Kolm3

Ted Dekkerin jännitysromaani Kolm3 (Päivä, 2004; suom. Oili Räsänen; ISBN 952-475-028-7) sai hämmennyksiin. Luin sen kyllä loppuun, harppoen tekstissä pitkiäkin pätkiä. Mutta vasta ihan kirjan lopussa (ja kirjailijan esittelytekstiä lukiessani) tajusin hämmennykseni syyn: kirja on luokiteltu uskonnolliseksi kirjallisuudeksi.

Kyseessä on siis psykologinen jännitysromaani, jossa tuntematon ja kekseliäs pahis alkaa vainota teologian opiskelijaa. Ja sitten alkaa tapahtua kaikenlaista, ennen kaikkea pommeja räjäytellään niin bussissa kuin yliopiston kirjastossa.

No, kyllähän tässä kirjassa nimellisesti on kyse "hyvän ja pahan välisestä taistelusta", mutta Dekker ei kyllä kirjoita erityisen hyvin, ja tarina on niin keinotekoisen oloinen, että täytyy mennä jonnekin Dan Brownin suuntaan vastaavaa löytääkseen.

No, tulipahan tähänkin tutustuttua.

Saimaan jääjärvet: Sininen hetki - yli 10 000 vuotta sitten

Matti Hakulisen teos askarrutti ja ihastutti: Saimaan jääjärvet: Sininen hetki - yli 10 000 vuotta sitten (Geomatti, 2009; ISBN 978-952-92-5219-0). Heti on sanottava, etten ymmärrä geologiasta juuri mitään, joten en osaa ottaa kantaa kirjan tieteelliseen tasoon. Mutta tarina siitä mitä jääkauden jälkeen Suomen alueella tapahtui, se on kiehtova maallikollekin.

Kirja kertoo Suomen esihistoriasta, siitä miten vesistöt muuttuivat jäätikön vetäytyessä jääkauden jälkeen yli 10 000 vuotta sitten. Erityisesti puhutaan Saimaan alueesta ja Salpausselästä, siitä miten jääjärvet syntyivät ja nopeasti katosivat.

Ihmetyttää kummastuttaa tämä Suomen esihistoria.

Pikkusisko

Tämä tuntui klassikolta: Raymond Chandlerin Pikkusisko (WSOY, 1994; suom. Kalevi Nyytäjä; ISBN 951-0-19916-8). Tai pikemminkin niin, että koko ajan mielessä tuntui kuin olisin nähnyt tämän elokuvana. Mutta luulen etten ole elokuvaa nähnyt, vaan jonkin toisen samanmoisen.

Hieno dekkari tämä kyllä on, Chandler pistää Philip Marlowen selvittelemään katoamistapausta, jota hän ei oikeastaan haluaisi selvitellä. Mutta kun pikkukaupungista tuleva pikkusisko haluaa löytää isoveljensä, Marlowe joutuu kuin joutuukin hommiin.

Ja eikös käykin niin, että katoamisen taustalta löytyy semmoinen soppa, ettei paremmasta väliä. Kohta juonessa on mukana valkokankaan tähti jos toinenkin, ja kaikilla tuntuu olevan jotain peiteltävää.

Marlowe on kovaksikeitetyn dekkarin klassikkohahmo, jossa on hohtoa vielä edelleenkin, vaikka myöhemmät kirjat ja elokuvat ovat yrittäneet ryöstää ja mukiloida hahmon milloin mihinkin tarkoitukseen. Mutta Marlowe kestää: aitoa dekkaria ei voita mikään.

Outo juttu

Peter Robinson rikosromaani Outo juttu (Blue Moon, 2011; suom. Ulla Ekman-Salokangas; ISBN 978-952-5410-67-9) pistää Alan Banksin pahaan paikkaan: hänen veljensä yrittää ottaa yhteyttä, mutta katoaa saman tien. Banks joutuu keskelle monimutkaista vyyhtiä selvitellessään veljensä kohtaloa.

Banksin kollega Annie Cabbot selvittelee tapausta myös ja joutuu välikäteen kun Banks toimii tuttuun tapaansa oman päänsä mukaan. Veljen etsintä johtaa keskelle kansainvälistä rikollisuutta, ja veli löytyy lopulta surmattuna.

Pian löytyy epäiltykin, mutta hän on ovela eikä hänen kiinni saamisensa näytä helpolta. Mutta tarinassa riittää käänteitä.

Robinson kirjoittaa kyllä ihan taitavasti dekkaria, mutta jonkinlaista rutinoitumista tässä on, ehkä kaavaa on toistettu jo vähän liikaa: omavaltainen konkaripoliisi sekä nuorempi kollega joka haluaisi toimia ohjeiden mukaisesti. No, kyllä tarina ihan luettava on, pahimpaan dekkarinälkään.

Tähtiyöt

Jorma Luhtan valokuvakirja Tähtiyöt (Maahenki, 2009; ISBN 978-952-5652-75-8) sisältää paitsi hienoja valokuvia myös tekstejä - tai pikemminkin tarinoita - jotka jo itsessään ovat lumoavia. Ja myös kipeitä.

Kirja osoittaa selvästi, miten eri tavalla teksti ja kuva lähestyvät aihettaan. Kun ne yhdistetään, voi tulos olla enemmän kuin kumpikaan yksinään.

Kirjassa on pääosin öisin otettuja kuvia, kuten teemaan sopii, luonnosta on kyse, mutta samalla myös valokuvataiteesta. Revontulikuvat ovat äärimmäisen hienoja, samaten kuvat pilvimuodostelmista ja sen sellaisista sääilmiöistä.

Niin, ja tähtiä on näissä kuvissa niin paljon että Etelä-Suomen valosaasteessa ei tämmöisestä voi muuta kuin uneksia.

Hieno kirja, koskettavia tarinoita - tämä kirja on luonnonvalokuvauksen aatelia.

Hulluja päiviä, huikeita vuosia - Stockmann 1862-2012

Markku Kuisma, Anna Finnilä, Teemu Keskisarja ja Minna Sarantola-Weiss kertovat Stockmannin 150-vuotisesta historiasta: Hulluja päiviä, huikeita vuosia - Stockmann 1862-2012 (Siltala, 2012; ISBN 978-952-234-086-3). Kirja on tyylikäs, selkeä ja konkreettinen, mikä hyvin sopii Stockmannista kertomiseen.

Erityisesti pidin johdantoluvusta "Kokemusta kolmelta vuosisadalta", jossa kerrottiin Stockmannin synnystä, kasvusta, muuttumisesta pörssiyhtiöksi, Suuren Tavaratalon rakentamisesta, saneerauksesta, ja muuttumisesta instituutioiden suosimaksi ja hallitsemaksi tasaista osinkoa jakavaksi yhtiöksi.

Ja samalla puhutaan myös kansallisesta instituutiosta, yrityksestä joka on pitkään tunnettu Suomen ulkopuolella ja joka on myös määrittänyt Suomi-kuvaa maailmalla.

Kirja on pullollaan kaikenlaisia yksityiskohtia yrityksestä ja sen sisäisestä toiminnasta, samaten kuin yrityksen julkisuuskuvasta, esimerkiksi siitä millaista oli työskentely Stockmannin "hissityttönä" ja miten tästä vanhakantaisesta perinteestä lopulta luovuttiin.

Kirja on historiikkina erinomainen, mutta epäilemättä kirja samalla toteuttaa myös toista tarkoitusta, nimittäin tekee Stockmannia tunnetuksi syvällisemmin niin asiakkaille, osakkeenomistajille kuin kaikille muillekin yrityselämästä kiinnostuneille.

Ja kyllä kirjasta löytyy yhtä ja toista opittavaa muillekin yrityksille, sillä 150 vuotta on opettanut Stockmannille paljon kestävästä liiketoiminnasta.

The Eyre affair

Miten luokittelisi Jasper Fforden kirjan The Eyre affair? (Hodder & Stoughton, 2001; ISBN 0-340-73356-X) - Toisaalta kyse on tieteiskirjallisuudesta, toisaalta salapoliisitarinasta ja samalla teoksessa on myös fantasiakirjallisuuden elementtejä. Ja kaiken lisäksi tämä yhdistelmä toimii!

Teos The Eyre affair aloittaa salapoliisitarinoiden sarjan, päähenkilönä "kirjallinen salapoliisi" Thursday Next. Kirjan pahis Acheron Hades on tosi pahaa laatua: hän keksii miten voi ottaa panttivangiksi klassikkokirjojen hahmoja ja pyytää heistä lunnaita.

Aivan oikein, tarinassa kirjojen hahmot ja todellisen maailman hahmot ovat lähellä toisiaan, ja aika ajoin voi kirjan hahmo putkahtaa todelliseen maailmaan ja päinvastoin. Ja kun kirjan alkuperäisen käsikirjoituksen hahmolle tapahtuu jotain, tapahtuu sama kaikissa kirjan painoksissa.

Mutta on kirjassa paljon muutakin eriskummallisen ihmeellistä: maailma muistuttaa omaamme, mutta on monella tavalla erilainen. Krimin sota ei koskaan loppunut ja jatkuu pattitilanteessa vuonna 1985. Ajassa voi matkustaa, ja tätä valvomaan on perustettu oma salainen palvelu, samalla tavalla kuin kirjallisuuden valvomiseen.

No, ehkä tässä on turha vatvoa enempää. Next osoittautuu neuvokkaaksi toimijaksi, joka pystyy panemaan kampoihin jopa Hadekselle. Teos tarjoaa samalla hienon katsauksen kirjallisuuden klassikoihin - joista osa on tosin aika lailla erilaisia kuin ne mitä me tunnemme.

Niin, ja kirjasta löytyy myös vastaus siihen, kuka kirjoitti Shakespearen teokset. Sitä en paljasta!

Uusi HR – arjen henkilöstöjohtamista

Veli-Pekka Moisalo kertoo muutoksesta, jossa liiketoiminnan painopiste siirtyy henkilöstön suuntaan: Uusi HR – arjen henkilöstöjohtamista (Infor, 2011; ISBN 978-952-5928-16-7). Odotuksia HR-asiantuntijoille (Human Resources) on paljon, samoin kysymyksiä: innovatiivisuus, tehokas viestintä, työvoiman hankkiminen ulkomailta ja työhyvinvoinnin uudet tarpeet.

Paikoin tuli miettineeksi, kenelle kirja oikein on tarkoitettu, sillä Moisalo pohdiskeli aika paljon asioita myös HR-palvelujen tarjoajan näkökulmasta, joskus vähän kitkeräänkin sävyyn, esimerkiksi siitä kuinka jokin asiakkuus menetettiin kun kilpailija tai ulkopuolinen konsultti puuttui sopimusneuvotteluun.

Mutta kyllähän tämäkin antaa kuvaa HR:n arkipäivästä. Joka tapauksessa Moisalo suosittelee että päätökset palveluntarjoajien valinnassa tehdään omin voimin: ”Arvioinnissa on tietysti mukana useampi henkilö oman organisaation sisältä. Vaikka organisaation kehittämisessä olisi ollut pitkään mukana sama ulkopuolinen konsultti, häntä ei pidä ottaa mukaan valintaan, sillä hän on jäävi.”

Kirjan johdannossa Moisalo kertoo dog and tail -ilmiöstä eli siitä että HR:n ratkaisut eivät voi enää perustua kategorisiin ohjeisiin: ”Lähtökohtaisesti jokaisen uuden ratkaisun tulee olla oikeudenmukainen ja tasapuolinen. Sen lisäksi nykyaikaisesti johdetussa organisaatiossa on pyrittävä yksilöllisiin ja joustaviin ratkaisuihin. […] Tämä taas johtaa ennakkopäätöksen luomiseen ja muuttuu uudeksi käytännöksi. Sitä taas täytyy käsitellä uudessa tilanteessa uudestaan. Tässä mallissa koira jahtaa omaa häntäänsä ja/tai koira syö omaa häntäänsä.”

Moisalolla on paljon tarinoita työelämästä, osa ehkä hiukan asian vierestä mutta hauskoja ja opettavaisia silti: ”Tapasin kerran erään johtajan kontallaan lattialla viivoitin kädessään. Hän oli tarkastamassa pohjapiirustusta, että oliko hänen huoneensa todella kollegan huoneen kokoinen.” (Opettavaisella en tarkoita tässä nimenomaisessa tapauksessa sitä, että pitäisi seurata tämän johtajan esimerkkiä.)

Moisalo kuvaa hyvin hierarkkisen johtamisotteen ongelmia, ja mainitsee kansallisen malliesimerkin: ”Nokia on ohittanut elinkaarensa kulminaatiopisteen aivan omien ratkaisujensa ansiosta. Ensin väheksyttiin simpukkapuhelinta, sitten väheksyttiin älypuhelimia ja viimeksi ankkuroiduttiin väärään käyttöjärjestelmään. Syynä on ollut johdon etäisyys asiakaskunnasta ja asiakastarpeen huono kulku johtoon asti.”

Ja otettakoon tähän vielä mainio esimerkki siitä, miten yksityiset asiat ja työtehtävät menevät nykyisin aivan sekaisin:

Ohjelmointialan yrityksessä työntekijä A oli mennyt kaverinsa B autoon kotimatkalle. He kävivät katsomassa B:n sisarta ja olivat juoneet kahvit ja jutelleet 30 minuuttia. Normaali kotimatka töistä oli katkennut. A jatkoi autossa läppärillä vapaa-ajan ohjelman pelaamista. A ja B keskustelivat intensiivisesti siitä. A sai hyvän idean liittyen omaan ohjelmointityöhönsä. Hän oli sähköpostitse yhteydessä esimieheensä tästä havainnosta ja sai käskyn jatkaa kehittelyä. B ajoi edessä pysähtyneen rekka-auton perään seurauksella, että A ja B joutuivat sairaalahoitoon. Mikä on tapauksen yhteys työntekoon ja työaikaan. Olivatko A ja B töissä?

Työ täynnä elämää - Työn merkityksellisyyden seitsemän lähdettä

Eija Leiviskä kysyy miten tehdä työstä palkitseva osa elämää kirjassa Työ täynnä elämää - Työn merkityksellisyyden seitsemän lähdettä (Tietosanoma, 2011; ISBN 978-951-885-343-8). Kirja puhuu suoraan ja tärkeistä asioista, mutta tiivistämisen varaa olisi ollut, nyt moni asia tulee sanottua moneen kertaan vähän eri sanoilla.

Kirjan nimessä mainitut seitsemän lähdettä ovat henkisyys, ihminen itse, sisäinen kasvu, yhteisö, työ, johtaminen ja tasapaino. Ehkä samojen asioiden toistaminen johtuu siitä että nämä lähteet tai kategoriat menevät päällekkäin ja limittäin niin monella tavalla. Ja ehkä oppi menee paremmin perille kertaamalla.

Kirjassa puhutaan erityisesti työn merkityksestä ja mielekkyydestä ja siitä, mitä itse kukin voi asialle tehdä. Tässä ei haeta syytä työmotivaation puutteeseen tai työssä viihtymisen ongelmiin ihmisen ulkopuolelta vaan pääsääntöisesti siitä mitä itse voi asioille tehdä.

Kyse on siis ennen kaikkea elämänhallinnasta, vaikka kyllä kirja tarjoaa aika lailla aineksia myös esimerkiksi sen pohtimiseen, mitä on hyvä johtaminen.

Leiviskä viittaa Viktor Franklin ajatuksiin elämän tarkoitusta pohdittaessa: "[M]ielenterveyden perusedellytys on, että ihmisellä on selvillä oman elämänsä tarkoitus, ei vain elämän tarkoitus yleisesti. Jokaisen on löydettävä oman ainutlaatuisen elämänsä tarkoitus, joka voi toki muuttua elämän varrella."

Merkitys on löydettävä itse: "Sitä ei voi kukaan toinen sanella tai määritellä, sillä jos merkitys sanellaan, se ei enää ole eksistentiaalisessa mielessä merkityksellinen. […] Sitoudumme ja suoriudumme hyvin vain, jos olemme aidosti hyväksyneet suunnitelmamme ja toimenpiteet niiden toteuttamiseksi. Muutoin muut ihmiset ja olosuhteet saattavat muotoilla tulevaisuuttamme suuntaan, joka ei ehkä olekaan omamme."

Entä sitten henkisyys, mitä se tarkoittaa? "Henkisyys työssä ja työyhteisössä tarkoittaa syvää hyvinvoinnin tunnetta ja uskoa, että on tekemässä merkityksellistä työtä. Ihminen ymmärtää oman paikkansa osana suurempaa kokonaisuutta."

Leiviskän mukaan henkisyyteen liittyy menneen hyväksyminen, sitoutuminen tulevaisuuteen, tietoinen käyttäytyminen, järkevät ja mielekkäät valinnat sekä jatkuva dialogi (sisäinen ja ulkoinen). Ei hassumpi kuvaus, mutta vaikeaa tästä on pitää kiinni kiireen keskellä.

Kehittyminen vaatii aikaa ja tilaa, reflektointia, sekä oman päänupin sisällä että yhdessä toisten kanssa: "Nykyisessä työelämässä keskeinen haaste on ajan löytäminen reflektoivalle toiminnalle. Sen tarkasteleminen, mitä kukin yksin ja kaikki yhdessä ovat tehneet, miten toiminta on kehittynyt ja mihin tulisi seuraavaksi suuntautua, edellyttää pysähtymistä."

Moniajosta, multitasking-työskentelystä, pitäisi päästä keskittymään yhteen asiaan kerrallaan, unitaskingiin. Hieno tavoite, mutta vaikea toteuttaa!

Leiviskä viittaa Otto Scharmerin U-teoriaan joka pyrkii luomaan ymmärrystä ja edellytyksiä yhdessä tekemiselle: "U-prosessin keskeinen ajatus on toiminnan muutos vanhoista ja vakiintuneista ajattelutavoista irtautumisen kautta. Malli tuo kehittämisen ytimeen toimintatapojen ja rakenteiden taustalla olevien yksilöllisten ja yhteisöllisten ajattelutapojen tunnistamisen ja uudelleensuuntaamisen ja sitä kautta työkulttuurin kokonaisvaltaisen uudistamisen."

Kirjojen keskellä - kirjastonhoitaja kaunokirjallisuuden asiantuntijana

Pirjo Tuomi pohtii osaamisen merkitystä kirjastojen palvelutyössä teoksessa Kirjojen keskellä - kirjastonhoitaja kaunokirjallisuuden asiantuntijana (Avain, 2011; 978-951-692-905-0). Asiakkaat haluavat hyvää luettavaa, ja kirjastonhoitaja on paras kaunokirjallisuuden suosittelija, mutta miten asiakkaiden kysymyksiin pystyy vastaamaan?

Tuomi lähtee kirjassaan liikkeelle kirjastonhoitajien ammatit-identiteetistä ja ammattitaidosta, siis siitä osaamisesta ja asiantuntijuudesta jota kirjastoista löytyy ja jota kirjastoilta odotetaan. Pääpaino on kaunokirjallisuuden ymmärryksessä, mutta samalla sivutaan muitakin teemoja.

Erityisesti aineistonvalinta ja kirjavinkkaus ovat aiheita, joissa tarvitaan sekä selkeää näkemystä kaunokirjallisuudesta kokonaisuutena - esimerkiksi eri genreistä ja kirjojen keskinäisistä suhteista toisiinsa - että käytännön tietoa kirjoista, siis kaunokirjallisuuden lukemista itse.

Kirja on selvästi suunnattu kirjastonhoitajien professiolle, mutta kiinnostavan väläyksen se tarjoaa myös palvelujen käyttäjälle.

Kirjasta löytyy esimerkkejä kirjastonhoitajille esitetyistä kysymyksistä kun asiakas haluaa löytää itselleen luettavaa tai tietää mikä kirja on kyseessä: "Minun pitäisi viedä vaimolle jotain naisten hömppää!" "Voisitko suositella jotain hyvää klassikkoa?" "Missä teoksessa on Dostojevskin Suurinkvisiittori?" "Missä kirjassa oli viulua soittava mies, joka menetti kuulonsa?" "Oliko se Twain oikeasti jokilaivan kapteeni?"

Pitäisi varmaan kysellä enemmän!

Suuret tutkimusmatkat

Alasdair Macleodin kirja Suuret tutkimusmatkat (Docendo, 2011; suom. Timo Hautala; ISBN 978-951-0-37674-4) on suuri, eikä ihan pienelle pöydälle mahdukaan. Kirja kertoo maailman valloituksesta tutkimusretkien myötä, pääasiassa länsimaisesta näkökulmasta vaikka mukaan on otettu muun muassa arabien tekemien tutkimusretkiä.

Tutkimusretkien ohella kirja kertoo myös kolonialismin historiasta, mutta tästä tutkimusretkien pimeämmästä puolesta pääsääntöisesti vaietaan. Samaten lajien sukupuutosta tutkimusretkien käynnistämän länsimaisen invaasion myötä ei kovin paljon kerrota, muutamia lajeja lukuunottamatta.

Kovin systemaattisena esityksenä kirjaa ei myöskään voi pitää, vaikka materiaalia on tavattoman paljon. Monesta asiasta saisi sinällään jo kirjan aikaiseksi, esimerkiksi vaikkapa Amerikasta löydetty peruna, joka tuotuna Eurooppaan vähensi katovuosien vaikutusta ja samalla vauhditti Euroopan maiden harjoittamaa maailmanvalloitusta tuomalla tarjolle uuden merkittävän kalorilähteen.

Kirja on näyttävä, mutta sen sijoittaminen kirjahyllyyn voi olla hankalaa koosta johtuen. Ja sisältö, se on paikoin hyvinkin kiinnostavaa, mutta kokonaisuudessa sillisalaattia.

Ympäristötietoisuus - suomalaiset 2010-lukua tekemässä

Pekka Harju-Autti, Aleksi Neuvonen ja Louna Hakkarainen ovat toimittaneet ajantasaisen ja konkreettisen artikkelikokoelman ympäristöongelmien ratkaisemisesta: Ympäristötietoisuus - suomalaiset 2010-lukua tekemässä (Ympäristöministeriö; Rakennustieto, 2011; ISBN 978-951-682-980-0). Artikkeleissa puhutaan muun muassa motivaation merkityksestä ympäristöteoissa, tiedon ja päätösten portinvartijoista sekä kansalaistoiminnasta.

Ympäristötietoisuus sinänsä ei vielä riitä asioiden muuttamiseen, tarvitaan myös havaintoja ympäristössä olevista ongelmista sekä mahdollisuuksia toimia käytännössä. Mutta jos tieto liikkuu ja ihmisillä on mahdollisuuksia itse toimia käytännössä ympäristön hyväksi, vahvistuu ympäristötietoisuus. Tarvitaan motivaatiota, tietoa ja taitoa.

Pekka Harju-Autti pohtii artikkelissaan motivaation ja tiedon kokonaisuutta, ja tässä yhteydessä minua ensin hämäsi katsaus ”neuromyytteihin”, kuten esimerkiksi myytti siitä että aivot ovat muuttumattomat ja kehittyneet valmiiksi jo kouluun mennessämme, tai myytti siitä että käytämme vain kymmenen prosenttia aivojemme kapasiteetista.

Mutta tarkemmin ajatellen nämä ovat todellakin olennaisia lähtökohtia, sillä aivot uusiutuvat ja muuttuvat koko elämämme ajan, joten uutta voi (ja pitää!) oivaltaa ja oppia jatkuvasti. Ja koska aivot ovat käytössä kokonaan (100 prosenttia!), on meillä myös kapasiteettia tarttua toimeen kun vain sitä haluamme.

Ehkä tässä yhteydessä voisi todeta, että oma käyttäytymisemme vaikuttaa tähän aivojen 100-prosenttisen kapasiteetin käyttöön: jos istumme sohvalla television ääressä, aivot adaptoituvat 100-prosenttiseen sohvaperunan toimintaan; jos taas opimme uutta, aivot adaptoituvat uuden oppimiseen ja oppivat uutta yhä tehokkaammin.

Otsikko ”Ihmiskunnan pelastaminen on jokaisen vastuulla” koukuttaa lukijan Janne I. Hukkisen artikkelissa. Ja mainio on myös hänen yksilötason viestinsä ympäristökriisissä toimimiseen: ”Meidän on pelastettava ihmiskunta.”

Ja vielä motivaatiota siihen, että ympäristökysymyksistä pitää pystyä viestimään selkeästi: ”Koska yksinkertaiset ajatusmallit ovat olemassa aivoissamme biokemiallisina rakenteina ja prosesseina, tätä ihmiskunnan pelastusviestin materiaalista perustaa olisi vahvistettava toistamalla siltä ympäristöpolitiikan eri tasoilla ja alueilla.”

Kerrassaan hieno kirja, ja mainiota pohdintaa siitä mitä itse kukin – ja me kaikki – voimme tehdä oman tulevaisuutemme pelastamiseksi.

Tapaus G - Murha menneisyydestä

Tämä on taidonnäyte, Håkan Nesserin rikosromaani Tapaus G - Murha menneisyydestä (Tammi, 2009; suom. Saara Villa; ISBN 978-951-31-4416-6). Eläkkeelle jäänyt Van Veeteren, jota entiset kollegat edelleen kutsuvat komisarioksi, saa eteensä pähkinän: olisiko aikoinaan selvittämättä jäänyt rikos viimeinkin ratkeamassa?

G:n tapaus on Van Veeterenille läheinen, ei pelkästään siksi että syylliseksi epäilty sai oikeudessa vapauttavan päätöksen vaan myös siksi, että Van Veeteren oli G:n kanssa samaan aikaan koulussa ja oppi tuntemaan tämän häikäilemättömän mielenlaadun.

Kirjassa on kaksi osaa. Ensimmäisessä palataan ajassa taaksepäin rikokseen, jossa G:n vaimo putoaa hyppytelineeltä uima-altaaseen, joka on tyhänä. Onko kyseessä onnettomuus? Rikokseen viittaa se, että vaimolle oli juuri otettu 1.2 miljoonan henkivakuutus. Ja G:n edellinen vaimo katosi Amerikassa epäilyttävissä olosuhteissa, ja tällöinkin G kuittasi henkivakuutuksen, 400 000 dollaria.

Mutta G:llä on äärimmäisen vahva alibi, eikä näyttöä rikostoverista koskaan saatu. Alibiin on sotkeutunut yksityisetsivä, sillä G:n vaimo oli pyytänyt selvittämään miehensä menemisiä juuri kyseisenä iltana.

Kirjan toinen näytös käynnistyy, kun tämä kyseinen yksityisetsivä katoaa 15 vuotta myöhemmin. Jälkeensä hän oli jättänyt viestin, jossa viitataan G:n tapaukseen. Oliko yksityisetsivä selvittänyt rikoksen ja joutunut itse G:n uhriksi?

Nesser kutoo näistä aineksista moniäänisen tarinan, jossa ei pelata niinkään yllätysmomenteilla vaan ihmisten päänsisäisten maailmojen sisällöillä, ikään kuin sipulia kuorittaisiin kerros kerrokselta. Mitä lopulta paljastuukaan, onko G läpeensä paha vai onko jutun taustalla ihan jotain muuta?

Van Veeteren -sarjan päättävä Tapaus G osoittaa Nesserin taidot. Jäähyväisiä tässä jätetään, ja samalla pohditaan ihmisen kykyä suhtautua toisiin ihmisiin, tai kykyä ymmärtää omaa itseään. Tiettyä lohdullisuutta tarinassa on, huolimatta sen pohjavireestä joka on tummia sävyjä täynnä.

Innovaatiokupla: menetettyjen keksintöjen maa - veronmaksajan näkökulma hyvinvointivaltion tuottavuuteen

Marjasinikka Väänänen väittää pamfletissaan, että Suomen innovaatiojärjestelmä on kymmenen kertaa tehottomampi kuin muualla maailmassa: Innovaatiokupla: menetettyjen keksintöjen maa - veronmaksajan näkökulma hyvinvointivaltion tuottavuuteen (Kustannusosuuskunta Sammon Takojat, 2011; ISBN 978-952-67585-0-3). Väänänen kirjoittaa räväkästi, ja materiaalia on paljon, mutta kirjasta paistaa läpi ”yhden asian liikkeen” näkökulma.

Väänänen on tärkeällä asialla, sillä jos todella on niin että innovaatiojärjestelmämme tuottaa tulosta vain kymmenesosan verrokkimaihin verrattuna, huonosti menee. Väänänen esittää, että Suomessa keksijä on aliarvostettu, vaikka hän on työn ja hyvinvoinnin tärkein alkulähde: ”Kirja on syntynyt tarpeesta osoittaa uudistamista ja korjaamista varten puutteelliset, joskus rikolliset menettelytavat ja vääristävät asenteet, jotka hidastavat ja vahingoittavat keksintöjen syntyä ja niiden kehittämistä innovaatioiksi.”

Keksijää potkivat päähän kaikki tahot: julkishallinto, rahoittajat, yritykset ja niin edelleen. Väänänen lainaa Pentti Juhalaa: ”Suomessa tuhlataan kaksi miljardia euroa turhaan tuotekehitykseen ja tutkimukseen vuodessa. Pääsyynä on, että yliopistoissa ja ammattikorkeakouluissa ei anneta keksintöalan koulutusta. Suomi on siis keksintöalan suhteen lukutaidoton maa. Näille ’lukutaidottomille’ keksijöille on annettu auttavia julkisia organisaatioita viisinkertainen määrä enemmän keksijöiden määrään nähden, ja nämä auttajat sekä konsultit käyttävät kaikki varat.”

Hoh-hoijaa, suoraa puhetta.

Mutta vaikka puhe on suoraa, on sen uskottavuus vähäistä, sillä kovat faktat puuttuvat todistusaineistosta, lähinnä viitataan toisiin lähteisiin jotka taas viittaavat jonnekin muualle.

Kirjan keskeisenä argumenttina keksintöjen tarpeelle on talouskasvun ideologia ja globalisaatio: ”Yksinkertaistettuna kyse on siitä, että pysytään kilpailukykyisenä globaalitaloudessa.”

Mutta Väänänen ymmärtää keksinnön ja innovaation kovin kapeasti. Esimerkiksi julkishallinnon innovaatioista kuten suomalainen kouluruokailu tai äitiyspakkaus ei mainita mitään, ja näillä on kuitenkin huomattava merkitys hyvinvoinnissamme.

Kirjassa on muutamien keksijöiden tarinoita, suoraan nimeltä mainiten, ja vaikka nämä sinänsä olivat kiinnostavia, oli niissä kaikissa läpitunkevana sävynä jatkuva valittaminen. Nämä olivat sankaritarinoita, joissa pientä keksijää sorretaan milloin milläkin tavalla.

Esimerkiksi kun Aino Heikkisen laastitehdas paloi, spekuloidaan asiasta näin: ”Noista yrityksen kannalta hyvistä uutisista ja suunnitelmistako kilpailijat tai muut kateelliset saivat yllykkeen tehtaan tuhoamiseen? Päättivätkö silloin, että heidän markkinaosuuksiaan et ainakaan vie?”

Biohit Oyj:n toimitusjohtajasta Osmo Suovaniemestä saadaan melkoinen tarina aikaiseksi, väliotsikoista jo selviää jutun juoni: ”Kasinopelin ensimmäinen uhri”, ”Vedätysten kulku”, ”Kuin julkisesti hyväksytty maanpetos” ja niin edelleen. Erityisesti Skopin toimintaa arvostellaan: ”Pankin menettely aiheutti samalla korvaamatonta vahinkoa suomalaiselle korkean teknologian ja biotekniikan teollisuudelle. Mikäli Skop apulaisineen ei olisi ryhtynyt vuonna 1986 riistämään ja tuhoamaan Suovaniemen kehittämiä yrityksiä, Labsystemsiä ja Eflabia, niin yritykset olisivat todennäköisesti pitäneet vuoteen 1986 mennessä hankkimansa kasvun.”

Melkoinen pamfletti tämä kirja on, mutta en kyllä jaksanut lukea kirjaa yli puoleenväliin, alkoi väsyttää.

Hengästyttävää

Dean Koontz on menestyskirjailija, ainakin siitä päätellen miten hänen myyntilukujaan kehutaan kirjojen kannessa. En tiedä olenko lukenut yhtään hänen kirjaansa aiemmin, luultavasti en, mutta nyt tuli luettua - tai pikemminkin selattua - yksi romaani: Breathless (Bantam Books, 2009).

Lajityypiltään kirja edustanee "kauhua", mutta soppaan on sekotettu perinteisistä eläinsaduista muistuttavia aineksia, ja myös tieteiskirjallisuuden elementtejä kuten kaaosteoriaa ja geenimanipulaatiota. Niin, ja terroristeja vastaan taistelevia tarkka-ampujia, USA:n turvallisuusvirasto, isoja koiria, lapsuuden traumoja, kansainvälisen talousjärjestelmän romahdusta - ja vaikka mitä muuta.

Koontz osaa pyöritellä tarinaansa, mutta ohueksi se jää, varsinkin kun sen ne elementit joiden pitäisi antaa jotain uskottavuutta tarinalle ovat aivan surkeita. No, ainahan voi viitata siihen että "emme tunne maailmankaikkeuden kaikkia salaisuuksia", mutta ei se kovin uskottavaa kehystä millekään tarinalle tarjoa.

Niin, ja sitten on vielä se, että tämän tarinan osaset on keitetty aivan erilaisissa liemissä, eivätkä ne yhteen koottuna tuota kovin maistuvaa lukuelämystä. Jonkinlainen Frankensteinin hirviö tämä kirja - mutta onneksi sentään ihan kaikkia kauhukirjallisuuden elementtejä ei soppaan ole heitetty.

Jos kirjan olisi kasannut joku muu kuin Koontz, ei se luultavasti löytäisi itselleen kustantajaa, mutta kirjailijan bestseller-maine ilmeisesti pystyy myymään tällaisiakin kyhäelmiä.

No, yksi asia kuitenkin kirjassa on hyvää: toisin kuin esimerkiksi Dan Brown, Koontz sentään edes yrittää saada tarinansa etenemään, olkoonkin että se on koottu tusinatavarasta.

Palaute kuuluu kaikille

Risto Ahonen ja Sirke Lohtaja-Ahonen ovat kirjoittaneet riemastuttavan ja myyttejä kumoavan kirjan työelämän ammattilaisille: Palaute kuuluu kaikille (Infor, 2011; ISBN 978-952-5928-18-1). Eikä kyse ole vain esimiesten alaisilleen antamasta palautteesta, vaan kaikesta palautteesta: ”Palaute on jokaisen työntekijän työkalu, ei vain esimiesten.”

Entä mitä myyttejä kirjassa kumotaan? No, muun muassa se, että palautteen pitäisi sisältää ohje tai neuvo. Miksi ihmeessä? ”Ihmiset eivät vastusta muutosta vaan sitä, että heitä muutetaan. Jokainen haluaa päättää omasta tekemisestään ja muuttua omilla ehdoillaan. Palautteen tarkoitus on valaista ja antaa vapaus valita, ei kaventaa päätösvaltaa.”

Ja niin sanottu hampurilaispalaute on syytä unohtaa, siis se että korjaava palaute tarjoillaan kahden kannustavan sämpylän välissä.

Hampurilaispalaute heikentää palautteen ymmärrettävyyttä: ”Hampurilainen on miellyttämispalautetta, joka saattaa viehättää arkaa palautteen antajaa. Häntä helpottaa hampurilaispalautteen epäsuoruus ja varsinaisen sanoman piilottaminen sämpylöiden väliin.” – Ei näin. Palaute tulee antaa sellaisenaan, on se sitten kannustavaa tai korjaavaa.

Täytyy myös unohtaa myytti palautteen positiivisuudesta tai negatiivisuudesta: ”Palaute ei koskaan ole positiivista tai negatiivista vaan neutraali tosiasia sellaisena kuin palautteen antaja sen näkee. Palaute on silkka havainto käyttäytymisestä ja sen vaikutuksesta palautteen antajaan.”

Ei myöskään pidä ajatella, että palaute kaipaa räätälöintiä vastaanottajalle: ”Jos jäämme tällaisten palautteen antamista koskevien pelkojen vangiksi, palaute jää antamatta. Siksi pelot kannattaa painaa taka-alalle ja antaa palaute käyttäen yksinkertaista havainnon ja vaikutuksen kaavaa. […] Palautteen sisältöön ei vaikuta millään tavoin se, kenelle palautteen antaa, vaan se annetaan samalla tavalla kaikille.”

Palaute pitää tiellä: ”Jos emme saa palautetta, jatkamme työn tekemistä väärällä tavalla. Silloin ylin johto voi vain toivoa, että emme ole ahkeria.”

Palaute auttaa myös saavuttamaan tavoitteet: ”Tavoitteen kannalta väärän tai hyödyttömän asian tekeminen on puuhastelua, joka ei johda tulokseen. Suurin kustannushukka jokaisessa organisaatiossa on väärien asioiden tekeminen, ei väärällä tavalla tekeminen.”

Tavoitteiden saavuttamisessa vastuullisuus on tärkeää, ja sitä tulee ylläpitää: ”Kun tavoitteet ovat kirkkaat ja ymmärrettävät, ja pelisäännöt yhdessä sovitut, tiedämme, mitä voimme toiselta odottaa. […] Jos työyhteisössä on heikko vastuullisena pitämisen kulttuuri, palaute voi olla ainoa tapa käynnistää vastuullisen työyhteisön rakentaminen.”

Tässä vielä muistilista virheellisestä palautteen antamisesta:

1. Palaute sisältää neuvoja tai ohjeita.
   
2. Palaute naamioidaan hampurilaiseksi
   
3. Palaute annetaan oletusten eikä tarkkojen havaintojen pohjalta.
   
4. Palaute arvostelee ihmisen persoonallisuutta tai luonteenpiirteitä toiminnan sijaan.
   
5. Palaute annetaan epätarkasti.
   
6. Palautetta liioitellaan yleistyksillä.
   
7. Palautteen antaja määrittelee palautteen saajan teon motiivin.
   
8. Palaute sisältää sopimatonta huumoria.
   
9. Palaute muotoillaan kysymykseksi.
   
10. Palaute leimataan alusta alkaen negatiiviseksi tai positiiviseksi.
    

Siinäpä hyvä muistilista siitä mitä EI pidä tehdä.

Ja vielä lopuksi tiivistys: ”Olemme töissä siksi, että autamme muita ihmisiä. Silloin meille on luonnollista auttaa työkavereita tekemään työnsä, alaisia onnistumaan ja esimiehiä johtamaan. […] Jos meillä on vilpitön halu auttaa, muut kokevat, että palvelemme heitä.”

Ei siis muuta kuin palautetta antamaan, ja saamaan!

Makers

Innostuin kovasti Cory Doctorowin romaanista Makers (Harper Voyager, 2009; ISBN 978-0-00-732522-1). Kirjan ensimmäinen neljännes meni kuin siivillä. Mutta sitten alkoi tökkiä.

Doctorow kertoo muutaman vuoden päässä häämöttävästä tulevaisuudesta, jossa tavaroita valmistetaan 3D-tulostinten avulla ja robotit ovat osa ihmisten arkipäivää. Mutta mitä tapahtuu kun muutos nopeutuu nopeutumistaan eikä keksijä voi jäädä lepäämään laakereillaan?

Kirjassa on huima määrä oivalluksia ja henkilöhahmotkin tuntuivat aluksi kiinnostavilta. Mutta sitten alkoi tuntua siltä, että kirjan juonenkäänteet on lainattu teknologiateollisuuden tunnetuista tarinoista: Apple ja Steve Jobs, Facebook, Microsoft, Google, ...

Lupaava kirja, mutta viimeinen puolikas oli jo tuskallinen ja pystyin sen lukemaan vain hyppimällä yli pitkiä pätkiä. Kirja olisi voinut olla tosi paljon parempi kuin mitä se on, nyt se jää latteaksi ja lopussa suorastaan lyttää kaiken sen arvokkaan mitä alussa lupasi.

Oikukkaat miljoonat

Janwillem van de Wetering käynnistää huiman reissun eri puolille maailmaa romaanissa Oikukkaat miljoonat (WSOY, 1992; suom. Hanna Tarkka; ISBN 951-0-17941-8). Vanha herra Sobryne kuolee, ja ikään kuin lähtölahjana hän järjestää perillisilleen mysteerin: kahdesta miljoonasta guldenista katoaa puolet jonnekin.

Perikunta keksii, että kadonneen miljoonan voisi saada takaisin liiketoimilla, joissa tarvitaan alkupääoman lisäksi oveluutta ja riskinottokykyä. Kirjassa mennään Amerikkaan pörssissä keinottelemaan, kokeillaan huumebisneksen arkipäivää (hyvä että hengissä selvitään) ja yritetään rikastua Kiinassa postimerkeillä. Helppoa ei ole.

Melko mukavasti van de Wetering tarinaansa pyörittää, kyllä tämä vähintäänkin välipalaksi kelpaa, pahimpaan dekkarinnälkään. Ja loppuratkaisu, sellainenkin on, tosin ei ehkä hirveän yllättävä.

Vetovoima - kirja inspiroivista yrityksistä, merkitysten johtamisesta ja idealismin voimasta

Nando Malmelin ja Jukka Hakala kertovat yrityksistä, jotka houkuttelevat työpaikkana ja kiinnostavat kumppanina: Vetovoima - kirja inspiroivista yrityksistä, merkitysten johtamisesta ja idealismin voimasta (Talentum, 2012; ISBN 978-952-14-1748-1). Mutta jokin kirjassa häiritsi, olisiko se ollut jonkinlainen narsistinen sävyttyneisyys, tai sitten tekstin lukuisat sisäiset ristiriidat.

Mikä kirjassa on hyvää on pyrkimys konkretiaan. Tässä tosin kirjoittajat itse usein epäonnistuvat. Mutta perusasiat sanotaan selvästi: työssä on kyse elannon ansaitsemisesta, ja sellaiset asiat kuten palkka ja työmatka ovat tärkeitä työpaikkaa valittaessa.

Ja samalla työ on yksi onnellisen elämän lähteistä: ”Valpastuneet ihmiset haluavat työskennellä organisaatioissa, jotka tarjoavat heille mahdollisuuksia tehdä työtä, jolla on tarkoitus.”

Mutta moni yritys sitoutuu nykyään paljon vähemmän henkilöstöönsä kuin ennen, mistä seuraa että työntekijätkään eivät suhtaudu yrityksen etujen edistämiseen yhtä omistautuneesti: ”[T]yöpanos suuntautuu myös oman osaamisen ja uran edistämiseen sekä oman rekrytoitavuuden kehittämiseen.”

Kirjoittajat viittaavat Viktor Franklin kirjoituksiin siitä mitä seuraa ”vaistojen sumentumisesta ja perinteiden hiipumisesta”. Ja Frankl totta tosiaan on kirjoittanut mielenkiintoisesti ihmisyydestä, muun muassa siitä että kärsimys voi olla elämän merkitys. Tämän tyyppisiin ulottuvuuksiin Franklin kirjoituksissa Malmelin ja Hakala eivät mene.

Kirjoittajat pudottelevat paljon tunnettujen ajattelijoiden nimiä, ja jotkut näistä osuvat nappiin, jotkut taas saavat ihmettelemään. Esimerkiksi sopii sosiologi Roland Barthes, josta todetaan: "Jos Barthes eläisi kulta-aikaansa näinä päivinä, hän kiertäisi maailmaa yritysjohtajien seminaarien tähtiesiintyjinä."

Olen varmaankin lukenut Barthesia jotenkin huonosti, tai väärää osaa Barthesin tuotannosta, kun ajattelin että tämän on pakko olla vitsi. Mutta kyllä kirjoittajat taitavat olla tosissaan väitteensä kanssa. Hmmm...

Kirjoittajat toistavat toistamistaan termiä ”strateginen humanismi”, jota kai voi pitää jonkinlaisena kirjan johtoajatuksena. Ongelma on se, ettei mistään oikein käy ilmi, mitä kirjoittajat strategisella humanismilla loppujen lopuksi tarkoittavat.

Kaiketi kyse on ihmisten huomioimisesta organisaatiota johdettaessa, kuitenkin niin että huomiointi on strategista, siis sellaista että yrityksen perimmäinen tavoite ei unohdu eli ei jäädä puuhastelemaan omien kivojen asioiden parissa vaan toteutetaan yrityksen tehtävää.

”Henkilökunta ensin”, todetaan, ja johtajille annetaan ohje jakaa vastuuta radikaalisti työntekijöille: ”Johtajan on annettava niiden ihmisten tehdä päätökset, joilla on ajankohtainen ja syvällinen tieto asiasta, eikä pyrkiä itse ratkaisemaan asioita heidän puolestaan.”

Eräs kirjan sisäinen ristiriita on siinä, että toisaalta kerrotaan aika paljon puitteista, esimerkiksi työvälineiden tärkeydestä, millä tarkoitettaneen että mikä tahansa PC tai kännykkä ei kelpaa, mutta toisaalta viitataan Jim Collinsin tutkimuksiin erinomaisesti menestyneistä yrityksistä: ”Näiden yritysten ei tarvinnut kiinnittää huomiota ihmisten motivointiin: toiminta ja sen tulokset olivat itsestään niin mielekkäitä ja inspiroivia, että mahdolliset ongelmat hävisivät kuin itsestään.”

Tietty konkretian puute tuli esille erityisesti kun kirjoittajat ottivat esille aiheen ”semiotiikkaa liikkeenjohtajille”. Lyhyesti kyllä mainittiin palautteen merkitys, siis se että mitään hyvää ei seuraa siitä jos työntekijät eivät saa palautetta siitä, miten hyvin he ovat onnistuneet.

Mutta palautetta pitäisi saada koko ajan, konkreettisina, faktoihin perustuvina havaintoina, esimiehiltä, alaisilta, kollegoilta – muuten ajaudutaan ennen pitkää ongelmiin. Tästä kirjoittajat eivät kerro, vaan puhuvat sen sijaan merkitysten johtamisesta ja sen kaltaisista abstrakteista asioista.

Ja viestintätaidoista: ”Organisaatiot olisivat viihtyisämpiä, menestyneempiä ja vetovoimaisempia, jos liikkeenjohtajat panostaisivat enemmän viestintätaitojensa ja luovien kykyjensä kehittämiseen.”

Niin, ja vielä lisää hehkutusta: ”Hyvä johtaja on taitava puhuja, hänellä on vahva retoriikan taju. Hänellä on kyky kertoa vaikuttavia, suorastaan ikimuistoisia tarinoita.”

Tästä tuli vastaesimerkkinä mieleen kuvaus erään hyvin menestyksekkään yrityksen toimitusjohtajasta – olisiko tämä ollut Collinsin kirjasta, tai sitten Druckerilta – jonka luonnetta kuvattiin termillä ”kylmä lahna”. Mutta tästä huolimatta yritys oli valtavan tuloksekas ja ihmiset erittäin sitoutuneita sen toimintaan.

Jotenkin itseäni rassaa tämä viestintätaitojen korostaminen tässä mittakaavassa. Toki nämä taidot ovat tärkeitä, mutta eivät ne voi olla asian koko pihvi.

Mainittakoon vielä, että kun kirjoittajat kehottavat juhlimaan onnistumisia, pilkottaa rivien välissä tietty narsistinen asenne. Onnistumiset tulee ehdottomasti huomioida, mutta jos palaute onnistumisista ja epäonnistumisista ei ole arkipäiväistä, läsnä jokaisessa hetkessä, ja faktoihin pohjautuvaa, mennään äkkiä kyllä sellaiseen tilanteeseen jossa todellinen maailma on vieras ja uppo outo.

Anarkismi ja muita esseitä

Emma Goldmanin kirja Anarkismi ja muita esseitä (Savukeidas, 2011 ; suom. Ville-Juhani Sutinen; ISBN 978-952-5500-87-5) julkaistiin vuonna 1910, ja vihdoin se on saatavilla myös suomeksi.

Täytyy ihmetellä, miten hyvin Goldmanin teksti istuu nykyaikaan, kaikki se miten suuryritykset kyykyttävät ihmisiä ja miten poliitikot ja muut vallankäyttäjät ovat yritysmaailman talutusnuorassa. Globalisaatio-termiä Goldman ei käytä, mutta samasta asiasta kirjassa on kyse, jo sata vuotta sitten.

Mutta suurkapitalistien - joita tänä päivänä edustavat investointipankkiirit ja sen semmoiset tahot - lisäksi Goldman kirjoitti muistakin epäkohdista, ja näissäkin asioissa hänen yhteiskuntakritiikkinsä on edelleen tarkkaan ja osuvaa. Voisi sanoa, että moni asia on muuttunut parempaan sadan vuoden aikana, mutta toisaalta moni asia on vain näennäisesti parantunut, alkuperäinen epäkohta on edelleen jäljellä.

Perimmältään Goldmanin esseissä on kyse vallankäytön ongelmista eri muodoissaan, siitä että kun yhteiskunnassa joku saa valtaa, tämä välittömästi johtaa korruptioon, siihen että ihmiset eivät enää pysty elämään elämäänsä siten kuin haluavat.

Tästä teemasta nousevat monet Goldmanin teesit, esimerkiksi se että teollisuus pyrkii tuottamaan tavaraa aina vain enemmän ja halvemmalla, mutta tämä ei kuitenkaan lisää ihmisten hyvinvointia, pikemminkin päinvastoin.

Samasta teemasta nousee myös Goldmanin feminismi. Ja hän ei ollut feministi samalla tavalla kuin muut aikalaisensa, pyrkien edistämään yksinomaan naisten asemaa. Goldman näki että naisten asema on vain esimerkki vääristyneistä valtarakenteista, eikä ole mitään järkeä saada naisia mukaan valtarakenteisiin, koska nämä rakenteet ovat perimmältään korruptoituneita ja vääristyneitä. Sen sijaan rakenteet täytyy purkaa ja lähteä kokonaan uudelta pohjalta.

Anarkismi, siinä on avain uuteen yhteiskuntaan ja ihmisten tasa-arvoon. Mutta Goldmanille anarkismi ei ollut abstraktia haahuilua vaan yksilötason käytännön toimintaa: itse kukin voi omilla teoillaan ja valinnoillaan muuttaa yhteiskuntaa.

Goldman oli käytännöllinen toimija ja realisti. Hänen esseitään leimaa sekä kyky nähdä todellisuus kaikessa raakuudessaan että taito löytää ihmisen mahdollisuudet muuttua ja kehittyä, sillä kaikki on lopulta itse kunkin omasta ajattelusta kiinni.

Koulutus, ymmärtäminen, oppiminen on kaiken muutoksen lähtökohta: jos voimme ajatella asioista toisin, voimme myös toimia toisin. Ja Goldmanin esseet ovat hyvällä tavalla opettavaisia myös tänä päivänä.

Mustaa

Ted Dekkerin kirjaa Mustaa (Päivä, 2006) kehutaan takakannessa sanoilla "mestarillinen kertoja" ja "huikea tarina pahuudesta ja pelastuksesta". Ja kaiken lisäksi sanotaan, että yhtenä trilogian (tämä on ensimmäinen osa) esikuvana on ollut Taru sormusten herrasta. Melkein jo jätin kirjan lukematta, mutta päätin kuitenkin kokeilla josko tässä kuitenkin jotain omaperäistä olisi.

Kirjan päähenkilö Thomas Hunter saa luodin päähänsä, ja kuinkas ollakaan, hän herää toisessa todellisuudessa joka "vaikuttaa todellisemmalta kuin paikka, jossa häntä ammuttiin". Tämmöisiä tarinoita kyllä riittää, niin tieteiskirjallisuuden kuin fantasian puolella.

Ja kumpaa tämä kirja oikein on, se on pikkaisen epäselvää, vähän kumpaakin. Toisessa Maassa - johon toisesta todellisuudesta viitataan "historioina" - tarina kytkeytyy uuden lääkkeen kehittelyyn, mikä paljastuukin virukseksi joka pystyy tuhoamaan kaikki ihmiset maapallolta. Ja toisessa todellisuudessa taas on puhuvia lepakkoja - mustia ja valkoisia - jotka jakavat maailman kahteen osaan.

Mutta mitä sitten kun kieltoa rikotaan ja ihminen valkealta puolelta menee ja juo mustan puolen vettä?

No, maailmanloppuahan tässä saadaan aikaan kummassakin maailmassa. Mikä sitten on Thomas Hunterin salaisuus, miksi hän kykenee vaihtamaan todellisuudesta toiseen? Ja millä tavalla maailmojen kohtalot on kytketty toisiinsa?

Kaikesta tästä syntyy melkoinen soppa. Uskottavuus on välillä suurellakin koetuksella, eikä tässä kirjassa kyllä olla lähelläkään Sormusten herrojen syvällisyyttä, mutta ihan ilman ansioita ei Dekker kirjoittajana kuitenkaan ole.

Lukisiko trilogian toisen osan vai ei? Enpä osaa sanoa.

REAMDE

Neal Stephenson osaa kirjoittaa, mutta tämä tuhatsivuinen jännäri koettelee lukijan kärsivällisyyttä: REAMDE (Atlantic Books, 2011; ISBN 978-1-84887-448-0). Hypin yli pitkiä pätkiä tekstistä, mutta oli tarinassa sellaistakin joka sai lukemaan - tai vähintäänkin selaamaan - kirjan loppuun asti.

Stephensonin tässä kirjassa ei ole tieteiskirjallisuuden elementtejä, vaan kyse on nopearytmisestä jännäristä, joka lähtee liikkeelle tietokonepeleistä, mutta pian mukaan sotkeutuu paljon muita teemoja: venäläistä mafiaa, islamilaista terrorismia ja kansainvälisten tiedusteluorganisaatioiden operaatioita.

Niin, ja puhumattakaan tietokonevirusten kirjoittajista, jotka saavat nämä irralliset langanpäät sotkeutumaan toisiinsa. Keskeisessä roolissa on REAMDE-niminen virus, joka salakirjoittaa tietokoneelta löytyneet tiedostot ja vaatii lunnaita.

Mutta kun salakirjoitetut tiedostot kuuluvat häikäilemättömille rikollisille, alkaa takaa-ajo jossa sivullisia ei säästellä. Eikä tämä tähän lopu, sillä virusten kirjoittajia etsivät rikolliset törmäävät islamilaisiin terroristeihin, jolloin kierrokset kovenevat entisestään.

Niin, ja seuraavaksi ... no, ehkä tähän voi lopettaa juonipaljastukset, sanottakoon vain että Stephenson osaa keinot lisätä jatkuvasti kierroksia ja jännitettä tarinassaan.

Lisäksi Stephensonilla on taito kuvailla erilaisia asioita hyvin yksityiskohtaisella tavalla ilman että tarinan kerronta kovin pahasti herpaantuu, toisin kuin esimerkiksi Dan Brownilla joka tuntuu ikään kuin kopioivan Wikipedia-artikkeleita kirjojensa sivuille.

Mutta, kyllä 1044 sivua on silti liikaa. Eikä lukija jaksa olla kaikista asioista kiinnostunut, esimerkiksi sarjatuliaseiden vähemmän tunnetuista ominaisuuksista. Tai siitä millaisia maisemia USA:n ja Kanadan välisellä raja-alueella tarkkaan ottaen on.

Rajansa kaikella, kirjan sivumäärälläkin.

Päivikin satu

Aili Somersalon saturomaanissa on menneiden aikojen tunnelmaa: Päivikin satu (WSOY, 1979; kuv. Onni Mansnerus; ISBN 951-0-09252-5). Alunperin teos ilmestyi vuonna 1951. Voiko kirja, edes satukirja, säilyttää kiinnostavuutensa yli 60 vuoden ajan?

Jotkin asiat kirjassa tuntuvat kieltämättä korneilta ja kuluneilta, mutta itse tarina jaksaa kiinnostaa, ainakin pieninä annoksina, esimerkiksi iltasatuna kerrottuna. Satu on muunnelma Tuhkimon tarinasta, ikään kuin Suomeen siirrettynä ja täydennettynä. Päivikki-tyttö on orpolapsi, joka joutuu tekemään raskaita töitä laiskan sisarensa saadessa herkkuja ja huolenpitoa.

Kirjassa törmätään keijuihin, peikkoihin, noitiin, tonttuihin ja Satumaan asukkaisiin, ja koko kertomusta voi pitää ikään kuin kovaosaisen lapsen päiväunena: voisiko näinkin olla?

Mikä itseäni huvitti oli se, että monet kirjan satuelementit, esimerkiksi taikamiekan käyttö ja taikavoimia omaavat lehdet, voisivat löytyä lähes sellaisenaan nykyajan tieteiskirjallisuudesta, vähän muokattuina ja varioituina, tulevaisuuden nanotekniikan ihmeinä.

Olisiko kirjaa syytä suositella? Ehkä lähinnä nostalgisista syistä: tämmöistäkin Suomessa on kirjoitettu ja julkaistu, saturomaani yli puolen vuosisadan takaa.

Teemestarin kirja

Emmi Itäranta voitti Teoksen fantasia- ja scifi-kirjallisuuskilpailun esikoisromaanillaan Teemestarin kirja (Teos, 2012; ISBN 978-951-851-443-8). Kirja on suosittu, sillä siitä on 45 varausta Helmet-järjestelmässä tätä kirjoittaessani.

Aluksi ihastuin kirjaan, mutta sitä noin puoliväliin luettuani valtasi mielen jonkinlainen pettymys. Lopulta jätin kirjan kesken (tosin lukaisin viimeiset sivut).

Kirjassa kerrotaan jonkinlaisen ympäristökatastrofin jälkeisestä maailmasta, jossa vesipula vaivaa ja vuoden alin lämpötila on Lapissa selvästi plussan puolella: lunta ja jäätä ei ole juuri muualla kuin pakastimissa. Vedestä on pulaa, vesi on tärkeää, ja Kuusamon lähellä Lapin tuntureilla pidetään yllä "muinaisten" teeseremonioiden perinteitä. Kulttuurit ovat kirjassa sekoittuneet toisiinsa mielenkiintoisella tavalla, ja Itäranta saa tuntumaan suorastaan luontetavalta sen että sukupolvesta toiseen jatkunut teemestarien perinne elää Lapissa.

Pidin teoksen asetelmasta, jossa on paljon kysymysmerkkejä. Vedestä on jatkuva pula ja säännöstely ja vesivarkaita rankaistaan ankarasti. Kaatopaikoilta tongitaan esiin entisaikojen ihmisten sinne viemiä tavaroita ja yritetään ymmärtää, mihin niitä on käytetty tai voisi käyttää.

Mutta kaikesta kiinnostavasta huolimatta kävi niin, ettei tarina kantanut. Kirjan päähenkilö ei jaksanut kiinnostaa, eivätkä muut ihmiset tuoneet tarvittavaa syvyyttä tarinaa. Vaikka Itäranta kirjoittaa aika ajoin suorastaan hengästyttävän upeasti, jotenkin jäin tarinasta ikään kuin ulkopuolelle.

Esikoisromaaniksi kirja on lupaava, mutta minuun teos jätti haaleahkon vaikutuksen.

Luonnon ja ihmisen polut

Kyösti Pulliainen ja Pertti Seiskari ovat julkaisseet terävän puheenvuoron luonnonsuojelusta: Luonnon ja ihmisen polut (Maahenki, 2011; valokuvat Pekka Seiskari; ISBN 978-952-5870-26-8). Kirja ottaa kantaa ja toimii samalla kommenttipuheenvuorona tämänhetkiseen keskusteluun ympäristön- ja luonnonsuojelusta.

Kirjoittajien näkökulmaa voisi luonnehtia realistiseksi, sellaiseksi joka pyrkii välttämään äärilaitoja, ja ehkä tästä johtuen kirja voi myös provosoida, sillä luonnonsuojelusta kiinnostuneiden joukossa on paljon asiaan tunteella ja dogmaattisesti suhtautuvia.

Kirjoittajat esittävät, että luonnonsuojelusta voi tulla ikään kuin uskonto, jolloin jonkin kohteen suojelu, esimerkiksi suden, nousee niin tärkeäksi ja perustavanlaatuiseksi asiaksi että kokonaisuutta ei enää ymmärretä.

Susiahan riittää, niitä tulee meille itärajalta ihan tarpeeksi. Pitäisikö esimerkiksi suden suojelemisen sijasta mietitä kokonaisuutta, sitä luontoa joka Suomessa on ja jota me elämiseemme tarvitsemme?

Kirjoittajan positiota voisi kuvata niin, että he kyllä ymmärtävät ja arvostavat luonnonsuojelua, mutta toisaalta he näkevät että luonnosta ihmisen on myös elantonsa saatava, ja sopeutettava toimintansa rajallisen planeetan resursseihin, luonnonvarojen riittävyyteen nykyisellä kasvukäyrällä.

Kirja ei ole vailla ansioita, vaikkakin kirjassa esitetyt asiat ovat tuttuja muista yhteyksistä. Näitä teemoja on käsitelty perusteellisemmin ja ehkä myös uskottavimmin muissa kirjoissa, joista mainittakoon kaksi: Ihminen ja ympäristö (Gaudeamus, 2011) ja Hyvinvointia ilman kasvua - Rajallisen planeetan taloustiede (HS kirjat, 2011).

The Crossing of Heaven: Memoirs of a Mathematician

Kustantaja lähetti arviointikappaleen matemaatikko Karl Gustafsonin elämänkerrasta jo pari kuukautta sitten, mutta en siihen heti tarttunut, jotenkin ajattelin ettei se nyt niin hirveän kiinnostava voi olla. Mutta kun kirjaan sitten tartuin, olin innoissani.

Gustafson tuntuu tehneen vaikka mitä, muun muassa huippuluokan kalliokiipeilyä, USA:n tiedustelupalveluiden huippusalaisia projekteja ja niin edelleen: The Crossing of Heaven: Memoirs of a Mathematician (Springer, 2012; ISBN 978-3642225574).

Kirjan esipuheen on kirjoittanut Ioannis Antoniou, Gustafsonin kollega, joka kannusti elämänkerran kirjoittamiseen. Esipuheen luettuani aloin jo aavistaa jotain epätavallista.

Mutta sitten kävi ilmi, että Gustafson on virtuoosimainen tarinankertoja. Tosin hän vähättelee omia tarinankertomiskykyjään, sanoen ettei hän ole taipuvainen pohtimaan tekemisiään ja niiden vaikuttimia. Mutta elämänkerta tuntuu äärimmäisen uskottavalta psykologiselta romaanilta: tästä syystä minusta tuli tällainen.

Gustafson kertoo vaatimattomasta perhetaustastaan ja siitä millaista oli yrittää tulla toimeen opiskelijana kun rahat piti ansaita itse, lähinnä fyysisellä työllä. Ilmaista ruokaa ja asumista järjestyi silloin tällöin, mutta elämisen puitteet olivat todella niukat.

Osittain näistä syistä Gustafson päätyi 1950-luvulla (aluksi tietämättään) USA:n liittovaltion tietotekniikkaprojektiin, jossa pyritiin käyttämään tietokoneita tiedustelutiedon kuten tutkasignaalien käsittelyyn. Gustafson kirjoitti ohjelmistoja ja operoi tietokoneita, ja koko touhu luokiteltiin huippusalaiseksi.

Tietokoneista kiinnostuneille kerrottakoon, että Gustafsonin kirjasta käy ilmi muun muassa, mistä termi käteismuisti (cache memory) on peräisin: cache on tiedusteluorganisaatioiden terminologiaa ja viittaa agenttien käyttämään piilopaikkaan, ”jemmaan”. Gustafson oli yksi ensimmäisiä jotka kehittelivät käteismuistin ideoita, kun tarvittiin enemmän laskentatehoa senaikaisista (tässä puhutaan 1950-luvusta) tietokoneista.

Ja riemastuttavaa oli kuulla, miten Gustafson ratkaisi ongelmia kun koneen laskuteho ei sittenkään riittänyt: hän otti neljä konetta ja pani ne laskemaan rinnakkain siten että yhden tulostama paperinauha meni syötteeksi seuraavalle koneelle. Myöhemmin tämä tekniikka tunnettiin suurteholaskennassa nimellä liukuhihnoitus (pipelining). Koneiden ohjelmoinnissa täytyi olla tosi tarkkana, että paperinauhaa tulostui ja luettiin juuri oikealla nopeudella, jottei paperinauha jumiutunut tai katkennut.

Kaikki tämä Gustafsonin työ tietotekniikan parissa oli ikään kuin sivujuonnetta hänen urallaan, ja olisi jäänyt kertomatta – ja samaten elämänkerta olisi jäänyt kirjoittamatta – ellei Gustafson olisi saanut muutama vuosi sitten sattumalta tietää, että hänen tekemänsä menetelmä- ja ohjelmistokehitys oli deklassifioitu, se siis ei ollut enää salaista.

Kerrottakoon vielä, että huippusalaisen homman sisällöksi tuli lopulta tiedustelusatelliittien ohjelmistojen kirjoittaminen, jotta päästiin eroon hankalista vakoilulentokoneista. Ja oletettavasti kesti hyvin pitkään, ennen kuin Neuvostoliitossa ymmärrettiin miten hyvin USA:ssa pystyttiin paikallistamaan heidän sotilaalliset kohteensa erityyppisiä tietoja yhdistämällä.

Gustafsonilla on monipuolinen tausta matemaatiikkona, soveltavasti tutkimuksesta puhtaaseen.

Mielenkiintoinen anekdootti liitty John Nashiin, jolta Gustafson sai hämärän kirjeen ulkomailla tutkimusvierailulla ollessaan. Nash itse ei myöhemmin, Nobelin saatuaan ja pahimmasta sairaudesta toivuttuaan, muistanut asiasta mitään.

Ilmeisesti Gustafsonin matemaattisen artikkelin yhteydessä ollut postiosoitteen numero oli saanut Nashin päässä käytiin hyvin eriskummallisen ajatusketjun. Ajatustenvirtansa hän kirjoitti paperille ja lähetti Gustafsonille. Gustafson itsekin toteaa, että matemaatikon upotessa teorioita pohtimaan ero mielisairauden ja normaalin ajattelun välillä voi olla hiuksenhieno.

Kalliokiipeily oli Gustafsonille tärkeää 13-vuotiaasta lähtien. Hän valloitti kavereidensa kanssa useita huippuja ja seinämiä ensimmäisenä. Hän välttyi onnettomuuksilta, mutta monta kertaa kuolemanvaara oli lähellä. Mutta kalliokiipeilyssä oppi keskittymään: "When one's life hangs in a delicate life and death balance somewhere on the rocks over Boulder, the mind is more naturally focused on footholds and handholds, how good the belay is, and what's the best next move. Mountain climbing, and especially rock climbing, has this Zen-like effect of cleaning and simplifying the mind."

Gustafson kuitenkin lopetti kalliokiipeilyn onnettomuuksien takia: "I stopped rock climbing at age 50 after a dangerous pendulum off-route on a high peak exactly three weeks after my girlfriend had died on a climbing trip to Peru."

Lopuksi vielä Gustafsonin omin sanoin se mistä kirjassa on kyse: "[I]t is in the flavor of human interactions that our lives find their true meaning. You will find many in this book."

Toden ja ilveen verkko

Håkan Nesserin rikosromaani Toden ja ilveen verkko (Tammi, 1999; suom. Saara Villa; ISBN 951-31-1340-x) sai vuonna 1993 Ruotsin dekkariakatemian debytanttipalkinnon. Ja huima kirja tämä onkin: komisario van Veeteren ja hänen kollegansa astuvat kirjan sivuilta uskottavina persoonina. Nesserin luoma maailma tuntuu elävän ja hengittävän todellisuutta.

Minusta tuntuu, että kirjan lopussa, puhuessaan ratkaistavan rikostapauksen "determinantasta", Nesser myös kuvaa kirjojensa perimmäistä tarkoitusta: "Jos nyt täytetyn elämän, keinotekoisen, koossa pitämiseen tarvitaan juonia ja punaisia lankoja, niin täytyyhän saman ilman muuta päteä aitoon tavaraan, todelliseen elämään."

Myöhemmissä kirjoissa Nesser vielä täydentää ja syventää hahmojensa luonteenpiirteitä, ja vaikka tässä kirjassa van Veeteren näyttäytyy erittäin tylynä hahmona, varsinkin kuulusteluissa olevan rikollisen näkökulmasta, löytää Nesser hänestä muitakin sävyjä.

Ja entä se tarina? Kyllä täytyy sanoa, että melkoiseen pyöritykseen Nesser lukijansa vie.

Murhasta epäilty mutta muistinsa menettänyt mies on todistusaineiston näkökulmasta epäilyksettä syyllinen, mutta van Veeteren ei ole sataprosenttisen vakuuttunut. Ja pian lähtee liikkeelle synkän kohtalodraaman viimeinen näytös...

Uusi antiikin historia

Klassillisen filologian emeritusprofessori Paavo Castrén on kirjoittanut ensimmäinen suomenkielisen teoksen koko kreikkalais-roomalaisesta antiikin historiasta: Uusi antiikin historia (Otava, 2011; ISBN 978-951-1-21594-3).

Kirjan takakannessa kerrotaan, että Castrén pyrkii esittämään Euroopan historian varhaisvarheet kronologisessa järjestyksessä, erottamatta toisistaan kreikkalaista, roomalaista ja etruskikulttuuria.

Hienosti Castrén tavoitteessaan onnistuu, vaikka tehtävä on kaikkea muuta kuin helppo: "Kronologia aiheutti kreikkalaisille suuria ongelmia. [...] Kun 500-luvun miletoslainen historioitsija Hekataios päätyi omassa kronologiassaan ihmisistä jumaliin ja sankareihin (toisin sanoen historiasta mytologiaan) jo 16:nnessa sukupolvessa (noin 1000 eKr), saattoivat egyptiläiset papit esittää hänelle todisteita 345 sukupolvesta pelkkiä ihmisiä (aina noin vuoteen 10000 eKr. saakka)."

Eikä kronologian ongelmaa helpota se, ettei kirjallisia lähteitä ole säilynyt mitenkään systemaattisesti, ja se mitä on säilynyt tai kopioitu on ollut erittäin subjektiivista, puhumattakaan kopioinnissa tapahtuneista virheistä.

Castrénilla on monista asioista mainioita kommentteja, esimerkiksi argonauttien taruista: "Niin monilla argonauteista oli muiden henkisten avujensa lisäksi parannustaitoja, että jotkut tutkijat ovat kutsuneet argonauttien retkeä maailman ensimmäiseksi psykiatrien laivaseminaariksi."

Castrénin kirja on helposti lähestyttävä, mutta samalla monipuolinen ja kattava esitys aihepiiristään. Kirjassa on käytetty karttoja, pohjapiirroksia ja kuvia esineistä ja seinäpiirroksista yms. havainnollistamaan eri aikakausien elämää.

Kirja tuo antiikin ajan kaikessa moninaisuudessaan suomalaisen lukijan ymmärrettäväksi. Ja koska Castrén hyödyntää kirjassaan alkuperäisiä lähteitä, sen todistusvoima on ilmeinen. Huomattava lähdeteos alansa kiistattomalta asiantuntijalta.

Harjunpää ja ahdistelija

Matti Yrjänä Joensuu tarttui vaikeaan teemaan, ihmisen yksinäisyyteen, romaanissa Harjunpää ja ahdistelija (Otava, 2007; ISBN 978-951-1-21710-7). Voisi ehkä sanoa, että kaikki kirjallisuus kumpuaa tästä teemasta, ja että siitä on siksi vaikea sanoa mitään erityisen omaperäistä, mutta juuri tässä Joensuu onnistuu.

Harjunpää hoitaa juttua jos toistakin, ja saa kaiken lisäksi tehtäväkseen selvittää naisia ahdistelleen miehen tapauksen. Ja kuten Joensuun kirjoissa yleensäkin, lukija pääsee näkemään myös ne olosuhteet, joista rikos, tai pikemminkin rikossarja, lopulta kumpuaa.

Harjunpää on poliisi, joka on vähä vähältä menettämässä jotain ihmisyydestään, ja hän myös huomaa tämä itse. Tästä syntyy kirjojen erikoislaatuinen jännite, siitä että väkivallan virkamies joutuu yhteiskunnallisessa tehtävässään mahdottomaan tilanteeseen.

Ei ole supersankareita eikä superpoliiseja, tavallisia ihmisiä vain, elämässä elämäänsä yhteiskunnassa jonka ihmiset ovat itselleen luoneet.

Jotakin alakuloista näissä kirjoissa on, mutta samalla lämpimän inhimillistä, ikään kuin se mitä tapahtuu - ihmisyyden rapautuminen - olisi samalla myös todiste ihmisyyden olemassaolosta.

Ulkoisen vaaran uhatessa

Jan Guilloun sankari Carl Hamilton, "Pohjolan James Bond", seikkailee kylmän sodan loppuhetkillä jännärissä Ulkoisen vaaran uhatessa (WSOY, 1992; suom. Liisa Ryömä; ISBN 951-0-17539-0). Glasnost on voimissaan, ja Hamilton joutuu arvioimaan uudelleen käsityksiään Neuvostoliitosta.

Tässäkin kirjassa on jonkin verran tyhjäkäyntiä, mutta ei läheskään niin paljon kuin joissakin myöhemmissä Hamilton-tarinoissa. Bond-tarinoita tässä kopioidaan, mutta melko letkeällä ja omaperäisellä tavalla. Kirja ilmestyi alunperin 1989, ja täytyy myöntää että aika hyvin Guillou oli tuolloin ajan hengessä kiinni.

Kirja koostuu useista agenttitarinoista, jotka liittyvät löyhästi toisiinsa, ja parhaimmillaan Guillou punoo ensiluokkaista jännäriä, jossa on myös erikoislaatuista huumoria, esimerkiksi silloin kun Hamilton, paljastuttuaan julkisuudessa Ruotsin agentiksi, saa komennuksen Moskovaan laivastoattaseana, siis julkisena tiedustelu-upseerina.

Ja Moskovassa Hamilton alkaa ryyppäämään ja muutenkin tuhoamaan terveyttään, mikä saa Neuvostoliiton tiedusteluorganisaatiot ymmälleen: onko kyseessä juoni vai pitäisikö Hamilton yrittää värvätä neuvostoagentiksi?

Ei hassumpi jännäri, ajan patinaa tässä on, mutta kyllä Guillou osaa kirjoittaa, ajoittaisista jaarittelevista saarnoistaan huolimatta.

Käytä päätäsi, Toby Peters

Stuart Kaminskyn dekkari Käytä päätäsi, Toby Peters (WSOY, 1990; suom. Anu Niroma; ISBN 951-0-16550-6) ei ole ollenkaan hassumpi. Kyse on kovaksikeitetyn lajityypin varioinnista, eikä hirveän omaperäisestä tarinasta. Mutta kyllä Kaminsky kirjoittaa osaa, ja pystyy yhdistämään huumorin toimintapainotteiseen kerrontaan.

Kirjassa yksityisetsivä Toby Peters saa tehtäväksi selvittää hammaslääkärin kadonneen vaimon tapauksen, ja pian ollaan keskellä murhia, joissa tunnetun näyttelijän kaksoisolentoja murhataan yksi toisensa jälkeen. Ja myös Peters saa uhkauksia jättää asian selvittely sikseen.

Tapahtumat sijoittuvat 1940-luvulle sota-ajan Amerikkaan, jossa filmiteollisuudella menee lujaa. Mutta miten hammaslääkärin vaimo on sotkeutunut kuvioihin? Ja kuka otti hammaslääkärin panttivangikseen?

Kohtuu hyvin Kaminsky kirjoittaa, vaikkakaan omaperäisyydestä häntä ei voi syyttää. Mutta pienenä välipalana tämäkin menettelee.

Kuka sellaista tekisi

Seppo Jokisen tamperelaisdekkari Kuka sellaista tekisi (Karisto, 2008; ISBN 978-951-23-5000-1) pyörii komisario Sakari Koskisen lomatunnelmissa, tai pikemminkin on kyse siitä ettei Koskinen malta päästää töistä irti lomallakaan. Tampereella käynnistyy laitapuolen kulkijoiden kuolemantapausten sarja, josta Koskinen saa päähänpiintymän.

Kuka sellaista tekisi on hyvässä ja pahassa samanlainen kuin aiemmat lukemani Jokisen dekkarit. Komisario Koskinen on nopeasti kiihtyvää sorttia, ja tästä Jokinen saa tarinaan dynamiikkaa, vaikka saman teeman toistaminen hiljalleen alkaakin rassata lukijaa. Mutta särmää Koskisessa kyllä on.

Toinen juttu on sitten se, ettei Jokinen saa tarinaansa kulkemaan takkuilematta. Välillä kerronta on kyllä nautittavaa ja omaperäistä, mutta harmittavan usein tekstiin on jäänyt pätkiä, jotka ovat ihan kuin toisesta kirjasta, jopa niin että päähenkilöiden dialogi on kuin jonkin ministeriön työryhmän käsialaa: siis niin puisevaa kuin olla saattaa.

Ja tarinakaan ei ihan loppuun asti kanna, ja loppunäytelmä on päälleliimatun oloinen.

Mutta silti, kaikista puutteistaan huolimatta, ei Jokinen kovin kauaksi jää suomalaistien nykydekkaristien kärjestä, sen verran on takkuista muillakin tuo kirjoittaminen.

Pitkä kävely Meksikonlahdelle

Vihdoinkin on saatu John Muirin (1838-1914) kirjoituksia suomeksi: Pitkä kävely Meksikonlahdelle (Basam Books, 2011; suom. Jussi Korhonen; ISBN 978-952-260-007-3). Englanninkielisessä luontoa käsittelevässä kirjallisuudessa Muiriin viitataan vähän väliä, ja vaikka hän piti itseään enemmänkin tutkijana kuin kirjoittajana, oli hänellä kertomisen kyky hallussaan.

Tämä kirja perustuu Muirin päiväkirjoihin vuonna 1867 kun hän päättää terveyttään kohentaakseen lähteä kävelemään läpi Yhdysvaltojen Etelävaltioiden, tuhat mailia Indianasta Meksikonlahdelle. Hän kulki kevyesti, mukanaan reppu ja kasvipuristin, ja yösija löytyi joko ulkosalta tai ystävällismielisistä taloista, silloin kuin sellaisia sattui kohdalle.

Muirilla on tavaton kyky kuvata havaintojaan luonnosta, siinä on jonkinlaista käytännönläheistä runoutta, kokemuksen tuomaa ymmärrystä. Ja luonto oli Muirille tärkeä, hän ei viihtynyt ihmisjoukoissa, vaikkakin kirjasta kyllä käy ilmi myös Muirin kyky vakuuttaa ihmiset hyvistä aikeistaan välillä hyvinkin epäluuloisten ihmisten keskuudessa - rosvoja ja ryövärijoukkioita kun liikkui maaseudulla.

Kirjassaan Muir pohtii ihmisten asennetta luontoon, erityisesti sitä ajatusta, että ihminen on jotenkin erityisasemassa ja että ihmisellä on oikeus hallita ja tappaa muita luontokappaleita. Muir kirjoittaa muun muassa, että jos vastakkain olisivat ihmiset ja karhut, hän menisi luultavasti karhujen puolelle.

Ihan ilman kommelluksia Muirin matka ei suju. Ruoka loppuu välillä, samoin rahat, ja lopulta iskee malaria, josta toipuminen kestää kuukausia. Seikkailutarina, kerrassaan.

Ja surullista on se, että juuri mitään näistä Muirin maisemista ei ole jäljellä, ja jos joku tänä päivänä yrittäisi kävellä kyseistä reittiä, hänet joko pidetettäisiin epäilyttävästä käytöksestä tai sitten ajettaisiin autolla hengiltä tai ammuttaisiin. Tai semmoinen epäilys mieleen tulee.

No, onneksi Muir sai sentään aikaan Yosemiten kansallispuiston perustamisen, ja vaikutusvaltainen Sierra Club on myös hänen aikaansaannoksiaan.

Toivottavasti lisää Muirin teoksia on tulossa suomen kielellä!

Higher education research in Finland - Emerging structures and contemporary issues

Suomalaisissa korkeakouluissa on tapahtunut monenmoista mullistusta 2000-luvulla. Aihepiiriä tutkitaan monilla eri tahoilla ja tieteenaloilla. Korkeakoulututkimuksen ajankohtaisista teemoista on ilmestynyt tuore kirja Higher education research in Finland - Emerging structures and contemporary issues (Jyväskylän yliopisto, Koulutuksen tutkimuslaitos, 2012).

Kirja tuo esille erilaisia lähestymistapoja ja traditioita korkeakoulututkimukseen ja pyrkii edistämään tieteidenvälistä vuoropuhelua. Koska kirja on englanninkielinen, samoin kuin merkittävä osa potentiaalista kuulijakuntaa, kirjoitin tämän kirja-arvio englanniksi.

---

Sakari Ahola and David M. Hoffman have edited a rewarding yearbook, in which higher education specialists inside Finland focus on its’ lesser reported higher education landscape: Higher education research in Finland - Emerging structures and contemporary issues (Finnish Institute for Educational Research, 2012; ISBN 978-951-39-4647-0).

During the last decade, there has been a lot of interest globally in the Finnish education system, as it appears to be a success story. In this book specialist look at higher education from the inside, making a closer look. What are the findings?

Here is some background about the book: “In Finland, research on higher education is spread out amongst various disciplines and locations, blending national traditions and addressing international trends. Since the beginning of 2000, the Consortium of Higher Education Researchers in Finland (CHERIF) has made an effort to present a current understanding and platform of communication about phenomenon linked to Finnish higher education.”

But let’s go to the articles and discuss some of the key themes of the book.

Jussi Välimaa discusses the relationship with the research and the subject of research, Finnish higher education. Here Välimaa gives the Ministry of Education and Culture positive feedback: “The support from the MOE should also be mentioned here, as the ministry, generally have respected the aims of building a higher education research community as an academic community, rather than using academic research as a purely instrumental tool of the ministry.”

However, even sound research and well-made plans may not be taken into account, as reported by Osmo Kivinen and Päivi Kaipainen, related to a proposal for a dual HE system in the turn of 1990s: “Namely, when the relevant preparation documents and proposal drafted by the ministry of education were presented to the parliament, almost all carefully prepared evidence-based guidelines were forgotten when members of the parliament eagerly began to drive the interests of their own electoral district. As a result, Finland got a hugely oversized and scattered non-university system that only recently has been taken under objective evaluation and consequent implementations.”

Jussi Kivistö and Jarkko Tirronen discuss Aalto university from the viewpoint of “new elitism”. In the turn of the millennium universities faced challenges of globalization, digitalization and marketization, resulting in a new policy environment: ‘”New higher education policy” is based on the incorporation of knowledge, research and innovations. In this policy, universities are primarily instruments of economic growth through knowledge production, innovation transfer and capitalizing processes.”

Also, a new kind of elitism appeared on the scene: ‘Unlike the traditional elitism, which was dealing with the privilege of few students, the new elitism is referring to the privilege of a few institutions, based on past prestige, current merits or future prospects. The main function of the new elitism is to pick out (as the original Latin word “eligere” implies) by ranking institutions deemed to be world class universities.’

Establishment of the Finnish Aalto University is given as an example of the instrumental function of the new elitism: “to gain competitive advantage over the other post-industrialized knowledge societies”.

On the topic of applied vs. basic research, Oili-Helena Ylijoki, Liisa Marttila and Anu Lyytinen find evidence of a strong personal interest by researchers for combining applied and basic research: “[T]he role of basic research nonetheless seems to be strong in Finnish universities, indicating that basic research continues to have appeal among academics, including junior researchers whose overall university experience is different from senior academics.”

And in the Nordic countries it seems that there is emerging a counter-movement from the emphasis on applications: “the rhetoric pendulum seems to be swinging back to an emphasis on a traditional notion of basic research.”

But what about the topic of financial autonomy since the recent university reform in Finland? Vuokko Kohtamäki discusses this topic and finds that context matters: “Financial autonomy takes on different meanings in situations when resources are abundant and available, compared to situations where resources are limited.” Given that Finnish universities confronted their new financial autonomy alongside a major economic crisis, it remains to be seen how the situation develops in the longer run.

All in all, this book is an excellent review of the topical questions of Finnish higher education institutions, and I’m sure it will find a lot of readers also outside Finland.

Kananlihalla

Wolf Haasin dekkari Kananlihalla (Otava, 2004; suom. Riitta Virkkunen; ISBN 951-1-19221-3) pistää yksityisetsivä Simon Brennerin melkoisen pulman pariin. Itävaltalaisen pikkukaupungin kanaravintolasta on löytynyt kananluiden seasta ihmisluita, joiden alkuperä kummastuttaa.

Kun Brenner tarttuu toimeen, alkaa ihmisiä kadota maisemista yksi toisensa jälkeen. Sotkuun liittyvät jollakin kummallisella tavalla paikallinen jalkapallojoukkue, kuuluisa (mutta kuolleeksi epäilty) taiteilija sekä itämafian gangsterit.

Kohta ravintolan nurkista löytyy jalkapalloilijan pää (ilman ruumista). Brenner saa vilistää paikasta toiseen edes pysyäkseen jotenkin kärryillä tapahtumista.

Välillä mennään moottoritiellä niin kovaa että autojen punaiset jarruvalot ovat kuin vastaantulevien autojen valokeiloja, ja välillä taas puntaroidaan ihmissuhdekiemuroita.

Haasilla on erikoinen tapa käyttää kieltä, ja luultavasti teksti olisi nautittavimmillaan alkuperäiskielellä, mutta suomentaja on tehnyt kohtuullista työtä huumorin välittämisessä. Tosin paikka paikoin homma on melkoista koheltamista ja ehkä suomentaja on ollut mahdottoman urakan kanssa tekemisissä.

Antisankari Brenner on enemmän kuin hukassa tapahtumia selivittäessää. Loppunäytöksessä Brenner on vaarassa menettää omia luitaan (ja henkensä) lihakirveen kanssa heiluvalle murhaajalle.

Kokonaisuutena kirja on melko kevyt, ja vähän pettynytkin olo tästä jäi. Kohellusta, ja huumori on sellaista josta joko pitää tai sitten ei, itse olen vähän kumpaakin mieltä. Jos pitää dekkareista joissa ei olla ihan tosissaan, tämä kyllä menettelee.

Näkymä valtamerelle

Kiinassa kuolemansa jälkeen suureen suosioon nousseen runoilijan Hai Zin runoja on nyt saatavilla suomeksi: Näkymä valtamerelle (Basam Books, 2012; suom. Pertti Seppälä; ISBN 978-952-260-014-1).

Hai Zi lienee Suomessa vähän tunnettu kirjailija, vaikka Ylen sivuilta löytyy hänestä lyhyt esittely: "Hai Zi, oikealta nimeltään Zha Haisheng (1964 - 1989), oli kiinalainen runoilija, joka kuolemansa jälkeen on noussut Kiinassa kulttirunoilijan maineeseen. [...] Hai Zi kirjoitti laajahkon runotuotantonsa noin 5 - 7 vuoden aikana. Eläessään häntä ei arvostettu pienen piirin ulkopuolella juuri ollenkaan. Hän teki itsemurhan asettumalla junan alle 26.3.1989, omana syntymäpäivänään. Itsemurha sai liikkeelle pienen itsemurhaepidemian nuorten kiinalaisten runoilijoiden ja taiteilijoiden keskuudessa."

Hai Zistä kerrotaan, että "hän piti itseään nuorena nerona, jonka kuului kuolla nuorena", mikä tuntuu aika rankalta lähestymiseltä elämään ja runouteen. Mutta ainakin tästä kokoelmasta voi aavistaa jotakin hänen runoutensa sisällöistä ja merkityksistä.

Runoissa on jotain surrealistista, mutta samalla niissä on konkretiaa, teräviä yksityiskohtia. Tässä ote runon nimeltä "Runo" lopusta:

kenen kavereita
valkoiset pilvet taivaalla

kenen ruumis musta kuin yö lumenvalkoisin siivin
kaipaamassa, ääntelemässä

kuka kauniissa aamussa
kuka tässä runossa

Kaipausta, etsitään, ehkä itsensä kadottamista, sitä jotenkin aavistelee runoista. Tässä ote runosta "Kaukaisuus":

näinä aikoina kivet
lentävät luokseni

kivistä syntyy verta
kivistä syntyvät seitsemän sisarta

seison autiolla ruohotasangolla

silloin olen kaukaisuudessa
silloin olen vapaa ja köyhä

Ja myös rakkausrunoja, niitä kokoelmasta löytyy, mutta jotenkin täyttymätöntä on tämä rakkaus, kuin ei tietäisi mitä etsiä, mutta samalla niissä kyllä on myös syvyyttä:

Kädet puutarhassa
eivät enää yksinäiset
kaksi omaa kättä
hedelmöittävät toiset kädet

Niin, sanottakoon vielä että tämän rakkausrunon otsikkona on "Sokeus".

Hieno kokoelma Hai Zin runoja, ja erinomaista työtä suomentajalta, Pertti Seppälältä.

Esimiestyö

Henry Mintzberg tarjoilee melkoisen paketin tietoa esimiestyöstä: Managing (Financial Times Prentice Hall, 2011; ISBN 978-0-273-74562-4). Kirjassa kerrotaan johtamisesta ja päätöksenteosta pitäytymättä yhteen ainoaan näkökulmaan, pyrkien kokonaisvaltaiseen ja käytännönläheiseen esitykseen.

Kirjan kannessa komeilee leima "Winner - CMI Management Book of the Year 2010" ja lainaus "A Rolls Royce of a Book". Mutta eipä välitetä näistä kehuista, sillä moni kakku päältä kaunis. Onko kirjasta hyötyä?

Kyllä on, pakko se on myöntää. Mintzbergillä on selkeä käytännön ote esimiestyöhön organisaatioissa. Ja tässä kerrotaan nimenomaan siitä konkreettisesta työstä josta englanniksi puhutaan termillä "management" ja jolle suomen kielessä ei ole oikein sujuvaa vastinetta, usein "leadership"-teeman vastakohtana tai sitä täydentävänä asiana.

Mintzberg ottaa kantaa johtamisoppeihin hyvinkin ärhäkkäästi, pistäen ruotuun mm. Druckerin. Mintzbergin mielestä useimmat johtamisoppien esittäjät eivät ole testanneet ajatuksiaan käytännössä, esimerkiksi seuraamalla miten esimiestyötä tehdään päivästä päivään, tunnista toiseen ja minuutista seuraavaan.

Ja hyvin Mintzberg teesinsä perustelee: esimiestyön käytäntö on aivan muuta kuin mitä johtamisopit väittävät sen olevan. Kiirettä on, koko ajan on monta rautaa tulessa, jotkut asiat ovat tärkeitä, jotkut vain on tehtävä, ja monet asiat pitää hoitaa pöydältä pois mahdollisimman nopeasti. Kuinka tämän kaaoksen keskellä pitäisi toimia?

Esimiehen pitää ensinnäkin kyetä siirtymään nopeasti tärkeiden ja rutiininomaisten asioiden välillä: "[T]he significant activities seem to be interspersed with the mundane in noe particular pattern; hence, the manager must be prepared to shift moods quickly and frequently."

Kun esimiesten päivät on pakettu täyteen keskeytyksiä, tapaamisia, sähköposteja ja ryntäämistä paikasta toiseen, miten on mahdollista ylipäänsä saada jotain aikaan? Mintzbergin mukaan täytyy käyttää kaikki tilaisuudet hyväkseen oman tehtävän toteuttamisessa: "The effective managers seem to be not those with the greatest degrees of freedom but the ones who use to advantage whatever degrees of freedom they can find."

Esimerkiksi puheen pito on hyvä mahdollisuus tuoda esille organisaation tavoitteita ja toimintaa, siten että puhe ei ole vain pakollinen kuvio vaan palvelee esimiestyötä.

Itseäni puhutteli Mintzbergin kirjassa lyhyt aukean mittainen osuus "Supportive Managing", jossa puhutaan johtamisesta tuki- ja suojelupalveluna varsinaiselle työlle: "[Professionals need] support and protection, so that they can accomplish their work with a minimum of disturbance. Accordingly, this posture of supportive managing shifts to the external roles of linking and dealing: the managers work with outside stakeholders to ensure a steady flow of resources and other means of support, while buffering many of the outside pressures coming in."

Mintzberg korostaa, että kukaan ei pysty olemaan virheetön esimies, mutta jos onni on myötä, virheet eivät osu kriittisille alueille. Esimiestehtävä joka tapauksessa paljastaa viat: "If you want to uncover someone's flaws, marry them or else work for them."

Mintzberg kehottaa tasapainon hakemiseen esimiestyössä, yhden opin konsteilla ei pitkälle pötkitä. Ja omilla aivoilla pitää ajatella, eikä myöskään sortua siihen että käytännön tekeminen unohtuu kokonaan. Kosketus asiakkaiseen ja liiketoiminnan sisältöön pitää säilyttää kaiken kiireen keskellä.

Värien vallassa

Jasper Fforde hauskuuttaa lukijaa ja saa pohtimaan ihmiskunnan tulevaisuutta rajallisten resurssien planeetalla romaanillaan The Road to High Saffron (Hodder, 2011; ISBN 978-0-340-96305-0). Kyseessä on kirjasarjan Shades of Grey ensimmäinen osa. Tapahtumat sijoittuvat satojen vuosien päähän tulevaisuuteen.

Romaani on muodollisesti tieteiskirjallisuutta, mutta kuten hyvän tieteiskirjallisuuden laita on, kyseessä on enemmänkin tutkielma ihmisistä ja yhteiskunnasta kuin tieteen ja tekniikan keksinnöistä.

Kirjassa kuvataan yhteiskuntaa, joka on pysähtynyt paikoilleen, mitä nyt aika ajoin "palataan menneeseen" ja kielletään käyttämästä tiettyjä teknisiä välineitä, osaamisia ja kirjallisuutta. Stabiilisuus on kaiken tavoitteena, kaikki normista poikkeaminen tai edistyksellisyys tulkitaan arveluttavaksi ja jopa rikolliseksi toiminnaksi.

Yhteiskunnan valuuttana ovat "palautepisteet" (merit points), joita voi ansaita tai menettää käytöksestä ja sääntöjen noudattamisesta riippuen. Jos pisteissä mennään liikaa negatiiviselle, edessä on uudelleenkoulutusleiri, eikä valitusmahdollisuutta ole.

Kirjan yhteiskunta perustuu väreihin, erityisesti kolmeen pääväriin ja niiden tiettyihin yhdistelmiin kuten vihreä, purppura ja oranssi. Väristä riippuu niin yhteiskunnallinen asema kuin tehtävät yhteiskunnassa. Hierarkian pohjalla ovat "harmaat", jotka tekevät kaikki raskaat työt, jopa kolme työvuoroa peräkkäin.

Värit eivät ole pelkästään abstraktio vaan myös konkreettinen asia: ihmisten näköaisti on valikoitunut niin, että osa näkee punaista, osa sinistä, osa keltaista ja niin edelleen. Mitä erikoistuneempi näköaisti on (vaikkapa "punainen on 70 prosenttia"), sitä korkeampi on asema yhteiskunnassa.

Tästä syystä naimakaupat ovat tärkeitä. Lisäksi on erityisesti kielletty naimakaupat vastavärien kesken.

Sukujen ja perheiden asema muuttuu sukupolvesta toiseen, ja se joka tänään on harmaata voi muutaman sukupolven päästä olla korkealla jonkun päävärin hierarkiassa.

Yhteiskunta on totalitarismin läpitunkema, kaikkea säätelee (erityisesti pukeutumista ja käyttäytymistä) tiukka normisto. Kyseinen säännöstö on täynnä järjenvastaisia asioita, joita yritetään parhain päin tulkita. Esimerkiksi on kielletty lusikoiden valmistaminen, mikä tarkoittaa sitä että lusikat kulkevat arvokkaana perintönä suvuissa ja ovat erittäin kovaa valuuttaa.

Romaani sijoittuu tulevaisuuteen, mutta yhteiskunta on selvästi satiirinen versio nykypäivän Englannista ja sen luokkarajoista. Samalla tarina kertoo vastarinnasta ja yrityksestä kyseenalaistaa yhteiskunnan perusprinsiipit ja säännöt, tilanteessa jossa tekniikka marssii koko ajan taaksepäin ja raaka-aineista, erityisesti väriaineista, on huutava pula.

En mene tässä kirjan juonenkäänteisiin ja henkilöhahmoihin, ne toimivat hyvin. Päähenkilönä on nuori punainen. Hän on pian menossa näköaistinsa testaukseen, jolloin selviää hänen tulevaisuutensa. Hänen kiistakumppaninaan on kapinallinen harmaa, jolla on seuraavalla viikolla edessä meno uudelleenkoulutusleirille. Vai onko sittenkään?

Metsän autuus - luonto suomalaisessa kirjallisuudessa 1700-1950

Pertti Lassila pohdiskelee kirjallisuuden luontosuhdetta napakassa kirjassa Metsän autuus - luonto suomalaisessa kirjallisuudessa 1700-1950 (Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 2011; ISBN 978-952-222-322-7). Luonto kirjallisuudessa tuntuu kovin häilyväiseltä teemalta, mutta Lassila saa aiheesta irti paljon, huolimatta määritelmien vaikeudesta tai puuttumisesta.

Kiinnostavaa oli muun muassa tarkasteluaikavälin päättäminen vuoteen 1950. Lassilan mukaan luonto on menettänyt uskottavuutensa ihmisen ja kulttuurin vastavoimana: "Luonto menetti maailmankuvassa aseman, joka sillä vuosisatoja oli ollut. [...] Luonnolla ei [...] ole enää uskottavaa merkitystä kulttuurin tasaveroisena suvereenina vastavoimana tai vaihtoehtona. [...] Luonnosta on tullut kaupallista kulttuuria, ajanvietettä, seikkailua ja kulutusta. Se on kirjallisuudessakin menettänyt eksistentiaalisen ja aatteellisen painokkuutensa."

Lassilan kuvaukset eri aikakausien luontosuhteesta ovat valaisevia, esimerkiksi rokokoon käsityksestä luonnosta ikään kuin idyllisenä kulissina, ja muutokset siitä eteenpäin: "1700-luvun lopulla luontokuvaus alkaa irtautua arkadisesta ja idyllisestä perinteestä. Luonto tai maisema eivät ole vain yleisiä kirjallisia konventioita, vaan ne kytketään olemassaolevaan paikallisuuteen. [...] Maantieteellinen paikallisuus saa esteettistä arvoa ja sitä pidetään kiinnostavana juuri omalaatuisuutensa, ei yleisyytensä ansiosta. [...] Sen ansiosta vähäpätöiset ja tuntemattomat paikallisuudet ja paikannimet tulevat kirjallisuuteen."

Tätäkään muutosta en tämmöisenä ole tajunnut hahmottaa, mutta selväähän se on kun asian nyt ymmärtää.

Kirja tarjoaa hienoja oivalluksia, mukaan lukien kirjan lukujen otsikoinnit: "Luonnon pyhä kirja", "Luonto ja isänmaa", "Satumetsän lumous", Luonto ihmisessä, ihminen luonnossa" ja "Luonnon loppu".

Runebergista Lassila kirjoittaa: "Kun idea luonnon pyhyydestä, jonka jokainen voi tajuta, Runebergin patrioottisissa runoissa yhdistyi suomalaiseen maisemaan, syntyi uskonnollisesti perusteltu ja helppotajuinen maisemaisänmaallisuus." Mainiosti tiivistetty!

Mutta entä Aleksis Kivi: "Seitsemässä veljeksessä suuresta seikkailusta tulee uudisraivaajien raadantaa, ääretön, salaisuuksien metsä kasketaan ja siitä tulee viljelysmaata. [...] Veljekset joutuvat huomaamaan, että luonnon armoilla elävän ihmisen vapaus on vähäisempi kuin sellaisen, joka alkaa hallita luontoa raivaamalla ja viljelemällä sitä."

Mutta lopulta, Aaro Hellaakosken ja Helvi Juvosen jälkeen, suomalaisen kirjallisuuden luonnonkuvauksen suuri perinne päättyy: "Kulttuuri-ihmisellä ei ole metafyysisesti myönteistä yhteyttä luontoon. Luonnosta tai luontoelämyksestä tulee nautintoainetta, joka täyttää tehtävänsä ohimenevän tyydytyksen lähteenä mutta ei enää kelpaa toivon tai uskon perustaksi. [...] [Luonto] ei ole avoin, käyttämätön mahdollisuus vaan siitä on tullut suojelun kohde. Se on jäänyt kulttuurin vangiksi."

Kirja antoi pohdittavaa myös kuvataiteiden, tai ainakin valokuvauksen näkökulmasta, ja kirjoitin tästä postauksen Light Scrape -blogiini.

Shade's Children

Garth Nix on kirjoittanut erikoislaatuisen tieteisromaanin tulevaisuudesta jossa juuri kukaan ei elä yli 14-vuotiaaksi: Shade's Children (HarperCollins Children's Books, 2006; ISBN 0-00-723212-8). Maailman ovat ottaneet haltuunsa omituisia pelejä pelaavat valloittajat, jotka kasvattavat ihmisiä omiin tarkoituksiinsa. Voiko heitä vastaan taistella?

Teos ilmestyi alunperin vuonna 1997 ja siitä löytyy laaja Wikipedia-artikkeli (sisältää juonipaljastuksia!). Kirja on kieletään melko helppolukuinen, ja se onkin luokiteltu lastenkirjallisuudeksi, tosin ehkä pikemminkin nuorille aikuisille kuin lapsille.

Jännitystä kirjassa on, mutta ei pelottavassa määrin, eikä erityisen pelottavalla tavalla kerrottuna.

Tarinan keskiössä on neljä ihmistä, jotka ovat paenneet valloittajilta ("Overlords"): Ella, Ninde, Drum ja Gold-Eye. Heidän apunaan juonittelee Shade, joka on jonkinlainen koneäly, erään tutkijan persoona tietokoneeseen vangittuna.

Tarina vetää mukaansa, Nix osaa kirjoittaa, vaikkakin jonkin verran kirjassa on ennalta-arvattavuutta. Valloittajien salaisuudet paljastuvat yksi kerrallaan, mutta samalla käy ilmi että Shade ei ehkä olekaan niin pyyteettömästi ihmisten puolella kuin antaa ymmärtää. Joutuvatko kapinalliset kahden tulen väliin?

Luin kirjan nopeasti, ja mukava välipala se olikin, tosin ei mikään järisyttävän syvällinen tarina. Mielenkiintoisella tavalla Nix kuitenkin kirjoittaa, yhdistellen tieteiskirjallisuuteen perinteisen fantasiaromaanin juonta jossa noustaan hirmuvaltaa vastaan.

Oikeus on sokea

P. D. James kutoo melkoisen verkon lakimiestoimiston ympärille kirjassa Oikeus on sokea (Otava, 1998; suom. Jaakko Kankaanpää). Kirja on yli 500-sivuinen ja siinä riittää käännettä käänteen perään.

James koukuttaa lukijansa ei niinkään visaisella pähkinällä (joka sekin kirjasta löytyy) vaan pikemminkin ihmiskuvauksensa nasevuudella ja oivaltavuudella.

Adam Dalgliesh on paikalla ratkomasta rikosta, kun niin pitkälle päästään, mutta sitä ennen James on jo pyöritellyt tarinaansa melkoisesti, saaden hahmoihin syvyyttä ja ennen kaikea lähtökohdan rikoksenteolle, niin että useammalla kuin yhdellä henkilöistä olisi ollut mitä suurin syy turvautua väkivaltaan.

Mutta kuka - tai ketkä - lopulta olivat syyllisiä puolustusasianajajan murhaan? Siinäpä pähkäiltävää. Ei kevyttä luettavaa, mutta kiehtovasti James kertoo niin Englannin yhteiskunnasta kuin ihmisistä ylipäätään.

Sana sanaa vastaan

Polkupyöräilevä komisario Koskinen ratkoo rikosta jota ei ehkä ole olemassakaan dekkarissa Sana sanaa vastaan (Karisto, 2005). Ja taas sattuu ja tapahtuu Tampereella kun Seppo Jokinen pistää tarinaan kierroksia.

Liikkeellä on mielenosoittajia, jotka haluavat suojella vanhan talon, mutta mitä on taustalla siinä että mielenosoittajien kanssa yhteen ottanut mies löydetään kuolleena talon pihalta. Ja toisaalla asunnostaan löytyy pari kuukauttaa kuolleena ollut vanhus, jonka kirjoittama viesti tuntuu viittaavan vuosikymmenten takaiseen rikokseen.

Vähän toistoa noissa Koskinen-dekkareissa on, mutta sopivan välin kun pitää kirjojen välillä niin ei se häiritsevää ole. Hyvän henkilögallerian Jokinen on kirjoihinsa luonut. Tässä kirjassa ei myöskään samaan tapaan käytetä Koskisen äreää toimintatyyliä juonen rakentamisessa kyllästymiseen asti, muitakin sävyjä on tarinaan leivottu.

Ja kuten kunnon dekkarissa, on tässäkin paljastuksia, vaikka ehkä ne eivät olekaan se varsinainen syy miksi näitä kirjoja luetaan.

Harjunpää ja pyromaani

Kyllä on melkoinen kirja tämä Harjunpää ja pyromaani (Otava, 2007; ISBN 978-951-1-21708-4). Alunperin kirja ilmestyi 1978, eikä ajan hammas ole teokseen iskenyt, tuntuu kuin olisi kirjoitettu tästä päivästä, tästä Suomesta.

Matti Yrjänä Joensuu on kyllä omaa luokkaansa suomalaisessa rikoskirjallisuudessa. Tämä ei ole tavallinen dekkari, tämä on romaani ihmisistä, niin poliiseista kuin vähempiosaisista suomalaisista, niistä ongelmista joita päänsisäinen maailma ihmisille voi tuottaa.

Jälleen kerran Joensuun kirja ei niinkään keskity dekkarimaiseen mysteerin ratkaisemiseen, sillä pahantekijä on tiedossa jo varhain, vaan pikemminkin niihin solmuihin joita yhteiskunnassa on, ja joita ihmisten välillä on.

Hieno kirja, ja hieno on sen lopetuskin, avoimeksi jäävä.