Ottakaa pankki kiinni!

Donald E. Westalaken tuttu parivaljakko - ja taistelupari - Dortmunder ja Kelp pääsee tosi toimiin uuden nerokkaan ideansa kanssa: sen sijaan että ryöstetään rahat, mitä jos ryöstetään koko pankki!

Dekkari Ottakaa pankki kiinni! kertoo vekkulimaisen tarinan siitä, miten remontin ajaksi perävaunuun - anteeksi, asuntovaunuun - siirretty pankki yhtäkkiä katoaa sijoiltaan ja perustuksiltaan ja miten poliisi epätoivoisesti etsii sitä Long Islandista.

Mutta ei Dortmunderin porukan keikka ota onnistuakseen sen paremmin. Idea on nerokas, mutta kuten yleensä, kaikenlaista sattuu, sellaista mihin nerokkainkaan suunnittelija ei osaa varautua.

Mutta onnistuuko keikka loppujen lopuksi? Sen voi paljastaa, että pankki päätyy hyvin hitaalle matkalle kohti Ranskaa, ja Dortmunder kumppaneineen selviää asiasta hiukan pienemmillä henkisillä vammoilla kuin pankkia etsivät poliisikapteeni ja -luutnantti.

Taide ja pelko

David Bayles ja Ted Orland ovat kirjoittaneet mainion kirjan taiteen tekemisestä: Art & Fear: Observations On the Perils (and Rewards) of Artmaking (Image Continuum, 1993). Kirja ei rajoitu pelkästään kuvataiteisiin vaan siinä puhutaan yhtä lailla kirjallisuudesta, tanssista ja musiikista - mistä tahansa luovasta työstä jota tehdään ihmisen omista lähtökohdista käsin.

Kirjoittajat ottavat vahvasti kantaa muun muassa taiteilijoiden koulutukseen, joka tyypillisesti tuottaa, ainakin Yhdysvalloissa, henkilöitä jotka eivät taidetta opintojensa jälkeen juuri tuota. Ja myös käytännön asioita käsitellään, muun muassa sitä miten elättää itsensä kun taide ei pysty elantoa tarjoamaan. (Näin on melkein kaikissa tapauksissa muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta.) Ja voiko esimerkiksi taiteen opettamisen ja taiteen tekemisen jotenkin yhdistää?

Tämä kirja ei ole tarkoitettu Mozart-tasoisille virtuooseille vaan kaikille, jotka jostain syytä haluavat luoda uutta ja jättää omintakeisen jäljen maailmaan. Kirjoittajat pystyvät välttämään kyynisyyden loukun - vaikka selvästi se tekee vaikeaa esimerkiksi kun on puhe ns. "taidemaailmasta" eli niistä tahoista - kriitikoista, gallerioista ja taiteen sponsoreista - jotka määrittävät mistä maksetaan ja mistä ei.

Käytännön ohjeita löytyy roppakaupalla, muun muassa mainio "Operating Manual for Not Quitting", jonka kohta A on seuraava: "Make friends with others who make art, and share your in-progress work with each other frequently." Ohjeen kohta B suosittelee että kohdassa A esitetty yleisö on parempi taiteen tekemiselle kuin esimerkiksi "saada teos esille nykytaiteen museoon".

Kirjoittajat tuovat eron siinä, miten taiteen tekijä itse kokee teoksensa ja miten muut sen näkevät - nämä ovat aivan eri asioita. Ihminen voi nauttia hyvin monenlaisista taideteoksista, mutta ihminen kykenee tuottamaan vain hyvin rajallisesti taidetta, ja vain omista lähtökohdistaan, vain tästä hetkestä käsin: "Your reach as a viewer is vastly greater than your reach as a maker."

Leonardon kattomaalaukset, intiaanien käsityöt ja Bachin musiikki ovat aikansa ja tekijänsä tuottamaa - niitä ei tänä päivänä voi (eikä pidä yrittää) luoda uudestaan, se ei ole mahdollista.

Mutta taiteilijalle tässä on ongelma, sillä uutta ei heti ymmärretä: "risk rejection by exploring new worlds, or court acceptance by following well-explored paths. […] the real question about acceptance is not whether your work will be viewed as art, but whether it will be viewed as your art."

Kaikki mitä oppiakseen tarvitaan on kyky katsoa omia töitä selkeästi - ilman ennakko-oletuksia, ilman pelkoa ja tarpeita, ilman odotuksia ja toiveita: "Ask your work what it needs, not what you need. Then set aside your fears and listen, the way a good parent listens to a child."

Mutta taiteessa mennään alueelle joka on tuntematonta, ja tämä tarkoittaa sitä että se mitä taiteilija luo voi olla sellaista mille ihmiset ovat täysin sokeita, sellaista joka ei kiinnosta ketään. Ja tämä on luonnollista: "Artistically and otherwise, the world we come into has already been observed and defined by others—thoroughly, redundantly comprehensively and usually quite appropriately. The human race has spent several millenia developing a huge and robust set of observation about the world, in formas as varied as language, art and religion. These observations in turn have withstood many—enourmously many—tests. We stand heir to an unstatably large set of meanings."

Mutta tämän ei pidä estää luovaa työtä: "And so you make your place in the world by making part of it—by contributing some new part to the set. And surely one of the most astonishing rewards of artmaking comes when people make time to visit the world you have created. […] Each new piece of your art enlarges our reality. The world is not yet done."

Mutta mitä sitten tarvitaan taiteen tekemiseen? Tekninen virtuositeetti ei pelkästään riitä: "To the viewer, who has little emotional investment in how the work gets done, art made primarily to display technical virtuosity is often beautiful, striking, elecant...and vacant. [...] Compared to other challenges, the ultimate shortcoming of technical problems is not that they are hard, but that they are easy."

Mielestäni tämä sopii hyvin nykypäivän luontokuvaukseen, jossa tekninen virtuositeetti tuntuu jyräävän, mutta pinnan alla on tyhjää. Mitä yritetään sanoa?

Pitäisikö sitten keskittyä ajattelemiseen tekemisen sijaan: "Simply put, art that deals with ideas is more interesting than art that deals with technique."

Kuitenkin myös ajattelu voi johtaa umpikujaan - näyttelyyn jossa hämmentyneet katselijat yrittävät esittää ymmärtävänsä asian sanomalla "Mutta hän on niin älykäs!" Samoin voi sanoa kaverista joka keksi atomipommin.

Siispä, jos kyseessä ei ole tekniikka eikä älykkyys, mistä sitten on kyse?

Mielestäni seuraavassa lainauksessa paneudutaan taiteen merkitykseen syvällisellä tavalla: "The world we see today is the legacy of people noticing the world and commenting on it in forms that have been preserved. Of course it is difficult to imagine that horses had no shape before someone painted their shape on the cave walls, but it is not difficult to see the world became a subtly larger, richer, more complex and meaningful place as a result."

Otetaan tähän loppuun vielä kirjassa mainitut kolme kysymystä, joita kirjailija Henry James ehdotti esitettäväksi taitelijalle: "What was the artist trying to achieve? Did he/she succeed? Was it worth doing?" Näistä viimeisin kysymys on syvällisin: Oliko se vaivan arvoista? Oliko?

Lisäys (27.11.2011): Pitkästä aikaa luin tätä kirjaa, ja löysin jälleen uuden kohdan jota sietää lainata, koskien kilpailua joka taiteen tekemiseen liittyy: "Unfortunately, healthy artistic environments are about as common as unicorns. We live in a society that encourages competition at demonstrably vicious levels, and sets a hard and accountable yardstic for judging who wins. [...] Taken to extremes, such competition slides into needless (and often self-desctructive) comparison with the fortunes of others."

Blue City - likainen kaupunki

Ross Macdonaldin dekkari Blue City - likainen kaupunki (Bookkari, 2009; suom. Jorma-Veikko Sappinen) ilmestyi alunperin 1947. Kirja kuvastelee toisesta maailmansodasta palanneen 22-vuotiaan sotilaan tuntoja. Johnny Winter saa kuulla isänsä kuolleen, ja lähtee etsimään syyllistä läpikohtaisin korruptoituneessa kaupungissa.

Kirja on lyhyt ja intensiivinen. Macdonald paneutuu amerikkalaisen elämänmenon pimeyteen: korruptioon joka manipuloi niin poliitikot, poliisin kuin virkamiehetkin pelinappuloiksi hämäräperäisten bisnesmiesten pelissä. Winter etsii totuutta tapahtuneeseen päivin öin, tuskin hengähtämättä, joutuen niin gansterien kuin poliisinkin takaa-ajamaksi; tosin näillä kahdella porukalle ei suurta eroa kaupungissa ole.

Joissakin Macdonaldin kirjoissa on lukijan yllättävää lyyristä maalailua, mutta tässä kirjassa sitä ei ole juuri ollenkaan. Teos on suurimmaksi osaksi dialogia, jonka avulla kaikki olennainen tuodaan esille, niin kaupungin nykytila kuin Winterin isän murhan taustatkin. Dialogin lisäksi on jonkin verran nasevaa toimintaa, mutta sen Macdonald hoitaa hyvin eleettömästi, minimalistista sanomista käyttäen, sijoittaen ison osan toimintaa dialogiin tai rivien väliin.

Onko Macdonaldin kuvaamalla korruptoituneella amerikkailaisella yhteiskunnalla vastineensa todellisuudessa? Kai täytyy olla, ei tämmöistä sanomisen pakkoa ja intoa tyhjästä voi syntyä. Tuntuu joka tapauksessa siltä, että Macdonald kykenee kirjassaan sanomaa jotain olennaista tästä järjestelmästä jota pidettiin maailman vahvimpana taloutena ainakin vielä jonkin aikaa sitten.

Otetaan vielä tähän loppuun lainaus kirjasta: "Pistooli putosi hänen kädestään ja jäi kiiltävänä matolle. Jarrut kirskahtivat kadun reunassa ulkona ja auton ovi läimähti. Kun katsoin [...] kasvoja, niiden ilmettä alkoi muuttaa suru tai jokin muu voimakas tunne."

Huonosti käy maan

Tony Judtin kirja Huonosti käy maan (Like, 2011; suom. Petri Stenman) kertoo länsimaisen yhteiskunnan kriisistä. Missä vaiheessa taloudesta tuli kaiken yhteiskunnallisen toiminnan mittari?

Jo kirjan lähtökohta sävähdyttää: Tony Judt (1948-2010) saneli kirjan ALS-taudin halvaannuttamana kuolinvuoteellaan. Ja vaikka hän ei enää voikaan osallistua keskusteluun, tämä kirja tarjoaa puheenvuoron jota on syytä tarkkaan pohtia.

Tässä on ote kirjan johdannosta: "Jotain on syvällisesti vialla siinä, miten nykyään elämme. Kolmekymmentä vuotta olemme tehneet aineellisen oman edun tavoittelusta hyveen. Tämä samainen pyrintö muodostaa itse asiassa nykyään sen vähän, mitä on jäljellä yhteisen päämäärän tajustamme. Tiedämme kyllä, mitä asiat maksavat, mutta meillä ei ole aavistustakaan niiden arvosta."

Siis: hyvyys, oikeudenmukaisuus ja sen tyyppiset pohdiskelut ovat taitoa, joka on kadonnut meiltä - taitoa, joka tulee opetella uudelleen. Mutta miten palata eettisesti valistuneeseen julkiseen keskusteluun, siinäpä kysymys!

Erityisesti Britanniassa ja Yhdysvalloissa on viimeisen kolmenkymmenen vuoden aikana tapahtunut raju romahdus yhteiskunnassa: "Sukupolvien välinen liikkuvuus on romahtanut: Toisin kuin vanhemmillaan tai isovanhemmillaan, tämän päivän lapsilla Britanniassa tai Yhdysvalloissa on sangen pienet toiveet kohentaa oloja, joihin he ovat syntyneet. Köyhät pysyvät köyhinä. Valtavan enemmistön taloudellisesti kehno asema muuntuu huonoksi terveydeksi, hukatuiksi koulutusmahdollisuuksiksi ja, yhä useammin, tutuiksi lamaoireiksi, kuten alkoholisimi, liikalihavuus, uhkapelaaminen ja pikkurikollisuus."

Viime vuosikymmenten kehitys on kummallista, koska se kääntää trendin joka on vallinnut Euroopassa (ja osin myös Yhdysvalloissa) 1800-luvulta alkaen. Emme olleet sokeita individualismin harhoille vaan tajusimme riippuvuutemme toisista: "Me kaikki hyödymme meitä edeltäneistä ihmisistä, samoin kuin niistä, jotka huolehtivat meistä vanhuudenpäivinämme tai sairastuessamme. Me kaikki olemme riippuvaisia palveluista, joiden kustannukset me jaamme maanmiestemme kanssa, huolimatta siitä, kuinka itsekkäästi taloudellisen elämämme hoidamme."

Toisen maailmansodan jälkeen tapahtui ihmeellisiä asioita niin Euroopassa kuin Yhdysvalloissa: "[K]äynnistyi prosessi, joka korvasi sukuperintöön tai vaurauteen perustuvan valinnan koulutuksen suomalla sosiaalisella nousulla." Tätä nousua kesti 30 vuotta - kunnes se hajotettiin Margaret Thatcherin ja muiden samaa linjaa ajavien poliitikkojen voimin.

Mitä tapahtui? Minne hävisi usko ja luottamus yhteiseen asiaan ja mistä ponnahti esiin häikäilemätön oman edun tavoittelu ja usko markkinavoimien kaikkivoipaisuuteen?

Osittain taustalla voi nähdä sen, että sosiaalidemokraattinen yhteiskuntamalli osoittautui toimivaksi, eikä se herättänyt enää kenessäkään suurempia intohimoja, mikä tarkoitti että vasemmisto rupesi etsimään uutta sisältöä aatteeseensa ja hajautui joukoksi lukemattomiksi erilaisia, yksilölähtöisiä tavoitteita.

Toisaalta taloustieteessä nousi esiin joukko ajattelijoita, jotka nostivat esiin teorioita vapaista markkinavoimista - teorioita jotka vuoden 2008 finanssikriisissä todettiin tuulesta temmatuiksi.

Mutta hajaannuksen tilassa otettiin dogmaksi se, että markkinat ovat tehokkaita, piittaamatta suuresta määrästä päinvastaista todistusaineistoa: "Käynnissä on ollut julkisen vastuun tasainen siirto yksityissektorille ilman havaittavaa kollektiivista hyötyä. Vastoin talousteoriaa ja yleistä myyttiä, yksityistäminen on tehotonta. Suurin osa asioista, jotka hallitus on katsonut soveliaaksi siirtää yksityissektorille, toimivat tappiolla: olivatpa ne rautatieyhtiöitä, hiilikaivoksia, postipalveluita tai energialaitoksia, niiden järjestäminen ja ylläpito maksoivat enemmän kuin niiden voitiin koskaan toivoa houkuttelevan tuloina."

Judt tuo realistina esille myös keskitetystä hallintomallista koituneet ongelma, muun muassa betonilähiöt joiden suunnittelijat joko eivät ymmärtäneet tai piitanneet miltä sellaisessa ympäristössä tuntuu asua. Mutta se että ongelmia ei korjattu johtui äänestäjien suosiota kalastelevista poliitikoista: "Hyvinvointivaltion ongelmat ja puutteet johtuvat erittäin merkittävässä määrin poliittisesta pelkuruudesta pikemmin kuin taloudellisesta epäjohdonmukaisuudesta."

Eikä hyvältä näytä, sillä politiikka on ajautunut toisen luokan kykyjen peliareenaksi; nuoret ovat kiinnostuneita yhden asian liikkeistä - kuten Greenpeace - eivät politiikasta.

Ja samalla olemme kadottaneet kyvyn keskustella: "Kansanvillitsijät kertovat väkijoukolle, mitä pitää ajatella. Kun he kuulevat omat fraasinsa kaikuna muiden suusta, he ilmoittavat röyhkeästi vain välittävänsä kansan tuntoja."

Niin: huonosti käy maan - jos emme taas kiinnostu yhteisistä asioista. Tarvitaanko siihen yhteiskunnan laajamittainen romahtaminen? Toivottavasti ei sentään.

Voittajajohtoryhmät - 7 askelta tulevaisuuden menestyjäksi

Helena Åhman, Aija Bärlund ja Annika Vatanen ovat tärkeällä asialla kirjallaan Voittajajohtoryhmät - 7 askelta tulevaisuuden menestyjäksi (WSOYpro, 2007). Vaikka lukijaa häiritsee tavaton luettelomaisuus ja rönsyily, löytyy kirjasta paljon olennaista ymmärrettävää monen tyyppiseen johtamiseen.

Monet asiat toistuvat kerta toisensa jälkeen, mikä saa miettimään, onko kirjoittajilta jäänyt huomaamatta tautologia vai olettavatko he että asioita täytyy kerrata, kerrata, kerrata…

No, moni asioista on sellaisia että niitä kelpaa toistaakin, esimerkiksi liittyen johtoryhmän vetäjän rooliin: "Vetäjä luo kokouksiin hyvän tunnelman." "Vetäjä pyrkii varmistamaan, että virheistä opitaan sen sijaan, että etsisi syyllisiä." "Vetäjä kykenee luomaan tapoja, joilla keskustellaan vaikeistakin asioista."

Keskeinen teema kirjassa on johtoryhmän kyky käsitellä hankaliakin asioita monesta näkökulmasta: "Rakentavan erimielisyyden, monipuolisten mielipiteiden ja kyseenalaistaminen salliminen kuuluu […] johtoryhmän haasteisiin. […] Kyseenalaistaminen toimii mallimme peruspilarina."

Toinen tärkeä teema on johtoryhmien sisäänlämpiävyys: "[J]ohtoryhmät eivät kuitenkaan keskimäärin käytä tehokkaasti päätöksenteon apuna tietoa kumppaneilta, asiakkailta ja muilta sidosryhmiltä."

Ne johtoryhmät, jotka menestyvät, "ottavat huonoja huomattavasti useammin omaa henkilöstöä, asiakkaita, yhteistyökumppaneita sekä eri sidosryhmien edustajia mahdollisimman laajasti mukaan tulevaisuuden määrittelyyn, suunnitteluun, ennakointiin ja tekemiseen."

Johtoryhmillä on haasteita, eikä vähiten perinteisiä toimintamalleja kyseenalaistavan "iPod-sukupolven" myötä: "iPod-sukupolvi tuskin sietää käskyttämistä ja toisaalta kertoo mielipiteensä pyytämättäkin. Tulevaisuudessa kilpailemme yhä lujemmin parhaista tyypeistä, käymme entistä suurempaa taistelua ihmisten mielistä ja sydämistä. […] Työn on oltava kiinnostavaa, ihmisten mukavia ja tarjolla on oltava mahdollisuuksia itsensä toteuttamiseen. […] iPod-sukupolvi uskoo vain niihin, jotka todella tarkoittavat sitä, mitä sanovat."

Kirjoittajat ehdottavat sparrauskulttuurin tuomista johtoryhmiin: kysyminen eri tavoin ja eri näkökulmista, ajatuksen päälle rakentaminen ja edelleen kehittely, mielipiteiden esille tuominen, kyseenalaistaminen, erilaisten mahdollisuuksien ehdottaminen, aktiivinen kuuntelu, vastustaminen rakentavalla tavalla, intuition hyödyntäminen ja niin edelleen. Ei hassumpaa!

Samalla johtoryhmän pitää keskittyä oikeisiin asioihin, erityisesti strategiaan ja tulevaisuuteen. Sekä ihmisiin: "Kehitä ihmisosaamista ja puhu ihmisistä: asiakkaista, henkilöstöstä, sidosryhmistä."

Kirjassa on paljon muistilistoja joista osa on hyödyllisiä työvälineitä. Tässä esimerkki tehokkaan johtoryhmätapaamisen tunnusmerkeistä:

• Tapaamisella on tavoite.
  
• Tapaamisella on agenda.
  
• Tapaamiseen on valmistauduttu hyvin.
  
• Osallistujat tulevat ajoissa.
  
• Pysytään asiassa.
  
• Pysytään aikataulussa.
  
• Kaikki osallistuvat keskusteluun.
  
• Tehdään päätöksiä.
  
• Tehdyt päätökset toteutetaan ja niitä seurataan.
  
• Tapaamisessa on vähän ulkoisia häiriöitä.
  
• Osallistujat pystyvät antamaan lisäarvoa.
  

Ei hassumpi lista!

William N. Päiväkirja

Kylläpä oli erikoislaatuinen lukukokemus tämä Kristina Carlsonin romaani William N. Päiväkirja (Otava, 2011; ISBN 978-951-1-25592-5). Hieno kertomus sivuraiteelle ajautuneesta vanhasta jäkälätutkijasta, jonka jääräpäisyys on vertaansa vailla. On ihmeellistä, miten Carlson hahmottelee näin hankalasta tyypistä niin kiehtovan ihmiskuvan.

Olen aiemmin lukenut Carlsonin romaanit Maan ääreen (Tammi, 1999) ja Herra Darwinin puutarhuri (Otava, 2009), ja täytyy sanoa että tämä uusin nousee teoksen Maan ääreen tasolle omaperäisessä uskottavuudessaan.

Kustantajan sivuilla esitellään kirja seuraavasti: "Vangitseva kuvaus omalaatuisesta suomalaisesta tiedemiehestä 1890-luvun Pariisissa. Voiko tiedemies olla kuin taiteilija? Vai unohtaako jälkimaailma ne, jotka olivat väärässä?"

Carlsonin kerrontatekniikka perustuu ideaan päiväkirjamerkinnöistä, kuten romaanin nimi antaa ymmärtää. Merkinnät ovat välähdyksenomaisia, irrallisia, sisäisesti katkonaisia, karheita ja viimeistelemättömän oloisia, mutta jotenkin tässä kaikessa kukkii tavaton herkkyys ja kauneus.

On kuin Carlson olisi poistanut tekstistään kaiken "runollisen", ja löytänyt kerronnan tavan jossa tuntuu kuin kyseessä ei olisi kirjallinen ilmaisu lainkaan, mutta joka lukijan päässä toimii kuin runo parhaimmillaan: avaten näköaloja maailmoihin, liittäen pään sisäisiä irrallisia asioita toisiinsa uusiin asetelmiin ja näkökulmiin.

Joskus tuntui kuin Carlsonilla olisi ollut käytössään aikakone, jolla hän on poiminut menneestä ajasta juuri ne yksityiskohdat jotka ankkuroivat päiväkirjamerkinnät omaan aikaansa - ja samalla saavat lukijan kokemaan samanaikaista outoutta ja tuttuutta.

Syrjäytymisen kokemus, sellainenhan tässä on kyseessä, on yhtä lailla tätä päivää kuin mennyttä, ja Carlson osoittaa että syrjäytyä voi yhtä lailla professori ja huippututkija kuin koulut kesken jättänyt duunari.

Karheaa, uskottavaa, mutta samalla selvästi taitavan kirjoittajan työtä, sellainen teksti tässä on kyseessä. Ja vaikka tarinan keskipisteessä on elämänsä ja uransa loppua lähestyvä tiedemies, joka on riitautunut lähes kaikkien kanssa ja jääräpäisesti tarrautuu itsenäisyyteensä, on kirjan päähenkilö samalla jotenkin oudolla tavalla meidän kaikkien - tai ainakin minun - omakuva: eikö meissä jokaisessa kuitenkin ole sisällä jonkinlainen jäärä, joka on väärässä asennossa muun maailmankaikkeuden kanssa.

Siitä karheudesta millä kukin ihminen kohtaa maailman ja törmää erilaisuuteen, siitä tässä on kyse. Hieno, herkkä, karhea muotokuva ihmisestä, sellaisen on Carlson tehnyt.

Perusoppaita digikuvaukseen

Olen lueskellut suomenkielisiä digikuvauksen perusoppaita, ja niiden joukossa on varsin hyviä kirjoja. Vertailun vuoksi lainasin kirjastosta kaksi englanninkielistä opasta - olisivatko ne vielä parempia? Kirjat olivat

• Kim Gilmour: Digital Photography for the Older and Wiser (Wiley, 2010)
  
• Ken Bluttman: Digital Photography in Simple Steps (Pearson, 2011)
  

Kummatkin kirjat lupaavat helppoja ohjeita, johdatusta askel kerrallaan digikuvauksen pariin. Mutta toimivatko kirjat?

Kim Gilmourin kirja on oikeastaan aika hyvä. Rakenne on selkeä ja asioita esitellään perusteellisesti. Ongelmana on kuitenkin paikka paikoin vähän liiallinen ylimääräisen tiedon ripottelu. Esimerkki: jos kerran histogrammi mainitaan kameran hyödyllisenä ominaisuutena, olisi hyvä näyttää siitä esimerkki tai asia jää askarruttamaan.

Gilmourin kirjassa on värikoodeilla toisistaan erotettuja tietolaatikkoja, mutta näissä on se ongelma, että pohjaväri on melko tumma, jolloin tekstin luettavuus ei ole paras mahdollinen. Kun kirja kerran on suunnattu vanhemmille ihmisille, tämä taittoratkaisu ei oikein toimi.

Mutta yleisesti ottaen Gilmourin kirja on selkeä johdatus aihepiiriin, ja vaikka havainnollistavia valokuvia ja kaavioita ja sen semmoisia olisi voinut käyttää enemmänkin hyväksi, toimii kirja tällaisenakin.

Entä sitten Bluttmanin teos? Tekisi mieli sanoa tässä alussa jotain positiivista, mutta vähän vaikea sellaista on keksiä. No, ehkä tämä: hyvä yritys, kirjoittajalla on selvästi innostusta aihepiiriinsä.

Mutta. Ja mutta. Kirjassa on roppakaupalla ongelmia jotka tekevät sen lukemisesta ikävää. Ensinnäkin kirjan valokuvat ovat usein liian tummia ja tunkkaisen oloisia, ja toisinaan myös liian pienessä koossa jotta niistä saisi selvää.

Ja sitten tekstissä on lukuisia lapsuksia ja epätarkkuuksia, jotka saavat epäilemään kirjoittajan asiantuntemusta. Ja samaten ristiriitaisuuksia. Esimerkiksi sivulla 3 mainitaan että RAW-formaattia käyttävät ammattikuvaajat. Ja että jos kamerassa ei ole mahdollistuutta RAW-tallennukseen ei sen ostamista kannata edes harkita. Kirjan muu sisältö on suunnattu kuitenkin aloittelijoille ja harrastelijoille, ja erityisesti pokkarien käyttäjille. Miten kameran ostajan siis pitäisi toimia?

Lisäksi Bluttmanin kirjassa on sisällöllisiä puutteita. Bluttman tuntuu unohtavan muun kaltaisten sulkimien kuin keskussulkimen olemassaolon. Verhosuljin on kuitenkin yleisin suljinratkaisu järjestelmäkameroissa. Kun Bluttman selittää himmentimen ja sulkimen toimintaa hän antaa ymmärtää että kyseessä on sama mekaaninen laite: "There are two major settings for the shutter - the amount of time it stays open, and the size to which it opens. [...] The size of the shutter opening is known as the aperture setting."

No, ainahan asiat kannattaa esittää mahdollisimman yksinkertaisesti. Mutta ei pitäisi kuitenkaan esittää asioita yksinkertaisesti ja väärin.

Lopuksi: näiden kirjojen perusteella voi olla tyytyväinen suomenkielisten digikuvauksen oppaiden tasoon. Kyllä meillä osataan!

Vastaiskuja inhimillisen elämän puolesta

Kasvatustieteen professori Kari Uusikylä osaa sanomisen taidon. Kirja Vastaiskuja inhimillisen elämän puolesta (PS-kustannus, 2010) iskee suoraan nyky-yhteiskunnan järjettömyyksiin, siihen että vain huippuyksilö kelpaa eikä inhimillisyyttä arvosteta.

Uusikylä varoittaa luvun 5 alussa: "Jos olet huumorintajuton tosikko etkä osaa lukea rivien välejä, älä lue tätä lukua. Et ymmärrä tekstiä, tai ymmärrät sen väärin." Luulenpa että myös muita kirjan kohtia lukiessa saattaa aamukahvi mennä väärään kurkkuun, niin tiukkaa tekstiä kirjassa on, ja usein viesti iskee rivien välistä ja saa hykertelemään.

Tekstissä "Olemme ihmisiä, typerys!" Uusikylä kertoo vallankäyttäjästä, joka vaati kuntatyöntekijöitä tehostamaan toimintaansa iskulauseella It's innovation, stupid. Ja näin Uusikylä tervehtii vallan huippua: We are human beings, stupid!

"Älä ole pöhkö" sopii moneen nykyisen kilpailuyhteiskunnan ilmiöön. Mikä tässä kaikessa on ihmeellistä on se, miten kiltisti ihmiset ottavat kaiken järjettömyyden vastaan. Onko tosiaan niin että olemme lampaita joita kuka tahansa vähänkin röyhkeämpi tyyppi saa vedätettyä miten tahansa?

Uusikylä kertoo, miten kannustepalkkioita jaetaan kaikilla tasoilla: siivooja saa pienen kannustelisän "verestä, oksennuksesta ja ulosteista mutta ei virtsan luuttuamisesta". "Entä jos talousrikolliset sovittaisivatkin rötöksensä vankilan sijasta metron vessasiivoojina, seitsemän euron tuntipalkalla, asianmukaisin eritekannustein tietenkin?"

Älykkyyden ihailu on mennyt järjettömyyksiin: "Kun joku konsernijohtaja muistuttaa taas mediassa, että viidesosa suomalaisista ei kelpaa tulevaan uljaaseen tietoyhteiskuntaan, on syytä valpastua. Narsistinen luonnehäiriö ellei peräti psykopatia, joka ilmenee tunnekylmyytenä, äärettömänä itsekkyytenä ja muiden alistamisena, on paljon vaarallisempi yhdistelmä kuin köyhyys ja vähäinen älykkyysosamäärä."

Uusikylä huomaa kirkkaasti, miten huterolle pohjalle poliitiikkojen sanomiset rakentuvat, esimerkiksi hurskastelu yhteisöllisyydestä: "Sitä on tuhottu julmasti työelämässä ja kouluissa hajottamalla toimivia yhteisöjä. [...] Peto ajaa meitä takaa: Ole tehokas! Ole ylivertainen! Ole huippu! Suomi on nostettava maailman huipulle! Uhraa itsesi, perheesi ja elämäsi ja sinusta tulee Menestyjä." Tämän Uusikylä kirjoitti pohtiessaan Jokelan ja Kauhajoen koulusurmien taustoja.

Mikä tästä kaikesta nousee esille on se, että röyhkeys tuntuu riittävän siihen että sanomisia kuunnellaan, riippumatta siitä onko sanomisissa mitään järkeä. Uusikylällä on riemastuttavia poimintoja julkisuudessa paistattelevista "viisaista", joiden sanojen takaa paljastuu ammottava tyhjyys, oman edun tavoittelu ja jopa ilkeys.

Erinomaisesti toimii teksti, jossa Uusikylä panee Antti Hyryn ja Pekka Himasen keskustelemaan toistensa ohi, käyttäen kummaltakin poimittuja sanontoja ja lauseita. Nerokasta - ja kuinka selvästi piirtyy ero todellisen viisauden ja sanallisen näppäryyden välillä.

Uusikylä nostaa esille sen, miten suomalaista peruskoulua pilkattiin koko 1990-luku. Peruskoulun puolustajia haukuttiin siitä, että he edustavat "kuolleeksi luultua yhteiskuntakäsitystä". Opettajankoulutusta ivattiin myös: "Mitä opettajat muka maisterin tutkinnolla tekevät?" Mutta onneksi jotkut ajattelivat yhteistä hyvää: "Köyhä ja rikas lapsi ansaitsevat yhtä hyvän koulun, suomalaisen peruskoulun."

Nyt kun suomalaista peruskoulua ihaillaan kaikkialla maailmassa, kritiikki on hetkeksi vaiennut ja "eliittikouluja" ei enää ajeta yhtä suurella innolla. Mutta saa nähdä kuinka kauan tätä kestää ja taas yritetään romuttaa sitä mikä Suomessa toimii: "Kukaan pilkkaajista ei ole tunnustanut olleensa väärässä, saati pyytänyt anteeksi perättömiä puheitaan, joiden takana olivat usein tietämättömyys, ilkeys ja etujen hamuaminen."

Uusikylä ei sitoudu mihinkään puoluekantaan: "Lampaat määkivät laumassa, ja pässejä vedetään narusta milloin minnekin. Ihmisen taakkana on ajattelemisen pakko. Poliitikkojen toilailuja seuratessa taakka tuntuu välillä kohtuuttoman raskaalta."

Yhteenveto: Onpa hyvä kirja - inhimillisen elämän puolesta!

(Korjasin Uusikylän nimen oikeaan muotoon - pitäisi olla tarkempi näissä.)

Julkisen sektorin hankintojen parhaat veijaritarinat (eli kuka varasti veroeurosi)

Mielenkiintoinen viesti liikkuu netissä otsikolla "Julkisen sektorin hankintojen parhaat veijaritarinat (eli kuka varasti veroeurosi)". Linkki viittaa pitkään ja rönsyilevään keskusteluun, jossa päivitellään valtion ja yleisemmin julkisen sektorin tuhlailua ja epäonnistumisia. Ja aika usein tietotekniikalla on ollut sormensa pelissä.

Se näissä kupruissa, esimerkkinä VR:n lipunmyynnin ongelmat, tuntuu usein olevan taustalla, että kaikenlaisesta säästämisestä on ollut seurauksena osaamisen ja ymmärryksen rapistuminen. Toisaalla konsultit viettelevät päättäjiä powerpoint-sulkeisilla ja turruttavat yleisönsä jargonilla josta ei jää mitään käteen, ja toisaalla ihmiset yrittävät tehdä työtään kiireessä ja stressattuina ilman että kukaan tuntuu tekemistä arvostavan.

Viestiketjussa esitellään keskustelufoorumeille ominaiseen tapaan melkoisia kärjistyksiä ja pelotteluja, ja muun muassa väitetään (täysin perättömästi) että kohta Suomessa on yksi virkamies jokaista yksityissektorilla työllistettyä kohden: "… voisi olla mukavaa että jokaisella yksityisellä sektorilla työskentelevällä olisi oma kummivirkamies joka lähettelisi vaikka värikynäpiirroksia siitä mitä verorahoilla milloinkin tehdään – ja mihin 7 viikon vuosilomalla milloinkin matkustetaan."

Mielenkiintoista on se suoranainen vihamielisyys, millä julkisen sektorin toimijoita tässä keskusteluketjussa käsitellään.

Tulee kyllä mieleen, että jos palattaisiin 1900-luvun alun minimikokoiseen valtioon, jossa vain varakkailla oli mahdollisuus koulutukseen ja harvalla oli minkäänlaista terveydenhuoltoa, niin miltähän se ihmisistä oikeasti tuntuisi?

Mutta pari ehkä vakavampaa ajatusta tästä heräsi. Toinen liittyy ajatukseen kaikkien kilpailusta kaikkia vastaan, ikään kuin ihmisyhteisö koostuisi vain voittajista ja häviäjistä - tai niistä jotka tuottavat ja niistä jotka loisivat.

Tosiasiassahan kaikki ihmiset ovat tavattomasti velkaa toisille ihmisille, sekä menneille sukupolville että yhä eläville: emme olisi ihmisiä jos joutuisimme elämään tyhjiössä, ilman kaikkea sitä vuorovaikutusta, perimätietoa, kouluopetusta, kulttuuria ja viestintää mitä ihmiskunta kollektiivisesti on tuottanut ja tuottaa.

Olemme toisissamme kiinni. Ja aika usein ne jotka elämässä menestyvät unohtavat sen, missä määrin menestys perustuu muiden ihmisten toimintaan, ja myös puhtaaseen sattumaan.

Samalla tulee mieleen, että sellaiset yhteiskunnat jotka pystyvät tarjoamaan ihmisille tasa-arvoisia elämässä onnistumisen mahdollisuuksia - esimerkiksi toimivan koulutusjärjestelmän avulla - tulevat olemaan vahvoilla tulevaisuudessakin, tulkoon mitä on tullakseen.

Mutta palataan asiaan, eli julkisen sektorin huonoon maineeseen. Tässä keskustelussa kuuluu kaikuja globalisaatioretoriikasta, jonka mukaan on tehostettava, karsittava kuluja, oltava valmiita vastaamaan toisten maiden ja maanosien haasteeseen. Mutta tässä on käymässä niin, että kilpailemme toisemme hengiltä, ja jos joku kilpailun voittaakin - tekee työtä halvimmalla - onko silloin enää jäljellä ketään joka työn tuloksia voisi ostaa?

No, melkoinen soppa tässä on kiehumassa, enpä muuta sano.

Valkolakki vai haalarit, vaiko molemmat

Pieni piiri pyörii suomalaisessa koulutuspolitiikassa. Tämä on johtopäätös, jonka voi tehdä Raija Meriläisen väitöskirjasta Valkolakki vai haalarit, vaiko molemmat - Koulutuspolitiikan vaikuttajien näkemykset toisen asteen kehityksestä (SuPerin julkaisusarja 1/2011). Kiinnostava teos!

Toinen aste tarkoittaa tässä tutkimuksessa sekä lukiokoulutusta että ammatillista koulutusta. Tarkasteltava ajanjakso ulottuu 1970-luvulta 2000-luvulle, siis suomalaisen hyvinvointiyhteiskunnan rakentamisesta ja tasa-arvopolitiikan syntyvaiheista uusliberalismin tuulahduksiin.

Meriläinen on haastatellut 39 toisen asteen koulutuspolitiikan vaikuttajaa, joiden joukossa on viisi ministeriä ja kaksi kansliapäällikköä. Haastattelujen lisäksi käytössä on ollut iso määrä koulutuspoliittisia kannanottoja ja aihetta sivuavaa aiemmin tehtyä tutkimusta.

Suomi seurasi Ruotsin esimerkkiä lähtiessään rakentamaan koko kansan koulutusta, minkä toteuttaminen alkoi koulutus- ja yhteiskuntapolitiikan uudistuksilla: "Hyvinvointivaltiolla ominaista oli sen kyky vähentää köyhyyttä ja kansalaisryhmien välistä eriarvoisuutta, jolloin se samalla vahvisti yhteiskunnan kiinteyttä vaarantamatta yksikön vapautta." Meriläinen toteaa: "Tasa-arvo ei koulutuspolitiikassa tarkoita samanlaisuutta, vaan yhteiskunnan tarjoaman koulutuksen merkitystä välineenä tasa-arvon toteutumisessa."

Kansalaisten parhaaksi tehdyt muutokset koulutuspolitiikassa johtivat 1970-luvulla siihen, että peruskoulun jälkeen nuoret siirtyivät enenevässä määrin toisen asteen koulutukseen. Toisen asteen koulutuspolitiikassa on nähtävissä useita vaikutteita, muun muassa yleissivistävyyden tavoite ja pyrkimys valinnanvapauteen.

Peruskoulu-uudistuksella oli merkittävä vaikutus lukiokoulutukseen: "[M]aaseutu pääsi mukaan korkeampaan koulutukseen eri tavalla kuin ennen uudistusta. […] Lukiokoulutuksen aiheuttamista kustannuksista huolimatta maaseudulla oli nuorille usein helpompi vaihtoehto valita lukio kuin kotipaikkakunnan ulkopuolella sijaitseva ammatillinen oppilaitos."

Meriläinen on saanut haastateltavakseen merkittäviä vaikuttajia, muun muassa ministerit Jaakko Itälä, Olli-Pekka Heinonen, Maija Rask, Christoffer Taxell ja Riitta Uosukainen sekä kansliapäälliköt Markku Linna ja Jaakko Numminen. Meriläinen on myös saanut haastatteluista merkittävästi tietoa, ja väitöskirjaa voikin pitää olennaisena tietopakettina siitä, ketkä ovat tarkastelukautena olleet koulutuspolitiikan vaikuttajina ja millaisia tavoitteita eri aikoina koulutuspolitiikalle on asetettu.

Merkittävä käänne Suomelle tapahtui 1990-luvun alun talouskriisissä: "Kansantuote laski jyrkemmin kuin yhdessäkään OECD-maassa toisen maailmansodan jälkeen. 1980-luvulla viiden prosentin tienoilla ollut bruttokansantuotteen vuotuinen kasvu pieneni seitsemän prosenttia ja vielä vuonna 1992 lähes neljä prosenttia."

Lamaan syöksyminen, laman taittuminen ja lamasta toipuminen jättivät isot jäljet Suomeen, mutta toisaalta vaatimukset toiminnan tehostumiseen eivät välttämättä olleet pelkästään negatiivisia.

Meriläinen esittää, että kaksi opetusministeriä olivat ylitse muiden saavutustensa puolesta: Taxell ja Heinonen. Taxellin aikaansaannoksia olivat muun muassa opetusministeriön organisaation uudistus sekä asetus koulutuksen ja tutkimuksen kehittämissuunnitelmasta. Heinonen puolestaan vei läpi organisaatiouudistuksen ja sai aikaan muun muassa linjauksen aikuiskoulutuksesta.

Itselleni oli uutta nuorisokoulun juonne, siis malli jolla pyrittiin yhdistämään toisen asteen kaksi rinnakkaista mallia, lukio ja ammattikoulutus. Kuten tiedämme, lukio ja ammattikoulutus jatkavat erillisinä, ja ammattikoulutus on noussut lukion rinnalle houkuttelevana vaihtoehtona.

Entä sitten uusiliberalismi? Vaikka Suomeen tuli paljon vaikutteita Iso-Britanniasta, ei uusliberalismi toteutunut meillä samaan tapaan. Monien haastateltavien mukaan "vuonna 1991 alkanut syvä lama selitti tapahtuneita koulutuspolitiikan muutoksia". Tätä myötä koulutuspolitiikassa alettiin käyttää talouspolitiikan käsitteitä kuten vaikuttavuus, taloudellisuus ja tehokkuus.

Suomalaisia vaikuttajia on kuitenkin yhdistänyt hyvinvointiyhteiskunta-ajattelu, ja lisäksi koulutuspolitiikan muutokset tapahtuvat Suomessa hitaasti ja vaativat pitkän kypsymisajan. Tämä on selvästi nähtävissä toisen asteen koulutuksen muutoksissa - ja muuttumattomuudessa.

Yhteenveto: Mielenkiintoinen monografiatyyppinen väitöskirja, josta löytää paljon hyödyllistä tietoa suomalaisen koulutuspolitiikan linjauksista ja kehittymisestä. Toivoa sopii, että Suomi edelleen panostaa koulutukseen ja tätä kautta pitää yllä hyvinvointiyhteiskunnan perintöä.

Uusi hyvinvointivaltio

Heikki Hiilamon kirjoittaman teoksen Uusi hyvinvointivaltio (Like, 2011) kansikuvassa komeilee flipperi, jossa ylhäällä sijaitsee "etuoikeutettujen taso" ja siitä mennään kohti alatasoa. Tässä on teoksen olennainen ongelmanasettelu: miten menestyvien ja vähemmän menestyvien välinen kuilu voidaan ylittää?

Sanottakoon myös tähän heti alkuun, etten jaksanut lukea kirjaa sivua 40 pidemmälle. Syy on melko lailla sama kuin joidenkin Pekka Himasen teosten (ja esiintymisten) suhteen. Teksti on niin itsekeskeistä, että lukijaa alkaa ärsyttämään: eikö se jo malta lopettaa kertomasta, missä kaikessa on ollut mukana?

Itse teksti on paikoin hyvinkin oivaltavaa, kunhan ehtii siihen asti että Hiilamo saa tehtyä vähän etäisyyttä itseensä.

Hiilamo käsittelee onnellisuuden (ja onnettomuuden) teemaa: "Ihmisen elämän merkitys syntyy suhteissa toisiin ihmisiin." Näinhän se on, mutta miten tästä oivalluksesta voi rakentaa kaaren yhteiskunnan kehittämiseen: mitä meidän pitäisi tehdä jotta voisimme paremmin?

Hiilamo kritisoi voimakkaasti keskustelussa esiin tulevaa "kannustinideologiaa", jonka mukaan "laiskurit" pitää saada houkuteltua töihin. Tällöin unohtuu se, missä määrin puhdas sattuma ja onnenkantamoiset vaikuttavat itse kunkin menestykseen ja menestymättömyyteen.

Menestyneet ihmiset aliarvioivat sattuman vaikutusta ja yliarvioivat yhtä lailla omien tekemistensä merkitystä. Vastaavasti huonommin menestyneitä syytetään huonosta aloitteellisuudesta ja aliarvioidaan sattumasta johtuvien vastoinkäymisten merkitystä tilanteeseen.

Inhimilllistä! - Mutta samalla tämä voi johtaa epäinhimilliseen suhtautumiseen toisiiin ihmisiin.

Hiilamo tuo tässä yhteydessä esiin epäsymmetrisen tiedon: jos tallaan vahingossa jonkun varpaille, tiedän itse että kyseessä oli vahinko, mutta vastapuoli helposti pitää tapahtumaa tahallisena. Ja kun tähän tiedon epäsymmetriaan yhdistetään ihmisten taipumus selittää omat toimensa parhain päin ja uskoa menestymisen johtuvan omasta kyvykkyydestä eikä onnenkantamoisista, tuloksena on melkoinen kuilu menestyjien ja huonommin menestyneiden välillä.

Hiilamo kehottaa katkaisemaan kannustinideologialta siivet korostamalla kaikissa ihmisissä piileviä mahdollisuuksia: "Sosiaalisten mahdollisuuksien toteutumisella on merkitystä paitsi mahdollisuuksien käyttäjille itselleen myös hyvinvointivaltion kannatukselle."

Hiilamo tiivistää asian näin: "Kysymys on yhteiskunnan rakenteesta eli miten se tukee tai estää ihmisen omia pyrkimyksiä autonomiseen, luovaan ja aktiiviseen toimintaan." Haluammeko yhteiskuntaa, jossa instituutiot palvelevat eliittejä, vai sellaista yhteiskuntaa jossa "jokainen saa sukutaustastaan ja perimistään varoista riippumatta mahdollisuuden hankkia koulutusta ja nousta asemaan, johon hänen kykynsä riittävät".

Oma vastaukseni tähän kysymykseen on täysin selvä - olen itse saanut tämän mahdollisuuden ja miksi en sitä haluaisi muille tarjota? Mitä mieltä sinä olet?

Missä pitkospuut päättyvät - Retkielämyksiä erämaassa

Kuka on Kai-Veikko Vuoristo? Näin kertoo Wikipedia: "Kai-Veikko Vuoristo (s. 1933, Viitasaari) on filosofian tohtori ja Helsingin kauppakorkeakoulun emeritusprofessori. Hän on toimittanut maantiedeaiheista tietokirjallisuutta sekä kirjoittanut kaunokirjallisen teoksen Hankien kimallus."

Teos Missä pitkospuut päättyvät - Retkielämyksiä erämaassa (Gummerus, 2007) on enemmänkin tietokirja kuin kaunokirjallinen teos, mutta voisi sitä kaunokirjallisuudeksikin kutsua, sen verran tunnelmoivasti Vuoristo kertoo Lapin erämaista ja siellä retkeilystä. Tähän kirjaan on kiteytynyt vuosikymmenten kokemus erämaista, niin niiden lumoista kuin niiden vaaroista, turhia kehumatta tai peloittelematta. Ja kyllä tästä kirjasta nousee esiin se paljon puhuttu Lapin lumo, halu lähteä itse vaeltamaan tuntureille, jokien varsille tai lumisille rinteille.

Kirjassa kerrotaan sekä kesällä että talvella tapahtuneista retkistä, ehkä kuitenkin enemmän talvisista, kevään tai loppukevään reissuista jolloin keli on usein riskipeliä, voi tulla vettä tai voi tulla tuiskua. Tai voi olla kantava, jäinen hanki joka vie hiihtäjää melkein itsestään.

Kirjassa on kuvaliite, jossa on vaikuttavia näkymiä Lapista, monesti sellaisia jotka liittyvät kirjan tarinoihin. Kuvia ei tosin ole numeroitu eikä niihin tekstistä viitata (eikä kuvista suoraan tekstiin), joten lukija saa itse selvittää mihin reissuun kukin kuva liittyy.

Kirjan alkuosa kertoo perusasioita Lapissa vaeltamisesta, "kiveliön kutsusta", menemättä kovin syvälle teknisiin detaljeihin, esimerkiksi varusteiden yksityiskohtiin, puhuen pikemminkin siitä mikä varusteoppaista ja ohjeista yleensä jää oppimatta: millainen erämaa on, miten siihen on suhtauduttava ja mikä siellä selviämisessä on ratkaisevaa. Tämän luvun otsikot ovat selkeän kuvaavia: "Laavulla vai laverilla?", "Suu säkkiä myöten: omin eväin kairassa", "Kartta ja kompassi vai GPS", "Tuuriakin tarvitaan", "Kohtalokkaita kokemuksia".

Pelotteluun Vuoristo ei mene, mutta realismia kirjasta löytyy, muun muassa se että kolmen hengen vaellusporukka, sellainen jossa kaikilla on jotakuinkin sama suhteellinen lähtötaso, on jotakuinkin optimaalinen: jos yhdelle tapahtuu jotakin, voi yksi lähteä apua hakemaan ja toinen jäädä sairaan tai loukkaantuneen luokse. Ja useamman hengen porukassa voi kuormaa jakaa mukavasti niin ettei jokaisen tarvitse kaikkea kantaa. Lisäksi autiotuville mahtuu pienempi porukka paremmin kuin isompi, jos sattuu tiukkaa olemaan.

Varsinaisen eräretkistä kertovat jutut on selkeästi pohjustettu kertomalla, millainen kyseinen alue on, mikä siinä kiehtoo tai mikä on haasteena. Ja kun liikkeelle päästään, osaa Vuoristo kertomisen taidon; tarina imee mukaansa ensi lauseesta lähtien.

Mainio kirja Lapista ja eräretkeilystä. Kirjan lukemisen seurauksena tosin voi olla Lapin kuumeen ankara poltto, mutta sitä kai ei voi kovin pahana asiana pitää.

Puun ja kuoren välissä

Kirja kaikkien sodasta kaikkia vastaan, sellainen on professori Matti Nuortevan tietokirja Puun ja kuoren välissä - Kaarnakuoriaisten eloyhteisöjen elämää (Maahenki, 2010). Kyseessä on puiden kuolema: kaarnakuoriaiset ovat metsiemme pahimmat tuhohyönteiset.

Nuorteva kirjoittaa mukaansa tempaavasti, taitavasti aihettaan eri näkökulmista lähestyen. Maallikko saa kirjasta aimo annoksen tietoa metsien ja puiden elämästä, ja osaa kirjan luettuaan havaita merkkejä kaarnakuoriaisten muuten piilossa tapahtuvasta toiminnasta vaikkapa pihapiirin puissa.

Nuorteva kirjoittaa: "Vaikka kirjan tiedot perustuvat tieteellisiin tosiasioihin, niin esitystapa on koetettu saada mahdollisimman kansanomaiseksi. Olen esimerkiksi suomentanut monia hyönteisten tieteellisiä nimiä."

(Sivuhuomautus: kirjan teksti on pääosin huoliteltua, mutta muutamia pikkuvirheitä löytyy, esimerkiksi yllä lainatusta kohdasta puuttui piste viimeisen lauseen lopusta.)

Kaarnakuoriaiset ja niiden eliöyhteisö (sienirihmastot ja muut hyönteiset jne.) muodostavat kiehtovan kokonaisuuden. On hienoa, että nyt on suomeksi saatavilla kaarnaakuoriaisista yleisteos, joka nostaa aiheen tunnettuvuutta ja samalla ehkä myös lisää kiinnostusta metsien ekosysteemeihin yleisemminkin.

Näin jälkikäteen muistan aika ajoin ihmetelleeni puiden kaarnan päällä olevia purukasoja tai puun kuoreen porattuja reikiä. Nyt ymmärrän selvemmin mistä on kyse. Toki on niin, että päällepäin ei välttämättä näy että kaarnakuoriaiset ovat puuhun iskeneet, sillä silmin havaittavat vaikutukset ilmenevät usein melkoisella viiveellä.

Puut eivät toki ole voimattomia kaarnakuoriaisia vastaan, ja terve puu pystyy yleensä torjumaan hyökkäykset. Puu käyttää pihkaa, mahlaa ja muita puolustuskeinojaan tunkeutujia vastaan, ja yleensä menestyksekkäästi. Mutta kuivuus tai hakkuut voivat heikentää puiden vastustuskykyä, jolloin puu joutuu antautumaan ja kuolee.

Eräänä yksityiskohtana mainittakoon sienet: "Kaarnakuoriaiset kuljettavat mukanaan joko tahtomattaan tai tarkoituksella monenlaisia sieniä kuvioihinsa. Kuoriaisten ulkokuoressa on monenlaisia kuoppia, joihin pesiytyy syömäkuvioissa eläviä mikrobeja."

Sienien hyödyntäminen voi olla hyvin pitkälle kehittynyttä: "Aikuisen [tikas]kuoriaisen etujalkojen tyvessä ovat erikoisessa ruumiin onkalossa öljyä sisältävät pussit. Kun uusi aikuinen kuoriainen ulos pyrkiessään syksyllä ryömii käytävässä, täyttyvät nämä säiliöt tunelin reunoilla olevilla sienten itiöillä. Kuoriaisten talvehtimispaikoissa itiöt eivät idä öljyssä, mutta säilyvät kuitenkin hengissä. Kun kuoriainen sitten keväällä kaivaa uutta käytäväänsä puuaineeseen, jalat joutuvat ankaraan työhön. Samalla pusertuu itiöitä sisältävää öljyä käytävään."

Aivan erinomainen tiedekirja!

Sinä päivänä

Tässä on lukijoita kiinnostava kirja, ainakin Helmet-järjestelmässä olleista varauksista päätellen: David Nichollsin romaani Sinä päivänä (Otava, 2011; suom. Sauli Santikko). Mutta onko kirja hyvä?

Luin kirjan alkuperäisversiona, englanniksi, mutta käsittääkseni suomennus on pätevää työtä sekin. Kävi kuitenkin niin etten ehtinyt suomenkielistä versiota lukemaan laina-ajan puitteissa.

Mielestäni Nichollsin kirja on rakennettu laskelmoivaan tapaan, eikä kerrontatekniikkakaan häikäise. Kirjan alussa Nicholls käyttää kirjeitä kuvaamaan päähenkilöiden ajatuksia, ja kirjan lopussa taas jätetään viestejä puhelinvastaajiin. No, onhan tämäkin tapa kertoa ihmisten päänsisäisestä maailmasta, mutta ei välttämättä kovin uskottava.

Ja päähenkilöt, Emma ja Dexter, ovat kummatkin vähän karikatyyrimäisiä, Dexter varsinkin. Tässä on haettu samanlaista tyypittelyä kuin jossakin tv:n sitcom-tyyppisessä sarjassa.

Mutta... Vaikka hyppäsin yli pitkä jaksoja ja joskus tuntui että tarina on juuttunut paikalleen ja muuttunut pahviseksi, jaksoin kuitenkin kirjan loppuun. Ja sitä en voi kieltää, että tarinan loppua lähestyttäessä Emma ja Dexter alkoivat muuttua ihmisen oloisiksi, heidän kohtalostaan alkoi välittää.

Ja vaikka loppuratkaisu oli dramaattisen kärjistetty, kyllä se silti puri. Kunnes taas takaraivossa alkoi raksuttaa: laskelmoitua, laskelmoitua...

Lisäys: Kirjaan on Helmet-järjestelmässä yli 500 varausta syyskuun 2011 puolivälissä.

Largo

Ilpo Tiihosen runokokoelma Largo (WSOY, 2011, ISBN 978-951-0-29647-9) on ensimmäinen Tiihosen kokoelma jonka luin. Ensikosketuksen sain suomalaisten runojen kokoelmasta Maailma on teonsana - Suomalaisia runoja (WSOY, 1999), joka innosti tutustumaan Tiihosen tuotantoon enemmänkin.

Hieno kokoelma Largossa on tarjolla. Kirjan motoksi on nostettu tämä runo, ja kyllä se sellaiseksi hyvin kelpaa:

Kieli roikkuu, pitempänä kuin tappajakoiran
läähätys.
             Aivan niin,
on runoutta siksi ettemme jäisi
hampaisiin. 

Mainiolta tuntuu myös Tiihosen kyky riimittelyyn, modernimpien tyylien ohessa. Tässä ote runosta "Se sataa":

Jos mättää märkää rättiä,
ei syytä säätä sättiä,
sää syytön on, vain säädytön
se on kuin sänky päädytön,
ja maahan kun jäät makaamaan
saat nähdä: taivaan siivoojat
tanssivat, säteilevät.

Ja vielä otan otteen runosta, jossa pohditaan sitä miten ihmisten pitäisi puhua toisilleen:

Lue hänelle vanhasta mullasta
joka meitä odottaa,
lue ilosta, kullasta, illoista silloin
               kun valo on huikaisevaa,
ja silloin kun vastaan juoksee
                  turpa märkänä tulevaisuus

Kyllä on runoilijalla kyky sanoa, ja osua, ja saada miettimään. Ja lukija pääsee nauttimaan Suomen kielestä, sen sointuvuudesta ja rikkaudesta, oivalluksen hetkistä.

Tyhjyyden ympärillä

Aki Salmelan runokokoelma Tyhjyyden ympärillä (Tammi, 2008) sai mietteliääksi, hyvällä tavalla. Kirjan mottona on seuraava Salmelan runo:

Runoilija niin kuin filosofi
ei tutki todellisuutta vaan merkityksiä
joita todellisuus meissä muodostaa.

Ihminen kuin lehti
lentää tuulen voimasta
sinne ja tänne.

Merkittävä osa runoista on proosarunoja, hyvällä tavalla sanojen väliin putoavia, tai sieltä nousevia, sillä tavalla rakennettuja että tuntee kirjoittajan runot kokeneen, ei vain leikkivän sanoilla kielipelejä. Mutta helposti ne eivät aukea siltikään.

Osa runoista jäi hämäriksi, ehkä ne vaativat enemmän pohdintaa, palaamista asiaan, hautumista. Osa taas herätti ajatuksia, runon omaisia, sellaisia jotka tuntuivat kuin jokin liikahtaisi, syvällä, tai sitten vain kuin jokin olisi, kuin kivi.

Mukana on myös aforisminomaista, iskevää kerrontaa, toisiinsa niputettuja merkityksiä. Tässä katkelma:

...

Näyttää runoilijalta, koska kirjoittaa runoja.

Kirjoittaa runoja, koska näyttää runoilijalta.

Ihmisiä jäljittelemässä kuvia, jotka jäljittelevät ihmisiä.

Työ tekijäänsä työstää.

Havaitseminen on olemisen tekemistä.

...

Luulenpa, että Salmelan runoihin täytyy palata, ottaa ne uudestaan havaittaviksi - olkoonkin että "Kauneus on katsojan historiassa."

Alkuräjähdys on kesken

Markku Envallin tuore aforismikokoelma on nimeltään Alkuräjähdys on kesken (WSOY, 2011, ISBN 978-951-0-37287-6). Ja ei kun asiaan, kirjan kannesta poimittuna kaksi ajatelmaa: "Uutiset ovat kuplia ajan virran pyörteissä." "Sanattomuus on sanojen takaisen tarkin ilmaisu."

Terävästä, tiiviistä sanonnasta on tässä kyse. Ja vaikka kirja on ohut, tarjoaa se huimasti ajateltavaa, sivut on täytetty toisiinsa liittyvien aforismien nipuilla niin että ajatus täydentää toistaan, ja joskus kyseenalaistaakin.

Lukemista haittasi hitusen sen, että tekstin oikoluku oli jäänyt vähän kesken, siellä oli oikeinkirjoitusvirheitä ja ajatusvirheitä, esimerkiksi sama sana toistettuna turhaan peräjälkeen, tai aforismi leikattuna keskeltä kahtia useampaan osaan.

Tässä muutamia poimintoja. Tosin irrallaan muista teemaa käsittelevistä aforismeistä nämä eivät ehkä toimi yhtä tehokkaasti:

Kun jokin on kyllin typerää, on sitä sen siksi väittäminenkin.

Voiman lajeista kärsivällisyys, ylpeyden lajeista vaatimattomuus, kerskunnan lajeista vaitiolo.

Kuuntelija on rysä, johon puhuja ui.

Ihmettely synnytti filosofian ja kuoli mediaan, jolle ei ole olemassa edes yllätystä.

Ei tajuntateollisuus vaan tajunnantäyttöteollisuus. Se pullottaa meidät, kunnes pullotamme.

Tajuntateollisuuden suppea tavoite: kerätä pois raha. Laaja: estää näkemästä. Lopullinen: pitää rauhallisena.

Erinomaista, iskevää, oivaltavaa. Ja vaikka en ole aina samoilla linjoilla Envallin maailmakuvan kanssa, aforismit olivat silti nautittavia, kuten taitava sanankäyttö aina, ja tässä vielä ehkä erityisen terävänä ja osuvana. Näkemysten kyseenalaistaminen, se tuntuu hyvältä.

Superihmisiä? - Johtajan voimavarat

Tämä kirja sai pohtimaan johtajuuden ja johtajien roolimalleja. Ulla-Maija Paavilaisen haastattelemat johtajat kertovat urastaan kirjassa Superihmisiä? - Johtajan voimavarat (WSOYpro, 2010). Mutta ennen kaikkea kirja sai miettimään niitä lähtökohtia, joista tämän kaltainen kirja ylipäänsä voi syntyä.

Mielestäni takakannen teksti kertoo kirjan hyvät ja huonot puolet: "[Y]hteiskunnan huipulla vaikuttavat johtajat kertovat avoimesti työstään ja siitä, miten jaksavat arjen myllytyksessä. Yhteistä kaikille kertomuksille on inhimillisyys: johtajakin paljastuu tavalliseksi, haavoittuvaksi ihmiseksi."

Kullakin ajalla on oma johtajan mallinsa, joskus se on ollut patruuna, joskus diktaattori, joskus pehmeä diplomaatti.

Tämän ajan johtajan arkkityyppi on sellainen, joka näyttää hyvältä julkisuudessa ja sosiaalisen median maailmassa. Pitää olla kovuutta ja pehmeyttä, ja ennen kaikkea tarina jossa on menestyksen puitteita mutta myös tarkoin valittuja julkisuuteen paljastettavia arkoja asioita.

Oikeastaan tämä kirja vaatisi yhteiskuntatieteilijän tai psykologin arvioijakseen, itse en siihen tunnu kykenevän. Sinänsä haastatteluista puretuissa "johtajakuvissa" ei ole mitään vikaa, mutta toisaalta ne kyllä pukevat haastatellut melko lailla samoihin muotteihin; johtajamyyttiä tässä rakennetaan, nykyaikaisiin kehyksiin.

Toisaalta on myönnettävä, että tietty uteliaisuus - joku sanoisi sitä tirkistelynhaluksi - sai lukemaan kirjan lähes puoliväliin. Fiilis oli aika lailla sama kuin lukisi naistenlehtien juttuja tunnetuista hahmoista. Kuvat vain puuttuivat, ja käytettyjen meikkien ja vaatteiden luettelot.

Oman paikkansa kirja varmasti täyttää, mutta ei kuitenkaan minun kirjahyllyssäni.

Kirjavinkkinä vielä mainittakoon teos Johtajakirja, joka tarjoaa mukavaa pohdiskelua johtajuudesta kaunokirjallisuuden avulla.

Rikoskirjailijan kuolema

P. D. Jamesin dekkari Rikoskirjailijan kuolema (WSOY, 1991, suom. Leena Tamminen) kertoo tv:stä tutun Adam Dalglieshin tutkimuksista. En ole Jamesin dekkareita aiemmin lukenut, joten oli kiinnostavaa nähdä miten kirjan tunnelma eroaa tv-elokuvista.

Tässä dekkarissa James leikittelee dekkarikirjallisuudella, sillä kirja sijoittuu rikoskirjailijoiden maailmaan, ja tapahtumat käynnistyvät kun menestynyt rikoskirjailija Maurice Seton löydetään veneestä ajelehtimassa, molemmat kädet katkaistuna kultaisten kalvosinnappien alapuolelta.

Käy ilmi, että kyseistä kohtausta oli ehdotettu Setonille seuraavan romaanin tapahtumaksi. Motiiveja rikokseen - jos kyseessä rikos onkaan - löytyy joka suunnalta, samaten enemmän tai vähemmän uskottavia alibeja.

Dalgliesh joutuu seuraamaan tutkimuksia sivusta, sillä hän on parhaillaan lomalla seudulla jossa rikos tapahtuu, mutta se ei juurikaan vähennä hänen kiinnostustaan tapaukseen. Pian Dalgliesh on kietoutunut perin pohjin rikoskirjailijan elämän salaisuuksiin.

Mukaansa tempaava dekkari, tosin sen tehoa jonkin verran heikensi loppu, jossa tapahtumat saavat selityksensä vähän turhankin suoraviivaisesti, ikään kuin James ei olisi jaksanut kirjoittaa dekkariaan ihan loppuun asti. Mutta hyvä perusdekkari tämä on siitä huolimatta.

Apupata

Miten kirjoittaa arvio kirjasta jota ei ole lukenut, vaikkakin on kädessään pidellyt? No, kyllähän sen pitäisi onnistua, Pierre Bayardin opeilla. Ja ainahan on käytössä netti, tuo korvaamaton muistinjatke.

Kustantaja (Otava) kertoo Hannu Väisäsen kirjasta Apupata seuraavaa: "Rakastetun tekijän teräviä ja hauskoja lyhytproosan helmiä kaikesta taivaan ja ranskalaispappilan pihamaan väliltä. [...] Kirjallisuuden Finlandia-voittaja ja kuvataiteen voimahahmo tutkii ympäröivää elämää valppaan huomiokykyisenä ja lempeän huumorin kautta. Maailman yksityiskohdat hymyilevät ja ilmassa lentävä lettu muuttuu sädekehäksi paistajan pään ympärille. [...] Kokoelman tekstit valottavat kiinnostavasti kirjailijan elämänpiiriä ranskalaiskylässä, ja näyttävät lisäksi Väisäsen työnsä äärellä, altistumassa ideoille ja pienille ohikiitäville havainnoille. [...] [Hannu Väisänen] on saanut arvostetuimmat suomalaiset tunnustukset kuvataiteilijan työstään sekä kirjallisuuden Finlandia-palkinnon. Apupata-kokoelman tekstit perustuvat eri lehdissä ilmestyneisiin kolumneihin."

Väisäsen kirja on roikkunut myyntitilastojen kärjessä pitkään, ja sitä jouduin myös kauan jonottamaan pääkaupunkiseudun kirjastoista, kirjasta taisi olla lähes 200 varausta jossain välissä. Ja vaikka kirjojakin oli kirjastoissa melkoinen määrä, meni siinä aikaa ennen kun sen sain itselleni.

Ja jotenkin vain kävi, etten saanut kirjaa luetuksi ennen eräpäivää - ja palautettava se oli, seuraavan varaajan (lukijan) innokkaisiin käsiin. No, ehkäpä sen vielä joskus saan käsiini, saa nyt nähdä.

Wikipedia kertoo aika paljon Väisäsestä, ennen kaikkea kuvantaitelijana. Kansainvälisesti tunnettu, ja kansainvälinen suomalainen, epäilemättä. Mutta jotenkin vain itselleni tuntematon.

Mutta otetaan tähän sitten vielä muutama poiminta kirja-arvioista, josko ne selittäisivät teoksen suosiota.

Savon Sanomat kirjoittaa: "Väisäsen aito, henkilökohtainen ja avoin kokemus synnyttää yhteyden kasveihin, puihin eläimiin ja ihmisiin, heidän piirteisiinsä ja kohtaloihinsa. Elämän mystisyyttä ei tarvitse etsiä kaukaa, se on lähellä ja läsnä havainnossa. Tarinan poikanen kasvaa pienistä yksityiskohdista."

KP24 kirjoittaa: "Ranska ja ranskalaisuus ovat elementtejä, jotka ovat kiehtoneet ja inspiroineet taiteilijoita läpi vuosisatojen – myös suomalaisia. Nyt näiden taiteilijoiden joukkoon on liittynyt kuvataiteilija ja kirjailija Hannu Väisänen, jolle Ranskasta on muodostunut toinen kotimaa. Muun muassa Helsingin Sanomissa säännöllisesti kolumneja kirjoittava Väisänen tarkastelee uusimmassa teoksessaan Apupata ranskalaista menoa suomalaisesta näkökulmasta."

Ja Vihreä Lanka kehuu: "Yksiin kansiin kootut kolumnit ovat kuin hedelmäkarkkeja laihdutuskuurilaiselle. Nukkumaan mennessä kääntää sivua ja miettii, että jos yhden vielä. Ja vielä yhden ja toisen."

Ja tämänkin arvion Google vielä löysi: "Jokainen teksti sisältää arkista elämää tavallisten, mutta omaperäisten ihmisten keskellä ja niihin liittyy havaintoja, kielikuvia ja ilmaisuja, jotka antavat ajattelemisen aihetta. Väisäsen huumori on osuvien sanojen valinnassa ja siinä, miten hän on se muualta tullut, jonka elämää seurataan uteliaasti, mutta joka kuitenkin hyväksytään täysin kyläläiseksi siinä missä muutkin."

No, kyllä tässä on kehuja kylliksi mille kirjalle tahansa!

Virran molemmin puolin

Mirkka Rekolan kokoelma Virran molemmin puolin - Runot 1954-2004 (WSOY, 2009) osoittautui vaikeaksi, hankalaksi luettavaksi. Kirjassa on saatteena tutkija Liisa Enwaldin luonnehdinta Rekolan runoilijan työstä, tai sanoisiko tehtävästä runoilijana, ja se hiukan auttoi, mutta silti, jotenkin tuuliajolle tätä kokoelmaa lukiessani jouduin.

Rekolan kuvakielelle sanotaan olevan ominaista "yhtäaikainen tarkkuus ja avoimuus", mikä tarkoittanee sitä että runoissa on hyvinkin yksityiskohtaisia havaintoja ympäristöstä ja elämästä, mutta sillä tavalla runoksi rakennettuina että niihin on vaikea saada otetta, on vaikea ymmärtää mitä runoilija haluaa sanoa tai ajaa takaa.

Ehkä runojen ominaispiirre onkin se, että kukin lukija voi pystyttää runoihin oman näkemyksensä, oman selityksensä, aivan omanlaisensa - ja tässä mielessä teoksen runot ovat "lyriikkamme avarimpia kohtaamispaikkoja".

Otan tähän yhden esimerkin, lyhyen runon kokoelmasta Anna päivän olla kaikki:

Laskin ruokapaketin puistonpenkille.
Istuin, katselin merta.
Oli kuin vieressä olisi joku joka odottaa kotona.

Avoimeen, odottavaan tilaan näiden runojen lukemisen jäljiltä jää. En tiedä, ollako tyytyväinen, vai ei.

Ihmisryöstön käsikirja

Donald E. Westlaken tunnetuin dekkarihahmo on Dortmunder, epäonninen pikkurikollinen joka jouduttuaan pulaan joutuu käyttämään kaiken neuvokkuutensa päästäkseen pälkähästä. Ja usein syynä on pikkutarkka rikossuunnitelma, joka syystä tai toisesta ei toimikaan aiotulla tavalla.

Dekkari Ihmisryöstön käsikirja (WSOY, 1994, suom. Kalevi Nyytäjä) muuntelee Dortmunder-tarinoiden peruskaavaa. Tällä kertaa rikossuunnitelma ei ole Dortmunderin käsialaa, vaan porukka löytää dekkarin jossa on pomminvarma suunnitelma: tehdään lapsenryöstö ja vaaditaan lunnaita.

Asiat kääntyvät vinksalleen aika nopeasti, eikä vähiten siksi, että kidnapattu poika osoittautuu lapsineroksi, joka vedättää roistoja mennen tullen. Ja ympärillä häärää FBI, eikä suunnitelmakaan osoittaudu pomminvarmaksi. Joten kiemura kiemuran perään on tiedossa, lukijan nauruhermoja kutkuttavaa dekkarimeininkiä.

Lukijoiden yhteisö

Professori Kuisma Korhonen on kirjoittanut mainion kirjan lukemisesta (ja kirjoittamisesta): Lukijoiden yhteisö - Ystävyydestä, kansanmurhista, itkevistä kivistä (BTJ-Avain, 2011; ISBN 978-951-692-853-4).

Aihe on tavattoman kiinnostava, ja tavattoman henkilökohtainen, ja siksi vaikea käsitellä: "Eikö lukeminen oe kaikkein intiimeimpiä alueitamme, osa sisäistä maailmaamme, johon muilla ei ole pääsyä? Kuka voisi seurata merkitysten syntyä paperin, musteen, omien silmieni ja tajuntani välissä? Kuka voisi tunkeutua aivojeni hermoratoihin ja nähdä tekstin synnyttämien aistimusten sisäisen elämän?"

Kirja on myös monitulkintainen, täynnä mahdollisuuksia: "Mutta pitääkö meidän todella valita? Jos eläisimme ajassa, pitäisi. Kirjassa aika on kuitenkin tila, jossa kaikki valintamme ovat väliaikaisia, jossa kaikki ratkaisut ovat vielä auki. Voimme aina palata, valita toisin, tai valita kaikki, vuorollaan, tai antaa kaikkien lukutapojen värähdellä yhtä aikaa, kuunnellen niiden välille kohoavia harmonioita ja riitasointuja."

Kieli on kummallinen asia - ja Korhoselta mukaan kieltä ei pidä käsittää minään abstraktina rakenteena: 'Kieli kurottaa johonkin, mihin se ei voi koskettaa, jälkiin ja muistoihin, jotka katoavat samalla kun yritämme tavoittaa niitä. Sanomme "kukka" ja kätemme tavoittaa tyhjää - mutta tuo tyhjyys on jäljellä senkin jälkeen kun kesä ja sen kukat ovat kuihtuneet.'

Amerikkalainen Disneyland-todellisuus saa Korhoselta tiukan läksytyksen: "Koko yhteiskunta on muuttumassa Disneylandin kopioksi. [...] Kansalaiset suljetaan neljän seinän sisälle, sidotaan sohvalle ja ruoskitaan keskeyttämällä väkivallan, aggressiivisen urheilun ja katastrofiuutisten virralla."

Mutta onneksi on kirjallisuus, ja lukijoiden yhteisö, joka sinänsä on paradoksaalinen käsite, sillä mitään yhteistä lukijoilla ei ole, vaan pikemminkin kaikki on erillistä, mutta silti voi puhua tällä käsitteellä näistä ihmisistä, meistä jotka luemme.

Erinomainen kirja!

Tunturien helmet - Jewels of the Fells

Pekka Luukkolan teos Tunturien helmet - Jewels of the Fells (Metsäkustannus, 2010) on parhaita valokuvakirjoja ja parhaita luontokirjoja mitä olen koskaan käsiini saanut. Ja taidekirja, sitäkin se on.

Otetaan ensiksi ote copyright-sivulta: "Valokuvat, teksti, graafinen suunnittelu ja typografia: Pekka Luukkola". Siis: tässä kirjassa kaikki on alusta loppuun yhden tekijän käsialaa. Ja hienoa käsialaa onkin. Enpä olen usein tämmöiseen törmännyt, että kaikki on kunnossa: tekstissä ei ole kirjoitusvirheitä, kirjan taitto ei temppuile vaan toimii ja kuvat ovat tulostuneet juuri parhaalla mahdollisella tavalla.

Niin, ja sanottakoon sekin, että tässä kirjassa kohdellaan tasapuolisesti suomenkielistä ja englanninkielistä lukijaa: kaikki tekstit on kummallakin kielellä. Lets note also the fact that this book treats equally well Finnish and English language readers: all texts are in both languages.

Ehkä kirjan laatua selittää se, että kirjoittajakuvauksen mukaan Luukkola tekee parhaillaan väitöskirjatyötä Aalto-yliopistossa, aiheenaan valokuvan laadun tutkiminen.

Se myös oli silmiinpistävää, että kun useimmissa luontoa käsittelevissä valokuvakirjoissa ilmoitetaan iso rimssu teknisiä detaljeja kustakin valokuvasta, tässä kirjassa ei ole yhtäkään. Sen kuvan lukija saa, että kuvat on otettu isolla kameralla. Tekijän omakuvasta saa ehkä sen arvauksen, että laakafilmikamera voi hyvinkin olla käytössä.

Mutta kun tässä nyt hiljalleen olen pääsemässä ihmettelemästä kirjan teknistä tasoa, ja erityisesti valokuvien huimaa yksityiskohtien rikkautta, niin entäpä se kokonaisuus: mitä kirja kertoo Lapin tuntureista?

Paljon se kertoo, sekä siitä millaisia ne nyt ovat ja miten sellaisiksi tulleet - geologiasta tämä kirja kertoo paljon - mutta myös siitä, mitä ilmastonmuutos on alueelle ehkä tekemässä, tuomassa sinne kasvillisuutta joka samalla vie elämisen edellytykset monilta nykyisin tuntureissa viihtyviltä lajeilta.

Ja sitten vielä: muutama koko aukeaman kuva sai kerrassaan ihmettelemään, esimerkiksi aukeama sivuilla 30-31, jossa on kuvattu ruskan puraisemia mustikanvarpuja kivikkoisella tunturinrinteellä. Oi, oi, oi! Ja toinen yhtä upea kuva melkein perään, sivuilla 34-35: kulleroita ja metsäkurjenpolvia Saanan koivulehdossa. Kyllä on oltu oikeaan aikaan paikalla.

Mahtavaa!

Niin minä Sinua ajattelen

Jukka Saarisen runokokoelma - tai miksi tätä sitten kutsuisikaan - on nimeltään Niin minä Sinua ajattelen (Aurinko Kustannus, 2011). Kirjan takakannessa sanotaan: "Tästä kirjasta löydät sujuvat sanat tilanteeseen kuin tilanteeseen." Kyseessä on siis "sellainen värssykirja, josta löytyy elämän jokaiseeen tilanteeseen sopiva runo, muistolause, värssy."

Mainio kirjan idea, ja kunnialla Saarinen urakastaan selviää. Värssyissä on huumoria ja pilkettä, tummempia sävyjäkään unohtamatta.

Mutta silti: runokirjana teosta ei kovin mieleenpainuvana voi pitää. Suurin osa värssyistä on Saarisen omia, uusia runoja, joita voisi sanoa arkipäivän käyttörunoudeksi. Näiden lisäksi kirjassa on muun muassa Eino Leinoa ja Saima Harmajaa - jälkimmäisen kipeän tyynet runot nousivat esille mestariteoksina, edelleenkin.

Otetaan muutama esimerkki sellaisista runoista jotka mukavalla tavalla mieltä lämmittivät, olkoon sitten vaikka arkirunoutta.

Salaisuuden kerron Sulle;
rakas, rakas olet mulle.
Unihetken villasukka,
uuden aamun pörrötukka.

---

Ei kukaan,
ei milloinkaan,
voi hypätä tuntemattomaan
vain askel kerrallaan.

---

Joku etsii kultaa,
käteen jää vain multaa.
Ei se tie, vaan se matka,
eteenpäin siis jatka!

---

Vaikka on mustaa ja pimeää, 
tulee kylmä ja jää,
aikanaan kevät taas kuohuaa,
muokattu maa uuden kasvun saa.
Jos ei nyt voida muuta,
ollaan yhdessä vahvaa puuta.

Kyllä, kyllä tällä kirjalla on paikkansa, ainakin sillä hetkellä kun parhaat päällä on lähdössä juhliin ja pitäisi keksiä jotain mukavaa korttiin rustattavaksi.

Parempia luontovalokuvia

Guy Edwardes tarjoaa sata vinkkiä parempiin luontovalokuviin kirjassaan 100 Ways to Take Better Nature & Wildlife Photographs (David & Charles, 2011). Kirja sai miettimään sitä, missä luontovalokuvaus oikein meneekään, mitä se tavoittelee ja toimivatko luontovalokuvaajat eettisesti kestävällä tavalla. Isoja kysymyksiä.

Edwardes on onnistunut markkinoimaan luontovalokuvansa näppärällä tavalla: vaikka kuvista ei muodostu juuri minkäänlaista juonta tai teemaa, lukija kiinnostuu kuvista kun ne paketoidaan oppikirjamaiseen formaattiin. Voisiko tästä todella oppia ottamaan parempia luontokuvia?

No, vinkit ovat osittain hyvinkin triviaaleja ja voisiko sanoa että osin jopa hakemalla haettuja kuhinkin kuvaan liittyen. Aasinsillan käyttö tulee monessa tapauksessa mieleen.

"Käytä laajakulmaobjektiivia", "käytä teleobjektiivia", "käytä isompaa herkkyysasetusta", "paranna kuvaa jälkikäsittelyllä", "poista häiritsevät roskat" ja niin edelleen. No, onko tästä nyt kovin paljon opittavissa?

Sitä ei voi kiistää, etteikö Edwardes osaa ottaa näyttäviä - ja myyviä - luontovalokuvia. Mutta samalla tulee mieleen, että onko tässä kuvien myynnissä ja kisassa entistä näyttävämpien kuvien ottamiseen loppujen lopuksi kovin paljon mieltä?

Toisin sanoen: voiko luontokuvaajien käyttämien toimintatapojen ja itse luontokuvauksen perimmäisen sisällön välistä ristiriitaa jotenkin korjata?

Luontokuvaajat kun kuluttavat luontoa usein melko lailla enemmän kuin normaali keskivertotallaaja, joskus jopa häiritsevässä määrin. Puhumattakaan tilanteista joissa paikalla häärivä luontokuvaaja saattaa toimillaan tappaa kuvauksen kohteen.

Edwardes tuo kyllä kirjassaan näitä eettisiä teemoja esiin, jopa ansiokkaasti, mutta silti tämä ristiriita häiritsee. Ainahan voi toki selittää, että luontokuva voi herättää katsojissa kiinnostuksen luontoon - mutta onko niin juuri koskaan, todellisuudessa?

Varsinkin kun monista kuvista on abstraktoitu kokonaan pois kohdetta ympäröivä luonto niin että kuvasta tulee ikään kuin virtuaalitodellisuudessa - tai Platonin ideoiden maailmassa - leijuva heijaste jostain todellisuuden Disneyland-laidalta.

Kovin helpolla tätä asiaa ei voine ratkaista. Varsinkin kun luontokuvauksesta - tai pikemminkin luontokuvaajille tarjotuista välineistä ja palveluista - on tullut melkoinen teollisuudenala, joka pelaa ihan omilla säännöillään.

No, kirja sinänsä on ihan mielenkiintoinen, vaikkakin monesta "reseptistä" olen ihan vastakkaista mieltä, ja joistakin Edwardesin ottamista kuvista olin suorastaan kuohahtaa, niin lähellä niissä oltiin kohteen peruuttamatonta häirintää. Mutta kukin taaplaa tyylillään.

PS. Tuosta kuohahtamisesta löytyy oireita englanninkielisestä postauksesta Light Scrape -blogin puolella.

Outoja jälkiä - Suomalaisia erätarinoita

Juri Nummelin on toimittanut mainion kokoelman: Outoja jälkiä - Suomalaisia erätarinoita (turbator, 2011). Kirjan alussa on Nummelinin katsaus suomalaisen eräkirjallisuuden historiaan, ja sitä seuraa 18 tarinaa, ilmestymisaika vuodesta 1918 vuoteen 2007.

Kirjallisuuden tyylejä on monia, mutta kaikki liittyvät eränkäyntiin ainakin miljöön puolesta. Mukana on sotakirjallisuudeksi luettavia novelleja ja jopa yksi kauhutarinakin, mutta hyvin nämäkin yhteen sopivat.

Toimitustyö on onnistunut varsin hyvin, muutamia pieniä kirjoitusvirheitä kuitenkin on, ja taittovaiheessa on pari kappaletta pilkkoutunut ylimääräisellä rivinvaihdolla useammaksi. Lukemista tämä ei kovin pajon haitannut kuitenkaan.

Moni kirjoittajista on tuttuja muun kirjallisuuden alalta (Erno Paasilinna esimerkkinä), mutta on mukana myös lähinnä vain eräkirjallisuuden kirjoittajia. Hyvä kokoelma, ja tiiviydessään ei myöskään isotöinen läpi luettavaksi.

Hyvä suomalaista elämänmuotoa valottava teos!

Lisäys: Kirjan esipuhe löytyy kokonaisuudessaan täältä. (Kiitos, Juri!)

Naurujen maa

Jonathan Carrollin romaani Naurujen maa (Loki-kirjat, 2005) yllätti positiivisesti. Lähtökohdaltaan se muistutti kirjakauppiaista ja kirjojen keräilijöistä kertovaa Carlos Ruiz Zafónin romaania Tuulen varjo, jota en jaksanut kuitenkaan tarpoa alkua pitemmälle.

Carrollin romaanin pelastaa tietty selkeys, ja vyyhdin taitava vähittäinen auki keriminen, niin että samalla tulee käsiteltyä kirjallisuuden olemusta monelta kantilta.

Romaani kertoo Thomas Abbeysta, joka haluaa kirjoittaa lempikirjailijansa Marshall Francen elämäkerran. France on kirjoittanut teoksen Naurujen maa, josta tuli Abbeylle jonkinlainen pakkomielle: hän koki että joku kuvasi maailmaa sellaisena kuin hän sen näkee.

Abbeyllä on kuuluisa näyttelijä-isä, jonka maineen varjosta hän pyristelee eloon. Itsensä hän elättää englannin opettajana.

Kun Abbey sitten ottaa virkavapaata ja alkaa jäljittää Francen elämäntarinaa, alkaa tarina kutoutua vähä vähältä auki. Teoksen kolme osaa siirtyvät yhä syvemmälle Naurujen maan salaisuuteen - ensimmäinen osa on realistinen, toinen osa osittain fantasiaelementtejä sisältävä ja kolmas osa - no, paljastamatta liikaa voinee sanoa että tässä luvussa mennään kirjallisen luovuuden maagiseen ulottuvuuteen.

Jos nyt kirjan maagisista käänteistä ei paljon pitäisikään, paljon pelastaa Carrollin realismia tihkuva kerronta, jossa päähenkilö tai muutkaan henkilöt eivät tunnu miltään yli-ihmisiltä, vaan tavallisilta tyypeiltä heikkouksineen.

Tosin tämä asia kyllä muuttuu melko lailla kun kirjan loppupuolelle päästään, kohtuullisen omaperäisellä tavalla vieläpä, vaikka tulikin mieleen että hienovaraisemminkin olisi lopun voinut kirjoittaa.

Löytöretki Helsinkiin: paikkoja, polkuja, puutarhoja

Taneli Eskola ja Julia Donner ovat tehneet hienon valokuvakirjan Helsingistä: Löytöretki Helsinkiin: paikkoja, polkuja, puutarhoja (Kustannusosakeyhtiö Moreeni, 2008; ISBN 9789524681476).

Eskola on toiminut valokuvaajana ja Donner kirjoittajana. Kirja lähestyy kaupunkia ikään kuin puutarhana, tai metsänä jossa vaelletaan, löytäen tuoreita ja omaperäisiä näkökulmia tuttuihin maisemiin.

Pidin erityisesti valokuvista. Teksti oli ehkä makuuni turhan abstraktia, akateemista. Mutta valokuvat, ne olivat laadukkaita ja mukana oli aika monta sellaista jotka saivat viipymään pitkään niiden parissa. Hienoja oivalluksia.

Kirjan lopussa oli vielä valokuvaajan jälkisanat, ja siellä oli mainioita huomioita, esimerkiksi Mikko Rimmisen kirjoittaman Pussikaljaromaanin tapahtumapaikoista. Helsinki, tuoreesti nähtynä.

Nyt kun elokuvateattereihin tuli Pussikaljaelokuva, on mielenkiintoista verrata tämän kirjan ja elokuvan kuvamaisemia. Elokuva-arvioiden perusteella näyttää, että vähän samaa tyyliä siellä on haettu kuin tässä kirjassa.

Joka tapauksessa Löytöretki Helsinkiin on hieno valokuvakirja, ja omintakeinen näkymä Helsingin olemukseen. Kuvia kestää katsoa pitempäänkin.

Projektitoiminnan musta kirja – miten aikamme menestynein käytäntö saadaan takaisin raiteilleen

Kari Leppälä on kirjoittanut terävän esityksen projektitoiminnan haitallisten sivuvaikutusten torjumisesta: Projektitoiminnan musta kirja – miten aikamme menestynein käytäntö saadaan takaisin raiteilleen (Readme.fi, 2011; ISBN 9789522203199).

Takakannessa sanotaan näin: "[Projektitoimintaa] syytetään luovuuden nujertamisesta, osaamisen hävittämisestä ja työilmapiirin pilaamisesta. […] Suuret projektit karkaavat käsistä, ja infrastruktuurit tuntuvat hajoavan käsiin."

Tiukkaa tekstiä! Mutta Leppälällä on väitteidensä takana pitkä ura projektitoiminnassa teollisuudessa, VTT:llä ja konsulttina, ja lisäksi hän on väitellyt teollisen johtamisen alalta. Kirjan sanomaan on syytä suhtautua vakavasti.

Aloitetaan lainaamalla esipuhetta: "Jos työ ei ole tärkeää, sen teko projektina saa sen tuntumaan tärkeältä. Ja jos työ taas on tärkeää, taitamaton johtaminen tuottaa helposti dramaattisia epäonnistumisia. Projektitoiminta muuttaa myös sitä käyttävät organisaatiot. Ikävimmillään se sekoittaa henkilösuhteita ja hävittää osaamisen ja luovuuden. Sillä on myös laaja-alaisia yhteiskunnallisia vaikutuksia. Projektit mullistavat julkisen hallinnon käytäntöjä, ja uhkaavat rapauttaa yhteiskunnan teknisiä infrastruktuureja."

Siinäpä herättelyä!

Mutta mistä projektityö oikein sai alkunsa? Aivan oikein, amerikkalaisen insinöörin Frederic Taylorin (1856-1915) kehittämästä "tieteellisestä liikkeenjohdosta". Leppälä toteaa: "Taylorin mukaan työn tekeminen ja työn suunnittelu on erotettava toisistaan. Vasta kun suunniteltava työsuoritus on analysoitu ja saatu sille sopivia mittayksiköitä, työ voidaan organisoida ja sitä voidaan johtaa ohjeita antamalla ja suorituksia tarkkailemalla."

Ja tähän päälle sitten kehitettiin työkaluja homman hoitamiseen, kuten Ganttin kaaviot ja sen sellaiset projektitoiminnan kulmakivet.

Projekti keksittiin teollisen ja teknologisen aikakauden kynnyksellä: " [H]ankkeiden tavoitteeksi tuli yleiseen tai yksityiseen arvontuottoon keskeisesti vaikuttava teollinen hyödyke, joka piti saada mahdollisimman pian käyttöön."

Projektityön teki mahdolliseksi järjestäytynyt yhteiskunta, joka vähensi projektin ulkopuolelta tulevaa epävarmuutta. Tätä myötä projektin sisäisten tapahtumien kontrollointi tuli järkeväksi.

Leppälä linjaa tiukasti projektin olemuksen: "Projektiorganisaation tarkoituksena kun ei ole parantaa maailmaa, vaan vastata asiakkaan tarpeisiin yleisesti hyväksytyllä suoritus- ja laatutasolla. […] Asiakas on se perimmäinen syy, jonka takia projekti on ylipäätään olemassa."

Leppälä korostaa sitä, että asiakkaan tulee olla aktiivisesti mukana ohjausryhmässä ja erityisesti hyväksymässä projektia koskevia päätöksiä: "Erityisen tärkeää on, että projektin tärkeät osatulokset katselmoidaan, joka yhdessä asiakkaan kanssa, tai hyväksyttämällä katselmusasiakirjat asiakkaalla myöhemmin."

Yksi projektien kompastuskivi on huonosti määritellyt tavoitteet sekä kiire joka tuottaa huonoa dokumentaatiota ja puolivalmista tulosta. Tällöin tulee kiusaus lisätä projektin loppupäähän kohta "viimeistely". Tätä ei ikinä pidä tehdä: "Ainoa hyväksyttävä viimeistelystä käyvä asia on projektin sulkemiseen liittyvät ja tarkkaan määritellyt hallinnolliset työvaiheet, joihin ei paljon aikaa kulu."

Projektityössä tarvitaan selkeät vaatimukset - ja kunnon kriteerit tulosten hyväksymiselle. Vain niin saadaan asiat kuntoon.

Ja sitten on vielä se, että nykyisin projektit perustuvat - arvaukselle. Siis: projekteja käytetään löytämään ymmärrystä vaikeasti hahmotettavassa tilanteessa ja epävarmoissa lähtökohdissa. Ei siis ihme, että projekti jo lähtökohtaisesti on haasteellinen. Ja jos projektissa ei osata huomata, että nyt ajaudutaan umpikujaan, ja eskalaatio jää tekemättä, tuloksena on - eipä juuri mitään. Tai toisin sanoen: resurssien haaskausta.

Projektityön ulkoistaminen on tätä päivää, mutta asialla on varjopuolensa: "Kun toimintoja ulkoistetaan, se merkitsee siis samalla myös vähitellen tapahtuvaa osaamisesta luopumista."

Tästä voi seurata suuren luokan riskejä: "Erityisen mielenkiintoinen tilanne syntyy, kun aletaan ulkoistaa yhteiskunnan hallintoa ja palveluja. Ajankohtaisia esimerkkejä ovat terveydenhuollon ja sosiaalipalvelujen ulkoistaminen. Siinä joudutaan ulkoistamaan juuri asiakasrajapintojen toiminta - joka samalla on myös omistajarajapinta."

Siis: kuka enää tietää mitä pitäisi tehdä, ja kuka asiaa enää valvoo - ei kukaan, ainakaan sellainen joka asiasta ymmärtäisi.

Ohjelmistoteollisuudessa projektityö ajautui kriisiin johtuen toimialan luonteesta: "Tehokas projektien johtaminen edellyttää työnteon mittaamista, työn ennustettavuutta, tulosten näkyvyyttä ja työpakettien välisten yhteyksien selkeyttä. Näemme heti, että nämä ehdot eivät toteudu."

Lisäksi projektityötä hankaloittavat projektin osapuolten keskinäisen pelit, jotka voivat liittyä tavoitteenasetantaan tai sitten tapahtua puhtaasti henkilötasolla, jopa niin että tietyt henkilöt eivät kerta kaikkiaan voi toimia samassa projektissa.

Haastava pelitilanne syntyy kun projektin aikataulu riippuu alihankkijoiden aikataulujen pitävyydestä. Myöhästymisen salaaminen on houkuttelevaa: "[S]aattaahan joku toinen alihankkija olla vielä enemmän myöhässä. Se, joka paljastuu ensin, saa suurimman syyn päälleen ja päästää toiset pinteestä. Ostajan ainoa vastastrategia on pelata salaamista vastaan vaatimalla valvontaa ja tarkistuspisteitä."

Leppälä nostaa hauskasti esiin kotimaassa rappeutuvan infrastuktuurin ja 1990-luvulla harrastetun kehitysapupolitiikan: "[K]ehitysapuprojektit epäonnistuivat lähes säännöllisesti, koska teknologiaa vastaanottavista kehitysmaista puuttui paikallainen tekninen sivistyneistö, osaamiskulttuuri ja infrastruktuurit. Nyt olemme itse ulkoistaneen oman teknisen osaamisemme, ja valmistaudumme vastaanottamaan teknologiaa entisistä kehitysmaista."

Historian ironiaa kerrassaan!

Se että julkishallinnossa on siirrytty yhä enenevässä määrin projektitoimintaan ei ole kokonaan huono asia: "Projektimainen hallintotapa merkitsee, että aletaan toimia määrittelemällä tavoitteita, ohjelmia, ja niitä toteuttavia projekteja. Hallinto joutuu siis ainakin artikuloimaan tavoitteita ja toimintasuuntia."

Mutta projektityön tehokkuus on myytti - vaikka siihen monet julkisen sektorin kehittäjät haluaisivat kovasti uskoa. Näin Leppälä: "[S]idosryhmätoiminnan toteutumisessa on ilmiselviä vaikeuksia, eikä hallinnossa ja palveluissa tehtävän työn luonnekaan ole kovin sopivaa projekteina johdettavaksi."

Kun projekteja käytetään väärään kohteeseen tai väärällä tavalla (tai sekä-että), projekteista tulee "innovaatiomyrkkyä". Ideat eivät leviä, osaamista ei käytetä uudelleen ja motivaatio kärsii. Näin käy muun muassa tieteessä, josta Leppälä kirjoittaa otsikolla "Miten tiede pilataan". Voi kysyä, mitä oikein olemme rakentamassa? Näin Leppälä: "[Tieteen] rahoitustoiminta muodostaa lopulta eräänlaisen virtuaalitodellisuuden, jossa rahoituksen jakajien unelmatehtaat kohtaavat rahan käyttäjien myyntimiehet."

Mutta mistä sitten apua, jos projektityö ei toimi? Tiimeistäkö? No ei. Leppälä viittaa suomalaiseen perinteeseen, talkoisiin: "Projektien kannattaa ottaa oppia pikemminkin talkootyön mallista. Kun projekti on miehitetty ja lähtenyt liikkeelle, ollaan tavallaan samassa tilanteessa kuin talkootyössä: tällä porukalla on nyt pärjättävä."

Ja missä on paras osaamisen projektissa ilmenneiden ongelmien ratkaisemiseen? No, useimmiten projektiryhmässä. Mutta tässä tulee monenlaisia ongelmia liittyen valtasuhteisiin ja organisaatiokultuuriin ja sen sellaiseen. Helppoa kurssin korjaaminen ei ole.

Leppälä esittää, että projekteihin pitää tuoda mukaan takaisinkytketty säätö ja adaptaatio. Tämä vaatii ohjausryhmätyön kehittämistä. Lähtökohtana on se, että projektin omistajuuden pitää olla selvillä, olkoon se sitten sisäinen tai ulkoinen asiakas.

Käytännön neuvo Leppälällä on ohjausryhmän kokouksen jakaminen kahteen osaan, jotka voidaan pitää toisistaan erillään. Varsinainen ohjausryhmän kokous käsittelee asialistan mukaiset kysymykset ja tekee projektia koskevat päätökset. Tämän jälkeen on tekninen seminaari tai aivoriihi, jossa paneudutaan sisältöön ja ongelmanratkaisuun - tekemättä projektia velvoittavia päätöksiä.

Näin projektityöstä tulee reilua, avointa ja kaikille osapuolille tehokasta. Ei hassumpi ajatus!

Yhteenveto: Leppälän kirja on pamflettimainen, ja esittää ennen kaikkea kritiikkiä ja tuo esiin ongelmia projektityössä. Ratkaisuja on tarjolla vähemmän - mutta jo ongelmien myöntäminen on iso askel kohti ratkaisua. Ja tietenkin on hyvä karsia turhat projektit, ja käyttää projekteja vain siihen tarkoitukseen mihin ne sopivat.