Metsäjätti

Miika Nousiaisen romaani Metsäjätti (Otava, 2011; ISBN 978-951-1-25534-5) on jaettu kvartaaleihin kuten suurteollisuutta perkaavalle kirjalle sopiikin. Tosin jos olettaa, että kirja yksipuolisesti nuijii teollisuutta ja pystyttää sädekehää työntekijäpuolelle, niin kyllä pettyy: musta kylki kummallakin.

Kirja kuuluu niin sanottujen yhteiskunnallisten romaanien kategoriaan. Teema ovat kovia: työntekijöiden irtisanominen, tehtaan lopetus ja sen sellainen, niin teollisuusjohdon kuin tavallisen työntekijän näkökulmasta.

Metsäteollisuuden parissa tässä liikutaan, ja erityisesti niin sanotun kovan metsäteollisuuden: vanerin ja sen sellaisen tavaran tuotannossa.

Kirjan päähenkilö Pasi on kotoisin Törmälän teollisuuspaikkakunnalta, josta hän lähti opiskelemaan Kauppakorkeakouluun Helsinkiin, ja tätä kautta Pasi pääsi Turo-nimisen isokenkäisen johtajan alaiseksi Metsäjätti-nimisen yhtiön pääkonttoriin.

Nyt tulee kova toimeksianto: mene Törmälään ja hoida siellä YT-neuvottelut, joilla tehdas saadaan vielä nykyistäkin paremmin kannattavaksi. Pasi on kovan paikan edessä: lapsuudenystävistä moni on töissä Metsäjätin tehtaalla, ja edessä on irtisanomisia. Miten hoitaa homma parhaalla tavalla sekä Metsäjätin että työntekijöiden kannalta?

Nousiainen kirjoittaa aika lailla hyvin, vaikka kirjan alussa lukeminen jotenkin tökki, en tiedä mistä syystä, ehkä tapa kirjoittaa lauseita oli pikkasen kulmikas. Mutta kirjan tarina, ja erityisesti se musta huumori jota Nousiainen kosolti viljelee, ne saivat lukemaan tarinan alusta loppuun lähes yhdeltä istumalta.

Kirjassa lomittuvat kaksi tarinaa. Pasin näkökulma kertoo miltä asiat näyttävät teollisuuskonsernin johdosta käsin. Toisessa juonteessa näkökulma on Jannen, Pasin lapsuudenystävän, joka on töissä tehtaalla ajoittaisesta alkoholiongelmastaan huolimatta.

Nousiainen kirjoittaa paikka paikoin terävästi, huumorilla höystettynä: "Jos ihmisten toimintaa näyttäisi ihmisten tietoisuudella varustetuille eläimille luontofilminä, eläimet eivät uskoisi. Juju on siinä, että järjettömyyttä, monimutkaisuutta ja epäoikeudenmukaisuutta ei pidä miettiä. [...] [O]nhan se niin, ettei tämä kokonaisuus voi olla totta. Mutta niin se on, että maailmassa on esimerkiksi tulitikku, auto, ilmankostutin, infrastruktuuri, luonnonmuodostelmia, taikureita ja Hannele Lauri. [...] Ongelma se on niille, jotka sitä pohtivat. Pohtiminen johtaa melankoliaan. Ja syvä pohtiminen aiheuttaa surumielisyyttä."

Mutta pohdittavaa riittää. Sekä Pasi että Janne joutuvat kohtaamaan menneisyyden tapahtumat. Pasi on yrittänyt unohtaa kaiken jopa niin ettei ole lapsuudestaan edes lähipiirilleen mitään kertonut. Janne taas on saanut itselleen ikuisen epäonnistujan leiman. Voisiko elämä olla toisin, tai muuttua toisenlaiseksi?

Hyvän tarinan Nousiainen aineksistaan kokoaa, vaikkakin tarinassa on ikään kuin rakennustelineet nähtävissä, sillä kirjan henkilöt ovat selvästi yhteiskunnallisen sanoman palveluksessa. Mutta tästä huolimatta Nousiainen tekee Pasista ja Jannesta uskottavia hahmoja, sellaisia jotka kertovat ihmisyydestä enemmän kuin pelkästään suurpääoman ja työntekijän välinen ristiriita antaisi aineksia.

Elämästä Suomessa tässä on kyse. Nousiainen pohtii sitä, voisivatko asiat olla toisin ja onko kaikki mitä tapahtuu väistämätöntä. Ja kyse on myös eräänlaisesta anarkismista, yksilön tasolla, siitä kysymyksestä voiko yksittäisen ihmisen tekemillä ratkaisuilla olla merkitystä tässä maailmassa. Nousiainen antaa ymmärtää, että kyllä niillä merkitystä on.