Kekkosen takapiru – Kaarlo Hillilän uskomaton elämä

Timo J. Tuikka nostaa esille melkoisen siivun Suomen historiasta kirjassa Kekkosen takapiru – Kaarlo Hillilän uskomaton elämä (Otava, 2011; ISBN 978-951-1-25226-9). Tarina kertoo Hillilän elämästä vuosien 1918 ja 1965 välillä, alkaen kolmesta sodasta ja päätyen sodanjälkeiseen poliittiseen peliin ja Urho Kekkosen valtaannousuun.

Hillilä syntyi Oulussa vuonna 1902 ja oli siten Kekkosta kaksi vuotta nuorempi. Tästä huolimatta hän ehti Suomen kansallissodan taisteluihin, 15-vuotiaana vapaaehtoisena koulupoikana valkoisten joukkoihin. Lapsisotilaasta voidaan puhua!

Kansalaissotakaan ei Hillilälle riittänyt, vaan hän jatkoi sotimista Viron vapaussodassa suomalaisten vapaaehtoisjoukkojen mukana. Tällä retkellä Hillilä haavoittui jalkaan, ja mukaan lähtenyt pikkuveli kaatui. Kostoa Hillilä haki vielä Aunuksen heimosotaretkeltä vuonna 1919.

Näin kirjassa: "Aika pysähtyy Kallen nähdessä, kuinka hänen pikkuveljeensä sattuu, mutta mitään ei kiirastulessa ole tehtävissä. Kohta Kallenkin tavoittaa luoti. Kipu viiltää jalkaa. Epätoivo valtaa mielen. Jos hän yrittää auttaa pikkuveljeään, he jäävät kirottuun Koillis-Latviaan molemmat. Pitkien sekuntien aikana isoveli tekee elämänsä valinnan. Elossaoloonsa havahtuja perääntyy verta saappasta tirskuen."

Jo nämä elämänvaiheet, ennen täysi-ikäisyyttä, oikeuttaisivat käyttämään sanaa uskomaton, mutta tämä oli vasta alkua. Opintojaan rahoittaakseen Hillilä jäljitti kommunisteja 1920-luvulla Etsivässä keskuspoliisissa, jossa hän tutustui Urho Kekkoseen. Heistä tuli erottamaton parivaljakko.

Hillilä ja Kekkonen pelasivat yhteen seuraavat 40 vuosikymmentä. Juonikas Hillilä osasi usein aavistaa, mitä tulossa oli, ja moneen otteeseen hän ideoi taktisia kuvioita joissa Kekkoselle tarjoutui oiva pelipaikka. Parivaljakko hoiteli suhteita niin vanhan kaartin poliitikkoihin kuten Risto Rytiin ja C.G. Mannerheimiin kuin natseihin ja neuvostoagentteihinkin.

Useampaan otteeseen Hillilä hahmotteli käsikirjoituksen poliittiseen pamflettiin tai lausumaan, jonka Kekkonen sitten taitavasti stilisoi ja omalla nimellään julkaisi. Tämän jälkeen Hillilä vielä julkaisi lehtien palstoilla ylistävän arvion Kekkosen tekstistä. Siinä oli yhteispeliä kerrakseen.

Tuikka on tosissaan paneutunut kohteensa elämänkaareen sillä ajanjaksolla kuin siitä on löytynyt dokumentteja, siis vuodesta 1918 eteenpäin. Hillilä ehti työskennellä varhaisen sotilasuran ja salaisen poliisin toimen lisäksi muun muassa Lapin läänin maaherrana ja Kelan johtajana sekä osallistua ministerinä neljään hallitukseen.

Talvisodan ja jatkosodan vaiheista on kirjassa kerrottu perusteellisesti. Saksan sotatoimet, erityisesti pohjoisella rintamalla, kertovat alkuaikojen suuresta innostuksesta, joka hiljalleen vaihtui odotukseen ja lopulta pessimismiin.

Hillilällä oli keskeinen rooli Lapin maaherrana suhdetoiminnassa natsi-Saksan joukkojen kanssa. Hillilä otti käyttöön vaikuttavalta kuulostavan tittelin Landespräsident, ja pystyi asemastaan junailemaan monen monta asiaa Suomen kannalta otelliseen malliin. Samalla hän toimi ikään kuin tiedustelukärkenä ja piti aktiivista yhteyttä Helsingin ja Mikkelin suuntaan.

Sodan jälkeen parivaljakko Hillilä-Kekkonen pyöritteli taktisia kuvioita päästäkseen valtaan, ja erityisesti Hillilällä oli mahdollisuudet pääministeriksi asti. Mutta alkoholi vei voiton.

Näin kirjoitti asiasta vaimolleen Kustaa Vilkuna: "Hillilä näet on ollut lauantai-illasta saakka - saunottuaan Jalannin kanssa - yhtä kyytiä humalassa ja marski näyttäisi haluavan tehdä hänestä pääministerin! Olen koettanut olla kekseliäs. Kekkonen on ollut järkenä mukana, vaikka hänkin on ollut surullisessa kunnossa tapeltuaan humalassa - eikö liene kylkiluita poikki - eikä voi muistaa kenen kanssa. Tämmöistä on elämä läheltä nähtynä."

Sodan jälkeen Suomi joutui tiukkaan valvontaan, sotakorvauksista ja muista velvoitteista piti huolehtia. Hillilä ja Kekkonen, omien sanojensa mukaan "puulaaki", oli nytkin tilanteen tasalla: 'Lähes joka porvaria ja valtaosaa työväestöstä vihollisen saapuminen hirvittää. Hillilän ja Kekkosen päitäkin paleltaa itävinkassa, mutta heillä on raakaa rohkeutta, kieroa joustavuutta ja räpsyvää silmää venäläisten kohtaamiseen. Valvontakomission saapuessa maahan salaisen poliisin ajoistaan toistensa selustaa turvannut umpikiero taistelupari on henkisesti valmis "ystävystymään" perivihollistensa kanssa.'

Kirjasta saa kuvan, että Hillilä ja Kekkonen olivat avainasemassa kun suhteita sodan voittajiin luotiin. Periaatteena oli tehdä suuriakin myönnytyksiä, mutta samalla määrittää tiukka raja jota ei ylitettäisi: "Suomen onneksi Suomella ei ollut johtajinaan moraaliin ja laillisuusnäkökohtiin tarkertuvia herrasmiehiä, vaan sekä sodassa että rauhassa kyllin häikäilemättömiä poliitikkoja viemään isänmaa täysin moraalittomien aikojen yli. Sen paremmin sodanaikaisen Saksan kuin sodanjälkeisen Neuvostoliiton sortotoimien läpi tiirailu ei olisi onnistunut puhtoisilta idealisteilta."

Yhteenveto: Erinomainen eämänkerta, joka tuo uutta valoa Suomeen vuodesta 1918 eteenpäin. Tuikka kirjoittaa elävästi, paikoin ehkä tarkoituksellisenkin maalailevasti, jopa niin että tulee mieleen onko tämä tietokirjallisuutta vai kaunokirjallisuutta.

Lisätietoa: Kirja-arvioita: Erkki Tuomioja ja Timo Mikkilä/Suomenmaa. Wikipedian artikkeli.