Tartuin tähän kirjaan suurin odotuksin, eikä pelkästään kirjallisuuden Nobel-palkinnon vuoksi, vaan siksi että olin kuullut mainittavan että Tomas Tranströmer on "runoilija jolla on valokuvaajan filosofia". Piti tietenkin ottaa selvää, mitä tämä tarkoittaa, ja parempaa tapaa ei ole kuin teos Kootut runot 1954-2000 (Tammi, 2001; suom. Caj Westerberg).
Ikävä kyllä on myönnettävä, että piti mennä kirjassa sivulle 99, ennen kuin alkoi löytyä jotain sellaista josta sain kiinni. Tätä ennen runot olivat kovin abstrakteja, ja ainakin itseltäni niiden sfäärit jäivät tavoittamatta. Ehkä tämä johtuu siitä että runot ovat kirjassa kokoelmittain ilmestymisjärjestyksessä, ja nuori runoilija ei vielä ollut löytänyt ääntään.
Mutta kuten sanottu, runo "Kasvotusten" sivulla 99 osui tiukasti. Runo alkaa näin:
Helmikuussa elämä oli pysähdyksissä. Linnut eivät mielellään lentäneet, ja sielu hiertyi maisemaa vasten niin kuin vene hankautuu vasten laituria, johon se on kiinnitetty.
Ja heti perään, sivulla 101, oli runo "Metsän halki", joka päättyy näin:
Iso kuusi, poispäin kääntynyt ja tumma, turpa maan multaan kätkettynä juo sateen varjoa.
Ja otan vielä yhden näytteen, runosta "Allegro" (sivu 127):
Musiikki on lasitalo rinteellä, jolla kivet lentävät, kivet vierivät. Ja kivet vierivät suoraan läpi, mutta jokainen ruutu säilyy ehjänä.
On kyllä yhdyttävä tuohon määritelmään "runoilija jolla on valokuvaajan filosofia". Luulen, että palaan tähän kokoelmaan, myöhemmin, kun ehkä olen valmiimpi sitä ymmärtämään.
Tekstit
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti