Sosiaalisen toiminnan perusta

Teoksen Sosiaalisen toiminnan perusta (Gaudeamus, 2011; ISBN 978-952-495-191-3) ovat toimittaneet Tuija Kotiranta, Petteri Niemi ja Raili Haaki. Teoksen takakannen mukaan kirja on tarkoitettu ennen kaikkea sosiaalialan ammattilaisille, tutkijoille ja opiskelijoille. Väittäisin silti, että myös ihan maallikkoa kirja kiinnostaa, sillä sosiaalinen toiminta on osa ihmisyyttä, ja lisäksi teema valottaa yhteiskunnan olemassaolon ylipäätään.

Kustantajan sivuilla sanotaan kirjasta näin: "Ihmiset ovat luonnostaan ja välttämättä sosiaalisia, mutta sosiaalisuuden muodot vaihtelevat eri aikoina ja eri paikoissa. Sosiaalisen toiminnan perusta -teoksessa osoitetaan, kuinka monin tavoin inhimillinen toiminta, yhteisöllisyys ja hyvinvointi ovat sidoksissa sosiaalisuuteen ja kasvavat siitä."

Tämä maininta sai kiinnostumaan teoksesta, ja jälleen kiitos Helmet-järjestelmälle siitä että "kansalaisten tietohuoltoa" toteutetaan myös tämän kaltaisten teosten kautta.

Kirjan alussa pohditaan sosiaalisen historiaa ja nykytilaa, ja jännittävä oli se havainto miten termin käyttö on vähentynyt viime vuosikymmeninä: "Sosiaalihallitus ja sosiaalialan tutkimus ja kehittäminen ovat siis korvautuneet hyvinvoinnilla."

Ilmiö ei koske vain Suomea: "Vastaava sosiaalityön, sosiaalipalvelujen ja sosiaalihuollon käsitteiden vähittäinen syrjäytyminen on aiemmin tapahtunut Britanniassa ja Yhdysvalloissa."

Sosiaalinen perinteisessä merkityksessään näyttää kadonneen: "Nyt eletään kilpailukyky-yhteiskunnassa, jossa arvostetaan kilpailukykyä, taloudellista tehokkuutta ja tuottavuutta ja yksityistä vastuuta."

Eerik Lagerspetz kirjoittaa sosiaalisesta ontologiasta: "Näkemykseni mukaan sosiaalisen todellisuuden viimekätisenä perustana ovat jaetut asenteet. Palatkaamme rahan tarkasteluun. Kun hyväksyn tietynlaiset objektit rahaksi, oletan niistä yhtä ja toista. Ennen kaikkea, oletan että myös muut jäsenet siinä yhteisössä, jossa elän, yleisesti hyväksyvät nuo objektit rahaksi."

Jaetut asenteet viittaavat (implisiitisesti) toisiinsa: "Tällaiset jaetut asenteet voivat olla toiminnan osittaisia perusteita. Jos uskon muiden ajavan tien oikeaa puolta, se on hyvin painava peruste ajaa itsekin oikeaa puolta."

Tähän liittyen muistui mieleen aamuinen kokemus, kun takaa tuleva auto lähti ohittamaan liikennevaloissa olevaa autoletkaa vasemmalta puolelta, vastaantulevien kaistalta, kääntyäkseen myöhemmin vasemmalle pienelle tielle. Kyseinen autoilija oletti, että valo ei tänä aikana vaihdu vihreäksi, eli toisin sanoen edestäpäin ei tule autoja sinä aikana kun hän rikkoo normaalia käytäntöä.

Anneli Anttonen pohtii hoivan sosiaalisia merkityksiä: "Jos tavoitellaan nykyistä kattavampaa ansiotyön yhteiskuntaa, ikääntyneiden hoivaa on tuettava paljon enemmän. Eläkeiän myöhentäminen johtaa pakostakin puolisohoivan vähenemiseen tai tilanteeseen, jossa ikääntyneet työntekijät joutuvat samaan aikaan huolehtimaan työstä ja hoivasta."

Niinpä, asiat kytkeytyvät toisiinsa. Kun eläkeiän nostoa perustellaan sillä, että tarvitaan lisää resursseja yhteiskunnan pyörittämiseen, samalla tarvitaan lisää resursseja eläkeikää lähenevien hoivatyöhön, kun he eivät työssä ollessaan itse tähän kykene.

Jouko Kajanoja ja Robert Hagfors pohtivat "hyvän kehää", esittäen päättelyketjun jonka mukaan "keskeinen tekijä Pohjoismaiden korkean sosiaalisen pääoman ja yhteiskunnallisen menestyksen takana on historiallisesti suhteellisen varhain synnytetty koko kansaa kattava ja koko kansaa yhdistävä alkeiskoulutusjärjestelmä". Toki kehää voi lähteä kulkemaan jostakin toisestakin kohdasta, mutta sitä ei voine kieltää, ettei koulutuksella olisi ollut suurta menestystä Suomenkin menestykselle.

Kirjan lopussa Eero Hyvönen pohtii sosiaalista hengen ja hyvyyden näkökulmasta: 'Sosiaalisen ytimen ymmärtäminen edellyttää "ihminen on vain" -ajattelusta luopumista. Ihminen on aina myös, aina jotain enemmän. Ihmisellä on ajatus tai toive toisenlaisesta tai paremmasta, ja vain siksi hän kykenee näkemään myös oman todellisuutensa epäkohdat."

Yhteenveto: Hieno kirja!

Järjen valossa - elämänviisautta filosofiasta

Eero Ojasen pieni kirja Järjen valossa - elämänviisautta filosofiasta (Kirjapaja, 2011; ISBN 9789522471468) on sisällönsä puolesta iso kirja. Ojanen laittaa lukijan pohtimaan muun muassa suuren ja pienen kysymystä: "Mikrokosmos - joka voi olla esimerkiksi ihminen - onkin samalla makrokosmos eli koko suuri maailmankaikkeus."

Jos tuosta teemasta vielä jatkaisi: "Ihmisellä täytyy olla jokin ajatuksellinen tai henkinen yhteys koko maailman rakenteeseen, eihän sitä rakennetta muuten voisi ihmiskielellä ja ihmismielellä tavoittaa."

Ja jatketaan vielä: "[Ihminen] toimii parhaan ymmärryksensä mukaan, tähtää hyvään, tekee asioita paremmiksi - ja samalla ymmärtää, että hän itse ei sittenkään ole kaikkivaltias."

Pieniä asioita, isoja kysymyksiä, sitä on Ojasen kirja - ja filosofia.

Ojanen lainaa Epiktetosta: "Niin kuin maalitaulua ei aseteta siksi, että ammuttaisiin ohi, ei ole myöskään luontaista pahuutta." - Tämä on sen tyyppinen lause, jonka itse sivuuttaisin turhan abstraktina, mutta Ojanen löytää tästä kysymyksen hyvyyden olemuksesta - ja päätyy tuossa jo aiemmin lainatun kaltaiseen ajatuskulkuun: "[O]leminen, tämä elämä itse, se on koko ajan suuntautumista johonkin."

Ja ihmisyydestä, lyhyesti: "Tule siksi mitä olet." Tämä ajatus pysäytti, kun sitä rupesin miettimään. "Ihmisyys on yhtä aikaa tosiasia ja ihanne. […] [I]hmisyys on aina myös vaatimus."

Ja Sokrates, joka teki itsemurhan valtion tuomittua hänet kuolemaan, vaikka olisi voinut paetakin: "Sian tai typeryksen onnellisuuden ylittävä onnellisuus on sen tajuamista, että ihminen kuuluu valtioon. […] Valtio olen minä, olisi Sokrates voinut sanoa."

Taloudesta Ojanen löytää sanottavaa, alkaen siitä että talous-sana saa alkunsa talosta, siis "huushollista", oman talouden hoitamisesta. Ekonomia eli kreikan oikonomia tarkoittaa juuri tätä. Mutta talous on väline, ei päämäärä, kuten nykyään tunnutaan ajattelevan. Ojanen viittaa Aristoteleen sanomisiin: "[A]jatus, että talous olisi jokin perusta, jonka pitää määrätä henkistä kulttuuria ja muita sen kaltaisia asioita, on järjenvastaista taikauskoa ja haihattelua. Rikkauksien tavoittelu tai niiden korostaminen johtaa helposti tällaisiin harhakuvitelmiin."

Entä sitten kauneus: "[Kun on nähnyt] kauneuden idean, siis kauneuden itsensä, niin sitä on helppo kokea ja tavoittaa lisää. Oikeastaan kauneus taitaa olla jonkinlaista myöntämistä. Sitä, että suostumme näkemään kauneuden ja yksinkertaisesti toteamaan, että tämä on kaunista."

Pieni suuri kirja!

Kuusamo: Luonnon keskellä

Yäk, matkailumainontaa! Jees, valokuvia luonnosta! Mitä tästä nyt sanoisi? Kaksi valokuvaajaa (Hannu Hautala ja Paavo Hamunen) sekä ammattikirjoittaja (Tuomo Pirttimaa) ovat julkaisseet valokuvateoksen Kuusamo: luonnon keskellä (Mäntykustannus, 2010; ISBN 978-952-5712-21-6).

On vähän vaikea päättää, mikä on tämän kirjan arvo lukijalle. Kovin mainosmainen se on, hehkuttaen Kuusamoa ja sen matkailua niin että välillä suorastaan nolottaa. Toisaalta sitten ovat ne valokuvat, joista osa on kerrassaan sykähdyttäviä.

Siitä ei pääse mihinkään, että Kuusamo on luonnonkaunis paikka; toisaalta Kuusamo on myös matkailukeskus, mikä monien sinne reissaavien osalta tarkoittaa kaikkea muuta kuin luonnossa oleilua.

No, jonkinlainen - tosin kiiltokuvamainen - käsitys Kuusamosta tästä kirjasta syntyy, mukaan lukien Rukan laskettelukeskus ja muu sen sellainen yrittäjyys. Ilman matkailua ei Kuusamo olisi niin elinkelpoinen paikka kuin se tänään on, sitä ei voi kiistää. Ja ehkä se on hyväkin, että matkailijat pannaan yhteen paikkaan niin he eivät niin kauheasti sotke paikkoja yltympäriinsä.

Yhteenveto: Kirja jossa kannattaa keskittyä valokuviin ja niistäkin valikoiden itseään eniten puhutteleviin. Tekstit ovat kuin matkailumainoksesta.

Suotyypit ja niiden tunnistaminen

Jukka Laine ja Harri Vasander ovat kirjoittaneet Suomen olosuhteisiin tarkoitetun oppaan Suotyypit ja niiden tunnistaminen (Metsäkustannus, 2008; ISBN 978-952-5694-20-8). Opas sopii opiskelijoille, metsäalan ammattilaisille ja metsänomistajille.

Kustantajan sivuilla kerrotaan: "Opas esittelee suotyyppijärjestelmän sekä luonnontilaisten suotyyppien ja turvekangastyyppien kuvaukset. LOPPUUNMYYTY. Uudistettu painos ilmestyy vuonna 2012." Onneksi kirjasto tulee apuun, sieltä teoksen vielä saa käsiinsä, uutta painosta odotellessa.

Ennen tämän kirjan lukemista en tiennyt soista juuri sen kummempaa kuin kolmijaon korpi, räme ja avosuo, sekä sanat neva ja letto. Mutta kirjasta avautuu suotyyppien moninaisuus, sekatyyppejä unohtamatta.

Otetaan sisällysluettelosta ote, pääkohdittain: Aidot korvet, Aidot rämeet, Ruskosammaleiset eli lettoiset suotyypit, Ruohoiset suotyypit, Saraiset suotyypit, Lyhytkortiset suotyypit ja Rahkaiset suotyypit. Ja näiden sisältä löytyy sellaisia suotyyppejä kuin kangaskorpi, rimpiletto, varsinainen saraneva ja niin edelleen.

Olen vaellellut muun muassa Tremanskärrin soilla, kuten myös Valkmusan kansallispuistossa, joista kummastakin löytyy mukavasti erilaisia suotyyppejä. Tämä kirja on mukava reissussa mukaan otettavaksi, sen avulla voi pähkäillä millaisesta suotyypistä on milloinkin kyse, ja millaisia elinolosuhteita ympäristö lajeilleen tarjoaa.

Hyödyllinen kirja luonnossa kulkeville!

Maailmanparantaja

Kalle Isokallion veijariromaani Maailmanparantaja (Tammi, 2011) ei ole järin syvällinen, mutta hauska se kyllä on, ja kohtalaisen sujuvasti kirjoitettu. Yrityksensä myynyt teollisuusneuvos Perttu Korhonen päättää parantaa maailmaa, tai ainakin yhden suomalaisen kunnan elämää, ja tästäkös sitten opittavaa riittää, puolin ja toisin.

Isokallio veistää huumoria niin EU-poliitikoista kuin suomalaisista virkamiehistäkin. Osansa saavat kuntien verojärjestelmä ja kaiken maailman elinkeinotukea tarjoavat instanssit.

Mukavia heittoja löytyy moneen suuntaan, vaikkapa konsultteihin: "Luulee vielä saaneensa toimeksiannon kyvykkyytensä ansiosta eikä armosta."

Mainio oli se kohta missä ranskalainen EU-virkamies Jean Pierre päätti saada haltuunsa Nurmelan kunnassa kehitetyn ohjelmistoinnovaation: "Suomalaiset oat kyllä osaavia kun pitää saada aikaan jotain monimutkaista, mutta onnettomia kun se on vietävä markkinoille. Vai muistaako kukaan yhdenkään suomalaisen hajuveden nimeä? Tai käsilaukun? Niitäkin kuulemma tehdään jossain päin Suomea. Me ranskalaiset sen sijaan ymmärrämme markkinointia, röyhisti Jean Pierre rintaansa. Kuka muu pystyy myymään pullotettua kraanavettä kahdenkymmenen euron litrahintaan, Kiinassa valmistettuja keinonahkaisia naisten käsilaukkuja tuhannella eurolla ja pilalle asti siniseksi homehtunutta juustoa viidensadan euron kilohintaan?"

No, oli kirjassa tyhjäkäyntiäkin, ja muutama sivu jäi pelkän silmäyksen varaan, mutta mukavan piristävä lukukokemus kaiken kaikkiaan. Kirjan paras hahmo oli kuitenkin Taimi-koira, tai ainakin kuvaukseltaan uskottavin.

Linnut, elämäni harrastus

Kimmo Aulan kirja Linnut, elämäni harrastus (Kustantaja Laaksonen, 2011) kertoo lintuharrastuksen historiasta Helsingissä, eikä se kovin pitkä aikajakso olekaan, vähän yli sata vuotta. Kirjasta sanotaan, että se on "läpileikkaus Helsingin alueen lintuharrastajiin 1800-luvun lopulta nykypäivän bongareihin".

Kirjassa on teema-artikkeleja ja "kirjoittajien tarinoita", jotka kummatkin ovat kiinnostavia, ehkä nuo lintuharrastajien omakohtaiset tarinat kuitenkin niitä kaikkein mukavimpia lukea.

Lintuharrastus syntyi oikeastaan ihmisten vapaa-ajan myötä, samoihin aikoihin kun käsitys luonnosta muuttui vihamielisestä vastustajasta suojeltavaksi aarteeksi. Vielä 1900-alkupuolella lintuharrastajia oli vain muutama, mutta 1900-luvun loppua kohden linnuista tuli melkeinpä kaiken kansan harrastus.

Lintuharrastus kehittyi monimuotoiseksi, ja kehitykseen liittyy monia mielenkiintoisia juttuja, muun muassa se miten sorsa "kesytettiin" ja saatiin elämään kaupungissa, jolloin ihmiset saivat lähiympäristössään mukavia lintukokemuksia. Lintuja ruvettiin rengastamaan, mistä tuli ajan mittaan lintuharrastuksen eräänlainen selkäranka ja eräs lintuharrastukseen yleisesti yhdistetty piirre.

Ihan auvoista ei lintuharrastajien yhteiselo aina ollut. Kirjassa kerrotaan kerhotoiminnasta vuonna 1951, jolloin esitelmä keskeytyi yleisön häirintään, jopa siinä määrin, että syylliset "S ja P vapautetaan seuran jäsennyydestä". No, harvinaista tuollainen sentään on ollut!

Eräs teoksessa läpi juokseva teema on naurolokkien esiintyminen Helsingin alueella - sillä kun on suunnilleen samanlainen 150 vuoden aikajakso kuin lintuharrastuksellakin. Kanta kasvoi varsin suureksi, mutta nykyään laji on vähentynyt huomattavasti ja suuret yhdyskunnat ovat lähes kadonneet.

Mainio kirja - niin lintuharrastajille kuin linnuista muuten kiinnostuneille. Aika jännää, miten vähän aikaa olemme ymmärtäneet lintujen elämää, saati edes tienneet mitä lintulajeja Suomessa elää.

Lumen maisema - Taneli Eskola talven kuvaajana 1971-2010

Kirja Lumen maisema - Taneli Eskola talven kuvaajana 1971-2010 (Hämeenlinnan Taidemuseo, 2010) on valokuvanäyttelyyn liittyvä antologia, josta käy ilmi Eskolan osaaminen talven kuvaajana. Tosin pienehkö kirja ei pysty tuomaan esille pigmenttivedosten katselukokemusta, mutta hyvä tämäkin.

En Eskolan valokuviin ollut aiemmin - ainakaan muistaakseni - tutustunut. Tämä teos oli mielenkiintoinen ensikosketus valokuvaajaan joka tuntuu olevan kotonaan vähäeleisten mutta paljon puhuvien teemojen parissa. Monet värivalokuvistakin ovat lähes mustavalkoisia, ja joissakin mustavalkokuvissa tuntuu olevan paljonkin sävyjä, melkein niissä aistii talven niukat värit.

Mainio teos, olkoonkin "vain" näyttelyn antologia.

Rework - Tee työsi toisin

Mitä jos työelämä olisi täysin erilaista kuin tänään? Haasteen kaikille organisaatioille - ja niiden työntekijöille - esittävät Jason Fried ja David Heinemeier Hansson kirjassaan Rework - Tee työsi toisin (Atena, 2011; ISBN 9789517967051).

Teos on ilmestynyt suomeksi, mutta luin sen alkuperäiskielellä, ja harvinaisen mukava lukukokemus tämä olikin, sillä kirjoittajien teesit ovat suorasukaisia, provosoivia ja lähes täysin vailla johtamiskirjallisuuden jargonia.

Kirjoittajat työskentelevät 37signals-nimisessä yrityksessä, joka tarjoaa ketteriä verkkopohjaisia välineitä projektinhallintaan, asiakkuuksien hoitoon ja sen sellaiseen. Tämän yrityksen filosofiana on pysyä pienenä ja ketteränä ja kaikin keinoin vastustaa rönsyilyä ja kasvua kasvun vuoksi.

Kirjoittajat haastavat lukijansa samanlaiseen liiketoiminta-ajatteluun: mitä jos yrityksessä ei olisikaan tuhansia, satoja tai kymmeniä työntekijöitä - mitä jos kaksi tai kolme riittäisi? Tai vain yksi?

Kirjoittajilla on mainiota teesejä: "Kokoukset ovat myrkkyä", "Anna potkut työhulluille", "Tee pieniä päätöksiä", "Älä ole sankari" ja niin edelleen. Tervettä toisinajattelua!

Otetaanpa esimerkiksi työhulluus, jota pidetään jollakin tavalla sankarillisena. Kirjoittajat ovat toista mieltä: "Not only is this workaholism unnecessary, it's stupid. Working more doesn't mean you care more or get more done. It just means you work more. […] Workaholics wind up creating more problems than they solve."

Aika kova väite: työhullut ovat ongelma. Mutta kirjoittajat perustelevat väitteensä: "They try to fix problems by throwing sheer hours at them. They try to make up for intellectual laziness by brute force. This results in inelegant solutions. […] They even create crises. They don't look for ways to be more efficient because they actually like working overtime."

Siis eroon työhulluudesta ja työn sankaruudesta: "Workaholics aren't heroes. They don't save the day, they just use it up. The real hero is already home because she figured out a faster way to get things done."

Kirja on täynnä edellisen kaltaisia oivalluksia, muun muassa siitä miksi kokouksia pitää välttää kaikin keinoin ja miksi keskeytyksistä pitää päästä eroon - vaikka ottamalla käyttöön työpaikan "älä puhu kenellekään mitään -päivä".

Niin, ja isojen (ja vaikeasti muutettavien) päätösten sijaan pitää tehdä pieniä päätöksiä, sellaisia joissa on helppo korjata virheet, kun kasvojen menettämisen vaara on pieni ja kurssin korjaamiseen ei tarvita isoja toimenpiteitä.

Erinomainen, ajatuksia herättävä puheenvuoro!

Kerjäläinen ja jänis

Että näinkin voi romaanin kirjoittaa! Kyllä sai ihmettelemään tämä Tuomas Kyrön kirja Kerjäläinen ja jänis (Siltala, 2011; ISBN 9789522340689). Karheaa kerrontaa, enkä olisi uskonut että tämmöinen sillisalaatti tyylejä voisi toimia, mutta kyllä se toimii; minut kirja vei mukanaan ihan liikuttuneeksi asti.

Ja vaikka kirjan nimessä on jänis, kyllä se kani on, semmoinen joka Töölön puskista löytyi Romanian slummista Suomeen tulleen Vatanescun kumppaniksi. Ja melkoinen spektaakkeli siitä syntyy kun mies ja kani kulkevat ympäri Suomea, niin Lappiin marjoja poimimaan kuin taikurin apulaisiksi yöjunaan.

Kyrö sekoittaa tyylilajeja mielin kielin, esimerkkinä venäläinen gangsteri Jegor Kugar, jonka sisäinen dialogi kuulostaa paikka paikoin Björn Wahlroosilta, sillä rationalisointia ja tuottavuutta tarvitaan suojelubisneksessäkin.

Kyrö purkaa nykysuomalaisuutta karikatyyrimaisesti, sanan käytön virtuoosina, jonka hahmotelmissa on puolet tuskaa, puolet naurua. Tämmöisiä kohtaloita, tämmösessä Suomessa: tulemmeko keskenämme toimeen kuin ihmiset?

Käänteitä riittää, ei vähiten siinä vaiheessa kun päästään tutun populistisen poliitikon nahkoihin, rekvisiittana jalkapallojoukkueen sininen kaulaliina. Miten pitkälle voi kerjäläisen ja jäniksen - anteeksi, kanin - matka johtaa?

"Hyvä pallo kiertää." "Ihminen on pallo. Välillä tyhjä, pumppaamalla täyttyy."

Hauskalla tavalla Kyrö kierrättää "palloa", ja kuinkas käykään, populistisesta puolueesta kuoriutuu aidosti kansainvälisyyteen suuntautunut, maahanmuuttomyönteinen puolue, joka voittaa vaalit toisensa jälkeen ja samalla pistää maailmanpolitiikan kuviot uuteen uskoon.

Niin, ja hauskasti Kyrö ottaa mukaan myös sosiaalisen median kuviot, sen läpinäkyvyyden joka tulee siitä kun se mikä tapahtuu välittömästi näkyy yhteisömediassa. Ja tuomalla tämän puolen esiin ikään kuin rivien välissä Kyrö taitavasti hyödyntää some-kulmaa kerronnassaan, sortumatta kikkailemaan sosiaalisen median detaljeilla.

Tästä kirjasta löytyy nyky-Suomen koko kuva, tai ainakin riittävä kuva Suomesta olennaisimman ymmärtämiseen. Ja vaikka kirjoittaja ei haudanvakavasti tarinaansa kerrokaan, niin ihan riittävästi tässä kirjassa, kaikessa lämpimässä huumorissaan, on myös vakavaa viestiä kansakunnan tilasta.

"Hyvä kani kiertää, voisimme ajatella."

Metsätyypit - opas kasvupaikkojen luokitteluun

Tässä on tiiviissä muodossa perustietoa metsistä, ammattilaisille tai sellaisiksi aikoville: Metsätyypit - opas kasvupaikkojen luokitteluun (Metsäkustannus, 2008; ISBN 978-952-5694-22-2). Kirjan tekijät ovat Juha-Pekka Hotanen, Hannu Nousiainen, Raisa Mäkipää, Antti Reinikainen ja Tiina Tonteri.

Mikä on metsätyyppijärjestelmä? No, kirjan takakannesta opimme, että kyseessä on "käyttökelpoinen menetelmä metsänkasvupaikkojen biologisen tuotoskyvyn kuvaamiseen aluskasvillisuuden perusteella".

Järjestelmää on käytetty Suomessa jo sadan vuoden ajan, ja vaikka se on ehkä teoreettisesti ajatellen keinotekoinen järjestelmä - joidenkin mielestä epämääräinen ja ongelmallinen - niin käytännön tarpeisiin se sopii vallan mainiosti, silloin kun suunnitellaan ympäristöalan toimenpiteitä.

Jotta asia konkretisoituu, otetaan kirjan sisällysluettelosta ote, luvusta Kasvupaikkatyypit ja niiden metsätyypit: Lehdot, Lehtomaiset kankaat, Tuoreet kankaat, Kuivahkot kankaat, Kuivat kankaat, Karukkokankaat sekä Kitu- ja joutomaaluokat kivennäismailla.

Ja metsätyypin määrittäminen on sinänsä kohtuullisen helppoa, aloitetaan listan alkupäästä eli runsasravinteisista kasvupaikoista ja mennään siitä kohti listan loppua, vertaamalla metsätyypin indikaattorilajistoa kyseisen paikan lajistoon, kunnes vastaan tulee se oikea.

Ja vaikka käytännössä voi olla jonkin verran miettimistä siinä, että onko kyseesä juuri tämä vai tuo toinen metsätyyppi, niin riittävän hyvin määrittäminen onnistuu kohtuu pienelläkin harjoituksella.

Sinänsä on aika jännää, että tämä varsin havainnollinen järjestelmä on käytössä vain Suomessa. Toisaalta järjestelmä on selvästi ollut sidoksissa sen soveltamistarkoituksiin, erityisesti metsätalouden käytössä, joten kansallisilla käytänteillä on suuri merkitys järjestelmän käyttökelpoisuuteen.

Mutta: ei hassummin satavuotiaalta. Voisiko sanoa, ettei tässä järjestelmässä ole kovin pahasti menty päin mäntyä. Tunnetustihan niin metsä vastaa kuin sinne huudetaan, ja vähintäänkin tämä kirja auttaa siihen ongelmaan ettei näe metsää puilta. (Kirja on niin asiallinen, että jonkinlaista loppukevennystä tässä oli pakko hakea.)

Sydän hihassa

Markku Kosken kirjassa Sydän hihassa (WSOY, 2011) on melkoinen väite etukanteen painettuna: "Markku Koski on Suomen ainoa autenttinen ajattelija." Tämä lainaus Peter von Baghilta istuu kyllä kirjaan, sillä autenttiselta se tuntuu, mutta Suomen ainoa… enpä tiedä.

Kirja sisältää lyhyehköjä kirjoituksia, joita en ihan esseiksi menisi nimittämään, vaikka niistä esseistinen tyyli kylläkin tulee mieleen, mutta jotain esseen ja pakinan ja kolumnin välimuotoa tässä on tavoiteltu. Ja mielenkiintoisista aiheista Koski kirjoittaa. Eikä hirveästi haittaa, että tekstien kirjoittamisesta on (mitä ilmeisimmin) joskus kulunut jo aikaa, sillä jälkiviisaushan on luontevinta viisautta.

Kirjoittajana Koski on varsin mukava, monelta kannalta asioita pohtiva, ja silloin tällöin hän lyö terävästi. Mielenkiintoisia ovat myös hänen muilta lainaamansa ajatukset, esimerkiksi tämä lause Gilles Deleuzelta: "Nykyajan rutto ei ole siinä, että meitä jotenkin estettäisiin kommunikoimasta, vaan sitä on nimenomaan merkityksettömien lausuntojen mieletön ylitarjonta."

Ja kyllä, Koski kirjoittaa merkityksellistä tekstiä, sellaista jossa on selvästi nähtävissä laaja sivistys ja tietopohja, joka auttaa arvottamaan nykyajan pintailmiöitäkin. Esimerkiksi Big Brother -formaatti muuttuu Kosken käsittelyssä suorastaan kiinnostavaksi - pitäisikö kyseistä sarjaa joskus vilkaista kun ei ole koskaan tullut tehtyä? (Niin vähän katson televisiota, useana päivänä viikossa en ollenkaan ehkä Pikku Kakkosta lukuunottamatta.)

Näin Koski: "Big Brother on oiva esimerkki nykytelevision suuntauksesta, jossa katsoja tyytyy siihen, ettei ruudussa tapahdu pitkään aikaan mitään. […] Se todellinen tapahtuminen sijoittuu talon ulkopuolelle, sillä yksinkertaisen ja tylsän perustuotteen rungon kylkeen on kasvatettu muhkea oheisaineistopahka."

Melusta myös löytyy sanottavaa: "[N]ykypäivän meluisimpia paikkoja ovat internetin keskustelusivut ja sanomalehtien yleisönosastot, joissa ei tietenkään keskustella, vaan pidetään meluisaa mieltä. Eivät ne perussuomalaisetkaan ole mitään hiljaisia jörriköitä, vaan inttävät ja änkkäävät kuin vanhat akat."

Ja sitten vielä: Koski perustelee uskottavan tuntuisesti, miksi Matti Vanhanen on kuin ilmetty "Clark Kent, joka muuntuu tarpeen tullen supersankariksi". Todisteaineistoa löytyy muun muassa Vanhasen pääkirjoituksista, joissa oli mukana "supersankarimaisia maailmanparannusideoita".

Hyvä kuva! Viestijän valokuvausopas

Onko seitsemän vuotta sitten julkaistu valokuvausopas enää ollenkaan käyttökelpoinen? Hyvä esimerkki tämmöisestä on Peter Forsgårdin pikkuinen kirja Hyvä kuva! Viestijän valokuvausopas (Inforviestintä, 2004).

Kirja alkaa lupaavasti otsikolla "Valokuvaus on ajattelua", ja kirjan ensimmäinen tekstikappale on tämmöinen: "Ensiksi valokuvaus on ajattelua. Toimivan valokuvan lähtökohtana on ajatus - ei teknisesti monipuolinen kamera tai uusinta tekniikkaa edustavat välineet. Kamera on vain ja ainoastaan ajatuksen ilmaisun väline."

Juuri näin!

Lehtikuvaajalle Forsgård antaa yhteen virkkeeseen tiivistetyn ohjeen: "ajattele mitä otat, ota mitä ajattelet ja ota riittävästi!"

Kuvan sommittelusta Forsgård kertoo olennaisia asioita: "Kameran etsimen kautta avautuva kuva ja sommitteluasetelma muuttuu merkittävästi pienilläkin liikkeillä. Sommitteluvalinnat ovat usein kiinni erittäin pienistä muutoksista ja kyvystä nähdä kuva-ala sommitelmallisesti kiinnostavasti. Sommittelusta tulee ja pitääkin tulla kokemuksen kautta intuitiivista näkemistä."

Mutta sitten on sanottava, että vaikka ajankohtaansa nähden tämä opas on ollut edistyksellinen, ei se sitä enää ole. Kännykkäkameroilla saa paljon parempia kuvia kuin kirjassa mainittu VGA-taso (640 x 480).

Ja kun puhutaan digitaalikameran - nykyisin digikameran - heikkouksista, niin siinä kyllä näkee miten aika on muuttunut: "Toimivuus pakkasessa on heikohko." "Laukaisuviive on pitkähkö." "Pitkillä valotusajoilla ja herkillä asetuksilla (esim. ISO 400) esiintyy kohinaa."

Kehitys on kehittynyt - aivan hurjasti. Tämä kirja on enää lähinnä kuvaus siitä, millaista digikameran käyttö oli silloin kun ne olivat vasta murtautumassa valtavirtaan.

Meili meitä pyörittää - Työelämän sähköpostiviestintä

Anja Alasilta kirjoitti mainion kirjan sähköpostista, tai "meilistä", joka tuppaa näinä päivinä unohtumaan pikaviestien ja verkostoitumispalveluiden jalkoihin, mutta on yhä edelleen tärkeä viestintäväline. Kirja Meili meitä pyörittää - Työelämän sähköpostiviestintä (Infor, 2009) mahtuu pienempäänkin taskuun, eikä teksti ole ollenkaan vanhentunut vaikka pari vuotta on vierähtänyt ilmestymisestä.

Kirja on kirjoitettu siten, että niksejä ja ajatuksia voi poimia sieltä täältä - ja näin Alasilta suosittelee tekemäänkin. Kohta "12 teesiä - ota tai jätä" oli mukavan kantaaottava, ja sieltä poimin teesit 1 ja 12: "Lähetä meiliä vain silloin, kun uskot sen vievän sanomasi perille." "Ole ihmisiksi."

Alasilta kirjoittaa myös blogeista, otsikolla "Ota blogi todesta." Seuraava oli mainio kiteytys: "Jos haluat luodata, mitä muut ideoistasi ajattelevat, blogi lyö meilin mennen tullen. Et saa kommentteja ehkä blogiin, mutta melko varmasti aiempaa enemmän kahvipöydässä ja puhelimessa - tai meilitse."

Voin todeta, että näin tosiaan on: blogi toimii, ja vaikka kommentteja voi olla vähän, ei sitä kannata harmitella. Blogi tekee työtään hiljaa.

Entä sitten se sähköpostin ikävä piirre, että se tuntuu levittävän kiirettä (tai kiireen tuntua) ympäriinsä. Alasilta tarjoaa hyviä ohjeita, muun muassa tämän: "Varo, että et meilaa omaa kiirettäsi toisten niskoille. Viestejä kirjoittaessaan ei konkreettisesti näe eikä kuule muiden tilannetta; siksi sitä on muistettava tietoisesti ajatella. […] Laatu ja teho ottavat aina aikansa."

Hyvä kirja, ja sopivan napakka.

Operaatio Hokki - Päämajan vaiettu kaukopartio

Mikko Porvalin kirja Operaatio Hokki - Päämajan vaiettu kaukopartio (Atena, 2011) valittiin Tieto-Finlandia -ehdokkaaksi 2011. Teos kertoo kummallisesta sattumusten kavalkadista. Jatkosodan viimeisinä viikkoina, juuri aseleponeuvottelujen alla, päätettiin tehdä kaukopartioisku Petroskoin ratapihalle. Mutta juuri mikään ei mennyt suunnitelmien mukaan...

Alunperin 50-miehistä joukkoa johti Ilmari Honkanen, Mannerheim-ristin ritari. Suunnitelmaan kuului lennättää partiomiehet vesitasoilla vihollisen selustaan. Operaatio Hokiksi nimetty partio pyrki halvaannuttamaan vihollisen rautatiekuljetukset Aunukseen ja Pohjois-Karjalaan.

Porvali kertoo kaukopartion tarinan kaikkine kommelluksineen: yksi kuljetuskoneista putosi, täydennyslennolla lentäjä törmäsi juovuksissa puuhun, ja partion johtaja sairastui. Ja kaiken lisäksi mukana olleiden kertomukset tapahtumista ovat ristiriitaisia, johtuen kirjausten puuttumisesta ja muistikuvien eroavaisuuksista, joten aivan tarkkaa selontekoa tapahtumista ei enää ole edes löydettävissä.

Porvalin kirja on taitavasti kirjoitettu, kiihkoilematon, hyvinkin realistinen kuva Suomen pyrkimyksestä saada sodan viime hetkillä hieman parempia neuvotteluasemia. Jännitysmomenttia riittää loppuun asti, sillä aselevon syntyessä partio Hokki oli yhä vihollisen selustassa ja paluu kotiin teki tiukkaa.

Vaikka sotakirjallisuutta en ihmeemmin ole lukenutkaan, tämä kirja kyllä piti otteessaan - luin sen lähes yhdellä istumalla. Merkillinen tarina, ja hyvin kerrottu.

Lisäys: Tämä kirja ei voittanut Tieto-Finlandiaa 2011, sillä palkinto meni teokselle Suomen jäkäläopas. Arvioin sen jo aiemmin - ja kuten silloin jo totesin: hyvä valinta!

Kyselyjen kultakausi - ajattelun kivikausi?

Vähän tekisi mieli aloittaa tämä teksti Tuomas Kyrön tapaan "Kyllä minä niin mieleni pahoitin", mutta ei. Ihan toinen juttu tähän antoi sysäyksen, nimittäin Katleena Kortesuon blogipostaus "Ole hyvä ja vastaa näihin 228 kysymykseen".

Nimittäin. Joka tuutista tulvii kyselyjä. Milloin kysellään strategiasta, silloin selvitetään laatua ja tällöin tutkitaan toiveita.

Tästä on tullut itselleni samanlainen harmi kuin kuivan ihon kutinasta, joka iskee loppusyksystä, kiitos keskuslämmityksen ja ilmastoinnin. Kutinaan tepsii rasva, mutta kyselyihin ei taida tepsiä edes Raid.

Onko Suomessa taas keksitty kätevä tapa olla puhumatta keskenämme? Kännykkähän meitä jo puhumiseen opetti (tosin ei kasvokkain), mutta ehkä puhumisesta on tullut jo meikäläisille sietämätön yliannostus.

Jees. Tehdään kysely, niin ei tarvitse keskustella!

* * *

Lainaanpa tässä vielä Katleenaa: "Hämeenlinnan kaupunki toivoi, että osallistuisin palautekyselyyn. Mielelläni. Kiva juttu, että kaupunki haluaa kuulla näkemykseni palveluistaan. Paitsi että eipäs halunnutkaan. Minun olisi pitänyt vastata 228 kysymykseen, jos olisin halunnut kertoa kantani. En jaksanut."

Mikä tässä mättää? Epäsymmetria. Nimittäin se, että kyselyn voi lähettää sadoille tai tuhansille ihmisille ja näin syödä heidän aikaansa, kun taas kyselyn lähettäjä selviää pienehköllä työllä. (Joissakin kyselyissä tuntuu että tekemiseen ei ole käytetty montakaan tuntia.)

Toinen juttu on sitten se, että kysely ei varsinaisesti selvitä mitään. No joo, ainahan voi laittaa vapaamuotoisia kenttiä, mutta mitä sitten? Kertooko kenttään kirjattu vastaus yhtään mitään?

Tässä yhteydessä on nostettava hattua niille tarkkaan ja harkiten tehdyille kyselyille joihin olen saanut osallistua, esimerkiksi Jyväskylän yliopiston selvitykseen "Eettinen kuormittavuus johtajien työssä".

Jos metodiikka on tarkkaan mietitty, ja kohderyhmä on itse kiinnostunut ongelmanasettelusta, homma toimii. Mutta vain tiettyyn rajattuun tarkoitukseen, esimerkiksi tutkimushypoteesin selvittämiseen.

* * *

Mistä päästäänkin useimpien kyselyjen sisäänrakennettuun ongelmaan: sokeuteen. Kyselyn tekijä hakee varmistusta omalle maailmankuvalleen, jo kysymyksenasettelusta lähtien. Toki kyselyllä voi pyrkiä testaamaan kumottavissa olevia hypoteeseja, mutta enpä sellaisia ole juuri nähnyt muutamaa tieteellistä kyselyä lukuunottamatta.

Otetaan konkreettinen havainnollistus ja suomalaisten suosikkiesimerkki: Nokia. Esimerkkini on siinä mielessä täysin fiktiivinen, että se perustuu oletukseen jonka mukaan Nokia on tehnyt asiakkailleen kyselyjä puhelimistaan.

Mutta eteenpäin. Nokia siis kyseli: "Asteikolla 1-4, kuinka tärkeä ominaisuus kamera on puhelimessa? Entä qwerty-näppäin?" (Samaan aikaan ihmiset kohisivat: "iPhone! iPhone!") Nokia jatkoi kyselyään: "Pitääkö puhelimessa olla irroitettavat puukuoret?" ("iPhone!") "Paljonko kamerassa tulisi olla gigapikseleitä?" ("iPhone!") "Entä prosessorin kellotorni? ("iPhone!") "Entä sisäänrakennettu vessa?" ("iPhone!")

Niinpä: niin kysely vastaa kuin sillä kysytään. Kyselystä puuttuu - määritelmän mukaan - keskustelu.

Nokian strategia perustui markkinoiden valtaamiseen ja markkina-aseman kannalta kaikkien olennaisten positioiden miehittämiseen, siis valtapolitiikkaan. Kaikki on hyvin siihen asti, kunnes joku miettii tuotteen uusiksi ja tuo tarjolle jotain sellaista joka ohittaa aiemmat asetelmat kokonaan. Ja näin käy aina, sillä kenelläkään ei ole riittävästi resursseja valtaamaan kaikkia mahdollisia positioita.

* * *

Mutta ei tässä vielä kaikki. Se mikä on mielestäni kaikkein vaarallisinta kysely-kuumeessa on se, että kyselyjä käytetään legitisoimaan päätöksentekoprosesseja. Julkishallinnon piirissä tätä voi sanoa näennäisdemokratiaksi.

Tehdään kysely! Sillä saadaan asia liikkeelle ja voidaan tehdä ne päätökset jotka halutaan.

Ja kun kysely tehdään, kuka siinä käyttää valtaa? Kyselyn teettäjä. Ei keskustelua, ei vuoropuhelua - päätökset tehdään muualla.

* * *

Mutta päästäänkö kyselyistä eroon? Kovin vaikeaa se on. Nimittäin jos asioista lähdettäisiin keskustelemaan, esimerkiksi World Cafe -formaatin tyylisesti, tarkoittaisi se sitä että osallistujien pitäisi ottaa aidosti osaa, ja näyttää myös tietämättömyytensä laajuus.

Kyselyn taakse on helppo piiloutua, mutta menepäs keskustelemaan niin ei kestä aikaakaan kun osapuolet tietävät toistensa ymmärryksen rajat.

Ja keskustelusta on vielä pitkä matka yhdessä tekemiseen, siis siihen että suunnittelun ja toiminnan yksityiskohdat avataan ja etsitään yhteistä ymmärrystä ja parhaita ratkaisuja. Tätä toivotaan, mutta haaveeksi taitaa jäädä.

Ja kun miettii esimerkiksi Euroopan taloudellista myllerrystä viime kuukausina, pakostakin tulee mieleen että - mitä jos tehtäisiin kysely? Eiköhän asia sillä hoidu?

PS. Kollega huomautti, että tästä puuttuu kysely. No, toimeksi saaneena...

Asteikolla 1-4, oliko tämä blogipostaus mielestäsi hyödyllinen? _

Asteikolla 1-, kuinka monta työtuntia käytit tämän blogipostauksen lukemiseen? _

Asteikolla 1-, kuinka monta työtuntia käytit tähän kyselyyn vastaamiseen? _

Muuta palautetta? _

Toimi heti - Lopeta lykkääminen

Kerry Gleeson on kirjoittanut mainion kirjan tehokkaista työskentelytavoista: Toimi heti - Lopeta lykkääminen (WSOY, 2000).

Miksi työssä ei tule tulosta? Gleesonin mukaan siksi, että aniharva meistä on saanut minkäänlaista työteho-opetusta: "Varsinkin henkisen työn tekijöiltä puuttuu liian usein organisointikyky. He osaavat kyllä suunnitella komean talon, luoda nerokkaan mainoksen tai neuvotella hyvät kaupat mutta eivät pysty ohjelmoimaan työviikkoaan eivätkä suoriudu odottamattomista keskeytyksistä, puhumattakaan yllättävistä haasteista."

Kirjassa on roppakaupalla konkretiaa: toimi näin. Tässä pari esimerkkiä:

• Otat tavaksesi jakaa asiat kahteen ryhmään: tärkeisiin ja joutaviin. Jos asia on tärkeä, hoidat sen heti. Ellei asia ole tärkeä, unohdat sen.
  
• Käytät tehtävien loppuun saattamisessa yhtä paljon kekseliäisyyttä kuin niiden siirtämisessä tuonnemmaksi.
  

Siis näin: "Soita Marjalle. Vastaa sähköpostiviestiin heti. Kirjoita vastaus asiakkaalle, jolta olet saanut valituskirjeen. […] Puhu pomolle ongelmasta. Toimi heti. Tulet yllättymään, kuinka vähällä vaivalla pääset ja kuinka hyvältä sinusta tuntuu, kun olet hoitanut asian."

Mutta käytäntö on vaikeaa, vanhoista lykkäämisen tavoista ei pääse helposti irti: "Ongelma on siinä, että ihmiset luulevat noudattavansa periaatetta vaikkeivät niin teekään." Siis: kun törmäät johonkin asiaa ensimmäisen kerran, hoida se heti.

Gleeson neuvoo: "Käytä kekseliäisyytesi tehtävän loppuun suorittamiseen, älä sen siirtämiseen. Marja on siis lomalla. Kuka muu tuntee asian? […] Keneltä voit saada tarvitsemasi tiedot? Kenelle Marja on saattanut delegoida tehtävän? Olisiko kuitenkin mahdollista hoitaa asia ennen maanantaita?"

Erinomainen teos, ja vaikka sen ilmestymisestä on aikaa, toimivat opit hyvin myös nykyisessä nettimaailmassa - ehkä jopa paremmin kuin ennen nettiä, somea ja mitä niitä nyt onkaan.

Digitaalinen markkinointiviestintä - esimerkkejä parhaista käytännöistä yritys- ja kuluttajamarkkinointiin

Heikki Karjaluoto on kirjoittanut perusteellisen oppaan markkinointiviestinnästä: Digitaalinen markkinointiviestintä - esimerkkejä parhaista käytännöistä yritys- ja kuluttajamarkkinointiin (Docendo, 2010; ISBN 978-951-0-36091-0). Jyväskylän yliopistossa professorina toimiva Karjaluoto hallitsee aiheensa, ja tuo parhaita käytäntöjä esille lukuisten esimerkkien kautta.

Hiukan pisti silmään se, että Google, Coca-Cola ja Nokia tuodaan kirjassa moneen otteeseen esiin markkinointiosaajina, mutta missä piilee Apple, joka elokuussa 2011 saavutti maailman arvokkaimman yrityksen aseman (pörssiarvolla mitattuna)?

Integroidussa markkinointiviestinnässä toimitaan monella tavalla toisin kuin perinteisesti: massaviestinnän sijaan valikoitu viestintä, monologin sijaan dialogi, lähettäjän sijaan aloite on vastaanottajalla ja niin edelleen. Näin se menee!

Karjaluoto tuo esille sen, että monen organisaation ongelma markkinointiviestinnässä on suunnittelemattomuus. Tehdään entisen vuoden budjetin mukaisesti eikä mietitä keinoja eikä tavoitteita: "Tärkein tekijä, joka erottaa hyvät ja huonot markkinointiviestijät, on nimenomaan suunnittelu, ja huonoilla markkinointiviestijöillä sen puute on markkinointiviestinnän tehottomuuden ydin."

Varsinkin nykyisin, kun yhä enemmän toimitaan sosiaalisen median nopearytmisessä ja arvaamattomassa maailmassa, hyvä suunnittelu on kaiken lähtökohta. Siinä sitä on haastetta!

Kevään kukat, syksyn kuu - Kootut tankarunot 1960-1982

Muistatko vielä? 57577, niin menee tankarunon malli. Tuomas Anhava suomensi reilun 20 vuoden aikana suuren määrän japanilaisia tankoja, kokoelmissa Kuuntelen vieras, Oikukas tuuli ja Täällä kaukana.

Kirjasta Kevään kukat, syksyn kuu - Kootut tankarunot 1960-1982 (Otava, 2011; ISBN 978-951-1-25756-1) löytyvät nämä kokoelmat sekä sarja tankarunoja kokoelmien ulkopuolelta.

Aloitin lukemisen jo viikkoja sitten, mutta jotenkin kävi niin, etten päässyt muutama sivua pidemmälle kun ajatus rupesi karkailemaan. Sitten tartuin uudestaan kirjaan, enkä sitä pitkään aikaan käsistäni päästänyt. Monta tuttua tankaa löytyi joukosta, mutta paljon enemmän uusia, tai aiemmin huomiotta jääneitä.

On tietenkin mahdotonta saada tankaa kaikkine japanin kielen vivahteineen ja monitulkintaisuuksineen käännettyä suomeksi, mutta Anhavan käsissä tankarunoista on syntynyt uusia taideteoksia, suomeksi.

Tässä esimerkki (Mansei):

Tämä maailma?
Varhain aamun koitteessa
pois purjehtineen
laivan jäljiltä jäänyt
valkea vanavesi.

Ja toinen (Ono no Komachi):

Tämä maailma,
joko unta tai totta.
Mikä on unta?
Kun on totta mikä on
niin minä en ole, en.

Tuon jälkeen oli kyllä hengähdettävä pitkään, mietittävä, ja annettava ajatuksen mennä.

Monissa tankarunoissa on konkretiaa, kuin valokuvassa (Saigyō):

Toisinaan joutuu
Kisagatan rannalla
puu veden alle:
kalastajat soutavat
kirsikankukkain yllä.

Ja samalta runoilijalta:

Kaikesta olen
luopunut, niin kuin päätin.
Jäljellä vain on
sydän, siihen painuneet
kukkien kaikki värit.

Jokainen sivu on aarre tässä kirjassa.

Kadonneella oli yllään

Kadonneella oli yllään (Otava, 2004) on järjestyksessä toinen Colin Dexterin Morse-dekkareista, tosin se on suomennettu myöhemmin kuin useimmat muut sarjan kirjat. Tässäkin kirjassa Morse-hahmo on vielä muotoutumassa, mutta Morse-Lewis -kaksikko toimii jo yhteen, ja tuo mieleen tv-elokuvien parin, siitä kylläkin jossain määrin poiketen.

Mikä tässä kirjassa on ehkä erityistä on Dexterin ironinen suhtautuminen Morseen. Tämä on nerokas laatimaan selityksiä mystiselle katoamistapaukselle, mutta nerokkuus johtaa myös harhaan, ja lujaa. Kerta kerran jälkeen Morse huomaa olleensa väärässä - mutta saman tien alkaa uusi teoria hahmottua, ja Morse rupeaa juoksemaan sen perässä.

On oikeastaan nautittavaa seurata, miten Morse päättelee aluksi, että kadonnut koulutyttö on kuollut, ei vaan hengissä, ei kun kuollut, ei kun hengissä... Eikä totuus tunnu selviävän millään. Morse kovistelee todistajia, ja käy ilmi että teoria on täynnä tyhjää.

Se mikä tv:stä ei välity yhtä lailla kuin näistä dekkareista on tämä harhailujen ketju, se että Dexter ei juurikaan ihannoi Morse-hahmoa, pikemminkin vedättää tätä harhaan kommelluksessa toisensa jälkeen.

Erämiehet kertovat - Sata vuotta erätarinoita

Mauri Soikkasen toimittama kirja Erämiehet kertovat - Sata vuotta erätarinoita (Otava, 2011) liittyy Metsästys ja kalastus -lehteen, joka täyttää 100 vuotta marraskuussa 2011. Kirja antaa hyvän kuvan erätarinoiden muuttumisesta vuosisadan aikana - käsitys luonnosta ja erätaidoista on tänä aikana muuttunut aika lailla.

Alussa tarinat olivat lähinnä omakohtaista muistelua, myöhemmin mukaan on tullut myös kaunokirjallisia aineksia, mutta asiapohjalla aina on liikuttu.

Erätarinan lisäksi kustakin kirjoittajasta on kirjailijakuvaus, joka syventää käsitystä siitä millaisella taustalla ja mistä lähtökohdista näitä kirjoituksia on aikojen kuluessa tuotettu. Osa kirjoittajista on ollut erätarinoiden spesialisteja, joillekin kyseessä on ollut sivujuonne muun, laajemman tuotannon ohessa.

Tämä juhlavuoden antologia on mainio teos, sopii niin lahjakirjaksi kuin itselle luettavaksi.

Valokuva, muisto – viesti – taide

Kuka on Leena Saraste? Wikipedia kertoo: "Hän on työskennellyt lehtikuvaajana, valokuvauksen opettajana, tutkijana ja taiteilijana. [...] Hän on julkaissut 1980 valokuvauksen perusteoksen Valokuva, pakenevan todellisuuden kuvajainen, jota on käytetty oppikirjana. Teoksesta on ilmestynyt kaksi täysin uudistettua laitosta nimillä Valokuva tradition ja toden välissä (1996) ja Valokuva, muisto – viesti – taide (2010)."

Saraste on saanut valokuvataiteen valtionpalkinnon kaksi kertaa ja Finnfoto-palkinnon 2005. Ja kokemusta valokuvauksesta, sitä Sarasteelle on kertynyt monelta vuosikymmeneltä.

Valokuvauksen perusteoksen kolmas laitos, Valokuva, muisto – viesti – taide, on perusteellinen esitys siitä, miten kamera ja filmi keksittiin, miten taito levisi ympäri maailmaa, ja miten se herätti kummastusta ja ihastusta.

Sama tarina on kerrottu monta kertaa, mutta Saraste onnistuu tässä hyvin, tuoden esille valokuvauksen pioneerien kokeilut, joilla kuva saatiin kaapattua valonherkkään materiaaliin, miten valotettua materiaalia käsiteltiin kuvan esille tuomiseksi kehityksen avulla, ja miten kuva saatiin pysyvästi talteen kiinnitteen avulla.

Valokuvauksesta syntyi nopeasti merkittävä teollisuudenala, ja moni kaupunki sai oman valokuvaajan - ja usein ensiksi ehtinyt pystyi keräämään itselleen melkoisen varallisuuden kaappaamalla markkinat.

Muotokuvien myötä valokuvista tuli media, joka levitti julkisuuden henkilöistä otettuja kuvia kaiken kansan tietoisuuteen. Ja samalla ihmisille tuli mahdolliseksi oman muotokuvan teettäminen kohtuu hintaan.

Mutta saman tien innostuttiin myös valokuvien korjailuista, ja 1800-luvun loppupuolella se meni sellaiseen äärimmäisyyteen että muotokuvien ihmiset eivät juuri näyttäneet todellisilta.

Valokuvasta taiteena Saraste esittää pätevän, tiiviin kuvauksen, kertoen merkittävistä virtauksista ja valokuvan luonteeseen vaikuttaneista ilmiöistä kuten piktoralismi, suora valokuvaus, valokuvareportaasi ja niin edelleen. Pätevää työtä.

Ja koska kirjassa on huomioitu ansiokkaasti myös suomalaisen valokuvauksen historiaa, ei voi muuta kuin kiittää ja kumartaa tämän teoksen äärellä. Saraste on luonut merkkiteoksen, joka varmasti kestää aikaa.

Punamustavalkea - 1918 kuvat

Suomen valokuvataiteen museon julkaisema kirja Punamustavalkea - 1918 kuvat (Avain, 2011) kertoo siitä mitä vuonna 1918 tapahtui sekä siitä miten siitä viestittiin julkisuuteen.

Erityisesti saksalaiset olivat taitavia kuvien käytössä julkisuuskuvan muokkauksessa, propagandassa.

Lisäksi tapahtumilla oli yksityinen puoli - erityisesti punaisten puolen kuvamateriaali joutui pyöritykseen, kun kuvia toisaalta käytettiin syyllisten etsintään, ja toisaalta kuvia piiloteltiin ja säilyteltiin perheen yksityisen historian todistuskappaleina.

Ja tietenkin sisällissodan jälkeen kuvia käytettiin muokkaamaan käsitystä siitä, mitä oikein tapahtui - aluksi pitkälti voittajien ehdoilla.

Mikä on merkille pantavaa on se, miten samoilta punaiset ja valkoiset valokuvissa näyttävät. Kuviin oli jopa jälkikäteen käsin väritetty tunnuksia, jotta selviäisi kenen puolella ollaan. Ja vaikka puolin ja toisin lietsottiin vihaa ja yritettiin demonisoida toista puolta, kuvista näkyy totuus: tavallisia ihmisiä, niin tavallisia kuin olla saattaa.

Arvokas teos - tämä jos mikä on kulttuuriteko.

Johda verkossa – Virtuaalijohtamisen monet ulottuvuudet

Iris Humala kirjoitti tämän teoksen jo muutama vuosi sitten, mutta hyvin se puhuttelee edelleen: Johda verkossa – Virtuaalijohtamisen monet ulottuvuudet (Infor, 2007).

Kirja koostuu lyhyistä kappaleista, joissa mennään melko nopeasti asiaan. Lähtökohtana ovat globaalisti hajautetut organisaatiot, jotka johtavat työntekoa tietoverkossa. Niin, ja lisäksi työskentelytapa on hajautettu, verkostomainen.

Millaista verkostomaisen johtajuuden sitten tulisi olla? Humala esittää lukuisia listoja, jossa puhutaan muun muassa seuraavista johtamisen piirteistä: "suunnan näyttäminen tarinoiden avulla, hyvä fiilis, elämyksellinen johtaminen", "herkkähipiäisten osaajien heimon johtaminen" ja "suunnitelmallisuus ja pitkäjänteisyys kunniassa".

Mielenkiintoista on nimenomaan se, että globaalissa, verkostomaisessa työskentelyssä tarvitaan suunnitelmallisuutta ja pitkäjänteisyyttä: "Suunnan näyttäminen on johtajan tehtävistä tärkeimpiä. Mitä selkeämmän kartan esimies saa hahmoteltua ryhmänsä kanssa siitä, mihin ryhmä tai yritys toimintaansa suuntaa ja keskittää ja miten se määrittää oman toimintakentän kehitystä, sitä paremmin huomio ja aktiivisuus kohdistuvat tärkeisiin asioihin."

Myös luottamuksen merkitys korostuu: "Tehokkaan verkostotyön yksi avainedellytys on keskinäisen johtajuuden ja luottamuksen kehittyminen. Tarvitaan uusia johtajuustaitoja, jotka edistävät vahvojen ja luottamuksellisten suhteiden kehittymistä verkkoympäristössä."

Humala esittää johtamisviestinnän huoneentaulun, josta yksi poiminta: "Viestintä ei ole vain tietojen siirtoa, se on myös merkityksien luomista, jakamista ja tulkintaa sekä kulttuurisen yhteisyyden luomista!" - Tuossapa sitä haastetta riittää.

Tähän luottamuksen teemaan liittyy syvällisiä piirteitä: "Tulevaisuudessa toimitaan työelämässä yhä enemmän oikeudenmukaisuuden, luottamuksen, inhimillisyyden ja etiikan syvillä asioilla, jotka sijaitsevat ihmisen syvimmässä minuudessa. […] [J]ohtajan on johdettava ihmisiä yhteisillä arvoilla ja säilytettävä luottamuksen inhimillinen puoli, aito arvostus toiseen ihmiseen."

Niin, tähän lainaukseen onkin sopiva päättää. Hyvä kirja!

Työnilo

Marja-Liisa Mankan kirja Työnilo (WSOYpro, 2011) esittää kysymyksen: Miten työstä voi iloita? Mankan resepti on lyhykäisyydessään seuraava: hyvä johtaminen, yhteisöllisyys, joustava toimintatapa ja työn hallinta. No, tuleeko näillä opeilla hyvälle mielelle?

Kirja kehottaa itse kutakin vilkaisemaan peiliin ja miettimään, mitä itse voisi tehdä toisin. Ei hassumpi ajatus! Mutta kuinka se käytännössä onnistuu, kaiken kiireen keskellä?

Kirjan alussa Manka luettelee trendejä tieteen ja tekniikan kehityksestä väestön ikääntymiseen. Uudenlainen johtajuus on yksi näistä trendeistä: "autoritäärisestä tavasta on siirryttävä uudenlaiseen jaettuun tai voimaannuttavaan johtamiseen".

Manka kirjoittaa selkeästi, ja paikka paikoin hyvinkin terävästi: "Työpaikoilla eletään hullunmyllyssä. Vaivana on puutostauti: työn mielekkyyskato."

Manka pohdiskelee, voisiko laadukkaan työn jaa toimivan vapaa-ajan yhdistäminen olla valttikortti, joka houkuttelee ulkomaista työvoimaa Suomeen. Siis hidasta elämää!

Manka viittaa Sanna Wikströmin luetteloon syistä, miksi hidastaminen on hyvä ajatus: Vähemmän on enemmän, Keskittyminen paranee, Hyvät päätökset lisääntyvät, Kuuleminen ja aistiminen parantuvat, Luova ajattelu lisääntyy, Strateginen suunnittelu tulee mahdolliseksi, ja niin edelleen. Erinomaisia teesejä!

Miksi sitten työnilon pitäisi kiinnostaa päättäjiä ja johtajia. No: "Työnilo lisää tuottavuutta." Toisin sanoen, tahdin hidastaminen parantaa tuloksia. Onko tässä paradoksi?

Manka tuo johtajuudessa vahvasti esille positiivistä eettistä ilmapiiriä, muun muassa sisäistyneitä moraalisia standardeja, toiminnan läpinäkyvyyttä ja tietoisuutta itsestä.

Aika monessa johtajuutta käsittelevässä teoksessa tuodaan nykyisin esiin metakognitio, ja niin tekee myös Manka.

Aikaisemmin en tätä kovin korkealle noteerannut, pidin asiaa - oman toiminnan tarkastelua - pikemminkin itsestäänselvyytenä, mutta eihän se ole. Manka selittää asian näin: "Metakognitiiviset taidot tarkoittavat ymmärrystämme omasta ja toisten ajattelusta, tietoa itsestämme oppijoina sekä tietoa toimintatavoistamme suhteessa erilaisiin tehtäviin."

Ja miksi asia on tärkeä: "Metakognitiivisten taitojen merkitys korostuu tietoyhteiskunnassa, koska ne ovat tietoyhteiskunnan kansalaisen välttämättömiä ajattelun työvälineitä. Toimiminen yhteiskunnassa, jossa tieto ja toimintaympäristöt muuttuvat jatkuvasti ja nopeasti, vaatii yksilöltä taitoa säädellä omaa ajatteluun ja tietoon kohdistuvaa toimintaansa."

Rupesin tässä yhteydessä miettimään myös sitä, miten metakognitio toimii ryhmässä. Nimittäin ryhmässä on erilaisia persoonia ja tapoja käsitellä tietoa, mutta parhaimmillaan ryhmän jäsenet pystyvät luomaan ymmärrystä sekä itsensä että toistensa että koko ryhmän ajattelusta, niin että itse kunkin heikkoudet ja vahvuudet huomataan ja porukka toimii valtavan paljon tehokkaammin kuin joukko yksilöitä.

Joku haistaa "hiljaisia signaaleja" tuhansien kilometrien päästä, toinen analysoi isoja asiayhteyksiä kuin eläisi abstraktioilla ja kolmas laatii detaljirikkaita suunnitelmia joissa tuntuu kaikki olevan otettu huomioon. Kun tähän yhdistetään yksilö- ja ryhmätason metakognitio, siis kyky arvioida ymmärryksen tasoa ja kehittää sitä, alkaa homma toimia.

Ja huumoria, sitä ei pidä unohtaa! Nimittäin silloin kun mennään oman ymmärryksen ja ajattelun arviointiin, varsinkin ryhmässä, on vaarana että astutaan kipeille varpaille. Pitää olla avoimuutta ja luottamusta, ja sellaista huumoria joka kantaa eteenpäin.

Yhteenveto: Mankan kirja on hyvä, ajatuksia herättävä, tosin paikoin luettelomainen, mutta käytännön esimerkit ja tietty rivien välistä tuleva käsitys siitä että kirjoittaja suhtautuu myös itseensä huumorilla - olisiko tämä sitä metakognitiota? - saa lukijan tyytyväiseksi.

Aallonmurtaja

Pauliina Haasjoki oli itselleni tuntematon nimi, mutta runokokoelma Aallonmurtaja (Otava, 2011) sai nimen jäämään mieleen. Omaperäistä kerrontaa, jossain proosarunon lähettyvillä mutta ei kuitenkaan pelkästään proosarunoja. Tai oikeastaan onko väliä miten runot on ladottu, kun runo kerran toimii.

Pidin siitä, miten Haasjoki otti tieteen ja tekniikan käsitteitä ja ajatuksia ja lähti niistä kirjoittamaan runojaan, ikään kuin toteamaan, että tällainen on maailma jota yritämme ymmärtää, unohtamatta demoneita ja muita ajatusten olioita.

Runo "Sedimentit" oli tällainen, hieno kerrassaan (joudun tässä muuttamaan runon rivitystä kun palstalle ei kerta kaikkiaan mahdu):

Kokoluokat ovat vain yksi esitys ajalle: kun näin paljon aikaa on olemassa, 
näin suuria etäisyyksiä on jo olemassa. 

Aluksi kaikki oli pisteessä, äärimmäisessä tiiviydessä ja jokin siinä 
kaikkinaisessa olemisessa yhtäkkiä hätkähti siten,
että tämä rakeisuus syntyi, rakenteisuus syntyi, muuten tuskin mitään 
olisi missään.

...

Luonto on runoissa usein läsnä, ja ihmisten aikaansaannokset jotenkuten luontoon sijoitettuna, ikään kuin meren rannalla kiviä joita aallot nuolevat. Haasjoki kirjoittaa konkreettisesti ja elävästi: "Valot, jotka koruina ojentavat itseään ylhäällä koneessa istuville [...] Mustassa yöilmassa keinahteleva kaupunkikoru."

Kerta kaikkiaan hieno kokoelma - "Minun ongelmani ehkä oli, etten osannut koskaan pettyä."

Lisäys: Tämä runokokoelma on valittu uoden 2012 Runeberg-kirjallisuuspalkintoehdokkaaksi.

Epäkelpo aines

Armeijaan sijoittuvia novelleja, sitä tarjoaa Janne Huilajan kokoelma Epäkelpo aines (Karisto, 2011). Ja taitoa, sitä Huilajalla on: nämä tekstit eivät koreile eivätkä temppuile, niissä on suoran välittömän kokemuksen tunnetta.

Mikä kirjassa on silmiinpistävää on kuvauksen vähäeleisyys; on oikeastaan vaikea löytää mistään sellaista kohtaa jota tekisi mieli osoittaa ja sanoa: tuo on nerokasta. Mutta sanat ovat eläviä, ja kerronta, varsinkin dialogi, on verrattoman tuoretta.

Otetaan tähän kuitenkin yksi näyte: "Tyhjensimme pullon ja Sorsa livautti kuoren kuusenjuureen, käski meidän pärjäillä ja lähti. Katselin sen rentoa menoa ja poltimme vielä tupakat, mutta sitten Hettula vilkaisi kelloaan ja sanoi, että puolen tunnin kuluttua sytytetään rannassa kokko. Lähdimme hiljakseen sinnepäin ja noukimme mennessämme Kaukosen mukaan lavan reunalta. [...] Suurta kokkoa katsellessa tuli mieleen toissajuhannus kun naapurin Perttiä oli lyöty jokirannassa puukolla niin että siltä oli ollut vähällä lähteä henki."

Armeija, nurrten miesten elämänjakso, jossa eri tavoin elämäänsä elävät ihmiset joutuvat yhteen. Armeijassa on alikessu joka ottaa silmätikukseen eikä koskaan hellitä. Mutta siellä on myös yhdessä olemisen henki, joka kantaa vaikeuksissa.

Kelpaa tätä lukea!

Suomen jäkäläopas

Onkohan kenelläkään niin isoja taskuja, että tätä jäkälien määritysopasta voisi kannella mukanaan? En usko että on, kyllä siihen reppu tarvitaan. Niin massiivinen kirja on Suomen jäkäläopas (Luonnontieteellinen keskusmuseo, 2011). Teoksen ovat toimittaneet Soili Stenroos, Teuvo Ahti, Katileena Lohtander ja Leena Myllys.

Entä mitä kirja sisältää? "Tässä oppaassa esitellään tekstein, värikuvin ja kartakkein 481 jäkäläläjia, -alalajia tai -muunnosta. Mukana ovat kaikki Suomesta tunnetut suurjäkälät sekä joitain yleisimpiä rupimaisia lajeja", sanotaan kirjan takakannessa.

Siis: perusteos vailla vertaa, ja sitä paitsi kuvitus on näyttävää, sillä jäkälät ovat kiehtovan monimuotoisia kohteita.

Soili Stenroos kirjoittaa esipuheessa: "Suomea voisi hyvällä syyllä kutsua jäkälien maaksi. [...] Jäkälien tutkimuksellakin on Suomessa pitkät perinteet - jo 1850-luvulta lähtien jäkälien taksonomiaa ja ekologiaa on tutkittu maamme yliopistoissa."

Entä sitten kattavuus? Stenroos kirjoittaa: "Makrojäkäliä on Suomessa yli 400 lajia, kun jäkälälajeja tunnetaan kaikkiaan maastamme n. 1500."

Ja kirja tulee todelliseen tarpeeseen, sillä aiemmat teokset ovat olleet vanhentuneita ja loppuunmyytyjä. Kirjan julkaiseminen on huomattava kulttuuriteko!

Kirjan alussa on Johdanto-osuus, jossa kerrotaan, mitä jäkälät ovat (sieniosakas ja yhteyttävät osakkaat jne.), miten ne kasvavat ja miten niitä määritetään. Määrittämisessä mennään kemiaan ja puhutaan semmoisista tekniikoista kuin ohutkerroskromatografia, korkeapainenestekromatokrafia ja massaspektrometria.

Ja kun jäkälistä puhutaan, täytyy mainita myös William Nylander, siis henkilö josta kertoo Kristina Carlsonin romaani William N. Päiväkirja. (Tämä kirja löytyi paikalliskirjaston bestseller-hyllystä, eli suosittu teos.)

Nylander oli ahkera huomattuaan jäkälien havainnot puutteellisiksi: "Pelkästään Helsingistä Nylander (1852) luetteloikin jo 192 lajia."

Ja kuten Carlson kertoo romaanissaan, Nylander sai professuurin mutta erosi siitä pian ja muutti pysyvästi Pariisiin, missä hän keskittyi eksoottisten maiden jäkälien selvittämiseen. Niinpä jäkälätutkimus oli Suomessa vaarassa katketa jo alkuvaiheissaan. Mutta onneksi työlle löytyi jatkajia.

Hauskana yksityiskohtana mainittakoon luvusta "Jäkälät ja ihminen" saksalaiset kurkkupastillit (Isländisch-Moos-Tabletten), joissa käytetään isohirvenjäkälää. Ja kyllä jäkälillä on muutakin käyttöä, muun muassa värjäys ja hajuvesiteollisuus.

Yhteenveto: Tässä on kyseessä oman aihepiirinsä suurteos, ja kirja on sitäpaitsi kirjana selkeästi toteutettu, ja näyttäväkin. Voiko tiedekirjalta enempää vaatia?

Päivitys: Kappas, tämä kirja on valittu Tieto-Finlandia -ehdokkaaksi. Hyvä valinta!

Päivitys 2: Tämä kirja sai Tieto-Finlandian 2011. Hieno juttu, oikeaan osoitteeseen meni!

Pysähdy - olet jo perillä

Tommy Hellsten on kirjoittanut kirjan oivalluksista hiljaisuuden äärellä: Pysähdy - olet jo perillä: 12 oivalluksen polku (Minerva, 2010).

Ihan ensiksi tekee mieli antaa vähän kritiikkiä. Kirjoittaja pomppii paikasta toiseen kertomassa niistä oivalluksista, joita saa hiljaisuuden äärellä: Santorini, Jurmo, Norjan vuonot, Utö, ja niin edelleen.

Miksi pitäisi mennä kaukaisiin paikkoihin hiljentymään; eikö sitä voi tehdä lähellä? Jo ekologisestakin näkökulmasta veneily pienillä saarilla tai moottoripyöräily Norjassa ei tunnu kovin kestävältä.

Mutta asiaa Hellstenillä on, liittyen irrottautumiseen suorittamisen oravanpyörästä: "[E]n voi luoda, ellen uudistu. […] [M]inun tulee olla yhteistyössä alitajuntani kanssa. Antaa sen tehdä työtä puolestani. Se tapahtuu, kun irrotan otteeni ja päästä kaiken menemään. Lopetan ponnistelun ja asioiden suunnittelun. Olen vain. Ja jos teen jotain, teen vain sellaista, josta suuresti nautin."

Tästä tulee mieleen "sukupolvi Z", joka tuntuu oivaltaneen jo luonnostaan jotain Hellstenin ajatuksista, siitä vapaudesta jota luominen edellyttää.

Hellsten muistelee isoäitiään Agnesta: "Elämä oli Utön pienessä kylässä voimakkaasti läsnä tässä ja nyt. Ja niin oli Agneskin. Jos hän perkasi kampeloita, hän perkasi kampeloita. Jos hän puhdisti verkkoja, hän puhdisti verkkoja. Hän ei perannut kampeloita mahdollisimman nopeasti päästäkseen verkkoihin käsiksi."

Olipa kerran sukupolvi, joka oli läsnä tässä ja nyt. Minne tämä taito katosi? "Oltiin aina oikeassa paikassa oikeaan aikaan, siinä missä kullakin hetkenä oltiin. […] Oltiin perillä tässä hetkessä, muuta kuin ei ollut. Ja siinä oli hyvä olla."

Mainio kirja. Ehkä vähän levoton ja sisäisesti ristiriitainen, mutta sellaista on elämä. Ehkä sekin voi silti muuttua.

Veropolitiikka

Professori Heikki Niskakangas on kirjoittanut vero-oikeuden opiskelijoille suunnatun selkeän oppikirjan verotuksesta. Teos Veropolitiikka (WSOYpro, 2011) sopii oivallisesti myös niille joita asia muuten kiinnostaa.

Kirjassa käsitellään eri veroja ja niiden tuottoa, mukaan lukien historiallinen kehityskulku niin Suomessa kuin Euroopassa ja USA:ssa.

Mistä veroissa on kyse, verrattuna maksuihin: "Julkisista palveluista ei useimmiten peritä maksua. Verot voidaan luonnehtia maksuttomiksi pakkosuorituksiksi, jotka julkinen valta perii toimintojensa ylläpitämiseksi."

Tällä hetkellä (2011) Suomen bruttoveroaste on noin 43 prosenttia; tämä tarkoittaa kaikkien verotulojen suhdetta bruttokansantuotteeseen. Veroaste on laskenut huipustaan: "Korkeimmillaan bruttoveroaste oli 1990-luvun alun laman jälkeen, jolloin se nousi useana vuotena 46-47,5 prosentin tasolle." Ja vaikka nyt ollaan selvästi alemmalla tasolla, taantuman jälkimainingit ja väestön ikääntyminen johtanevat veroasteen nousuun.

Verotuksen tavoitteet muuttuvat. Suomi sijoittui vuosina 1950-1990 investointien osalta OECD-maiden kärkeen, ja investointeja myös tuettiin veropolitiikan keinoin. Mutta nykyään investointituet eivät enää ole merkittäviä: "Investointien tehokkuus on tärkeää, ei niiden määrä."

Ihmisen asuminen on mielenkiintoinen veroteoreettinen kysymys, ja oikeastaan omassa asunnossa asumista pitäisi verottaa, koska kyse on tulosta: "Oman asunnon verovapaus on laskennallisesti suurin verotuki Suomessa. Ilmeistä kuitenkin on, että asuntotulon verovapaus ei ole kovinkaan tietoinen, tavoiteltu ohjausväline omistusasumisen suuntaan, vaan kyseessä on tahaton ohjausvaikutus, jonka taustalla ovat poliittiset realiteetit."

Verotuksella on monenlaisia tavoitteita, joita voi myös kyseenalaistaa, esimerkkinä se että tilatut sanoma- ja aikakauslehdet on vapautettu kokonaan arvonlisäverosta: "Tältä osin kulttuuripoliittinen osumatarkkuus ei ole kovin hyvä, koska varsinkin aikakausilehdissä on paljon sisältöä, jonka kulttuuriarvo on kyseenalainen."

Mutta millainen on hyvä verojärjestelmä? "[V]erotus tukee talouspoliittisia ja muita yhteiskuntapoliittisia tavoitteita, verotuksen aiheuttama rasitus jakautuu oikeudenmukaisesti verovelvollisten kesken ja se aiheuttaa mahdollisimman vähän kustannuksia ja vaivaa verohallinnolle ja verovelvollistaholle."

Verojärjestelmää ei kuitenkaan voi kehittää pelkästään tieteellisin argumentein: "[R]akenteeseen vaikuttavat vallalla olevat yhteiskunnalliset arvot. Toiset pitävät tuloverotuksen jyrkkää progressiivisuutta oikeutettuna, toiset taas eivät."