perjantai 20. tammikuuta 2012

Kallorumpu

Eeva-Kaarina Arosen Kallorumpu (Teos, 2011) oli Finlandia-palkintoehdokas 2011, ja tuntui muutenkin herättävän huomiota. Odotukseni kirjan suhteen olivat siis korkealla. Mutta... kirjan alku takkuili, ja vaikka siitä huolimatta jaksoin lukea, veto loppui kahdensadan sivun jälkeen. En jaksanut lukea.

Tämä kustantajan sivuilta löytyvä kuvaus kertoo romaanista olennaisen: "Helsinkiläisessä hylätyssä varastohallissa on meneillään harvinainen ensi-ilta. Tarina marraskuisesta päivästä vuonna 1935 Kaivopuistossa Kalliolinnantiellä on vuosikymmenien työn jälkeen valmistunut elokuvaksi. Tekijä, talon pohjakerroksen salaperäinen asukki, esittää yleisölle filmikertomuksensa päivän kulusta, joka huipentuu hienoihin illallisiin ja musertaa hänen elämänsä."

Aronen on tehnyt kirjallisesti haastavan romaanin Mannerheimin taloudenpidosta, eikä arastele kohteensa tarkastelussa. Kirjassa katsotaan tämän pikkutarkan kulinaristin elämää hyvin läheltä, voisiko sanoa että kirjailija menee kohteensa iholle asti. Eikä käsittely ole mitenkään myötäsukaista, vaikka ehkä jonkinlaista myötäelämistä paikka paikoin on havaittavissa.

Ja Suomen kohtalonhetkistä - kyydityksineen, taustalla odottavan sodan kaikuineen - siitä tässä on kyse.

Kirjan rakenne, siinä käytetyt tavat etäännyttää lukijaa itse tarinasta, ja jonkin verran keinotekoisen oloinen kehyskertomus, tässä ehkä syy miksi jätin kesken. Tai ehkä vain Mannerheim on hahmo, joka ei kovin suuresti jaksa kiinnostaa.

Vaikka se täytyy myöntää, että muutaman kerran Aronen sivaltaa niin hienosti, että suorastaan hengästytti. Mutta silti: ei minua varten tämä kirja.

2 kommenttia:

Erja kirjoitti...

Minä taas pidin tästä ihan hurjasti. Kirjan tunnelma oli aivan vangitseva, en olisi millään malttanut edes keskeyttää lukemista.

Minulle päähenkilöllä ei ollut tässä juurikaan merkitystä, en ole koskaan ollut Mannerheimista mitenkään erityisen kiinnostunut. Mutta tietääkseni Aronen on kyllä perehtynyt aiheeseensa, eli varmaan henkilövalinta tässä on kuitenkin jollain tavalla merkityksellinen.

Juha Haataja kirjoitti...

@Erja: Jaa... Kai minä vain jotenkin jäin tuosta tunnelmasta paitsi. Tai sitten vain olin jotenkin väsynyt enkä saanut siihen otetta. Vaikka ... paikka paikoin teksti kyllä säväytti.