sunnuntai 25. syyskuuta 2011

William N. Päiväkirja


Kylläpä oli erikoislaatuinen lukukokemus tämä Kristina Carlsonin romaani William N. Päiväkirja (Otava, 2011; ISBN 978-951-1-25592-5). Hieno kertomus sivuraiteelle ajautuneesta vanhasta jäkälätutkijasta, jonka jääräpäisyys on vertaansa vailla. On ihmeellistä, miten Carlson hahmottelee näin hankalasta tyypistä niin kiehtovan ihmiskuvan.

Olen aiemmin lukenut Carlsonin romaanit Maan ääreen (Tammi, 1999) ja Herra Darwinin puutarhuri (Otava, 2009), ja täytyy sanoa että tämä uusin nousee teoksen Maan ääreen tasolle omaperäisessä uskottavuudessaan.

Kustantajan sivuilla esitellään kirja seuraavasti: "Vangitseva kuvaus omalaatuisesta suomalaisesta tiedemiehestä 1890-luvun Pariisissa. Voiko tiedemies olla kuin taiteilija? Vai unohtaako jälkimaailma ne, jotka olivat väärässä?"

Carlsonin kerrontatekniikka perustuu ideaan päiväkirjamerkinnöistä, kuten romaanin nimi antaa ymmärtää. Merkinnät ovat välähdyksenomaisia, irrallisia, sisäisesti katkonaisia, karheita ja viimeistelemättömän oloisia, mutta jotenkin tässä kaikessa kukkii tavaton herkkyys ja kauneus.

On kuin Carlson olisi poistanut tekstistään kaiken "runollisen", ja löytänyt kerronnan tavan jossa tuntuu kuin kyseessä ei olisi kirjallinen ilmaisu lainkaan, mutta joka lukijan päässä toimii kuin runo parhaimmillaan: avaten näköaloja maailmoihin, liittäen pään sisäisiä irrallisia asioita toisiinsa uusiin asetelmiin ja näkökulmiin.

Joskus tuntui kuin Carlsonilla olisi ollut käytössään aikakone, jolla hän on poiminut menneestä ajasta juuri ne yksityiskohdat jotka ankkuroivat päiväkirjamerkinnät omaan aikaansa - ja samalla saavat lukijan kokemaan samanaikaista outoutta ja tuttuutta.

Syrjäytymisen kokemus, sellainenhan tässä on kyseessä, on yhtä lailla tätä päivää kuin mennyttä, ja Carlson osoittaa että syrjäytyä voi yhtä lailla professori ja huippututkija kuin koulut kesken jättänyt duunari.

Karheaa, uskottavaa, mutta samalla selvästi taitavan kirjoittajan työtä, sellainen teksti tässä on kyseessä. Ja vaikka tarinan keskipisteessä on elämänsä ja uransa loppua lähestyvä tiedemies, joka on riitautunut lähes kaikkien kanssa ja jääräpäisesti tarrautuu itsenäisyyteensä, on kirjan päähenkilö samalla jotenkin oudolla tavalla meidän kaikkien - tai ainakin minun - omakuva: eikö meissä jokaisessa kuitenkin ole sisällä jonkinlainen jäärä, joka on väärässä asennossa muun maailmankaikkeuden kanssa.

Siitä karheudesta millä kukin ihminen kohtaa maailman ja törmää erilaisuuteen, siitä tässä on kyse. Hieno, herkkä, karhea muotokuva ihmisestä, sellaisen on Carlson tehnyt.

4 kommenttia:

Metsätonttu kirjoitti...

Kiitos lukuvinkistä!

Juha Haataja kirjoitti...

Se tuossa arvioissa unohtui todeta, että Carlsonin kirja sai pohtimaan myös nykymaailman tuuliviirimäisyyttä. Esimerkiksi tieteessä mennään ajan trendien perässä kun laitetaan rahoitushakemuksia menemään.

N. oli tinkimätön, ei kyennyt pokkurointiin eikä sortunut rahoittajatahojen mielistelyyn - pikemminkin kävi niin että hän ennen pitkää "puri ruokkivaa kättä".

Anonyymi kirjoitti...

Kohtalo tuntuu tutulta, valitettavasti. Tieteen maailma on julma ja eristäytyminen todennäköisempää kuin tavallisessa elämässä.

Juha Haataja kirjoitti...

@Anonyymi: Ja juhlapuheet ovat sitten erikseen...