melko harvinaista herkkua, useimmitenhän niissä rakennetaan tarinaa poliisin näkökulmasta.

Resnick on hahmona kohtuullisen tavanomainen, siis keski-ikäinen, tukevoituva, uniongelmainen, asuntonsa myynnin kanssa tuskitteleva poliisi, joka kärsiin menneisyydestä kumpuavista syyllisyyden tunteista. Niinpä, ei kovin omaperäistä. Mutta silti, kyllä Resnick toimii dekkarin päähahmona, sillä muiden hahmojen syvällisempi käsittely tuo syvyyttä kerrontaan.

Melankoliaa, sitä kirjasta löytyy, usein liitettynä puolalaisesta kulttuurista kumpuaviin detaljeihin joita Harvey hyödyntää, maustaen englantilaista urbaania todellisuutta muiden kulttuurien aromilla.

Ei hassumpi dekkari, nopealukuinen, vaikkakin keskimääräistä taitavammin kirjoitettu.

Hiuskarvan varassa

Eoin Colfer yllätti kirjoittamalla kovaksikeitetyn dekkarin Hiuskarvan varassa (WSOY, 2011; suom. Jaakko Kankaanpää; ISBN 978-951-0-38246-2). Artemis Fowl -kirjasarjan tunnelmat ovat muuttuneet tiukaksi toiminnaksi nykyajassa, ja kuvioissa pyörii niin ganstereita kuin ammattisotilaitakin.

Ensin ajattelin, etten kirjoita kirjasta arviota, mutta päätinpä sittenkin sen tehdä. Nimittäin Colfer kirjoittaa kyllä hyvin ja vetävästi, ja myös huumoria on mukana, semmoista kieli poskella meininkiä jossa kovaksikeitettyä dekkaria laitetaan uusiin kuosiin.

Mutta. Ja iso mutta. Colferin tarinassa on sen verran paljon reikiä, että koko sopasta katoaa maku. Yhteensattuma yhteensattuman perään, ja sitten vielä semmoisia juonielementtejä, esimerkiksi tietotekniikkaan ja kännyköihin liittyen, että niitä tarkemmin miettiessä putoaa hommalta kokonaan pohja. Olisi näitä reikiä voinut edes vähän yrittää tilkitä.

Vähän ontuva tämä kirja on, huumoristaan ja kohtuullisen sujuvasta kerronnasta huolimatta. Se mikä toimii fantasiamaailmassa ei välttämättä toimi realistisemmassa kerronnassa, tai vähintäänkin pitäisi pitää huoli siitä että tarinaan ei jää pahoja aukkoja.

Ewa Morenon juttu

Håkan Nesser osaa kirjoittaa, kerrassaan, todistuskappaleena romaani Ewa Morenon juttu (Tammi, 2007; ISBN 978-951-31-3573-7). Kirjan päähenkilönä on tällä kertaa rikostarkastaja Moreno, jonka loma kuluu kaikkea muita kuin lomailevissa tunnelmissa.

Tapahtumat alkavat, kun Morenon junassa tapaama Mikaela Lijphart katoaa, käytyään ensin tapaamassa isäänsä. Pian Moreno oivaltaa, että katoaminen saattaa liittyä kuusitoista vuotta aiemmin tehtyyn murhaan, jossa on edelleen jotain hämärää.

Nesser kutoo tarinaansa katkelmista, tunnelmista, jännitteistä ihmisten välillä, suorastaan mestarilliseen tapaan. Moreno ei pysty päästämään mysteeristä irti, mikä tuottaa vaikeuksia yksityiselämään, ja toisaalla poliisit puurtavat katoamistapauksen parissa.

Kohta hiekkarannalta löytyy ruumis, ja kadonneen tytön isä katoaa myös. Miten asiat liittyvät toisiinsa?

Tämä ei ehkä ole aivan paras Nesserin dekkareista, mutta parhaita dekkareita tämä kuitenkin on, sen verran hienosti Nesser kirjoittaa. Kirjassa oli monen monta kohtaa, jotka luin useaan kertaan, ihmetellen ja kummastelleen miten Nesser pureutuu ihmisiin ja heidän mielensä solmuihin.

Kesä

J. M. Coetzeen romaani Kesä (Otava, 2011; suom. Markku Päkkilä; ISBN 978-951-1-24286-4) riemastutti, vaikka kirja on kaikea muuta kuin kepeä. Lieneekö toista kirjailijan omaan elämään perustuvaa teosta, jossa kirjailijasta itsestään annetaan näin armottoman tyly kuva.

Pakko on sanoa, että Coetzeen vuonna 2003 saama Nobel-palkinto ei ole noussut kirjailijalle hattuun eikä latistanut luomisvoimaa. Tässä vuonna 2009 ilmestyneessä kirjassa Coetzee kertoo elämästään Etelä-Afrikassa 1970-luvulla, kirjailijanuran alkuvaihessa, ennen läpimurtoa.

Coetzee tuntuu laittavan kuvauksen kohteensa - oman silloisen minänsä - röntgeniin, eikä paljastuva kuva ole lainkaan myötäsukainen, päinvastoin. Kyseessä on taiteilijan muotokuva, mutta ulkopuolelta kuvattuna, katkelmallisina palasina koottuna, sellaisten ihmisten silmin jotka Coetzeen kanssa olivat tekemisissä noina vuosina.

Ja kyseessä on tietenkin kaunokirjallinen fiktio, Coetzee leikittelee elämänkerran tekemisellä ja on tässä kirjassaan laittanut toisen kirjailijan tekemään kohteestaan kuvaa, kirjailijan kuoleman jälkeen.

Coetzee piirtää kuvan sisäänpäin sulkeutuneesta, hyvin varauksellisesta nuoresta miehestä, joka on epäonnistunut lähes kaikessa ja joutunut palaamaan USA:sta Etelä-Afrikkaan jonkinlainen rikollisen maine harteillaan. Hän elää yhdessä isänsä kanssa, pitäen tästä huolta, tehden kaikenlaisia ruumiillisia töitä, muun muassa valamalla betonia talon juurelle kosteusvaurioiden torjumiseksi.

Ihmissuhteet eivät ota syntyäkseen, tai kariutuvat ongelmiin, eikä yksinäisyydelle näytä olevan loppua. Sukulaistensakin keskuudessa Coetzee on outolintu, hyljeksitty, epäonninen.

Näin Coetzee laittaa elämänkertansa fiktiivisen kirjoittajan kertomaan kirjan tavoitteista: "Minua ei tosin edes kiinnosta lopullinen tuomio Coetzeesta. Jätän sen historian huoleksi. Minun tarkoitukseni on kertoa tarina eräästä vaiheesta hänen elämässään, tai jos ei yhtä tarinaa niin monta tarinaa monesta näkökulmasta."

Monet ihmiset pääsevät haastateltaviksi, kertomaan oman käsityksensä Coetzeesta. Ja kuva on armoton, kirjailija litistetään ja latistetaan niin pieneksi, niin mitättömäksi, että sellaiselle ei juuri löydy vertaa.

Mutta juuri tästä armottomuudesta nousee teoksen harvinaislaatuinen huumori, kuten mykän ajan koomikoilla, jotka joutuvat vastoinkäymisestä toiseen - mutta katsojaa, tai tässä tapauksessa lukijaa, ihastuttaa ja riemastuttaa.

Näin eräs kirjan hahmoista kuvaa Johnia, siis Coetzeeta: "John [ei] ollut vahva hahmo. En sano tätä vähätelläkseni. ... [K]oko sinä aikana, minkä hänen kanssaan vietin, minusta ei tuntunut missään vaiheessa, että olin poikkeuksellisen ihmisen kanssa, siis aidosti poikkeuksellisen ihmisen kanssa. Se on julmasti sanottu, tiedän kyllä, mutta valitettavasti se on totta. [...] [H]änellä ei ollut minun nähdäkseni mitään erityistä kykyä tai herkkyyttä, ei uudenlaista näkökulmaa ihmisen osaan. Hän oli vain ihminen, aikansa lapsi, lahjakas, kenties hyvinkin lahjakas, mutta suoraan sanottuna ei mikään jättiläinen. Ikävä tuottaa pettymys."

Samaa kertovat kaikki kirjan haastatellut, yksi toisensa jälkeen: harmaa tyyppi, ei mitenkään erityinen, kovin sulkeutunut, sisäänpäin kääntynyt, ihmisenä vajavainen.

Ja kirjan lukija ei voi muuta kuin ihmetellä tätä kerrontaa, joka kyseenalaistaa itsensä ja samalla saa kysymään, mitä muuta kirjailija on kuin tavallinen ihminen.

Isä, poika ja paha henki

Olisiko tämä jo neljäs lukemani Matti Rönkän dekkari: Isä, poika ja paha henki (Gummerus, 2008; ISBN 9789512085552). Hyvä kirja kuitenkin!

Enkä ihan järjestyksessä ole näitä Viktor Kärppä -kirjoja lähtenyt lukemaan, mikä tässä kirjassa vähän harmitti kun en kaikkia aiempia käänteitä enää muistanutkaan. Ja Tuliaiset Moskovasta pitää vielä muistaa lukea jossain välissä, ennen kuin taas seuraavaa Rönkän dekkaria pukkaa kaupasta ulos.

Tässäkin kirjassa puhutaan paljon venäläisistä - ja muista ulkomaalaisista - Suomessa, ja myös siitä miten vaikeaa saattaa olla leipänsä ansaita. Kärppä ajautuu melkoiseen umpikujaan, kun hänen omistamiensa kämppien vuokralaiset sekaantuvat huumekauppaan, sukulaismies häviää tielle tietymättömille ja Venäjän lähetystö vihjailee vanhojen velkojen perimisestä. Ja nurkissa pyörii tuttu poliisi, Korhonen, jonka replikoinnista ei aina ota selvää.

Paikka paikoin Rönkä pyörittää hahmojaan liiankin näppärästi, mutta kyllä hän osaa kirjoittamisen taidon, ja vaikka Korhonen on vähän liian ilmiselvästi kirjan humoristinen kevennys, ei hänkään ihan pahviseksi hahmoksi jää.

Hyvä perusdekkari, eikä dekkarilta sen enempää tarvitse vaatiakaan.

Uuden esimiehen kirja

Jari Salmisen viisi vuotta sitten ilmestyneestä esimiestyön perusteoksesta on ilmestynyt toinen painos: Uuden esimiehen kirja (Talentum, 2011; 2. painos; ISBN 9789521417375). Sisältö on ennallaan, eikä maailma viidessä vuodessa ole niin paljon muuttunut että sitä juuri pitäisi päivittääkään.

Kirjan idea on mainio, yksissä kansissa olennainen tieto vasta valitulle uudelle esimiehelle. Samalla kirjan tehtävä on lähes mahdoton, sillä niin paljon esimiestilanteet eroavat toisistaan. Mutta ei siinä mitään, jostain kulmasta mahdotonkin asia on aloitettava.

Tässä yhteydessä on luontevaa viitata Perttu Salovaaran väitöskirjaan From leader-centricity toward leadership, missä tutkitaan johtajakoulutusta, siis juuri niitä asioita joita Salmisen kirja pyrkii lukijalleen opettamaan.

Monta Salovaaran väitöskirjassa identifioitua karikkoa löytyy Salmisen kirjasta, mutta toisaalta kaikki nämä karikot ovat sen tyyppisiä että niistä on vaikea ketään etukäteen opastaa: itse kukin löytää omat karikkonsa ja toivottavasti niistä selviää. Kuten Salovaara toteaa, mitään ei voi ottaa itsestäänselvyytenä: "In practice leadership always takes place in unique circumstances that never happened before or will happen again in exactly the same manner."

Mutta palataan Salmisen kirjaan. Ensimmäinen uuden esimiehen karikko, ja melkoinen se onkin, on ajatella että esimiesasema on palkkio aiemmin tehdystä työstä. Näin ei tietenkään ole, vaan kyse on tulevasta: "Meidät on kuitenkin palkattu uuteen tehtäväämme tulevia haasteita varten, saamaan jotakin aikaan: uudistamaan ja kehittämään, ratkaisemaan ongelmia ja tekemään tulosta. Yhtäkkiä vastaamme paitsi itsestämme, myös muista organisaatiomme jäsenistä. Uusi asemamme muuttaa rooliamme yrityksessä ja tekee meistä yrityksen edustajan suhteessa alaisiimme."

Entä miten esimiestyössä pystyy tekemään oikeita valintoja. Salmisen mukaan asiakasnäkökulman vaaliminen auttaa pitämään toiminnan raiteillaan: "Yritys, joka ei palvele tehokkaasti asiakkaitaan, ei tässä maailmassa säily pitkään hengissä. Tämä tarkoittaa, että jokaisen esimiehen on oman toimintansa pohjaksi tunnistettava omat asiakkaansa, näiden tarpeet ja viritettävä organisaationsa toimimaan siten, että se mahdollisimman tehokkaasti palvelee asiakkaiden tarpeita."

Tähän liittyen Salminen lainaa Tero Virtasta: "Vapaasti ohjautuva asiantuntijatiimi keskittyy liian usein kehittämään omasta mielestään hyviä palveluja asiakkaille. Usein tämä ajattelu lähtee ryhmän intresseistä ja vahvuuksista. Esimiehen tehtävänä on saada organisaatio irrottautumaan yrityksen sisäisestä ajattelutavasta ja keskittyä pohtimaan, miten asiakkaan kanssa voidaan yhdessä luoda lisäarvoa."

Ja vielä, Salmisen kertomaa: "Aivan liian usein kuvittelemme tietävämme, mitä asiakkaat haluavat. Kuvittelemme, että meidän omat henkilökohtaiset tarpeemme ja ajatuksemme ovat samat kuin asiakkailla. Tästä harhasta joutuu usein maksamaan kovan hinnan. Organisaatiossa elävien harhaluulojen murtaminen on yksi esimiehen tärkeistä tehtävistä, ja se edellyttää kiinteää yhteyttä asiakkaisiin."

Entä sitten toiminnan seuranta ja palautteen antaminen? Helppoa se ei ole, mutta sitä saa mitä seuraa. Salmisella on hyvä idea perustaa osa asiantuntijoiden arviointijärjestelmästä asiantuntijan palveluiden käyttäjiltä pyydettävän palautteen varaan. Tässä esimerkkejä näkökulmista:

• Miten osaavaa asiantuntijan toiminta on?
  
• Miten hyvin asiantuntija kykenee ymmärtämään asiakkaidensa tarpeita?
  
• Miten hyvin asiantuntija pitää lupauksensa ja aikataulunsa?
  
• Miten aktiivisesti asiantuntija ehdottaa uusia ratkaisuja ja toimintamalleja?
  
• Miten hyvin asiantuntija työllään edistää yrityksen tavoitteiden saavuttamista?
  

Se mikä tässä on mainiota on asiakkaan näkemys - asiantuntija voi olla hyvinkin osaava omasta mielestään, mutta jos osaaminen ei ole asiakkaan kannalta oikean laista, onko sillä merkitystä?

Salminen puhuu motivaatiotekijöistä, sisäisistä ja ulkoisista, ja korostaa sisäisiä: "Parhaat työntekijät haluavat saavuttaa jotain merkittävää ja kokea oman työnsä tärkeäksi, eikä heitä hallitse ensisijaisesti pelko tai toive palkkiosta."

Yksi moitteen sana on kyllä Salmiselle annettava, hän nimittäin viittaa NLP:hen (Neuro-Linguistic Programming), joka on huuhaata, tosin ei hirveän haitallista (jos asiaan ei liikaa hurahda), mutta kuitenkin potentiaalisesti isoa tuhlausta niin rahalle kuin henkiselle kapasiteetillekin.

Salminen tuo esille myös vaikeat esimiestilanteen, muun muassa sen että vaikka me kaikki olemme jonkin verran narsisteja, ja se meille suotakoon, mutta joskus narsismi kehittyy niin voimakkaaksi että se häiritsee muiden toimintaa: "Voimakkaasti narsistiset ihmiset keskittyvät vain itseensä, ja heillä on rajoittunut kyky nähdä hyvää muiden tekemisissä. […] Narsisti ei kykene tunnistamaan ja käsittelemään omia puutteitaan tai kielteisiä kokemuksiaan ja tunteitaan, ja hänen torjuntareaktionsa johtavat usein arvaamattomaan käyttäytymiseen muita ihmisiä kohtaan."

Ei ole helppoa, varsinkin kun narsisti toimii usein voimakkaiden viholliskuvien kautta: "Jos et ole minun puolellani, olet minua vastaan."

Mutta onneksi työelämä ei ole vain ongelmia, vaan myös mahdollisuuksia. Esimerkiksi kokouksista Salmisella on hyviä reseptejä, siitä miten tehokkaat kokoukset säästävät aikaa. Salminen tyypittää kokoukset karkeasti neljään tyyppiin: informointikokoukset, ideointikokoukset, päätöskokoukset ja seurustelu- tai tutustumiskokoukset.

Ihan hyvä jako, ja olennaista on rakentaa kokous keskeisen tavoitteen pohjalta: selkeät tavoitteet, täsmällinen agenda ja etukäteisneuvotteluja osallistujien kanssa.

Yhteenveto: Mainio kirja esimiestyöstä. Se ei auta välttämään kaikkia karikkoja, ja joissakin asioissa kirja saattaa ohjata jopa väärään suuntaan, johtuen sen esimieskeskeisyydestä ja illuusiosta asioiden yleispätevyyteen, mutta hyviä ohjeita teoksesta kyllä löytyy, siis lukemisen arvoinen teos. Ja voi jopa olla niin, että kokenut lukija saa teoksesta enemmän irti kuin vastavalittu uusi esimies.

Ristinolla

Ian Rankin käynnisti huippusuositun Rebus-dekkarisarjan tällä kirjalla: Ristinolla (Blue Moon, 2004; suom. Heikki Salojärvi; ISBN 952-5410-19-6). Olen tätä ennen jo lukenut kaksi muuta Rebus-dekkaria - Musta kirja ja Kuurupiilo - ja siten sarjan ensimmäinen ei tullut ihan tyhjästä eteen.

Luulenpa, että jos dekkarisarjan aloittaisi tästä kirjasta, vaikutus olisi aika lailla kovempi. Kirjassa on melkoinen vauhti päällä, sarjamurhaajaa etsittäessä, ja jotkin kirjan käänteistä laittavat lukijan uskomiskyvyn koetukselle.

Myöhemmissä kirjoissa Rankin pystyy käsittelemään hahmoja monipuolisemmin, eikä tarvitse ihan sellaista määrää erikoistehosteita kuin tässä kirjassa.

Pohjois-Irlanti kummittelee taustalla, samaten SASin erikoisjoukot, huumekauppa ja sarjamurhaaja. Ja Rebus joutuu tekemään tiliä menneisyydestään, kun elämä ympärillä tuntuu lähtevän hajoamaan. Melkoisen sopan Rankin tästä kaikesta keittää.

Mutta kyllä dekkarisarjan aloitukseksi kelpaa - melkoinen taidonnäyte, vaikka myöhemmissä kirjoissa onkin kyllä taso noussut tästä kirjasta vielä melko lailla.

Viimeinen oikea rikosetsivä

Peter Loveseyn kirja Viimeinen oikea rikosetsivä (Blue Moon, 2002) käynnistää rikostarkastaja Peter Diamondista kertovan dekkarisarjan. Tapahtumapaikkana on Bathin kaupunki, ja niinpä kylpylässäkin käydään, varsin jännittävissä merkeissä.

Lovesey on selvästi kokenut kirjoittaja, ja niinpä tarina lähtee näppärästi vetämään, ja käänteet seuraavat melko luontevasti toinen toisiaan.

Jossain kohden tuntui kuin Lovesey ei vielä olisi ihan kotonaan Diamondin nahoissa, tai sitten lukijalla vain tökkäsi. Mutta hyvä perusdekkari tämä joka tapauksessa on.

Toisaalta kovin omaperäiseksi ei Diamondin hahmoa voi kutsua, siihen jo viittaa kirjan nimikin: vanhakantainen jäärä, joka on jäämässä nuoremman polven jalkoinen, ja ongelmana on vielä luonne joka ei esimiehiä miellytä ja saa myös työtoverit varpailleen.

Mutta selvittääkö Diamond järvestä löytyneen naisen tapauksen? No, sen kai voi paljastaa että ennen kuin kirja on lopussa, Diamond on paitsi eronnut poliisivoimista myös toipilaana sairaalasängyssä. Mutta tarina ei tähän vielä pääty.

Kekkosen takapiru – Kaarlo Hillilän uskomaton elämä

Timo J. Tuikka nostaa esille melkoisen siivun Suomen historiasta kirjassa Kekkosen takapiru – Kaarlo Hillilän uskomaton elämä (Otava, 2011; ISBN 978-951-1-25226-9). Tarina kertoo Hillilän elämästä vuosien 1918 ja 1965 välillä, alkaen kolmesta sodasta ja päätyen sodanjälkeiseen poliittiseen peliin ja Urho Kekkosen valtaannousuun.

Hillilä syntyi Oulussa vuonna 1902 ja oli siten Kekkosta kaksi vuotta nuorempi. Tästä huolimatta hän ehti Suomen kansallissodan taisteluihin, 15-vuotiaana vapaaehtoisena koulupoikana valkoisten joukkoihin. Lapsisotilaasta voidaan puhua!

Kansalaissotakaan ei Hillilälle riittänyt, vaan hän jatkoi sotimista Viron vapaussodassa suomalaisten vapaaehtoisjoukkojen mukana. Tällä retkellä Hillilä haavoittui jalkaan, ja mukaan lähtenyt pikkuveli kaatui. Kostoa Hillilä haki vielä Aunuksen heimosotaretkeltä vuonna 1919.

Näin kirjassa: "Aika pysähtyy Kallen nähdessä, kuinka hänen pikkuveljeensä sattuu, mutta mitään ei kiirastulessa ole tehtävissä. Kohta Kallenkin tavoittaa luoti. Kipu viiltää jalkaa. Epätoivo valtaa mielen. Jos hän yrittää auttaa pikkuveljeään, he jäävät kirottuun Koillis-Latviaan molemmat. Pitkien sekuntien aikana isoveli tekee elämänsä valinnan. Elossaoloonsa havahtuja perääntyy verta saappasta tirskuen."

Jo nämä elämänvaiheet, ennen täysi-ikäisyyttä, oikeuttaisivat käyttämään sanaa uskomaton, mutta tämä oli vasta alkua. Opintojaan rahoittaakseen Hillilä jäljitti kommunisteja 1920-luvulla Etsivässä keskuspoliisissa, jossa hän tutustui Urho Kekkoseen. Heistä tuli erottamaton parivaljakko.

Hillilä ja Kekkonen pelasivat yhteen seuraavat 40 vuosikymmentä. Juonikas Hillilä osasi usein aavistaa, mitä tulossa oli, ja moneen otteeseen hän ideoi taktisia kuvioita joissa Kekkoselle tarjoutui oiva pelipaikka. Parivaljakko hoiteli suhteita niin vanhan kaartin poliitikkoihin kuten Risto Rytiin ja C.G. Mannerheimiin kuin natseihin ja neuvostoagentteihinkin.

Useampaan otteeseen Hillilä hahmotteli käsikirjoituksen poliittiseen pamflettiin tai lausumaan, jonka Kekkonen sitten taitavasti stilisoi ja omalla nimellään julkaisi. Tämän jälkeen Hillilä vielä julkaisi lehtien palstoilla ylistävän arvion Kekkosen tekstistä. Siinä oli yhteispeliä kerrakseen.

Tuikka on tosissaan paneutunut kohteensa elämänkaareen sillä ajanjaksolla kuin siitä on löytynyt dokumentteja, siis vuodesta 1918 eteenpäin. Hillilä ehti työskennellä varhaisen sotilasuran ja salaisen poliisin toimen lisäksi muun muassa Lapin läänin maaherrana ja Kelan johtajana sekä osallistua ministerinä neljään hallitukseen.

Talvisodan ja jatkosodan vaiheista on kirjassa kerrottu perusteellisesti. Saksan sotatoimet, erityisesti pohjoisella rintamalla, kertovat alkuaikojen suuresta innostuksesta, joka hiljalleen vaihtui odotukseen ja lopulta pessimismiin.

Hillilällä oli keskeinen rooli Lapin maaherrana suhdetoiminnassa natsi-Saksan joukkojen kanssa. Hillilä otti käyttöön vaikuttavalta kuulostavan tittelin Landespräsident, ja pystyi asemastaan junailemaan monen monta asiaa Suomen kannalta otelliseen malliin. Samalla hän toimi ikään kuin tiedustelukärkenä ja piti aktiivista yhteyttä Helsingin ja Mikkelin suuntaan.

Sodan jälkeen parivaljakko Hillilä-Kekkonen pyöritteli taktisia kuvioita päästäkseen valtaan, ja erityisesti Hillilällä oli mahdollisuudet pääministeriksi asti. Mutta alkoholi vei voiton.

Näin kirjoitti asiasta vaimolleen Kustaa Vilkuna: "Hillilä näet on ollut lauantai-illasta saakka - saunottuaan Jalannin kanssa - yhtä kyytiä humalassa ja marski näyttäisi haluavan tehdä hänestä pääministerin! Olen koettanut olla kekseliäs. Kekkonen on ollut järkenä mukana, vaikka hänkin on ollut surullisessa kunnossa tapeltuaan humalassa - eikö liene kylkiluita poikki - eikä voi muistaa kenen kanssa. Tämmöistä on elämä läheltä nähtynä."

Sodan jälkeen Suomi joutui tiukkaan valvontaan, sotakorvauksista ja muista velvoitteista piti huolehtia. Hillilä ja Kekkonen, omien sanojensa mukaan "puulaaki", oli nytkin tilanteen tasalla: 'Lähes joka porvaria ja valtaosaa työväestöstä vihollisen saapuminen hirvittää. Hillilän ja Kekkosen päitäkin paleltaa itävinkassa, mutta heillä on raakaa rohkeutta, kieroa joustavuutta ja räpsyvää silmää venäläisten kohtaamiseen. Valvontakomission saapuessa maahan salaisen poliisin ajoistaan toistensa selustaa turvannut umpikiero taistelupari on henkisesti valmis "ystävystymään" perivihollistensa kanssa.'

Kirjasta saa kuvan, että Hillilä ja Kekkonen olivat avainasemassa kun suhteita sodan voittajiin luotiin. Periaatteena oli tehdä suuriakin myönnytyksiä, mutta samalla määrittää tiukka raja jota ei ylitettäisi: "Suomen onneksi Suomella ei ollut johtajinaan moraaliin ja laillisuusnäkökohtiin tarkertuvia herrasmiehiä, vaan sekä sodassa että rauhassa kyllin häikäilemättömiä poliitikkoja viemään isänmaa täysin moraalittomien aikojen yli. Sen paremmin sodanaikaisen Saksan kuin sodanjälkeisen Neuvostoliiton sortotoimien läpi tiirailu ei olisi onnistunut puhtoisilta idealisteilta."

Yhteenveto: Erinomainen eämänkerta, joka tuo uutta valoa Suomeen vuodesta 1918 eteenpäin. Tuikka kirjoittaa elävästi, paikoin ehkä tarkoituksellisenkin maalailevasti, jopa niin että tulee mieleen onko tämä tietokirjallisuutta vai kaunokirjallisuutta.

Lisätietoa: Kirja-arvioita: Erkki Tuomioja ja Timo Mikkilä/Suomenmaa. Wikipedian artikkeli.

Älyllisen itsepuolustuksen pikakurssi

Tässä on terävää lääkettä huijauksiin ja virhepäätelmiin, Normand Baillargeonin kirjassa Älyllisen itsepuolustuksen pikakurssi (Eurooppalaisen filosofian seura ry., 2011; suom. Tapani Kilpeläinen; ISBN 978-952-5503-55-5).

Ihan hirveän omaperäinen tämä kirja ei kylläkään ole, sillä se käsittelee samoja asioita ja jopa samoja esimerkkejä kuin monissa muissa tiedekirjoissa. Mieleen tulee muun muassa numerosokeus-teema, josta aikoinaan poleemisesti kirjoitin.

Kirja siis yhdistelee eri tieteenalojen näkemyksiä älylliseen rehellisyyteen, ja voisi puhuakin poikkitieteellisestä lähestymisestä, jossa muun muassa kerrotaan kuinka matematiikkaa voidaan käyttää sumuverhona täysin virheellisille väittämille. Ja tietenkin kerrotaan tilastojen vääristelystä monin tavoin, ja retoriikan keinoista saada keskustelu väärille raiteille tai kääntämään musta valkoiseksi.

Vähän asiasta toiseen harhaileva tämä kirja on, mutta melko mukava lukea, lukuisien esimerkkien vuoksi (joista tosin moni oli ennestään tuttu muista lähteistä).

Kirja kritisoi tiedotusvälineitä siitä, että ne ovat päätyneet levittämään propagandaa. Meistä jokaista pommitetaan informaatiolla ja puheella, joka pyrkii panemaan meidät toimimaan määrätavalla.

Eikä koululaitoksesta ole enää apua: "[I]hanteesta, jonka mukaan kaikille tulisi antaa yleissivistys on luovuttu täysin välinpitämättömästi. [...] Liian monien ihmisten ja erityisesti koulutuspäättäjien harhainen asiakasajattelu ja tapa pelkistää kaikki talouteen ovat siis mielestäni vakavia perusteita huolestua osallistuvan demokratian tulevaisuudesta."

Eräs keskeinen keino älylliseen itsepuolustukseen on niin sanottu käsitteellinen määritelmä, jota Baillargeon havainnollistaa esimerkin avulla: "Onko tuo todella terrorismia? Minkä välttämättömien ja riittävien ehtojen tulee toteutua, jotta voidaan puhua terrorismista? Täyttyvätkö ehdot kaikissa tapauksissa, joissa on tapana puhua terrorismista? Jos eivät, niin miksi? Ja mitä silloin on korjattava: tapaamme käyttää sanaa vai määritelmää?"

Kirja on erinomainen johdatus ajatteluun ja asioiden ymmärtämiseen, ja omien sokeiden pisteiden tunnistamiseen. Ja suomentajalle kiitokset erinomaisesta työstä!