keskiviikko 16. marraskuuta 2011

Kyselyjen kultakausi - ajattelun kivikausi?

Vähän tekisi mieli aloittaa tämä teksti Tuomas Kyrön tapaan "Kyllä minä niin mieleni pahoitin", mutta ei. Ihan toinen juttu tähän antoi sysäyksen, nimittäin Katleena Kortesuon blogipostaus "Ole hyvä ja vastaa näihin 228 kysymykseen".

Nimittäin. Joka tuutista tulvii kyselyjä. Milloin kysellään strategiasta, silloin selvitetään laatua ja tällöin tutkitaan toiveita.

Tästä on tullut itselleni samanlainen harmi kuin kuivan ihon kutinasta, joka iskee loppusyksystä, kiitos keskuslämmityksen ja ilmastoinnin. Kutinaan tepsii rasva, mutta kyselyihin ei taida tepsiä edes Raid.

Onko Suomessa taas keksitty kätevä tapa olla puhumatta keskenämme? Kännykkähän meitä jo puhumiseen opetti (tosin ei kasvokkain), mutta ehkä puhumisesta on tullut jo meikäläisille sietämätön yliannostus.

Jees. Tehdään kysely, niin ei tarvitse keskustella!

* * *

Lainaanpa tässä vielä Katleenaa: "Hämeenlinnan kaupunki toivoi, että osallistuisin palautekyselyyn. Mielelläni. Kiva juttu, että kaupunki haluaa kuulla näkemykseni palveluistaan. Paitsi että eipäs halunnutkaan. Minun olisi pitänyt vastata 228 kysymykseen, jos olisin halunnut kertoa kantani. En jaksanut."

Mikä tässä mättää? Epäsymmetria. Nimittäin se, että kyselyn voi lähettää sadoille tai tuhansille ihmisille ja näin syödä heidän aikaansa, kun taas kyselyn lähettäjä selviää pienehköllä työllä. (Joissakin kyselyissä tuntuu että tekemiseen ei ole käytetty montakaan tuntia.)

Toinen juttu on sitten se, että kysely ei varsinaisesti selvitä mitään. No joo, ainahan voi laittaa vapaamuotoisia kenttiä, mutta mitä sitten? Kertooko kenttään kirjattu vastaus yhtään mitään?

Tässä yhteydessä on nostettava hattua niille tarkkaan ja harkiten tehdyille kyselyille joihin olen saanut osallistua, esimerkiksi Jyväskylän yliopiston selvitykseen "Eettinen kuormittavuus johtajien työssä".

Jos metodiikka on tarkkaan mietitty, ja kohderyhmä on itse kiinnostunut ongelmanasettelusta, homma toimii. Mutta vain tiettyyn rajattuun tarkoitukseen, esimerkiksi tutkimushypoteesin selvittämiseen.

* * *

Mistä päästäänkin useimpien kyselyjen sisäänrakennettuun ongelmaan: sokeuteen. Kyselyn tekijä hakee varmistusta omalle maailmankuvalleen, jo kysymyksenasettelusta lähtien. Toki kyselyllä voi pyrkiä testaamaan kumottavissa olevia hypoteeseja, mutta enpä sellaisia ole juuri nähnyt muutamaa tieteellistä kyselyä lukuunottamatta.

Otetaan konkreettinen havainnollistus ja suomalaisten suosikkiesimerkki: Nokia. Esimerkkini on siinä mielessä täysin fiktiivinen, että se perustuu oletukseen jonka mukaan Nokia on tehnyt asiakkailleen kyselyjä puhelimistaan.

Mutta eteenpäin. Nokia siis kyseli: "Asteikolla 1-4, kuinka tärkeä ominaisuus kamera on puhelimessa? Entä qwerty-näppäin?" (Samaan aikaan ihmiset kohisivat: "iPhone! iPhone!") Nokia jatkoi kyselyään: "Pitääkö puhelimessa olla irroitettavat puukuoret?" ("iPhone!") "Paljonko kamerassa tulisi olla gigapikseleitä?" ("iPhone!") "Entä prosessorin kellotorni? ("iPhone!") "Entä sisäänrakennettu vessa?" ("iPhone!")

Niinpä: niin kysely vastaa kuin sillä kysytään. Kyselystä puuttuu - määritelmän mukaan - keskustelu.

Nokian strategia perustui markkinoiden valtaamiseen ja markkina-aseman kannalta kaikkien olennaisten positioiden miehittämiseen, siis valtapolitiikkaan. Kaikki on hyvin siihen asti, kunnes joku miettii tuotteen uusiksi ja tuo tarjolle jotain sellaista joka ohittaa aiemmat asetelmat kokonaan. Ja näin käy aina, sillä kenelläkään ei ole riittävästi resursseja valtaamaan kaikkia mahdollisia positioita.

* * *

Mutta ei tässä vielä kaikki. Se mikä on mielestäni kaikkein vaarallisinta kysely-kuumeessa on se, että kyselyjä käytetään legitisoimaan päätöksentekoprosesseja. Julkishallinnon piirissä tätä voi sanoa näennäisdemokratiaksi.

Tehdään kysely! Sillä saadaan asia liikkeelle ja voidaan tehdä ne päätökset jotka halutaan.

Ja kun kysely tehdään, kuka siinä käyttää valtaa? Kyselyn teettäjä. Ei keskustelua, ei vuoropuhelua - päätökset tehdään muualla.

* * *

Mutta päästäänkö kyselyistä eroon? Kovin vaikeaa se on. Nimittäin jos asioista lähdettäisiin keskustelemaan, esimerkiksi World Cafe -formaatin tyylisesti, tarkoittaisi se sitä että osallistujien pitäisi ottaa aidosti osaa, ja näyttää myös tietämättömyytensä laajuus.

Kyselyn taakse on helppo piiloutua, mutta menepäs keskustelemaan niin ei kestä aikaakaan kun osapuolet tietävät toistensa ymmärryksen rajat.

Ja keskustelusta on vielä pitkä matka yhdessä tekemiseen, siis siihen että suunnittelun ja toiminnan yksityiskohdat avataan ja etsitään yhteistä ymmärrystä ja parhaita ratkaisuja. Tätä toivotaan, mutta haaveeksi taitaa jäädä.

Ja kun miettii esimerkiksi Euroopan taloudellista myllerrystä viime kuukausina, pakostakin tulee mieleen että - mitä jos tehtäisiin kysely? Eiköhän asia sillä hoidu?

PS. Kollega huomautti, että tästä puuttuu kysely. No, toimeksi saaneena...

Asteikolla 1-4, oliko tämä blogipostaus mielestäsi hyödyllinen? _

Asteikolla 1-, kuinka monta työtuntia käytit tämän blogipostauksen lukemiseen? _

Asteikolla 1-, kuinka monta työtuntia käytit tähän kyselyyn vastaamiseen? _

Muuta palautetta? _

3 kommenttia:

Katleena Kortesuo kirjoitti...
Kirjoittaja on poistanut tämän kommentin.
Katleena Kortesuo kirjoitti...

Juha, olet aivan oikeassa tuon epäreilun työnjaon suhteen. Huonon tutkimuksen laatija käyttää kyselyyn muutaman minuutin, mutta jokainen vastaaja tuskailee moninverroin enemmän täyttämisen parissa.

Sama pätee myös huonoon viranomaistekstiin. Byrokraatti kyhää päätöslauselman hetkessä valmiista lausepankista, mutta kirjeen vastaanottaja pähkäilee tunnin verran kirjeen kimpussa ja yrittää saada siitä tolkun.

Juha Haataja kirjoitti...

@Katleena: Niin, ja sitten on vielä Kela, joka osasi piilottaa tekstiinsä mukavan "suolapähkinän".

Toisaalta, kerrankos sitä on tullut tuhlattua toisten ihmisten aikaa kirjoittamalla jotain täysin kummallista (= oikoluku unohtui). Ja vaurioita on sitten pitänyt korjailla moneen otteeseen jälkikäteen.