Missä pitkospuut päättyvät - Retkielämyksiä erämaassa

Kuka on Kai-Veikko Vuoristo? Näin kertoo Wikipedia: "Kai-Veikko Vuoristo (s. 1933, Viitasaari) on filosofian tohtori ja Helsingin kauppakorkeakoulun emeritusprofessori. Hän on toimittanut maantiedeaiheista tietokirjallisuutta sekä kirjoittanut kaunokirjallisen teoksen Hankien kimallus."

Teos Missä pitkospuut päättyvät - Retkielämyksiä erämaassa (Gummerus, 2007) on enemmänkin tietokirja kuin kaunokirjallinen teos, mutta voisi sitä kaunokirjallisuudeksikin kutsua, sen verran tunnelmoivasti Vuoristo kertoo Lapin erämaista ja siellä retkeilystä. Tähän kirjaan on kiteytynyt vuosikymmenten kokemus erämaista, niin niiden lumoista kuin niiden vaaroista, turhia kehumatta tai peloittelematta. Ja kyllä tästä kirjasta nousee esiin se paljon puhuttu Lapin lumo, halu lähteä itse vaeltamaan tuntureille, jokien varsille tai lumisille rinteille.

Kirjassa kerrotaan sekä kesällä että talvella tapahtuneista retkistä, ehkä kuitenkin enemmän talvisista, kevään tai loppukevään reissuista jolloin keli on usein riskipeliä, voi tulla vettä tai voi tulla tuiskua. Tai voi olla kantava, jäinen hanki joka vie hiihtäjää melkein itsestään.

Kirjassa on kuvaliite, jossa on vaikuttavia näkymiä Lapista, monesti sellaisia jotka liittyvät kirjan tarinoihin. Kuvia ei tosin ole numeroitu eikä niihin tekstistä viitata (eikä kuvista suoraan tekstiin), joten lukija saa itse selvittää mihin reissuun kukin kuva liittyy.

Kirjan alkuosa kertoo perusasioita Lapissa vaeltamisesta, "kiveliön kutsusta", menemättä kovin syvälle teknisiin detaljeihin, esimerkiksi varusteiden yksityiskohtiin, puhuen pikemminkin siitä mikä varusteoppaista ja ohjeista yleensä jää oppimatta: millainen erämaa on, miten siihen on suhtauduttava ja mikä siellä selviämisessä on ratkaisevaa. Tämän luvun otsikot ovat selkeän kuvaavia: "Laavulla vai laverilla?", "Suu säkkiä myöten: omin eväin kairassa", "Kartta ja kompassi vai GPS", "Tuuriakin tarvitaan", "Kohtalokkaita kokemuksia".

Pelotteluun Vuoristo ei mene, mutta realismia kirjasta löytyy, muun muassa se että kolmen hengen vaellusporukka, sellainen jossa kaikilla on jotakuinkin sama suhteellinen lähtötaso, on jotakuinkin optimaalinen: jos yhdelle tapahtuu jotakin, voi yksi lähteä apua hakemaan ja toinen jäädä sairaan tai loukkaantuneen luokse. Ja useamman hengen porukassa voi kuormaa jakaa mukavasti niin ettei jokaisen tarvitse kaikkea kantaa. Lisäksi autiotuville mahtuu pienempi porukka paremmin kuin isompi, jos sattuu tiukkaa olemaan.

Varsinaisen eräretkistä kertovat jutut on selkeästi pohjustettu kertomalla, millainen kyseinen alue on, mikä siinä kiehtoo tai mikä on haasteena. Ja kun liikkeelle päästään, osaa Vuoristo kertomisen taidon; tarina imee mukaansa ensi lauseesta lähtien.

Mainio kirja Lapista ja eräretkeilystä. Kirjan lukemisen seurauksena tosin voi olla Lapin kuumeen ankara poltto, mutta sitä kai ei voi kovin pahana asiana pitää.