Valkolakki vai haalarit, vaiko molemmat

Pieni piiri pyörii suomalaisessa koulutuspolitiikassa. Tämä on johtopäätös, jonka voi tehdä Raija Meriläisen väitöskirjasta Valkolakki vai haalarit, vaiko molemmat - Koulutuspolitiikan vaikuttajien näkemykset toisen asteen kehityksestä (SuPerin julkaisusarja 1/2011). Kiinnostava teos!

Toinen aste tarkoittaa tässä tutkimuksessa sekä lukiokoulutusta että ammatillista koulutusta. Tarkasteltava ajanjakso ulottuu 1970-luvulta 2000-luvulle, siis suomalaisen hyvinvointiyhteiskunnan rakentamisesta ja tasa-arvopolitiikan syntyvaiheista uusliberalismin tuulahduksiin.

Meriläinen on haastatellut 39 toisen asteen koulutuspolitiikan vaikuttajaa, joiden joukossa on viisi ministeriä ja kaksi kansliapäällikköä. Haastattelujen lisäksi käytössä on ollut iso määrä koulutuspoliittisia kannanottoja ja aihetta sivuavaa aiemmin tehtyä tutkimusta.

Suomi seurasi Ruotsin esimerkkiä lähtiessään rakentamaan koko kansan koulutusta, minkä toteuttaminen alkoi koulutus- ja yhteiskuntapolitiikan uudistuksilla: "Hyvinvointivaltiolla ominaista oli sen kyky vähentää köyhyyttä ja kansalaisryhmien välistä eriarvoisuutta, jolloin se samalla vahvisti yhteiskunnan kiinteyttä vaarantamatta yksikön vapautta." Meriläinen toteaa: "Tasa-arvo ei koulutuspolitiikassa tarkoita samanlaisuutta, vaan yhteiskunnan tarjoaman koulutuksen merkitystä välineenä tasa-arvon toteutumisessa."

Kansalaisten parhaaksi tehdyt muutokset koulutuspolitiikassa johtivat 1970-luvulla siihen, että peruskoulun jälkeen nuoret siirtyivät enenevässä määrin toisen asteen koulutukseen. Toisen asteen koulutuspolitiikassa on nähtävissä useita vaikutteita, muun muassa yleissivistävyyden tavoite ja pyrkimys valinnanvapauteen.

Peruskoulu-uudistuksella oli merkittävä vaikutus lukiokoulutukseen: "[M]aaseutu pääsi mukaan korkeampaan koulutukseen eri tavalla kuin ennen uudistusta. […] Lukiokoulutuksen aiheuttamista kustannuksista huolimatta maaseudulla oli nuorille usein helpompi vaihtoehto valita lukio kuin kotipaikkakunnan ulkopuolella sijaitseva ammatillinen oppilaitos."

Meriläinen on saanut haastateltavakseen merkittäviä vaikuttajia, muun muassa ministerit Jaakko Itälä, Olli-Pekka Heinonen, Maija Rask, Christoffer Taxell ja Riitta Uosukainen sekä kansliapäälliköt Markku Linna ja Jaakko Numminen. Meriläinen on myös saanut haastatteluista merkittävästi tietoa, ja väitöskirjaa voikin pitää olennaisena tietopakettina siitä, ketkä ovat tarkastelukautena olleet koulutuspolitiikan vaikuttajina ja millaisia tavoitteita eri aikoina koulutuspolitiikalle on asetettu.

Merkittävä käänne Suomelle tapahtui 1990-luvun alun talouskriisissä: "Kansantuote laski jyrkemmin kuin yhdessäkään OECD-maassa toisen maailmansodan jälkeen. 1980-luvulla viiden prosentin tienoilla ollut bruttokansantuotteen vuotuinen kasvu pieneni seitsemän prosenttia ja vielä vuonna 1992 lähes neljä prosenttia."

Lamaan syöksyminen, laman taittuminen ja lamasta toipuminen jättivät isot jäljet Suomeen, mutta toisaalta vaatimukset toiminnan tehostumiseen eivät välttämättä olleet pelkästään negatiivisia.

Meriläinen esittää, että kaksi opetusministeriä olivat ylitse muiden saavutustensa puolesta: Taxell ja Heinonen. Taxellin aikaansaannoksia olivat muun muassa opetusministeriön organisaation uudistus sekä asetus koulutuksen ja tutkimuksen kehittämissuunnitelmasta. Heinonen puolestaan vei läpi organisaatiouudistuksen ja sai aikaan muun muassa linjauksen aikuiskoulutuksesta.

Itselleni oli uutta nuorisokoulun juonne, siis malli jolla pyrittiin yhdistämään toisen asteen kaksi rinnakkaista mallia, lukio ja ammattikoulutus. Kuten tiedämme, lukio ja ammattikoulutus jatkavat erillisinä, ja ammattikoulutus on noussut lukion rinnalle houkuttelevana vaihtoehtona.

Entä sitten uusiliberalismi? Vaikka Suomeen tuli paljon vaikutteita Iso-Britanniasta, ei uusliberalismi toteutunut meillä samaan tapaan. Monien haastateltavien mukaan "vuonna 1991 alkanut syvä lama selitti tapahtuneita koulutuspolitiikan muutoksia". Tätä myötä koulutuspolitiikassa alettiin käyttää talouspolitiikan käsitteitä kuten vaikuttavuus, taloudellisuus ja tehokkuus.

Suomalaisia vaikuttajia on kuitenkin yhdistänyt hyvinvointiyhteiskunta-ajattelu, ja lisäksi koulutuspolitiikan muutokset tapahtuvat Suomessa hitaasti ja vaativat pitkän kypsymisajan. Tämä on selvästi nähtävissä toisen asteen koulutuksen muutoksissa - ja muuttumattomuudessa.

Yhteenveto: Mielenkiintoinen monografiatyyppinen väitöskirja, josta löytää paljon hyödyllistä tietoa suomalaisen koulutuspolitiikan linjauksista ja kehittymisestä. Toivoa sopii, että Suomi edelleen panostaa koulutukseen ja tätä kautta pitää yllä hyvinvointiyhteiskunnan perintöä.