Innovaatiokupla: menetettyjen keksintöjen maa - veronmaksajan näkökulma hyvinvointivaltion tuottavuuteen

Marjasinikka Väänänen väittää pamfletissaan, että Suomen innovaatiojärjestelmä on kymmenen kertaa tehottomampi kuin muualla maailmassa: Innovaatiokupla: menetettyjen keksintöjen maa - veronmaksajan näkökulma hyvinvointivaltion tuottavuuteen (Kustannusosuuskunta Sammon Takojat, 2011; ISBN 978-952-67585-0-3). Väänänen kirjoittaa räväkästi, ja materiaalia on paljon, mutta kirjasta paistaa läpi ”yhden asian liikkeen” näkökulma.

Väänänen on tärkeällä asialla, sillä jos todella on niin että innovaatiojärjestelmämme tuottaa tulosta vain kymmenesosan verrokkimaihin verrattuna, huonosti menee. Väänänen esittää, että Suomessa keksijä on aliarvostettu, vaikka hän on työn ja hyvinvoinnin tärkein alkulähde: ”Kirja on syntynyt tarpeesta osoittaa uudistamista ja korjaamista varten puutteelliset, joskus rikolliset menettelytavat ja vääristävät asenteet, jotka hidastavat ja vahingoittavat keksintöjen syntyä ja niiden kehittämistä innovaatioiksi.”

Keksijää potkivat päähän kaikki tahot: julkishallinto, rahoittajat, yritykset ja niin edelleen. Väänänen lainaa Pentti Juhalaa: ”Suomessa tuhlataan kaksi miljardia euroa turhaan tuotekehitykseen ja tutkimukseen vuodessa. Pääsyynä on, että yliopistoissa ja ammattikorkeakouluissa ei anneta keksintöalan koulutusta. Suomi on siis keksintöalan suhteen lukutaidoton maa. Näille ’lukutaidottomille’ keksijöille on annettu auttavia julkisia organisaatioita viisinkertainen määrä enemmän keksijöiden määrään nähden, ja nämä auttajat sekä konsultit käyttävät kaikki varat.”

Hoh-hoijaa, suoraa puhetta.

Mutta vaikka puhe on suoraa, on sen uskottavuus vähäistä, sillä kovat faktat puuttuvat todistusaineistosta, lähinnä viitataan toisiin lähteisiin jotka taas viittaavat jonnekin muualle.

Kirjan keskeisenä argumenttina keksintöjen tarpeelle on talouskasvun ideologia ja globalisaatio: ”Yksinkertaistettuna kyse on siitä, että pysytään kilpailukykyisenä globaalitaloudessa.”

Mutta Väänänen ymmärtää keksinnön ja innovaation kovin kapeasti. Esimerkiksi julkishallinnon innovaatioista kuten suomalainen kouluruokailu tai äitiyspakkaus ei mainita mitään, ja näillä on kuitenkin huomattava merkitys hyvinvoinnissamme.

Kirjassa on muutamien keksijöiden tarinoita, suoraan nimeltä mainiten, ja vaikka nämä sinänsä olivat kiinnostavia, oli niissä kaikissa läpitunkevana sävynä jatkuva valittaminen. Nämä olivat sankaritarinoita, joissa pientä keksijää sorretaan milloin milläkin tavalla.

Esimerkiksi kun Aino Heikkisen laastitehdas paloi, spekuloidaan asiasta näin: ”Noista yrityksen kannalta hyvistä uutisista ja suunnitelmistako kilpailijat tai muut kateelliset saivat yllykkeen tehtaan tuhoamiseen? Päättivätkö silloin, että heidän markkinaosuuksiaan et ainakaan vie?”

Biohit Oyj:n toimitusjohtajasta Osmo Suovaniemestä saadaan melkoinen tarina aikaiseksi, väliotsikoista jo selviää jutun juoni: ”Kasinopelin ensimmäinen uhri”, ”Vedätysten kulku”, ”Kuin julkisesti hyväksytty maanpetos” ja niin edelleen. Erityisesti Skopin toimintaa arvostellaan: ”Pankin menettely aiheutti samalla korvaamatonta vahinkoa suomalaiselle korkean teknologian ja biotekniikan teollisuudelle. Mikäli Skop apulaisineen ei olisi ryhtynyt vuonna 1986 riistämään ja tuhoamaan Suovaniemen kehittämiä yrityksiä, Labsystemsiä ja Eflabia, niin yritykset olisivat todennäköisesti pitäneet vuoteen 1986 mennessä hankkimansa kasvun.”

Melkoinen pamfletti tämä kirja on, mutta en kyllä jaksanut lukea kirjaa yli puoleenväliin, alkoi väsyttää.