Aallonmurtaja

Pauliina Haasjoki oli itselleni tuntematon nimi, mutta runokokoelma Aallonmurtaja (Otava, 2011) sai nimen jäämään mieleen. Omaperäistä kerrontaa, jossain proosarunon lähettyvillä mutta ei kuitenkaan pelkästään proosarunoja. Tai oikeastaan onko väliä miten runot on ladottu, kun runo kerran toimii.

Pidin siitä, miten Haasjoki otti tieteen ja tekniikan käsitteitä ja ajatuksia ja lähti niistä kirjoittamaan runojaan, ikään kuin toteamaan, että tällainen on maailma jota yritämme ymmärtää, unohtamatta demoneita ja muita ajatusten olioita.

Runo "Sedimentit" oli tällainen, hieno kerrassaan (joudun tässä muuttamaan runon rivitystä kun palstalle ei kerta kaikkiaan mahdu):

Kokoluokat ovat vain yksi esitys ajalle: kun näin paljon aikaa on olemassa, 
näin suuria etäisyyksiä on jo olemassa. 

Aluksi kaikki oli pisteessä, äärimmäisessä tiiviydessä ja jokin siinä 
kaikkinaisessa olemisessa yhtäkkiä hätkähti siten,
että tämä rakeisuus syntyi, rakenteisuus syntyi, muuten tuskin mitään 
olisi missään.

...

Luonto on runoissa usein läsnä, ja ihmisten aikaansaannokset jotenkuten luontoon sijoitettuna, ikään kuin meren rannalla kiviä joita aallot nuolevat. Haasjoki kirjoittaa konkreettisesti ja elävästi: "Valot, jotka koruina ojentavat itseään ylhäällä koneessa istuville [...] Mustassa yöilmassa keinahteleva kaupunkikoru."

Kerta kaikkiaan hieno kokoelma - "Minun ongelmani ehkä oli, etten osannut koskaan pettyä."

Lisäys: Tämä runokokoelma on valittu uoden 2012 Runeberg-kirjallisuuspalkintoehdokkaaksi.