Naurujen maa

Jonathan Carrollin romaani Naurujen maa (Loki-kirjat, 2005) yllätti positiivisesti. Lähtökohdaltaan se muistutti kirjakauppiaista ja kirjojen keräilijöistä kertovaa Carlos Ruiz Zafónin romaania Tuulen varjo, jota en jaksanut kuitenkaan tarpoa alkua pitemmälle.

Carrollin romaanin pelastaa tietty selkeys, ja vyyhdin taitava vähittäinen auki keriminen, niin että samalla tulee käsiteltyä kirjallisuuden olemusta monelta kantilta.

Romaani kertoo Thomas Abbeysta, joka haluaa kirjoittaa lempikirjailijansa Marshall Francen elämäkerran. France on kirjoittanut teoksen Naurujen maa, josta tuli Abbeylle jonkinlainen pakkomielle: hän koki että joku kuvasi maailmaa sellaisena kuin hän sen näkee.

Abbeyllä on kuuluisa näyttelijä-isä, jonka maineen varjosta hän pyristelee eloon. Itsensä hän elättää englannin opettajana.

Kun Abbey sitten ottaa virkavapaata ja alkaa jäljittää Francen elämäntarinaa, alkaa tarina kutoutua vähä vähältä auki. Teoksen kolme osaa siirtyvät yhä syvemmälle Naurujen maan salaisuuteen - ensimmäinen osa on realistinen, toinen osa osittain fantasiaelementtejä sisältävä ja kolmas osa - no, paljastamatta liikaa voinee sanoa että tässä luvussa mennään kirjallisen luovuuden maagiseen ulottuvuuteen.

Jos nyt kirjan maagisista käänteistä ei paljon pitäisikään, paljon pelastaa Carrollin realismia tihkuva kerronta, jossa päähenkilö tai muutkaan henkilöt eivät tunnu miltään yli-ihmisiltä, vaan tavallisilta tyypeiltä heikkouksineen.

Tosin tämä asia kyllä muuttuu melko lailla kun kirjan loppupuolelle päästään, kohtuullisen omaperäisellä tavalla vieläpä, vaikka tulikin mieleen että hienovaraisemminkin olisi lopun voinut kirjoittaa.