Kesä

J. M. Coetzeen romaani Kesä (Otava, 2011; suom. Markku Päkkilä; ISBN 978-951-1-24286-4) riemastutti, vaikka kirja on kaikea muuta kuin kepeä. Lieneekö toista kirjailijan omaan elämään perustuvaa teosta, jossa kirjailijasta itsestään annetaan näin armottoman tyly kuva.

Pakko on sanoa, että Coetzeen vuonna 2003 saama Nobel-palkinto ei ole noussut kirjailijalle hattuun eikä latistanut luomisvoimaa. Tässä vuonna 2009 ilmestyneessä kirjassa Coetzee kertoo elämästään Etelä-Afrikassa 1970-luvulla, kirjailijanuran alkuvaihessa, ennen läpimurtoa.

Coetzee tuntuu laittavan kuvauksen kohteensa - oman silloisen minänsä - röntgeniin, eikä paljastuva kuva ole lainkaan myötäsukainen, päinvastoin. Kyseessä on taiteilijan muotokuva, mutta ulkopuolelta kuvattuna, katkelmallisina palasina koottuna, sellaisten ihmisten silmin jotka Coetzeen kanssa olivat tekemisissä noina vuosina.

Ja kyseessä on tietenkin kaunokirjallinen fiktio, Coetzee leikittelee elämänkerran tekemisellä ja on tässä kirjassaan laittanut toisen kirjailijan tekemään kohteestaan kuvaa, kirjailijan kuoleman jälkeen.

Coetzee piirtää kuvan sisäänpäin sulkeutuneesta, hyvin varauksellisesta nuoresta miehestä, joka on epäonnistunut lähes kaikessa ja joutunut palaamaan USA:sta Etelä-Afrikkaan jonkinlainen rikollisen maine harteillaan. Hän elää yhdessä isänsä kanssa, pitäen tästä huolta, tehden kaikenlaisia ruumiillisia töitä, muun muassa valamalla betonia talon juurelle kosteusvaurioiden torjumiseksi.

Ihmissuhteet eivät ota syntyäkseen, tai kariutuvat ongelmiin, eikä yksinäisyydelle näytä olevan loppua. Sukulaistensakin keskuudessa Coetzee on outolintu, hyljeksitty, epäonninen.

Näin Coetzee laittaa elämänkertansa fiktiivisen kirjoittajan kertomaan kirjan tavoitteista: "Minua ei tosin edes kiinnosta lopullinen tuomio Coetzeesta. Jätän sen historian huoleksi. Minun tarkoitukseni on kertoa tarina eräästä vaiheesta hänen elämässään, tai jos ei yhtä tarinaa niin monta tarinaa monesta näkökulmasta."

Monet ihmiset pääsevät haastateltaviksi, kertomaan oman käsityksensä Coetzeesta. Ja kuva on armoton, kirjailija litistetään ja latistetaan niin pieneksi, niin mitättömäksi, että sellaiselle ei juuri löydy vertaa.

Mutta juuri tästä armottomuudesta nousee teoksen harvinaislaatuinen huumori, kuten mykän ajan koomikoilla, jotka joutuvat vastoinkäymisestä toiseen - mutta katsojaa, tai tässä tapauksessa lukijaa, ihastuttaa ja riemastuttaa.

Näin eräs kirjan hahmoista kuvaa Johnia, siis Coetzeeta: "John [ei] ollut vahva hahmo. En sano tätä vähätelläkseni. ... [K]oko sinä aikana, minkä hänen kanssaan vietin, minusta ei tuntunut missään vaiheessa, että olin poikkeuksellisen ihmisen kanssa, siis aidosti poikkeuksellisen ihmisen kanssa. Se on julmasti sanottu, tiedän kyllä, mutta valitettavasti se on totta. [...] [H]änellä ei ollut minun nähdäkseni mitään erityistä kykyä tai herkkyyttä, ei uudenlaista näkökulmaa ihmisen osaan. Hän oli vain ihminen, aikansa lapsi, lahjakas, kenties hyvinkin lahjakas, mutta suoraan sanottuna ei mikään jättiläinen. Ikävä tuottaa pettymys."

Samaa kertovat kaikki kirjan haastatellut, yksi toisensa jälkeen: harmaa tyyppi, ei mitenkään erityinen, kovin sulkeutunut, sisäänpäin kääntynyt, ihmisenä vajavainen.

Ja kirjan lukija ei voi muuta kuin ihmetellä tätä kerrontaa, joka kyseenalaistaa itsensä ja samalla saa kysymään, mitä muuta kirjailija on kuin tavallinen ihminen.