Huonosti käy maan

Tony Judtin kirja Huonosti käy maan (Like, 2011; suom. Petri Stenman) kertoo länsimaisen yhteiskunnan kriisistä. Missä vaiheessa taloudesta tuli kaiken yhteiskunnallisen toiminnan mittari?

Jo kirjan lähtökohta sävähdyttää: Tony Judt (1948-2010) saneli kirjan ALS-taudin halvaannuttamana kuolinvuoteellaan. Ja vaikka hän ei enää voikaan osallistua keskusteluun, tämä kirja tarjoaa puheenvuoron jota on syytä tarkkaan pohtia.

Tässä on ote kirjan johdannosta: "Jotain on syvällisesti vialla siinä, miten nykyään elämme. Kolmekymmentä vuotta olemme tehneet aineellisen oman edun tavoittelusta hyveen. Tämä samainen pyrintö muodostaa itse asiassa nykyään sen vähän, mitä on jäljellä yhteisen päämäärän tajustamme. Tiedämme kyllä, mitä asiat maksavat, mutta meillä ei ole aavistustakaan niiden arvosta."

Siis: hyvyys, oikeudenmukaisuus ja sen tyyppiset pohdiskelut ovat taitoa, joka on kadonnut meiltä - taitoa, joka tulee opetella uudelleen. Mutta miten palata eettisesti valistuneeseen julkiseen keskusteluun, siinäpä kysymys!

Erityisesti Britanniassa ja Yhdysvalloissa on viimeisen kolmenkymmenen vuoden aikana tapahtunut raju romahdus yhteiskunnassa: "Sukupolvien välinen liikkuvuus on romahtanut: Toisin kuin vanhemmillaan tai isovanhemmillaan, tämän päivän lapsilla Britanniassa tai Yhdysvalloissa on sangen pienet toiveet kohentaa oloja, joihin he ovat syntyneet. Köyhät pysyvät köyhinä. Valtavan enemmistön taloudellisesti kehno asema muuntuu huonoksi terveydeksi, hukatuiksi koulutusmahdollisuuksiksi ja, yhä useammin, tutuiksi lamaoireiksi, kuten alkoholisimi, liikalihavuus, uhkapelaaminen ja pikkurikollisuus."

Viime vuosikymmenten kehitys on kummallista, koska se kääntää trendin joka on vallinnut Euroopassa (ja osin myös Yhdysvalloissa) 1800-luvulta alkaen. Emme olleet sokeita individualismin harhoille vaan tajusimme riippuvuutemme toisista: "Me kaikki hyödymme meitä edeltäneistä ihmisistä, samoin kuin niistä, jotka huolehtivat meistä vanhuudenpäivinämme tai sairastuessamme. Me kaikki olemme riippuvaisia palveluista, joiden kustannukset me jaamme maanmiestemme kanssa, huolimatta siitä, kuinka itsekkäästi taloudellisen elämämme hoidamme."

Toisen maailmansodan jälkeen tapahtui ihmeellisiä asioita niin Euroopassa kuin Yhdysvalloissa: "[K]äynnistyi prosessi, joka korvasi sukuperintöön tai vaurauteen perustuvan valinnan koulutuksen suomalla sosiaalisella nousulla." Tätä nousua kesti 30 vuotta - kunnes se hajotettiin Margaret Thatcherin ja muiden samaa linjaa ajavien poliitikkojen voimin.

Mitä tapahtui? Minne hävisi usko ja luottamus yhteiseen asiaan ja mistä ponnahti esiin häikäilemätön oman edun tavoittelu ja usko markkinavoimien kaikkivoipaisuuteen?

Osittain taustalla voi nähdä sen, että sosiaalidemokraattinen yhteiskuntamalli osoittautui toimivaksi, eikä se herättänyt enää kenessäkään suurempia intohimoja, mikä tarkoitti että vasemmisto rupesi etsimään uutta sisältöä aatteeseensa ja hajautui joukoksi lukemattomiksi erilaisia, yksilölähtöisiä tavoitteita.

Toisaalta taloustieteessä nousi esiin joukko ajattelijoita, jotka nostivat esiin teorioita vapaista markkinavoimista - teorioita jotka vuoden 2008 finanssikriisissä todettiin tuulesta temmatuiksi.

Mutta hajaannuksen tilassa otettiin dogmaksi se, että markkinat ovat tehokkaita, piittaamatta suuresta määrästä päinvastaista todistusaineistoa: "Käynnissä on ollut julkisen vastuun tasainen siirto yksityissektorille ilman havaittavaa kollektiivista hyötyä. Vastoin talousteoriaa ja yleistä myyttiä, yksityistäminen on tehotonta. Suurin osa asioista, jotka hallitus on katsonut soveliaaksi siirtää yksityissektorille, toimivat tappiolla: olivatpa ne rautatieyhtiöitä, hiilikaivoksia, postipalveluita tai energialaitoksia, niiden järjestäminen ja ylläpito maksoivat enemmän kuin niiden voitiin koskaan toivoa houkuttelevan tuloina."

Judt tuo realistina esille myös keskitetystä hallintomallista koituneet ongelma, muun muassa betonilähiöt joiden suunnittelijat joko eivät ymmärtäneet tai piitanneet miltä sellaisessa ympäristössä tuntuu asua. Mutta se että ongelmia ei korjattu johtui äänestäjien suosiota kalastelevista poliitikoista: "Hyvinvointivaltion ongelmat ja puutteet johtuvat erittäin merkittävässä määrin poliittisesta pelkuruudesta pikemmin kuin taloudellisesta epäjohdonmukaisuudesta."

Eikä hyvältä näytä, sillä politiikka on ajautunut toisen luokan kykyjen peliareenaksi; nuoret ovat kiinnostuneita yhden asian liikkeistä - kuten Greenpeace - eivät politiikasta.

Ja samalla olemme kadottaneet kyvyn keskustella: "Kansanvillitsijät kertovat väkijoukolle, mitä pitää ajatella. Kun he kuulevat omat fraasinsa kaikuna muiden suusta, he ilmoittavat röyhkeästi vain välittävänsä kansan tuntoja."

Niin: huonosti käy maan - jos emme taas kiinnostu yhteisistä asioista. Tarvitaanko siihen yhteiskunnan laajamittainen romahtaminen? Toivottavasti ei sentään.