Ken sutta pelkää

Tämä Karin Fossumin dekkari on suomennettu nimellä Ken sutta pelkää, mutta luin sen ruotsinkielisenä versiona: Den som fruktar vargen (Forum, 1999; översättning Helena och Ulf Örnkloo; ISBN 91-37-11498-0). Alkuperäisteoksen nimi on Den som frykter ulven.

Dekkarin päähenkilö on poliisi, Konrad Sejer, mutta kestää melko kauan ennen kuin poliisit tulevat tarinaan mukaan. Ja kesti aika lailla ennen kuin pääsin juonesta jyvälle, sen verran erikoisella tavalla Fossum romaanin käynnistää, mielisairaan henkilön näkökulmasta kerrottuna.

Olin jopa jättää kirjan kesken. Mutta se olisi ollut sääli, sillä varsin hyvin tämä dekkari pysyy koossa.

Teosta voi pitää psykologisena jännityskertomuksena, ja psykologialla - tai ehkä pikemminkin psykiatrialla - on teoksen juonessa keskeinen rooli. Samalla Fossum kertoo siitä, miten elämässä voi sattua vaikka mitä, myös sellaisia asioita jotka saavat ihmisen luhistumaan. Ja kuinka kaukana itse kukin onkaan luhistumisesta, jos oikein huonosti kävisi?

Ja toisaalta, missä määrin olisi edes syytä olla kiinnostunut "tavallisista" ihmisistä: "[V]anliga människor [...] - jag menar de som lyckas, de välutrustade, målmedvetna människorna som följer alla regler, some utan svårighet når sina mål, som har perfekta sociala antenner, som navigerar med största självklarhet och som kommer dit de vill, får som de vill - finns det nåt some helst intressant med dem?"

Kirjassa etsitään rikollisia, mutta samalla Sejer etsii itseään, ja Sejerin keskustelut mielisairaalasta karanneen potilaan lääkärin kanssa ovat kirjan kiinnostavinta ja kiehtovinta antia. Poliisi ja psykiatri katsovat maailmaa kumpikin omasta näkökulmastaan, mutta voivatko nämä näkemykset koskaan kohdata toisiaan?

Sen verran hyvä oli tämä Fossumin dekkari, että täytyy kyllä lainata toinen kirja samasta sarjasta; lienevätkö muut yhtä hyviä?

Keisarin helmi

Robert van Gulikin muinaiseen Kiinaan sijoitetut dekkarit eivät ole hassumpia, varsinkin jos ei jaksa syventyä mihinkään kovin monimutkaiseen kertomukseen. Jatkoin näiden luekmista, ja sopivan annoksen pikaruokaa tarjosi dekkari Keisarin helmi (WSOY, 1991; suom. Juhani Jaskari; ISBN 951-0-17035-6). Kirjassa juodaan teetäkin, mutta nimi ei viittaa samannimiseen teelajiin.

Tuomari Dee joutuu jälleen kerran kummallisen tapausketjun todistajaksi, kun ensin soutukilpailussa tapahtuu kuolemantapaus, ja tämän jälkeen seuraa murha toinen toistaan.

Tarinassa liikutaan antiikkikauppiaiden parissa, ja muinaisilla uskomuksilla ja vanhalla rappeutuvalla virranjumalattaren temppelillä on osuutensa tapahtumiin. Mukavasti tässä maalaillaan mennyttä maailmaa, mutta samalla tietysti myös kommentoidaan nykyaikaisempaa maailman menoa.

Haurasta lasia - komisario Guido Brunettin tutkimuksia

Donna Leonin dekkari oli saanut vain kolme tähteä Helmet-järjestelmässä (20 arviota), mutta ei tämä hassumpi ollut: Haurasta lasia - komisario Guido Brunettin tutkimuksia (Otava, 2008; suom. Kristiina Rikman; ISBN 978-951-1-22452-5).

Voi olla, että olen jonkin Leonin dekkarin aikoja sitten lukenut, mutta siitä en muistanut mitään, komisario Guido Brunetti tuntui ihan tuoreelta tuttavuudelta.

Osasyynä dekkariin tarttumiseen oli Markus Springin julkaisema valokuvasarja Venetsiasta. Ja kirja osoittautui kiinnostavaksi, siinä selvitettiin henkirikoksen lisäksi myös Venetsian poliittista kähmintää ja ympäristörikoksia, erityisesti vesien saastumista.

Leon kirjoittaa Venetsiasta uskottavasti, siitä Venetsian todellisuudesta joka jää turisteilta näkemättä ja kokematta. Ehkä kirjassa oli jonkin verran väsähtäneisyyttä, mutta toisaalta suhteellisen verkkainen tahti tuntui oikein mukavalta, miksi dekkarissa pitäisi koko ajan tapahtua jotain järisyttävää.


Sekin oli mukavaa, että kirjassa kerrotiin lasinteosta perinteisin menetelmin, sillä juuri vastikään tuli käytyä Iittalan lasimuseossa ihailemassa lasiesineitä ja katsomassa lasinteon välineistöä.

Ei hassumpi kirja, vähän pikaruokaahan tämä oli mutta ei liian pöhötyttävää. Voisi Leonin dekkareihin palata ehkä toistekin.

Super-Cannes

J. G. Ballardin kirjoja en ole lukenut montakaan, jotenkin hänen tuotantonsa vain ei ole isommin kolahtanut. Mutta kirjaston poistomyynnistä 50 eurosentillä ostamani tieteisromaani oli oikein mainio: Super-Cannes (Like, 2006; suom. Hannu Tervaharju; ISBN 952-471-853-7).

Onko kirja tieteiskirjallisuutta vai ei, sitä voi kysellä, mutta kyllä romaanissa eräänlaista utopiaa – tai pikemminkin dystopiaa – hahmotellaan, ja tieteen ja tekniikan sekä talouden innovaatioita yritetään vauhdittaa.

Ja kun ajattelee Suomen tai miksei Euroopankin politiikan tämän hetken teemoja, kirja tuntuu olevan hyytävällä tavalla ajan tasalla: ihmisistä halutaan lisää tehoja hinnalla millä hyvänsä.

Kirjaa voisi kuvailla myös psykologiseksi jännitysromaaniksi, tai miksei myös yhteiskuntakriittiseksi teokseksi. No, ajatus yli-ihmisestä joka tapauksessa tuo romaaniin tieteiskirjallisuuteen viittaavia teemoja. Ja toisaalta tässä on kyseessä myös dekkari, jossa yritetään selvittää aiemmin tapahtuneiden väkivallantekojen syitä.

Saramagon romaani Luola tuli mieleeni kirjan alkusivuilla, eikä tämä ajatus hullummalta tunnu jälkikäteenkään. Toisaalta Saramago on aivan toisenlainen kertoja, ja hänen tapansa kuvata maailmaa niin tavattoman vivahteikas, että vertailu on vaikeaa, mutta kyllä teemoissa jotain samaa on nähtävissä.

Saramago tuo tarinaansa maanläheistä ja ihmisen historiasta kertovaa kudelmaa, mikä Ballardilta puuttuu. Ballard puolestaan tykittää huipputekniikan parissa työskentelevien huippuosaajien stressitasoilla ja ajatuksella siitä, että menestyminen edellyttää psykopaattista asennetta – vai edellyttääkö?

Murha Kantonissa

Luulen lukeneeni yhden tai kaksi Robert van Gulikin dekkaria vuosia, vuosia sitten. Nyt palasin niiden pariin, romaanilla Murha Kantonissa (WSOY, 1992; suom. Kristiina Rikman; ISBN 951-0-07207-9). Ei hassumpi tarina, tosin ehkä epätyypillinen, sillä tässä kerrotaan paitsi muinaisesta kiinalaisesta kulttuurista myös arabeista, jotka Kantonissa kävivät kauppaa kiinalaisten kanssa.

Dekkari on joiltakin osin melkoisen jamesbondimainen, jos sellaista nyt voi kiinalaisesta kulttuurista sanoa, mutta oli kirjassa myös sellaista kultuurin tuntemuksesta kertovaa omaperäisyyttä, joka nostaa romaanin tusinadekkareiden yläpuolelle.

Ei ollenkaan hassumpi annos, perinteistä dekkarimeininkiä yhdistettynä kiinalaiseen kulttuuriin, kyllä tämä toimii. Mutta ei liian monta annosta samalla kertaa, täytyy pitää taukoa.

Vaitelias Joe

T. Jefferson Parker ei ole erityisen tunnettu dekkarikirjailija, ehkä siitä syystä että monet hänen kirjansa ovat yksittäiskappaleita, siis eivät osia sarjasta. Mutta Parker osaa kirjoittaa, sen osoittaa Edgar-palkittu romaani Vaitelias Joe (Karisto, 2003; suom. Tero Kuittinen; ISBN 951-23-4440-8).

Kirjan Joe on ottolapsi, jonka kasvoille isä heitti happoa viisivuotiaana, ja joka tämän tähden kärsii pahoista fyysisistä ja psyykkisistä kivuista. Mutta hänen ottovanhempansa ovat onnistuneet kasvatustyössään. Joesta on kasvanut hiljainen ja vetäytyvä mutta tarvittaessa toimeen tarttuva 24-vuotias mies, joka työskentelee vanginvartijana ja haluaa poliisiksi.

Kun Joen ottoisä surmataan Joen silmien edessä, päättää Joe ottaa selville syyllisen keinolla millä tahansa. Parker kutoo syyllisen etsimisestä monipolvisen tarinan, jossa sukelletaan keskelle Kalifornian Orange Countyn poliittisia juonitteluja, salaliittoja ja jengejä. Tarinan ytimessä on rakkaus, erityisesti äidinrakkaus tai sen puute.

Aika ajoin Parker kirjoittaa niin tavattoman selkeästi, turhia alleviivailematta, että mieleen tulee Hemingway, tai ehkä Chandler, ja sivu sivulta Joesta rakentuu sekä sankari että antisankari, joka yrittää löytää paikkaansa maailmassa siitä huolimatta että juuri kukaan ei pysty hänen kasvoihinsa katsomaan niiden kolkon rumuuden takia:

Mitä voi sanoa, jos on minun kaltaiseni kalmakasvo, jolla on ihmishenkiä tilillään ja joka kiihkeän sydämensä ohjailemana syttyy välillä rakastamaan ja tulistuu välillä niin että tappaa? Mitä silloin voi sanoa vieressään olevalle ihmiselle?

Katso minua. Koska minäkin katson sinua.

Joe selvisi lapsuudestaan, lastenkodista, ja hänen lämmin suhteensa ottovanhempiin saa myös ristiriitaisia sävyjä, kun vähitellen selviää millaisia keinotteluja, juonitteluja ja kepulikonsteja hänen ottoisänsä oli käyttänyt omia päämääriään edistääkseen. Samalla Joe joutuu palamaan menneeseen, kohtaamaan oman kauhean taustansa, ja ehkä sitä kautta löytämään selvyyttä siihen kuka hän oikeastaan on.

Parker kirjoittaa sankaritarinaa, mutta rosoista sellaista, sillä päähenkilö on vammainen, eikä vähiten henkisellä puolella, mutta kumma kyllä tästä kaikesta tulee jotenkin valoisa olo: jos Joe elämästä selviää, niin miksei kuka tahansa?

Kirja on kirjoitettu minä-muodossa, ja tämä toimii: "Ammuttuani purin aseet ja puhdistin ne. Öljysin ne kevyesti. Käytin Hoppen aseöljyä, joka tuoksuu ihanalta. Vasen käteni oli kipeytynyt ja sitä kihelmöi, ja molemmat käteni haisivat ruudilta."

Mutta aseiden lisäksi Joe löytää rakkauden: "Hänellä oli antamani rannerengas ja rubiinikorvakorut. Levitimme nurmikolle huovan, kävimme makuulle ja suutelimme kerran. Suudelma kesti suunnilleen 45 minuuttia. Vasen käsivarteni puutui, ja lopulta kierähdin selälleni."

Kirjassa on Se Jokin, Parkerin teksti tasapainottelee kauneuden ja rumuuden, hyvän ja pahan välillä, ja tarjoaa jotain sellaista joka pitää otteessaan. Tämän dekkarin voisi lukea joskus vielä uudestaan, niin hyvä se oli.

Verhojen takaa tulee kirjoitus

Harry Forsblomin runokokoelma ei päästä lukijaa helpolla: Verhojen takaa tulee kirjoitus (ntamo, 2011; ISBN 978-952-215-154-4). Piti jättää kirja hautumaan, että siitä pystyi jotain sanomaan, ja sittenkin on tunne että sanomatta jää.

Jotenkin runojen kokonaisuus jää auki, verhojen taakse, mutta toisaalta runojen elementit saavat aivoissa aikaan kiistämättömiä ilmiöitä, ne sysäävät jotain liikkeelle, mutta vaikea on sanoa mitä ja miksi.

Seuraavassa katkelmia eräästä runosta, tämä sai aprikoimaan ja ihmettelemään:

Runous antaa sinulle virtaa
koskaan ei voi astua kahdesti samaan virtaan
…
ei sähköpaimen ole ainoa ratkaisu
hän sanoo kuin Runeberg

Mitä sanoa runokokoelmasta johon ei pääse kiinni, mutta joka kuitenkin koko ajan askarruttaa. En keksi muuta kuin lainata tähän yhden, lyhyen runon, joka tarrasi hihaan kiinni:

Kaikki mikä on auki kuten ikkuna
             pääsee runoon
tuuli pääsee runoon
runo puhuu kaikesta mikä on sinänsä kiinni
niin kuin hauta
kaikki haudat kai pysyvät kiinni
runo puhuu kaikista ikkunoista
               ne ovat sinänsä auki
miten hauta pääsee runoon
               hauta on kai sinänsä auki

Jotain kummallisen kiehtovaa on näissä runoissa, ovatko ne kuvia vai katkelmia puheesta jostain sanojen tuolta puolen, sitä en osaa sanoa. Mutta päässä liikahti.

Harjukaupungin salakäytävät

Pasi Ilmari Jääskeläinen kirjoitti maagista realismia tarjoilevan romaanin Jyväskylästä, joka toimii fantastisen tarinan elokuvallisina kulisseina: Harjukaupungin salakäytävät (Atena, 2010; ISBN 978-951-796-645-0). Tämä jos joku on kirja, joka tulisi lukea paikan päällä, ja niinpä luinkin romaania Jyväskylässä käydessäni.


Heti alkuun on sanottava, että pidin romaanissa erityisesti niistä kohdista, joissa maagisuus ja tulkinnanvaraisuus olivat vahvoilla, joissa tekstiä pystyi lukemaan kahdella tavalla, arkisella ja maagisella.

Varsinkin kirjan alkupuoli lapsuuden kuvauksineen oli hienoa tekstiä, siitä kävi ilmi lapsen suhde reaalimaailmaan, tai pikemminkin suhteen puute, sillä lapsena mikä tahansa voi olla mahdollista, miksei sitten salakäytävät Jyväskylän harjun kupeessa.

Ja myöskin kertomus siitä, miten salakäytävissä kulkiessa aika ikään kuin lakkasi olemasta, samaten ihmisen persoona ikään kuin levisi irralleen ympäristöön toi mieleen jotain olennaista lapsuudesta, siitä miten kello ei rytmittänyt vuorokautta ja miten lapsen mieli on vähemmän kiinteä, ikään kuin diffuusisti osa ympäröivää maailmaa.

Eikä kovin huonosti toimi myöskään tarina nuoruudenrakkaudesta ja siitä, mitä jälleentapaaminen monien vuosien jälkeen saa aikaan. Elokuva-teema toimii myös mainiosti, ja myös tukee kirjan kerronallisia valintoja.

Mutta kovin paljon en pitänyt sitten niistä osista kirjaa, jotka muistuttivat pikemminkin kovaksikeitettyä jännäriä, jossa pahoinpidellään, murhataan ja uhkaillaan. Kyllähän ne tarinaan sinänsä istuivat, mutta jotenkin päälleliimatulta osa näistä juonenkäänteistä tuntui.


Mutta hieno romaani tässä kuitenkin on kyseessä, ja sekin on myönnettävä että Jyväskylää tuli katsottua vähän toisella silmällä kirjan lukemisen takia. Enkä kaupungissa jotain maagista on, vaikka osa siitä onkin peittynyt kammottavien uusien rakennusprojektien alle.

Ja vielä tämä lienee todettava: "Teoksesta on painettu kaksi versiota, joiden loppuratkaisut poikkeavat toisistaan, eikä lukija voi tietää, kumman loppuratkaisun hän on käsiinsä saanut." Minulle sattui blanc-versio tarinan lopusta, ja pidin siitä kyllä enemmän kuin rouge-versiosta jonka netistä luin.

PS. Julkaisin muutaman valokuvan Jyväskylästä myös Light Scrape -blogissani.

Väylä

Mikko Myllylahti oli itselleni tuntematon runoilija ennen tätä kokoelmaa, jonka nimi tulee paikallisten käyttämästä sanasta Tornionjoelle: Väylä (Savukeidas, 2012; ISBN 978-952-268-018-1). Mukana on monenlaista runoa, niin proosarunoa kuin typografisesti monimutkaista runoa. Täytyy sanoa, että eniten pidin proosarunoista, en oikein päässyt kiinni näihin muihin tyyleihin (tai tyylittömyyksiin).

Abstrakti ja konkreettinen limittyvät ja lomittuvat näissä runoissa, ja niissä on arjesta kumpuavaa kummallisuutta, kun tekemisiä katsotaan vähän oudosta suunnasta; ja mitä merkkejä itse kukin meistä loppujen lopuksi maailmaan jättääkään?

Neljän runon sarjassa ”Neljä kirjettä” oli kahden rivin kohta, joka pisti miettimään, ja ehkä sopii esimerkiksi Myllylahden taidosta:

Muuten voimme kaikki täällä hyvin: lasten hiukset leikattiin tylsillä saksilla,
vastarannalla poltettiin tulia. Jostain kantautui hiljaista puhetta.

Mainiona detaljina mainittakoon, että kirjassa oli pitkähkö lainaus Hannu Karttusen tiedekirjasta Tiedettä kaikille: Fysiikka (Ursa, 2004). Kyseinen teksti on todella aivan kuin runoa.

Ja otetaan vielä katkelma proosarunon lopusta:

Olet kuin lapsi joka upottaa jalkansa laiturilta kesän kylmyyteen, 
ymmärtämättä mitä kylmyys, unohdus, kesän vääjäämättömyys on.

Veden muoto

Andrea Camilleri kirjoittaa näppäriä dekkareita Sisiliasta, eikä näissä turhaa jaaritella: Veden muoto (WSOY, 2003; suom. Helinä Kangas; ISBN 951-0-26193-9). Tämäkin kirja on alle 200-sivuinen, mutta mukavasti Camilleri saa tarinaansa pyöriteltyä tässäkin sivumäärässä.

Päähenkilönä on Salvo Montalbano, joka joutuu selvittelemään kummallista tunnetun poliitikon kuolemantapausta. Kuolema on luonnollinen - sydän petti - mutta ruumiin löytypaikka tuntuu oudolta. Onko kyse lavastuksesta, vai mitä on taustalla?

Camillerin dekkareissa on ehkä parasta ympäristön kuvaaminen. Toki Sisilia näissä kirjoissa on fiktiivistä, mutta jotain maanläheisen uskottavaa kuvauksessa kuitenkin on.

Ja vaikka Montalbano muistuttaa monia muita dekkareiden poliisihahmoja, on hänessä jotain mainion mutkatonta viehätystä, joka saa hyvälle mielelle. Ja onko dekkarin päähenkilön aina pakko olla elämän päähänpotkima surkimus?

Panssarisydän

Jo Nesbø on tavattoman tuottelias kirjoittaja. Tässä romaanissa tuntui olevan vähän turhan paljon tyhjäkäyntiä, sellaista kuvailua joka ei johtanut minnekään ja jonka suhde varsinaiseen tarinaan oli epäselvä. Mutta 663-sivuinen dekkari teki kyllä vaikutuksen: Panssarisydän (Johnny Kniga, 2010; suom. Outi Menna; ISBN 978-951-0-36254-9).

Kirjan päähenkilö on entinen poliisi Harry Hole, jota käsitteleviä kirjoja on ilmestynyt jo yhdeksän. Panssarisydän on ensimmäinen lukemani sarjan dekkareista.

Täytyy kyllä sanoa, että nyt on päähenkilöön ladattu ylenmäärin ongelmia, voisi sanoa että överiksi asti: Hole on alkoholisti, perheasiansa täysin sotkenut luuseri, joka on pahasti koukussa huumeisiin ja uhkapeliin ja lisäksi ison summan velkaa kiinalaiselle mafialle. Voisiko vähempikin riittää?

No, kaiketi tämä painolasti johtuu siitä että Hole on sarjan seitsemässä aiemmassa osassa joutunut sellaiseen riepotteluun että paljon ei sankarista ole järjellä.

Nesbø punoo tarinaansa käänteen toisensa jälkeen, jopa niin että käänteet alkavat lopulta tuntua maneerilta. Mutta Hole pääsee kerta kerran jälkeen selville jutun juonesta, kun hänet värvätään selvittelemään kummallista rikostapausten sarjaa. Joukko ihmisiä, joilla ei näytä olevan mitään muuta yhteistä kuin että he ovat yöpyneet samaan aikaan kämpässä Norjan tuntureilla, joutuu murhatuksi yksi toisensa perään.

Nesbø pyörittelee tarinaansa Norjan ulkopuolella Kongossa asti, josta tuntuu löytyvän avaimia mysteeriin.

Kirjan takakannessa kirjaa kehuttiin Norjan parhaaksi dekkariksi, ja ehkä maailman parhaaksi. En menisi kyllä väittämään kumpaakaan.

Vaikuttava teos, ammattilaisen työtä, mutta en oikein pitänyt Nesbøn tavasta pyörittää tarinaansa yhä dramaattisempien erikoisefektien ympärillä. Kirjassa joudutaan muun muassa lumivyöryn hautaamaksi, mihin liittyy kirjan nimi, ja otetaanpa käyttöön vielä norsukiväärikin, ilmeisesti mikään vähempi ei tehoaisi.

Kyllä hienoviritteisemminkin pitäisi pystyä nyky-yhteiskunnan pahoinvoinnista kertomaan. Toisaalta kun ajattelee mitä Norjassa sittemmin tapahtui, ehkä tässä väkivallan karusellissa jotain oireellista on.

Huhtikuu

Tämä teki vaikutuksen, keskeneräisyyden tunnusta huolimatta: Henriikka Tavin runokirja Huhtikuu (Poesia, 2012; ISBN 978-952-5954-43-2). Kirja on ikään kuin geometrisen tarkasti suunniteltu, ja sen rakenneidea on aivan mainio, mutta jotenkin tuntui siltä että aika on jäänyt kesken kirjan tekemisessä.

Luulen, että kirjaan kannattaisi tutustua tietämättä siitä etukäteen juuri mitään, sillä tällöin lukija joutuu pohdiskelemaan kirjan runojen keskinäisiä suhteita ilman ennakko-odotuksia, puhtaalta pöydältä. Siten tästä eteenpäin tämän kirja-arvion lukeminen ei ehkä ole järkevää.

Kirjassa on neljä viisitoistasivuista lukua, joista kuhunkin liittyy geometrinen hahmo: piste, jana, kolmio ja neliö. Vastaavasti määräytyy kunkin luvun runojen pituus ja sommitelma: yhden sanan runot, kahden sanan runot, kolmen sanan runot ja neljän sanan runot, niin että sanat on sijoitettu geometristen hahmojen tavoin sivulle.

Lisäksi kunkin luvun runot ovat samannimisiä, eli siis seuraavat toisiaan samassa järjestyksessä, joten kirjassa on neljä erimittaista runoa joiden nimi on "Lapsuus", ja niin edelleen.

Entä voiko yhden sanan mittainen runo toimia? Kyllä, varsinkin kun se on upotettu tällaiseen rakenteeseen jossa syntyy runojen välisiä suhteita lukujen sisällä ja lukujen välillä. Ja kun sivulla on vain yksi sana, esimerkiksi "kalloni", lukija joutuu pysähtymään ja miettimään, mitä tämä yksi sana sanoo, mitä runoilija haluaa sillä lukijalle viestiä.

Tavi kertoo kirjan lopussa olevassa selitystekstissä 12-projektistaan, siis tavoitteesta tehdä runokirja kuukaudessa vuoden 2012 aikana, ja myös siitä, että pisteet, viivat jne. olisi pitänyt toteuttaa paremmin myös semanttisesti.

No, toisaalta jo tällaisena on runokirja merkille pantava saavutus, ja vaikka osin tuntuikin siltä että sanojen keskinäiset suhteet olisivat voineet toimia vieläkin tehokkaammin, kyllä tämä lukemisen ja pohtimisen arvoinen runokirja on, erinomainen kokeellinen kirjaprojekti. Odotan kiinnostuneena seuraavaa teosta sarjassa.

Vaikeasti valloitettu

P. G. Wodehouse lähtee tässä kirjassa liikkeelle Amerikasta, mutta kovin kauan ei siellä pysytä ennen kuin ollaan englantilaisen yläluokan parissa. Tuttua Wodehousea tämä on, ehkä hitusen eri kuosissa kuin oletin: Vaikeasti valloitettu (Karisto, 1994; suom. Väinö Nyman; ISBN 951-23-3397-X).

Ostin dekkarin puolella eurolla kirjaston poistomyynnistä, enkä pettynyt: hinta ja laatu ovat vähintäänkin kohdallaan.

Hassua kyllä, kirjan alkuperäistä ilmestymisvuotta ei millään löytynyt kirjasta, eikä Helmetin tietokannasta. Mutta teos A Gentleman of Leisure ilmestyi alunperin kirjana vuonna 1910.

Yli sata vuotta on siis kulunut, ja sen kyllä näkee tarinan miljöössä. Mutta toisaalta ajan patina tuntuu kohdelleen tätä kirjaa suopeasti.

Kirja lähtee liikkeelle murtovarasta käsittelevästä näytelmästä, joka saa aikaan vedonlyönnin siitä, ettei murtovarkaan homma voi olla kovin vaikeaa. Ja tästä lähtee liikkeelle mainio väärinkäsitysten sarja, mutta lopulta sankari kyllä saa valloitettua mielitiettynsä.

Teemaan sopii, että kirjasta on tehty näytelmä ja se on filmattu kahdesti, vuosina 1915 ja 1923.

Kaakkurin tarina

Tuomo Björksten on viettänyt paljon aikaa lampien äärellä tehdessään kirjaa Kaakkurin tarina (Docendo, 2012; ISBN 978-951-0-37841-0). Kirjassa oli valokuvakirjaksi yllättävänkin paljon tekstiä, jossa kuvattiin kaakkurin elämää ja elinympäristöä sekä niitä haasteita, joita kuvaajalla on ollut kohdettaan ikuistaessa.

Ja pääasia, valokuvat, ne olivat tyylikkäitä, osasta voisi jopa käyttää sanaa taiteellinen. Kaikkia lammen tapahtumia ei valokuvista löydy, mutta hyvin valokuvat ja tekstit yhdessä toimivat. Hieno luontokirja hienosta linnusta.

Kansalliskirja

Turkka Hautala on kirjoittanut kokoelman lyhyitä tarinoita, jotka riemastuttivat ja ihmetyttivät. Varsinainen aarreaitta: Kansalliskirja (Gummerus, 2012; ISBN 978-951-20-8803-4).

Hautala taitaa sanomisen taidon, lyhyen napakan kuvauksen ilmiöistä joita on vaikea kuvitella muualle kuin Suomeen. Otetaan pari esimerkkiä: "Järvenselän poikki lipu hervoton punertava vatsa jossa oli kiinni viiksekäs mies ja vesisukset." "Vaalipäivänä lähdetään kotoa vastuullisin ilmein."

Mutta ehkä yksittäisten lauseiden iskevyys ei ole varsinaisesti se tämän kokoelman juttu, se on kyky maalata sanoilla maisema, vaihtaa tyyliä, nostaa esille jokin olemisen teema. Ei ole kahta samanlaista tässä pienoisnovellien kokoelmassa. Osa teksteistä lähestyy runon mysteeriä, osa puhuu muusta kuin sanat antavat ymmärtää, ja osa vain on, elämää.

Puhuva jumala

Tony Hillerman kirjoittaa hyviä dekkareita, mutta tällä kertaa mukana on ehkä turhankin paljon toimintaa: Puhuva jumala (Otava, 1998; suom. Jyri Raivio; ISBN 951-1-15390-0). Nyt ollaan tekemisissä sekä intiaanien luurankojen että vanhojen museoesineiden kanssa. Ja ehkä jotain muutakin kummaa on tekeillä.

Ihan taitavasti Hillerman tarinaansa punoo auki. Tälläkin kertaa kahdesta suunnasta, sillä poliisit John Leaphorn ja Jim Chee selvittelevät kumpikin omalla tahollaan rikoksia, tai sellaisen epäilyjä. Lopulta polut vievät yhteen ja poliisit ihmettelevät, mistä oikein onkaan kyse.

Navajokulttuurista kerrotaan tässä kirjassa vähemmän kuin aiemmin lukemissani Hillermanin dekkareissa, tosin kyllä tässäkin siitä saa makupaloja. Mutta pääosin nyt ollaan valtakulttuurin parissa ja navajojen kulttuuri on vain lähtökohta mysteerin selvittelyllä. Ei hassumpi dekkari, mutta ei mielestäni Hillermanin parhaimpia.

Terrakottakoira

Andrea Camillerin dekkari osoittautui maukkaaksi pakkaukseksi: Terrakottakoira (WSOY, 2004; suom. Helinä Kangas; ISBN 951-0-29042-4). Kirjan päähenkilö on poliisi Salvo Montalbano, kohtuullisen omaperäinen tyyppi Sisiliasta. Ja koska Sisiliasta on kyse, mafialla on oma osansa juonessa.

En ole Camilleria ennen tätä dekkaria lukenut, ja sen verran hyvin tarina kulki että lainasin perään heti toisen Montalbano-dekkarin. Toki hahmoissa on kliseisyyttä ja juonikaan ei aina ihan uskottavimmasta päästä ole, mutta jotain mukavan mutkatonta ja elämänmakuista tässä kirjassa oli. Ehkä kyse on myös siitä, että tuntui kuin kirjoittaja olisi nauttinut tarinansa kertomisesta.

No, saa nyt sitten nähdä, onko seuraavana lainaamani dekkari, Veden muoto, yhtään samalla tasolla.

Pjongjang

En olisi ikipäivänä tähän sarjakuvakirjaan tarttunut, ellei sitä olisi niin kehuttu Sallan lukupäiväkirjassa: Pjongjang (WSOY, 2009; 2. painos, 2011; suom. Saara Pääkkönen; ISBN 978-951-0-35484-1).

Sarjakuvakirjan tekijä Guy Delisle työskenteli kaksi kuukautta Pohjois-Koreassa ohjaamassa animaatioelokuvan tekoa, ja näistä kokemuksista syntyi tämä realistinen kuvaus diktatuurista.

Delisle ei dramatisoi eikä maalaile piruja seinille, mutta arjen omituisuuksista ja jatkuvasta Suuren Johtajan ja Rakkaan Johtajan palvonnasta tulee lukijalle ahdistava olo. Mikään helppo luettava ei tämä kirja ole, vaikka sen huumori ja ironinen ote auttavat jaksamaan.

Kirjassa on 176 sivua, eli mikään lyhyt luettava se ei ole, mutta tarina piti siinä määrin koukussa että luin kirjan yhdellä istumalla.

Kirja on siinäkin mielessä realistinen, että se saa tehonsa arjen havaintojen kautta. Esimerkiksi se että aamiaisella on tarjolla melonia tarkoittaa että jokin ulkomainen valtuuskunta on majoittunut hotelliin. Ja absurdia on tietysti sekin, että hotellin korkeassa tornitalossa on vain puolikkaassa kerroksessa valot, muuten se on täysin pimeänä.

Kirjan tehoa lisää absurdien tilanteiden vastapainona toimivat tietosanakirjanomaiset kuvaukset siitä, miten Pohjois-Koreassa esimerkiksi elintarvikkeiden jakelussa toimitaan: eliitti elää yltäkylläisesti, eliitille uskolliset joukot saavat riittävästi ravintoa ja kaikki muut ovat nälkärajan alapuolella.

Niin, se lienee vielä sanottava, että kirja on kokonaan mustavalkoinen, mikä sopii kohteeseen erittäin hyvin.

Eikä lukija aina tiedä pitäisikö itkeä vai nauraa kun Pohjois-Korean suureellisten kulissien takaista todellisuutta pieni repeämä kerrallaan paljastetaan. Toki on niin, ettei ulkomaisella vieraalla ole pääsyä näkemään kuin hyvin rajatusti maan elämää, mutta jo tästä tulee lukijalle lähes kuvottava olo.

Austerlitz

W. G. Sebaldin romaani jaarittelee, teksti on koukeroista, lauseet joskus käsittämättömän pitkiä, mutta silti tarina vei mukaansa: Austerlitz (Tammi, 2012; 3. painos; suom. Oili Suominen; ISBN 978-951-31-6461-4). Kirja lähes jäi lukematta, uusin kirjastolainan kerta kerran jälkeen, kunnes se oli pakko palauttaa. Mutta kun tartuin kirjaan luin sen yhden illan aikana.

Sebald kertoo tarinan tsekkiläisestä evakkolapsesta nimeltä Jacques Austerlitz, joka saapui vuonna 1939 Englantiin neljä ja puolivuotiaana, muistamatta lapsuudestaan mitään. Kun hän sitten saa selville oman todellisen nimensä ja taustansa, kestää aikansa ennen kuin hän rupeaa selvittelemään sukulaistensa kohtaloa.

Sebaldin kertojaminä tapaa Austerlitzin useaan otteeseen, ja näistä tapaamisista ja niissä käydyistä keskusteluista syntyy tarina, jossa käsitellään niin identiteetin etsintää kuin juutalaisvainoja, sotalasten kohtaloa, orpoutta, historiaa, arkkitehtuuria, arkistolaitosta ja monen muuta aihepiiriä.

Sebald on perehtynyt aiheeseensa syvällisesti, ja se näkyy tekstistä tavattomana yksityiskohtien rikkautena ja tietämyksen laajuutena, mikä paikoitellen myös rasitti. Mutta toisaalta tämä dokumentaarinen, kokeelliseltakin tuntuva tapa kirjoittaa romaania teki tarinasta autenttisen ja uskottavan.

Jonkinlaista melankoliaa kirjasta kumpuaa, samaten huomioita elämisen ehdoista ja ihmisten tekemisten merkityksestä (tai merkityksettömyydestä). Kuten usein, Sebald käyttää romaanissaan myös valokuvia, ja pohtii valokuvausta osana tarinaa: "Valokuvauksessa minua kiehtoi aina erityisesti se hetki, jolloin todellisuuden varjot ilmaantuivat valotetulle paperille ikään kuin tyhjästä, aivan samoin kuin muistot, sanoi Austerlitz, jotka pulpahtavat mieleen keskellä yötä ja katoavat nopeasti takaisin pimeyteen jos niitä yrittää pidätellä, aivan niin kuin käy valokuvavedoksellekin, jos sen jättää liian pitkäksi aikaa kehitysliuokseen."

Kerronnassa on myös jotakin valokuvauksellista: "Helmenhohteisessa autereessa katosivat kaikki muodot ja värit; ei ollut kontrasteja, ei vivahteita, kaikki sykki valoa, sulautui yhdeksi, sekoittui, ja kaikesta siitä erottui vain aivan ohimeneviä välähdyksiä, ja omituista kyllä - sen muistan hyvin - juuri näiden välähdysten ohikiitävyys aiheutti sen että tunsin ikuisuuden läsnäolon."

Sebald kertoo Prahan juutalaisväestön kohtalosta toisessa maailmansodassa: "Saksalaisten annettua juutalaisväestöä koskevat määräyksensä hän sai käydä ostoksilla vain tiettyinä aikoina; hän ei saanut ajaa taksilla, ei käydä kahvilassa eikä elokuvissa, ei konsertissa eikä minkäänlaisissa kokouksissa, ja raitiovaunussa hänen piti mennä viimeiseen vaunuun. [...] Vähäisestä rikkomuksesta, pelkästä rikkeestä vallitsevaa järjestystä vastaan, saattoi joutua oikeuteen, saada yhdeksänkymmentä sekuntia aikaa puolustaa itseään, tulla tuomituksi kuolemaan ja saman tien teloitetuksi oikeussalin viereisessä täytäntöönpanohuoneessa, jonka katossa kulkevaa rautakiskoa pitkin elottomat ruumiit sitten tarpeen mukaan voitiin työntää eteenpäin."

Ja mainittakoon vielä saksankieliset termit Theresienstadtin keskitysleiriltä, sellaiset kuin Susatzkostenberechnungsschein ja Reinlichkeitsreihenuntersuchung, jotka kiteyttävät geton kauhuja.

Syvällinen, haastava, inhimillinen romaani Sebaldilta, hänen viimeisensä, kuoleman jälkeen julkaistu, moneen kertaan palkittu, sellainen on tämä kirja.

Taatelikujan salaperäinen Pisteli

Tammenterho-sarjassa julkaistu lastenkirja epäilytti tytärtäni ensin, mutta sitten hän sen luki ja tuntui tykkäävän: Taatelikujan salaperäinen Pisteli (Tammi, 2012; ISBN 978-951-31-6497-3). Kirjan tekstin on kirjoittanut Ville Hytönen ja kuvituksen on tehnyt Krista Partti.

Kirjassa on 31 sivua ja tekstiä on kohtuu vähän, joten lukemaan jo oppineella ei kirjan kanssa mene pitkään. Tytär kuitenkin halusi, että luen sitä hänelle, joten aloitin kirjan ja luin ääneen siitä puoli tusinaa sivua.

Pienen vetoavun jälkeen tytär jatkoi omin avuin, kun tarinan arvoitus ilmeisesti alkoi kiinnostaa: mikä ihme on Pisteli?

Ihan varma en ole tyttären tykkäämisen laadusta. Kirja tuli kyllä luettua, mutta kun kysyin millainen se oli, vastasi tytär: "Hmmm... Aika omituinen. Siinä ei ollut kyllä järkeä. Tai vain muutamia järkeviä kohtia." - Tyttäreni taitaa olla jo vähän vanhempi kuin kirjan varsinainen kohdeyleisö.

Omasta mielestäni mukava koukku tarinaan on piilotettu. Samalla kirja kuvaa mainiosti lapsen mielikuvituksen voimaa, kun uudelle kummalliselle asialle yritetään löytää selitystä.

Monen moista mielikuvitusolentoa tulee keksittyä, kun pelottavalla Pistelille yritetään löytää selitystä. Kuvitus toimii hyvin, olematta liian pelottava.

Vuosikertomus - runoja kuudelta vuosikymmeneltä

Werner Aspenströmin kokoelmassa on pitkä kaari, mutta jotain myös on pysynyt samana, maailmankuva ja jonkinlainen peruspessimismi, jota ajoittaiset valonsäteet kirkastavat: Vuosikertomus - runoja kuudelta vuosikymmeneltä (ntamo, 2011; valinnut ja suomentanut Kari Aronpuro; ISBN 978-952-215-161-2).

Runo "Maatiaissyreenejä" loi kokonaisen maailman ja sai pohtimaan kauneuden suhdetta elämään:

Ensimmäinen kesäpäivä ja syreenit:
häpeillen kyläläiset kääntävät selkänsä,
vielä tottumattomina kauneuteen.
Illan hämärtyessä he pujahtavat pihalle,
katkovat kömpelösti muutamia oksia.

Runo "Estetiikkaa" taas otti kiinni runouden ja runoilijan tehtävästä, ja siitä mitä on tekemisen ja arvostelun välissä:

Anna heidän kuoria kermavaahto!
Runo?
Se mikä jää tähteeksi.
Koiranruoka.
Kovien luiden urut.

Hieno runokokoelma, loistosuositus kääntäjältä ja kustantajalta saada kuusi vuosikymmentä runoutta suomeksi.

Maaliskuu

Olen lukenut Henriikka Tavin 12-teossarjan kaksi aiempaa osaa, ja nyt tartuin kolmanteen: Maaliskuu (Osuuskunta Poesia, 2012; ISBN 978-952-5954-41-8). Jokainen kirjoista on ollut erilainen, tästä pidin, vaikka kokeellisuutta tässäkin on yllin kyllin.

Kirjan teemana on "Esa", hahmo joka esiintyy lähes joka runossa (tai tekstissä, osasta kun ei osaa sanoa ovatko ne runoa vai mitä), ja joka esiintymisellään lisää runoihin uuden kerrostuman, uuden tavan tulkinta niitä. Kuka tai mitä Esa on, sitä joutuu lukija kerta kerran jälkeen aprikoimaan.

Esa-hahmon käyttö toi mieleen Johanna Venhon runokokoelman Tässä on valo (WSOY, 2009), jossa esiintyi Valo, henkilö jonka useimmiten pystyi tulkitsemaan runon minä-hahmon lapseksi, mutta muitakin tulkintoja oli mahdollista tehdä. Esa puolestaan on abstraktimpi, monitulkintaisempi, mikä tekee Tavin kokoelmasta haastavamman, ehkä kiehtovammankin.

Tässä näyte proosarunosta: "Esat on valvoneet aika myöhään viime aikoina. Ne on tulleet aika myöhään kotiin ja sitten niiden on pitänyt vielä syödä. Ne on keskustelleet tosi monista asioista. No on jutelleet mm. siitä, mitä ne oikeasti haluaisivat tehdä ja missä ne on hyviä. Yksi on kattonut jääkiekkoa ja toinen on tullut siihen viereen. [...]"

Aika ajoin Esa tuntuu saavan lähes uskonnollisia, tai ainakin filosofisia, merkityksiä:

Esaa pitkin minä kuljen kohti itseäni, itsestäni minä löydän
jälkiä Esasta. Tästä minä olen mennyt: tästä Esa vielä
menee.

Pidin tästä kirjasta, johon Tavi ilmeisesti oli kerännyt aiemmin julkaisemattomien tekstien aihioita ja muokannut niistä "Esa-runoja". Saapa nähdä, miten Tavilla riittää voimia jatkaa projektissa eteenpäin, runokokoelma kuukaudessa, se on kova tahti.

A visit from the Goon Squad

Jennifer Egan sai lukemaan, yhdeltä istumalta - tai ainakin yhdessä illassa - koko romaanin: A visit from the Goon Squad (Corsair, 2011; ISBN 978-1-84901-033-7). Kirja voitti kaunokirjallisuuden Pulitzer-palkinnon vuonna 2011, ja sitä hehkutettiin amerikkalaisessa lehdistössä lähes kautta linjan.

Jostain syystä kirja toi mieleeni David Nichollsin romaanin Sinä päivänä, vaikka kerrontateknisesti kirjoissa ei juuri ole yhtymäkohtia. Mutta ehkä tarinan ihmiskohtalot, tai ihmisten suhtautuminen elämään, kaikenlainen oman paikkansa hakeminen maailmassa, oli samankaltaista.

Ja samaan tapaan kuin Nichollsin romaani, jätti Eganin teos myös jälkeensä vähän tyhjän vaikutelman. Ihmiset jäivät hiukan pinnallisiksi, ja aistin tarinassa myös tietynlaista laskelmointia, lukijan kosiskelua.

Ja nimenomaan amerikkalaisen lukijan. Joissain kohdin tarinaa olin aistivinani teemoja, jotka eivät itseäni puhuttele, mutta amerikkalaisen tavarataivaan keskellä eläville ne voivat olla hyvinkin koskettavia.

Sanottakoon vielä se - tästä kirjasta kirjoitettaessa asiaa ei kai voi olla nostamatta esiin - että yksi kirjan luku on kirjoitettu PowerPoint-ohjelmistolla, siis se koostuu joukosta esityskalvoja. Ja vaikka aluksi epäilin, että onko tässä järkeä, hyvin Egan sai kalvoesityksensä toimimaan tarinan osana.

Oikeastaan romaanin olisi voinut lopettaa kalvoesitykseen. Kirjan loppu oli jonkinlainen antikliimaksi, en siitä erityisemmin välittänyt.

Tässä on valo

Johanna Venhon runokokoelmalle oli joku antanut vain kaksi tähteä Helmet-järjestelmässä. Olen kyllä toista mieltä, sillä vaikka runoilijan viesti tuntuu paikoin hautautuvan tekstikerrosten alle, sisältää kirja myös iskevää ja oivaltavaa runoutta: Tässä on valo (WSOY, 2009; ISBN 978-951-0-35110-9).

Kirjassa on sekä proosarunoa että perinteisempään tapaan ladottua runoa, tosin näiden eroa on joskus vaikea käytännössä nähdä. Jonkin verran askarrutti, kuka on runojen Valo; lapseksi tämän hahmon voi tulkita, mutta muunkinlaiset tulkinnat ovat mahdollisia.

Runojen voisi sanoa kuvaavan aikuisen katsetta lapsen kokemusmaailman suuntaan, joskus ehkä toisinkin päin. Teemana tuntuu olevan lapsen vanhemman kokemus siitä, voiko lasta suojella elämältä, tai pitäisikö suojella, tai pikemminkin ajatus siitä että mustelmia, kompastumisia ja kaikenlaista kolhua elämä tarjoaa; aikuinen ihminen tämän tietää, lapsi on vielä tätä oppimassa.

Jos nyt jokin arvio teokselle pitäisi antaa viiden tähden asteikolla, antaisin neljä tähteä. Epätasaisuutta on, harhailemista myös, mutta toisaalta myös sanottavaa tuntuu runoilijalla olevan yllin kyllin.

Kirjan takakannessa on ote runosta, hiukan eri muodossa kuin runossa itsessään, se sopii tähän lainattavaksi:

Me olemme aikuiset, emme uskalla
koskettaa toisiamme sillä sulat ovat harvassa.
En minä sinua rakasta
enempää kuin koko maailmaa.
Sanomatonta hellyyttä vain: siellä kaukana
liikutat minua. Silitän käsivarttasi 
ja menen sopukkaan, simpukkaan, 
selviydy, kirjoita joskus,
yhtä Valoa voin hetken hengissä pitää.

Tisle

Kovakantinen runokirja on kohtuullinen harvinaisuus näinä päivinä, mutta semmoinen on ilmestynyt ja se sisältää J. K. Ihalaisen runoja vuosilta 2004-2012: Tisle (Sammakko, 2012; ISBN 978-952-483-201-4). Olisi ehkä pitänyt lukea kirjan takakannen tekstit ennen teokseen syventymistä, mutta hyvin sujui näinkin päin, tai sanottakoon että olin tavattoman vaikuttunut, osin siksi että en tiennyt runoilijasta enkä kirjan taustasta mitään.

Kirjaan on ”tislattu” monenlaista ainesta, elämänfilosofiasta sotateknologian ihmeisiin ja alkuperäiskansoista arabikevääseen. Tämä toimii, ja vaikka teemoja on paljon, runoilijan ominaislaatu riittää yhdistämään runot kokoelmaksi.

Näin alkaa runo ”Sinussa tuoksuu laiton viljelmä”:

Palaverissa tuijotin mustia kynnenalusiani.
Olisin voinut valmistautua. Avausrepliikit ovat tärkeitä,
loppureplikointi menee aina visailuun. Olin neuvoton.
Joulukuu eikä lumesta tietoakaan. Sekin on hyvä
jos tilillä on katetta, jos sammuu jonnekin tai jotain.

Maailmanmatkailuakin kirjasta löytyy, myös vähemmän tunnetuille paikkakunnille kuten runossa ”Gangtok”:

Mitä kauemmaksi matkustan, sitä
paremmalta tuntuvat korkeat huoneet,
kunnes päädyn nukkumaan ilman seiniä.

Ja tekniikan ihmeellisyyksiä, niitäkin riittää, suorastaan ylitsepursuavasti, kuten runossa ”Muistinmenetys”, joka alkaa näin:

Meillä on tarjolla teille muistinmenetystahdistimia
7:n, 24:n ja 32:n gigan keskusmuistilla,
8 gigahertsin AMD Memoriam triplaprosessorilla.
Olipa ongelmanne sitten karkaileva lapsuus, hupeneva viikkoraha,
koulukiusaaminen, toteutumaton ensirakkaus,
tai liian varhainen avioliitto.

Tässä on runokirja, ja runoilija.

Polkuja metsään

Pekka Borg on toimittanut monipuolisen artikkelikokoelman ”hyvinvoivista ekosysteemeistä”, jotka ovat edellytys hyvinvoinnillemme: Polkuja metsään (Into, 2012; ISBN 978-952-264-126-7). Keskeinen kirjan teema on ”ekosysteemipalvelut”, siis ne asiat jotka tekevät maapallosta elämällemme sopivan paikan, unohtamatta harrastus- ja virkistystarpeitamme.

Kirjoittajat ovat omien alojensa asiantuntijoita, tutkitusta tiedosta tässä on kyse, mutta samalla myös osataan lukijaa miellyttävällä tavalla polemisoida maailman tilannetta ja ajattelun lähtökohtia.

Ekosysteemipalveluista mainio esimerkki on suolistomme ekosysteemi, joka on ihmiselle välttämätön, vaikka kaikki ekosysteemin osaset eivät olekaan hyödyllisiä. Mutta kenelle kuuluu vastuu suoliston ekosysteemistä: ”Onko ihmisen terveyteen vaikuttava suoliston toiminta vain suoliston isännän asia vai yhteiskunnallinen kysymys? Missä määrin olisi kansantaloudellisesti kannattavampaa huolehtia suolistoekosysteemien toimintaedellytyksistä ja palveluiden säilymisestä kuin pyrkiä hallitsemaan vaarallisten yksittäisten tautien haittoja?”

Vaikeita kysymyksiä, ja samalla kysymyksiä jotka kytkeytyvät muista ekosysteemipalveluista käytävään keskusteluun.

Virkistyskäyttö on hyvä esimerkki tarpeesta pohtia luonnon hyödyntämistä uudelleen: ”Jos metsän virkistyskäyttöarvot otettaisiin mukaan metsänkäytön kannattavuuslaskelmiin, metsänhoitomenetelmät voisivat muuttua toisenlaisiksi.”

Nyt tilanne on se, että metsä- ja suolinnut taantuvat: ”Mutta vanhoja luonnonmukaisia metsiä tarvitsevia lintulajeja on lähes 40, ja ne ovat taantuneet yhdenmukaisesti ja rajusti, ainoana niistä 11 lajiryhmästä, jotka on luokiteltu pääelinympäristönsä mukaan. […] Kaikkein huolestuttavinta on, että uhanalaisten listalla on jo keltavästäräkin, hiirihaukan ja tukkasotkan tapaisia tuiki tavallisia lintuja.”

Kirjassa otetaan kantaa myös tiedon tarpeeseen, sillä kun pitää miettiä ekosysteemipalvelujen kestävää käyttöä, tarvitaan uudenlaista tietoa: ”Tietopohjan muutos haastaa tiedon tuottajia, tutkimuslaitoksia ja yliopistoja rakentamaan yhteistyössä muiden toimijoiden kanssa uudenlaisia tiedon kartuttamisen ja hallinnan järjestelmiä.”

Kirjassa otetaan kantaa myös kouluopetukseen: ”Uskon konkretiaan, joka synnyttää elämänmittaisia muistoja tuleville päättäjillemme. Pyöräretket ja mehuhetket kotimaisemissa ovat tärkeämpiä kuin leikkaa-ja-liimaa-kotiseutuesitysten teko nettiin.”

Mutta ajatusmallien muuttaminen ei ole helppoa, ei varsinkaan degrowth-ajattelun omaksuminen: ”Kasvupakkoinen yhteiskunta on rakennettu palvelemaan pääomaa. Suuri osa aikamme instituutioista on valjastettu tuottamaan lyhytnäköisiä voittoja niille, joille on syystä tai toisesta kertynyt rahaa tai muuta omaisuutta.”

Vaihtoehtoja on olemassa: ”Taloustulosta voidaan tehdä myös säästämisellä, kestävillä ja kierrätettävillä tuotteilla sekä luonnon monimuotoisuuden ja ekosysteemipalvelujen turvaamisella ja hoidolla.”

Jääkuu

Jan Costin Wagner kirjoittaa saksaksi, mutta kertoo Suomesta dekkarissaan Jääkuu (WSOY, 2005; suom. Anja Meripirtti; ISBN 951-0-30293-7). Ja hyvin Wagner Suomen tuntee, ihan hän on Turussa kuin kotonaan.

Kirja kertoo Kimmo Joentaasta, poliisista jonka vaimo on juuri kuollut mutta joka ei pysty jättämään töitään sikseen. Arvoituksellinen murha työllistää Joentaata, ja kohta tapahtuu toinenkin, mutta Joentaa on lähes ainoa joka näkee tapauksissa saman tekijän.

Wagner osaa psykologisen dekkarin taidon, ja mainiosti on kertoo tarinaansa sekä poliisin että murhaajan näkökulmasta. Tarina avautuu hiljalleen laajemmaksi kuvaukseksi yhteiskunnasta.

Olin näkevinäni kuvauksessa suomalaisen yhteiskunnan kuvauksen ohessa saksalaista mentaliteettia. Tai ehkä tämä on lukijan ennakko-odotusta. Taitava kirjoittaja, ja kiinnostava dekkari, tosin ihan supisuomalaiseksi sitä ei voi sanoa.

Helmikuu

Tykkäsin Henriikka Tavin runokirjasta Tammikuu, ja niinpä lainasin myös seuraavan: Helmikuu (Poesia, 2012; ISBN 978-952-5954-39-5). Kyseessä on toinen kahdestatoista runokirjasta, jotka kaikki kuvaavat vuoden 2012 yhtä kuukautta.

Helmikuu on paksumpi kuin Tammikuu, ja aika lailla erilainen. Kirjan "runot" ovat eri lähteistä peräisin olevia tekstejä, jotka on ladottu peräkkäin.

Eniten pidin runosta "Helsinkiläinen runoilija", joka on kuvitteellisen menestyskirjailijan kirjailijaesittely. Tämä sai miettimään menestyksen tunnusmerkkejä.

Mitähän Tavi tahtoo sanoa runollaan "Voittokulku", joka sisältää lauseita ja otsikkoja Helsingin Sanomissa julkaisuista Sofi Oksasta käsittelevistä jutuista vuodesta 2008 lähtien?

Kirjasta löytyy myös kosmetiikkatuotteiden sisältävien kemikaalien luetteloita ja Japanin tsunamionnettomuksien uutisointia. Kokeellista tämä on, mutta syntyykö tästä runo, kertooko se lukijalle jotain, sitä en pysty sanomaan.

No, taidan kyllä lukea seuraavankin osan, sen verran tämä pienestä pettymyksestä huolimatta kiinnosti.

Umpikuja

John Wainwrightin dekkari tarttui mukaan takakannen Simenon-viittauksen takia. Ja ehkä tässä kirjassa jotain samanlaista psykologista asetelmaa voi aistia kuin Simenonin dekkareissa: Umpikuja (WSOY, 1987; suom. Harry Forsblom; ISBN 951-0-14278-6). Mutta vaikka Wainwright kirjoittaa hyvin, tarina ei kanna ihan loppuun asti.

Asetelma on sinänsä mielenkiintoinen: kuolemantapaus ja todistaja joka väittää kuolemaa murhaksi. Mutta riittääkö yhden ihmisen sana, kun kaikki muu näyttää viittaavan onnettomuuteen?

Wainwright kertoo samalla tarinan englantilaisesta perheestä, jossa päältä päin asiat näyttävät olevan hyvin, mutta pinnan alla on onnettomuutta, ehkä jopa vihaa. Mutta onko tässä aineksia murhaan?

Jukebox

Åke Edwardsonin romaani kertoo 1960-luvun Ruotsista, mutta se voisi yhtä lailla kertoa myös Suomesta, ehkä muutamaa vuotta myöhemmin: Jukebox (Norstedt, 2003; ISBN 91-1-301237-1). Luin romaanin ruotsinkielisenä, mutta se on ilmestynyt myös suomeksi, samannimisenä.

Edwardson sai kirjasta Årets författare -palkinnon, ja ansaitusti. Kirjailijana Edwardson on parhaiten tunnettu Erik Winter -dekkareista, mutta hän on kunnostautunut myös muunlaisessa kaunokirjallisuudessa.

Ennen tätä kirjaa luin Edwardsonilta romaanin Niin korkealla pääskyset, ettei niitä nähdä voi, josta suuresti pidin, ja tämä Jukebox on samaa tasoa, ja tunnelmassakin on jotain samaa, ihmisyyttä syvällisesti ymmärtävää, mietiskelevää.

Niin korkealla pääskyset, ettei niitä nähdä voi kertoi lapsen kuolemaa surevista vanhemmista. Jukebox puolestaan kertoo yksin elävästä Johnny Bergmanista, joka täytää 35 vuotta, vuosi on 1964.

Johnny on kiertänyt ympäri maata yli kymmenen vuotta korjaten levyautomaatteja, jukeboxeja. Mutta nämä aikansa tekniset ihmelaitteet alkavat olla historiaa, kun radiokanavilla on yhä enemmän musiikkiohjelmia ja koteihin hankitaan levysoittimia.

Romaani kuvaa menneeseen aikaan tarrautunutta Johnnyä, jolle Elvis, jukeboxit ja amerikkalaiset autot ovat kaikki kaikessa. Ruotsi on muuttumassa toisenlaiseksi, eikä mikään tunnu säilyvän ennallaan. Kirjan takakannessa sanotaan Johnnystä, että hän on "en mjuk hårding med mörk bakgrund", mikä viittaa lapsuuteen ja uhkaavaan alkoholismiin. Lapsena Johnny joutui lastenkotiin ja sijaisperheisiin, samaten kuin isoveli, joka sittemmin katosi kuvioista.

Nyt Johnny pyörii vanhan tyttöystävänsä Elisabethin ympärillä ja ystävystyy tämän pojan Lennartin kanssa. Välillä Johnny saa yöpyä Elisabethin sohvalla, ja samalla hän opettaa Lennartille uimahyppyjä, jalkapalloa ja musiikkia. Olisiko mahdollista, että tästä syntyisi perhe ja voisiko tätä elämää kutsua rakkaudeksi?

Edwardsonin romaani on melankolinen, yksinäinen mies etsii selkeyttä elämäänsä, mutta samalla kirjan kielessä on jotain tavattoman kirkasta ja selkeää. Ilman dramatiikkaa ja osoittelemista Edwardson kuvaa kokonaista aikakautta, ja pohtii samalla ihmisen suurta kysymystä: Miksi minua tarvitaan? Mitä minä tarvitsen?

Elviksestä saa kirjassa aimo annoksen, turhia krumeluureja välttäen: "Mannen petade i ett mynt. Boxen knirkade och knarkade och riste igång. En akustisk gitarr, en akustisk bas, en röst: Well, that's all right, mama, that's all right for you."

Tekstissä ei ole mitään ihmeellistä, ei minkäänlaisia erikoistehosteita, mutta jotenkin näiltä sivuilta nousee sellainen autenttisuuden tunnelma, että aika ajoin tuntui selkärangassa kylmiä väreitä: "Elisabeth nickade utan att säga något. Hon verkade ha blicken fäst högt på himlen. Ett litet nät av svalor rörde sig däruppe. Det vackra vädret skulle hålla i sig tills i morgon när sommaren var över."

Jotain suomalaiseen sieluun iskevää tässä kirjassa on, sellaista joka saa tuntemaan että mitä tahansa elämässä vastaan tuleekaan, se ei ole arvotonta.

Suomen metsien käytön historiaa - Puut perille ja käyttöön

Esko Pakkanen ja Matti Leikola tekivät kolmiosaisen Suomen metsien käytön historian, jonka toinen nide on nimeltään Puut perille ja käyttöön - puun kuljetusta ja puun käyttöä (Metsäkustannus, 2011; ISBN 978-952-5694-56-7). Kuten sanottu, tässä kirjassa kerrotaan paljon puun kuljetuksista, erityisesti uitosta, sekä jonkin verran puun käytöstä, lähinnä muusta kuin teollisesta (josta on erillinen nide).

Kirja on tupaten täynnä kiehtovia yksityiskohtia metsien käytöstä. Varsinkin uitto on kuvattu perusteellisesti, jo johtuen käytettävissä olevan lähdemateriaalin ja kuvituksen runsaudesta. Melkoista kekseliäisyyttä on tarvittu, jotta uitto on saatu sujumaan, eikä aina ole ongelmilta vältytty. Eikä riidoiltakaan niin uittajien kesken kuin uittajien, kalastajien ja vesivoimayhtiöiden välilläkään.

Kirjassa kerrotaan tietysti myös tukkilaiskulttuurista, sillä uitto oli miestyövaltaista, vaikka käytettiin myös hevosvoimaa ja myöhemmin höyryvoimaa ja polttomoottoreita. Kovasta työstä oli kyseessä, ja erityisesti sota-aikaan myös naiset olivat uittotöissä mukana.

Kirjatrilogia ei ole mikään perusteellinen kokonaisteos metsien käytöstä, ja kirjassa julkaistu materiaali perustuu pitkälti muihin lähteisiin ja julkaisuihin, mutta tämmöisenä on kyseessä kiehtova ja ainutlaatuinen kokonaisuus Suomen kannalta merkittävästä teollisuudenalasta - ja myös kulttuurista joka oli omaleimainen ja vaikutti laajasti suomalaiseen yhteiskuntaan.

Tammikuu

Henriikka Tavin runokirja yllätti, eikä vain sisällöllään: Tammikuu (Poesia, 2012; ISBN 978-952-5954-37-1). En tiennyt ennen kirjan lopussa olevan selitystekstin "Mikä on kaksitoista?" lukemista, että kyseessä on ensimmäinen kahdestatoista runokirjasta, jotka kaikki kuvaavat vuoden 2012 yhtä kuukautta.

Tavi aikoo kirjoittaa runokirjan kuukaudessa vuoden 2012 aikana. Jokainen kirjoista nimetään kirjoituskuukauden mukaan, ja ilmestymiskuntoon se toimitetaan seuraavan kuukauden aikana.

Näin kertoo Tavi: "Aikaraja on kirjallisen laadun lisäksi ainoa kaunokirjallinen rajoite, johon olen koko 12:ssa sitoutunut. [...] Kaikilla 12:n osilla on oma, erikseen nimetty kustannustoimittajansa, joka määrittelee mikä on julkaisukelpoista."

Runokirjat liittyvät jatko-opintoihin, jossa Tavi tarkastelee mm. runoilijakuvan muutosta ja print on demand -julkaisemista.

Entä sitten Tammikuu? No, pidin runokirjasta, vaikka paikoitellen oli epäselvää onko kyse runokokoelmasta, sarjasta runoja vai yhdestä pitkästä runosta. Kyllä tässä joka tapauksessa runous puhuu, ja on kuultavissa.

Otan tähän yhden runon, jossa miellytti ja haastoi se, etten sitä pystynyt ymmärtämään, vaikka halusinkin sen ymmärtää:

Minussa on iso hukkuminen
mutta minussa on paljon rantaa sen ympärillä
Minä tahtoisin että tekisimme sovintoa koko ajan

Hiljaisuuden tankoja

Pentti Olavi Syrjälä on "tankapoet" runokoelmassa Hiljaisuuden tankoja = Silent tanka (LampLiteLtd, 2011; 2. korjattu painos; ISBN 978-952-67283-5-3). Runot on kääntänyt englanniksi ja japaniksi Yoshiko Suzuki, ja kokoelman kuvituksen on tehnyt Juha Harju. Kyseessä on siis kolmikielinen kokonaistaideteos, ei pelkkä runokirja.

Kirjassa on läsnä meri, vuodenajat, hiljaisuus. Jonkinlaisesta retriitistä, luopumisesta on kyse, mutta samalla myös ihmisen löytämisestä, luonnon keskeltä. Tästä pidin.

Otetaan malliksi yksi tanka:

suutelen maata ei väliä jos huulet jäätyvät kiinni 
                       joka tapauksessa en lähtisi mihinkään

(Tämä on yhdellä rivillä kokoelmassa, jaoin sen tässä kahdelle riville jotta runo mahtuu palstalle.)

Tästä runosta sanottakoon, että englanninkielinen versio on hiukan erilainen, siinä puhutaan maan lisäksi saaresta ja huulten jäätyminen on "lips freeze tighten", mutta kyllä se toimii runona, vapaana tulkintana alkuperäisestä suomenkielisestä.

Ja vielä yksi näyte, jälleen jaettuna kahdelle riville palstasta johtuen:

myrskyää räntää puuskissa kaatuvat puut voi tätä rauhaa 
                        ei lähtemisen tulon harhaa mikään ei karkaa

Hieno kokoelma, ja runojen hiljaisuus aukeaa vain vähitellen, taukojen myötä. Tähän on palattava uudestaan.

Kuikka - alkulintu

Mauri Leivo on tehnyt hienon valokuvakirjan komeasta linnuista ja sen elämänpiiristä: Kuikka - alkulintu (Docendo, 2012; ISBN 978-952-591-223-4). Kirjassa ei kikkailla valokuvien teknisillä detaljeilla, vaan kerrotaan tarinaa kuikkapariskunnasta järvellään, ja samalla Leino kertoo omasta suhteestaan kuikkaan, tuohon verrattomaan kalojen pyytäjään.

Kirja on raameiltaan varsin iso, ja sivujakin on 168, mutta pitkäksi ei aika käy sen parissa. Muutamat kuvat ovat lähes epätodellisen näköisiä pitkästä polttovälistä johtuen, mutta yleisesti ottaen valokuvien kanssa ei ole temppuiltu, hyviä ne ovat.

Kirjassa opetetaan jopa tunnistamaan kuikkanaaras ja -koiras toisistaan, vaikka vähän epäilen onnistuisiko se meikäläiseltä tosi tilanteessa, sen verran puolisot ovat saman näköisiä.

Mielenkiintoisella tavalla Leivo kuvaa myös kuikkien sosiaalista käyttäytymistä. Olisiko lintujen suuri koko (ja tappava nokka) syy siihen, että tappeluita syntyy harvoin ja vieraiden lintujen tunkeutuminen reviirille selvitellään diplomatian keinoin.

Leivo tuntee kohteensa, ja osaa kirjoittaa innostavasti, ja valokuvat ovat realistisen tunnelmoivia. Voiko luontokirjalta enempää vaatia?

Iloisen lehmän runot

Vilja-Tuulia Huotarinen on kirjoittanut hämmentävän runokokoelman, josta löysin paitsi terävää sanan käyttöä myös tummahkoa huumoria. Lehmistä on kyse, ja samalla ihmisistä, eikä vain suhteessa lehmiin - vaan ihmisistä lehminä: Iloisen lehmän runot (WSOY, 2009; 2. painos 2010; ISBN 978-951-0-35620-3).

Tummia sävyjä, niitä löytyy, mutta niistä löytää myös ihmisen itsensä vaikka lehmistä puhutaan (jouduin tässä muuttamaan runon rivitystä palstan kapeudesta johtuen):

Kun törröluinen vasikka huutaa äitiä, hoetaan:
                Sinä perkele syöt, syöt tai kuolet.
Kun sinä olet aikuinen, kyllä minä sinulle annan selkään, 
                jos et nyt tottele.
Kesän aluksi viedään päin sähkölankaa, sillä lailla tutustuu vapauteen.

Ja vielä toinen ote:

Minua mietityttää rakkaus joka kestäisi kaiken.
Millainen rakkaus se olisi,
siipensä menettänyt lintu
joka syötetään pulleaksi.
Pienellä valkoisella lehmällä on mielessä muuta:
se haluaisi antaa lypsäjälle suuta.

Riemastutti, hämmästytti, sai melkein hien pintaan tämä runous.

Duinon elegiat

Rainer Maria Rilke on jotenkin tuntunut kirjailijalta, jolla ei ole minulle mitään annettavaa, mutta niin siinä kävi että tulin tarttuneeksi hänen teksteihinsä, kiitos kollegan joka sanoi Rilken tekstissä olevan jotain oleellista äänestä, olemassaolosta ja läsnäolosta.

En tiedä miksi olen vältellyt Rilkeä, olisiko syynä erään tuttavani hurahtaminen Rilken runouteen, sain siitä allergian ja Rilken lukeminen tuntui siltä kuin pukeutuisi goottivaatteisiin.

Nyt yhdistin Rilke-teemaan kiinnostukseni Aila Meriluotoon. Lainasin kirjastosta Rilken runokokoelman, ja kas vain, tässä on potkua: Duinon elegiat (WSOY, 1974; suomeksi tulkinnut Aila Meriluoto; ISBN 951-0-06331-2).

Seuraavassa on muutama katkelma elegioista; ne ovat kylläkin sellaisia runoja, joista on vaikea lainata yhtä tiettyä kohtaa, kokonaisuus on se joka merkitsee, hahmo joka syntyy runon osasten tarttuessa (tai törmätessä) toisiinsa:

Aika jo on hedelmällisemmiksi käydä
vanhojen tuskien. Aika on että me lempien
luovumme lemmitystä ja kestämme sen vavisten:
niin kuin nuoli kestää jänteen ja kimmotessaan
on enemmän kuin itse. Ei pysymistä missään.

...

Ken näyttää lapsen sellaisenaan? Ken
vie hänet tähtiin, välimatkan mitan
hänelle käteen antaa? Harmaan, kovan leivän
ken lapsenkuolemaksi muovaa - taikka 
suun pyöriöön sen jätttää, siemenkodan 
kauniista omenasta? … Murhaajat
on helppo käsittää. Vaan tämä: kuolema,
kokonaan, elämää jo ennen
noin hiljaa sisäistää ja suuttumatta, on
kuvata mahdotonta.

...

Vaan moukareitten välissä 
kestää sydämemme
kuin hampaitten lomassa kieli
yhä vain ylistää.

Luulenpa, että Rilkeen on vielä palattava.

Kirjeitä nuorelle runoilijalle

Rainer Maria Rilke kirjoitti satoja kirjeitä, päivittäin neljä tai viisi, eri puolille ja eri puolilta Eurooppaa, niin taiteilijakollegoille kuin muusille ja mesenaateille. Erinomainen johdanto näihin kirjeisiin on teos Kirjeitä nuorelle runoilijalle (Tai-teos, 1999; suom. Liisa Enwald; ISBN 951-9351-56-6).

Kirjan lopussa on Liisa Enwaldin essee Sydämen ehdottomuudessa, laulujen alla - Rilken runouden toinen puoli, joka on lukemisen arvoinen jo sinällään, johdatuksena Rilkeen ja Rilken runouteen liittyvään pohdiskeluun ja tutkimukseen.

Kirja sisältää Rilken kirjeitä Franz Xaver Kappusille, joka pyysi Rilkeltä apua runojensa suhteen. Rilke tarttui avunpyyntöön, ja näistä kokoelmaan sisältyvistä kirjeistä avautuu mielenkiintoisia näkymiä Rilken runouteen. Mutta paikoitellen nämä kirjeet ovat runoutta, tavattoman avaraa ja elämää hengittävää tekstiä.

Rilke toteaa, että runoilijalle olennainen kysymys on: Täytyykö minun kirjoittaa? Jos vastaus on kyllä - jos olisin valmis kuolemaan mikäli kirjoittaminen evättäisiin - silloin on syytä rakentaa koko elämä tämän välttämättömyyden varaan.

Eikä elämän tarvitse olla ihmeellisillä asioilla, paikoilla ja tapahtumilla katettu: "Jos arkenne tuntuu olevan köyhä, älkää siitä huoliko, vaan pikemminkin itsestänne, jossa ei ollut kylliksi runoilijaa houkuttelemaan esiin arjen rikkauksia; sillä luova ihminen ei koe köyhyyttä, eikä mikään paikka maailmassa ole hänelle yhdentekevä tai puutteellinen."

Enwaldin esseessä puhutaan Rilken runoihin sisältyvästä kokemuksesta näin: 'Sanoa katoavalle ja häilyvälle: kyllä, eikä antaa sen turhauttaa; tunnustaa jakamattomuus, sen sijaan että asettuisi aina vain jotain vastapäätä; turvajärjestelmiä rakentamatta hyväksyä myös kuolema, "elämän kääntöpuoli" - tässä Rilken ohjelma, joka on yhtä lailla kirjallista kuin elämänfilosofiaa, niin lyyrisissä pääteoksissa kuin kirjeissä ilmenevää.'

Ehkä tähän loppuun sopii vielä lainaus teoksesta Kirjeitä nuorelle runoilijalle: "[K]oko voimallani tahtoisin pyytää, että pysyisitte sydämessänne kärsivällisenä jos ette heti löydä ratkaisuja, rakastaisitte kysymyksiä sinänsä kuin lukittuja huoneita tai kuin kirjoja joiden kielestä ette saa selvää. Suotta peräätte nyt vastauksia, joita Teille ei voida antaa, koska ette ole voinut niitä elää. Kaikki on elettävä, siitä on kyse. Eläkää kysymykset."

Euroopan kylmin talvi

Jotta olisin uskottava runojen arvioitsija, pitäisi tässä heittää peliin joitakin termejä kuten post-post-jotakin ja niin edelleen. Mutta ei, puhun vain siitä millaisia ajatuksia tämä kokoelma herätti.

Ja kyllä se herättikin, Irina Javnen runokokoelma Euroopan kylmin talvi (Gummerus, 2012; ISBN 978-951-20-8804-1). Joskus tuntui että näissä runoissa ei kyllä ole päätä ei häntää, mutta samalla käynnistyi päänupissa niin kummallisia tuntemuksia, että kyllä näissä jotakin on, jotain sellaista jota en kylläkään osaa sanoiksi pukea.

Joissakin runoissa on sanoihin perustuvaa rytmiä, toistoa, samoja teemoja, mutta jotenkin niissä on piilossa jotain sellaista mitä vain sanoja tuijottamalla ei selväksi saa, jotain sellaista jossa ihminen tuntee luiskahtavansa johonkin koloon sanojen tuolla puolen.

Tai ikään kuin maailmassa olisi reikä, ja siitä saa nopeasti kurkistettua nopeasti ohi vilahtavaan todellisuuteen ennen kuin reikä taas sulkeutuu.

Javne viittaa muutamaan otteeseen Kafkaan, eikä mitenkään positiiviseen sävyyn, mutta jotain Kafkaan osoittelevaa näissä runojen asetelmissa on, tai ehkä Kafkasta eroon pyrkivää.

Otan tähän yhden näytteen, vähän epätyypillisen, koska tämä ei ole proosarunon oloista niin kuin valtaosa kokoelman runoista, mutta minua tämä puhutteli:

Löytää tämä maa
sen punaiset multaan kaivetut purret
ja kaikki ne kielet
joita joku luuli kiviksi

No, otetaan vielä toinen näyte, tyypillisempi:

Tulen ulos Kafka-museosta. Lukitsin itseni siellä vessaan, jätin sinne
hämähäkin, käärmeen, kärpäspaperia ja omenan, tulin sieltä ulos neljännen
miehen kanssa. Ja hän on kevyt kuin lapsi, raskas kuin äiti. Hän kasaa
harteilleni kivistä linnan, enkä minä enää lennä pois, leppäkerttu.

Aavekipu

Aleksi Leppäsen esikoisteos on ”proosaa runon ja runoa proosan puvussa”, ikään kuin katkelmia pienoisromaanista tai sitten runoja joihin on liitetty tarinanomaisia selityksiä: Aavekipu (ntamo, 2012; ISBN 978-952-215-171-1).

Jotenkin tässä kävi niin, että rupesin miettimään teoksen sisältöä Rilken runoudesta käsin, varmaankin siksi että Rilkeen olen viime päivinä tutustunut. Siten näillä ajatuksilla ei ehkä ole sen suurempaa merkitystä kuin sattuma, vaikka olen kyllä aistivinani jotain samanlaista kokemusta maailmassa näissä runoissa ja Rilken runoudessa. Ja sekin lienee sanottava, että harvemmin nykyrunoudessa tässä määrin puhutaan Jumalasta, ja elämän tarkoituksesta suhteessa Jumalaan, kuin Leppäsen teoksessa, mikä on myös omiaan tuomaan Rilken vertailukohdaksi.

Runojen kuvasto toi mieleen Rilken Duinon elegiat, vaikkakaan samanlaiseen runon tiiviyteen Leppänen ei tietenkään teoksessaan etene. Ja toisaalta runot muistuttavat Rilken romaanista Malte Laurids Briggen muistiinpanot, tai ainakin pienestä katkelmasta tästä romaanista, sitä jossa pohditaan tuhlaajapojan tarinaa, ihmisen paikkaa maailmassa ja ihmisen suhdetta Jumalaan jota ei ole olemassa.

Ja Rilken kirjeissä - esimerkkinä Kirjeitä nuorelle runoilijalle - puhutaan samalla tavalla etsimisestä, yksinäisyydestä, elämän merkityksestä, kuin Leppäsen teoksen pohdinnoissa. Merkille pantavaa on, että Rilke pystyy kirjeissään rakentamaan lähes samoista aineksista maailmanselityksen, taiteilijan olemassaolon kuvan, mutta Leppänen puolestaan pyrkii vastaamaan pikemminkin kenen tahansa ihmisen olemassaolon kysymykseen.

Leppäsen kirjaa voi pitää naiivina, yhtä lailla kuin Rilken tekstejä, mutta toisaalta naiiviudessa voi yhtä lailla nähdä viisauden ”oppia pois” sellaisia asioita, jotka tarkemmin ajatellen eivät pidä paikkaansa.

Leppäsen kirjan päähenkilö on ”nuori kapinallinen”, joka suhtautuu ivalllisesti esimerkiksi siihen, että hyvinpukeutunut vanhempi rouvashenkilön ihastelee tuttavalleen käyntiään oopperassa:

hyviltä ja kalliilta paikoilta:
arvatenkaan ei itse esityksen takia,
vaan siitä myöhemmin kertoakseen.

Kertojan vihaisuus kumpuaa kärsimyksen ongelmasta, siitä että ihmisten kärsimyksestä ei pääse eroon:

Eivät ihmiset olleet kyvyttömiä havaitsemaan toistensa kärsimystä.
Turmelusta, sotaa ja väkivaltaa kaikki kaipasivat,
muistuttamaan siitä että olivat elossa.

Jonkinlaisen kujanjuoksun kautta – ja alkoholilla on paljon osuutta asiaan – päähenkilö löytää uusia näkökulmia elämiseen:

Ihmisyytensä hyväksymistä ja yksinkertaista elämän elämistä sen
                 itsensä takia.
Ei minkään asian tai päämäärän takia,
vaan rakkautta ja intohimoa jatkaa sitä mikä oli tässä ja nyt,
sen itsensä takia, ilman minkäänlaista teeskentelyä.
 
Ilman turmeltuneita ja tunneriippuvaisia ihmissuhteita,
ilman tyhjiä ideologioita ja typeriä tekosyitä,
 
todellista ja puhdasta rakkautta elämään itseensä,
joka kesti mitä tahansa,
josta riitti rakkautta aina ja vain siihen mitä oli.

No, pidinkö tästä kirjasta? Kyllä – vaikka olin jättää se lukematta. Tartuin kirjaan pariin otteeseen, ja laitoin sen aina syrjään. Mutta lopulta luin kirjan läpi.

Kirjassa on turhaa monisanaisuutta ja lavertelua, mutta ehkä tämä monisanaisuus ja lavertelu saa kirjan tuntumaan aidolta, kuin siinä olisi proosan ja runon sijasta kappale elämää.

Ehkä tähän loppuun sopii vielä lainaus Rilken teoksesta Kirjeitä nuorelle runoilijalle: "[K]oko voimallani tahtoisin pyytää, että pysyisitte sydämessänne kärsivällisenä jos ette heti löydä ratkaisuja, rakastaisitte kysymyksiä sinänsä kuin lukittuja huoneita tai kuin kirjoja joiden kielestä ette saa selvää. Suotta peräätte nyt vastauksia, joita Teille ei voida antaa, koska ette ole voinut niitä elää. Kaikki on elettävä, siitä on kyse. Eläkää kysymykset."

Mielekäs maailmanhistoria, eli, Tarpeetonta tietoa eritoten parhaalla mahdollisella maulla

Jari Lehtinen tarjoilee monenmoista kummallista tarinaa niin maailmalta kuin Suomestakin eriskummallisessa kokoelmateoksessa Mielekäs maailmanhistoria, eli, Tarpeetonta tietoa eritoten parhaalla mahdollisella maulla (Finnlectura, 2010; ISBN 978-951-792-465-8).

Kirjan esipuheessa Lehtinen tiivistää kirjan tarkoituksen, tai tarkoituksettomuuden: "Kaikkein kiitettävintä tämän opuksen sisältämässä tiedossa on se, että se on tyystin tarpeetonta. Se on ylimääräistä, ei sisälly minkään tieteen- eikä taiteenalan ohjelmaan, ja se tekee siitä kiinnostavinta, mitä osaan kuvitella."

Kirjassa on kyse eksentrikoista, siis ihmisistä maailmanhistorian marginaalista, joista osa oli hyvinkin menestyneitä, mutta jollakin kummallisella tavalla kuitenkin epävireessä muun maailman kanssa: "Oikeassa oleminen ei ole tärkeää, sillä on paljon mielenkiintoisempaa olla lahjakkaasti väärässä. Eikä maailma ole varsinkaan laskutehtävä, jossa vain yksi vastaus on oikea."

Kirja on täynnänsä mitä tarpeettominta tietoa, joka kieltämättä riemastuttaa. Ja Lehtinen pääsee samalla kommentoimaan omalla kuivan humoristisella tavallaan myös suomalaisuutta ja omaa asennettamme maailmaan: "Suomessa ei ole koskaan sisäistetty etiketin ja symbolien tähdellisyyttä. Tämä on pelkästään oman sivistyksen ja kasvatuksen puutettamme, mikä on seikkaperäisesti tullut osoitetuksi esimerkiksi Suomen Kuvalehden Pariisin kirjeenvaihtajan kolumneissa viimeisen 156 vuoden aikana."

Jep, turhan tärkeä ei tule olla, ja turhantärkeyteen tämän kirjan kuvaamien henkilöiden tarinat ovat mitä parhainta lääkettä, varsinkin kun moni kirjan hahmoista on tuttu muun muassa historiankirjojen sivuilta. Ei kaikilla historiasta tutuilla tyypeillä tosiaankaan olleet ihan kaikki marmorikuulat ehjinä...

Mainio kirja, oivaa opastusta omaperäisyyden ihmeelliseen maailmaan, ja siihen että aina ei tarvitse olla oikeassa ollakseen oikea ihminen.

Habibi

Craig Thompsonin sarjakuvaromaaneihin en ole aiemmin tutustunut, mutta lukuisat kehut saivat tähän tarttumaan: Habibi (Like, 2012; suom. Ida Takala; ISBN 978-952-01-0743-7). Ensiksi innostuin suuresti, piirrosjälki ja tarinankerronta teki vaikutuksen. Mutta loppujen lopuksi tuli pettynyt olo, ikään kuin kirja olisi ollut ”näyteikkunaeksotiikkaa”, kurkistusta toisenlaiseen maailmaan sitä kuitenkaan sisäistämättä ja ymmärtämättä.

Kirja on massiivinen mustavalkoinen sarjakuvateos, sivuja 644 ja painoakin melkoisesti. Kirja kertoo Koraaniin pohjautuvasta kulttuurista, ja tarinaan on sekoitettu melkoisesti elementtejä, jotka limittyvät toisiinsa usein unenomaisilla tavoilla. Kirjassa eletään niin kaupungissa kuin autiomaassa, niin sulttaanin haaremissa kuin nykyajan kaatopaikalla.

Pohjimmiltaan kyse on kahden ihmisen ystävyydestä, aikuiseksi kasvamisesta, elämän valinnoista jotka sanelevat koko tulevaisuuden – tai voisivat sanella, jos valintojen antaa niin tehdä. Kehityskertomus tässä on kyseessä, sekä miehen että naisen tarina, jossa sekä ollaan pakomatkalla että rakennetaan omaa elämää.

Thompsonin mustavalkoinen piirrosjälki on usein hätkähdyttävän taitavaa, eikä koko albumissa tullut kertaakaan mieleen, että siinä olisi pitänyt käyttää värejä. Tämä toimii näin.

Samalla kirjassa on ehkä perinteisiä sarjakuva-albumeja enemmän perinteiseen kaunokirjallisuuden liitettyjä elementtejä, jopa sivuja joissa tarina etenee lähinnä tekstin pohjalta. Paikoitellen taas tuntuu siltä, että kuvitus voisi olla tietosanakirjasta peräisin tarkkoine yksityiskohtineen ja poikkileikkauskuvineen.

Thompson temppuilee myös muun muassa ajan kulun kanssa, ja aika ajoin tämä toimii oikein hyvin, toisinaan taas tarinan loogiset ongelmat tulevat ilmiselviksi.

Loppujen lopuksi koin pettymyksen. Thompson on kiistämättömän taitava, mutta jotenkin tarina kuitenkin jätti kylmäksi, ehkä siksi että tunsin siinä liikaa tarkoituksellisia shokeeraavia elementtejä, ja sellaista ”toiseuden” esittämistä joka ei aidosti ymmärrä kohdettaan.

Taitavaa, mutta sisältä osin tyhjää kerrontaa. Mutta muutaman kerran oli tulla kyynel silmään, sitä en kiellä.

Päivitys (9.1.2013): Habibi sai Herra Koipeliini -tunnustuspalkinnon vuoden 2012 parhaasta käännössarjakuvasta.

Kuolema ja kalamiehet

Cyril Hare punoo melkoisen murhamysteerin kalastuksen ympärille dekkarissa Kuolema ja kalamiehet (WSOY, 1991; suom. Irmeli Ruuska; ISBN 951-0-16999-4). En ole mikään himokalastaja, mutta ihan mielellään tätä englantilaisesta urheilukalastuksesta kertovaa tarinaa lueskeli. Ja kunnon dekkarityyliin saa lukija pohtia keksiikö hän ratkaisun hyvissä ajoin ennen kirjan loppua.

Melko rutiininomainen dekkari tämä on, ja ainahan näissä tämäntyyppisissä kirjoissa mietityttää miten pieneen henkilögalleriaan mahtuukaan niin monta epäilyttävää tyyppiä, joista jokaisella olisi ollut syy murhatekoon.

Mutta Hare kirjoittaa sujuvasti, ja muutamaan otteeseen hän tarjoilee lukijoille melkoisia herkkupaloja niin urheilukalastuksesta kuin ihmisten keskinäisten valtapelien kiemuroistakin.

Suuri Hämmennys: Työ ja tuotanto digitaalisessa murroksessa

Tässä on mielenkiintoinen kirja, jonka kiinnostavin sisältö löytyy luvusta 3. Ja kirjassa jopa annetaan suositeltu lähdeviittaus kyseiseen lukuun, mitä tässä mukailen: Antti Kauhanen, Martti Kulvik, Silja Kulvik, Sirpa Maijanen, Olli Martikainen ja Paula Ranta (2012). ”ICT:n lupaukset ja karikot terveydenhoidossa.” Teoksessa Matti Lehti, Petri Rouvinen ja Pekka Ylä-Anttila, Suuri Hämmennys: Työ ja tuotanto digitaalisessa murroksessa (Taloustieto Oy, ETLA B254, sivut 57–82).

Kirja kertoo digitaalisesta murroksesta, ja tekijätiimistä löytyy konkareita kuten Tieto Oy:ssa toimitusjohtajana ollut Matti Lehti. Mutta varsinainen pihvi löytyy terveydenhoitoa käsittelevästä luvusta, jossa pohditaan syitä siihen miksi tietotekniikka ei ole parantanut tuottavuutta tai laatua vaan pikemminkin aiheuttanut ongelmia.

Kirjoittajat huomaavat, että tuottavuutta saadaan aikaan vain toimintatapojen muutoksilla: ”ICT-investointien lisäksi on siis tehtävä investointeja organisaatiomuutoksiin, uusiin tuotteisiin ja toimintatapoihin, jotta ICT:n potentiaali tuottavuuden parantamiseksi voidaan saavuttaa.” Tästä johtuen tarvitaan aikaa, ja tuottavuus usein aluksi putoaa.

Tuottavuuteen kytkeytyy tietojärjestelmiin tallennetun tiedon hyödyntäminen. Tosin olisi ehkä ollut hyvä, että kirjoittajat olisivat tarkentaneet, onko kyseessä data, informaatio vai tieto. Mutta päätelmä on sinänsä selkeä: ”ICT voi vaikuttaa tuottavuuteen vain, jos se parantaa tiedon tuottamista ja käyttämistä. Sähköisten potilastietojärjestelmien tulisi siis synnyttää uusia toimintatapoja, jotka eivät ole mahdollisia käytettäessä pääosin paperisia potilastietojärjestelmiä.”

Merkittävä haaste on saada aikaan tietojärjestelmiä, jotka helpottavat varsinaisen työn tekijöiden suoriutumista. Kirjoittajat tuovat esille tärkeimpinä ominaisuuksina esimerkiksi seuraavia: käyttökelpoisuus, luotettavuus, muokattavissa kunkin osaston tarpeita varten sekä nopeus ja vakaus myös ruuhka-aikoina.

Todellisuus on kuitenkin usein päinvastaista. Ja kun tietojärjestelmää ei haluta käyttää tai sen toimintoja kritisoidaan, puhutaan muutosvastarinnasta vaikka kyse on tärkeämmästä asiasta: ”Lääketieteen tärkein periaate on olla vahingoittamatta (Hippokrates, Epidemiat Kirja I, Luku XI). Alaan syvällisemmin perehtymätön ei välttämättä ymmärrä, että potilasta vaarantavan teknologian käyttöönotto loukkaa länsimaisen lääketieteen keskeisintä olemusta.”

Hyvää tekstiä muutenkin mielenkiintoisessa kirjassa. Tosin lukijan kannattaa pitää mielessä digitaalisen maoismin kritiikki, joka on paikallaan eräitä kirjan väittämiä arvioitaessa. Vaikka luku 3 on mukavan realistinen, muu osa kirjasta tuntuu paikka paikoin ICT-teollisuuden mainospuheelta.

Vihreä tee - terveyttä ja hyvinvointia

Lopetin kahvin juonnin helmikuun puolivälissä ja siirryin teehen, pääosin vihreää. Yllättävän helposti tämä kävi, tosin kaikenlaisissa kokouksissa ja muissa sellaisissa tilanteissa missä kahvia on tarjolla on helppo lipsahtaa ottamaan kahvikuppi teen sijasta. Edellisestä retkahduksesta on tosin nyt jo aikaa, se tapahtui 1.5.2012.

Ostin teen hauduttamista varten lasisen venttiilillä varustetun suodatinkannun, ja niitä on minulla nyt kaksikin, toinen töissä ja toinen kotona. Kannun avulla on helppo valmistaa useampi kupillinen teetä kerralla, tyypillisesti juon 2-3 kuppia 2-3 kertaa päivässä.

Netistä löytyy hurjasti tietoa teestä, mutta lopulta lainasin Pirjo Suvilehdon kirjan Vihreä tee - terveyttä ja hyvinvointia (Atena, 2007; ISBN 978-951-796-505-7). Kirja on melko tiivis, mutta mukavasti siinä käydään läpi teen historia ja eri tyyppiset teet (mukaan lukien yrttijuomat kuten rooibos).

Vihreästä teestä kerrotaan perusteellisimmin: Gyokuro, Matcha, Sencha, Bancha, Houjicha, Tencha, Genmaicha, Kukicha, Longjing, ja niin edelleen.

Itse pidän eniten jasmiinilla maustetusta kiinalaistyyppisestä vihreästä teestä, mutta olen opetellut myös Sencha ja Chun Mee -teelajien juomista. Jossain vaiheessa pitänee kokeilla myös oolong-teetä, ja mikä ettei myös valkoista ja keltaista teetä.

Teen terveysvaikutuksista kirjassa kerrotaan perusteellisesti, joskin silloin tällöin mietityttää missä määrin kerrottu perustuu tieteelliseen tutkimukseen. Mutta epäilemättä erityisesti vihreän teen vitamiinit ja antioksidantit ovat hyödyllisiä terveydelle.

En tiedä onko teellä mitään tekemistä asian kanssa, mutta teen juonnin aloittamisen jälkeen painoni on pudonnut lähes viisi kiloa. Ehkä tämä on vain normaalia vuosivaihtelua, yleensä painoni on aina jonkin verran pudonnut kesällä aktiivisemman liikkumisen takia.

Tuttavani kehotti kiinalaisen teen osalta ostamaan luomuteetä (organic), koska kiinalaisista tuotteista ei välttämättä tiedä mitä jäämiä niissä on. Tulin kyllä juoneeksi aika lailla muuta kuin luomuteetä, mutta nyttemmin olen alkanut ostaa luomuversioita. Tosin luomu ei sekään aina tunnu olevan laadun tae.

Ei hassumpi perusteos teen ystäville, tai teestä kiinnostuneille.

Luonnonkierto - novelleja, pakinoita, lyhyitä erikoisia 1950-2001

Luin Veikko Huovisen kirjoja kouluaikoina kolmisenkymmentä vuotta sitten, ja nyt myöhemmin, harvakseltaan. Vaikka kaikki tekstit eivät ole sytyttäneet, niin osa on kolahtanut kovastikin, erityisesti Huovisen turhia osoittelematon huumori.

Nyt on tarjolla monipuolinen valikoima Huovisen lyhytproosaa: Luonnonkierto - novelleja, pakinoita, lyhyitä erikoisia 1950-2001 (Siltala, 2012; ISBN 978-952-234-091-7). Helmet-järjestelmän varauksista päätellen kirja on hyvinkin suosittua kesälukemista. Osa teksteistä julkaistu aiemmin eri lehdissä, osa on aiemmin julkaisemattomia.

Täytyy sanoa, että osa kokoelman teksteistä yllätti, esimerkkinä novelli ”Hamsteri”, jossa liikutaan ikään kuin tuntemattomalla sodan jälkeisellä maaperällä, pohdiskellen ihmisen tarvetta hamstrata elintarvikkeita suuren nälän jälkeen. Kovin kaunista kuvaa ihmisestä ei tämä kertomus tarjoa, mutta erikoislaatuista huumoria kyllä tässäkin on.

Huovisen lukemista ei varmaankaan kannata aloittaa tästä kirjasta, sen verran sekalainen valikoima nämä tekstit ovat. Mutta Huovisen kirjailijakuvaan tämä kokoelma kyllä tuo täydennystä, osin ehkä saattaa sen ajan tasallekin.

Tyylilajit vaihtelevat, osaa teksteistä voisi kutsua eläin- tai eräkertomuksiksi, osa on kertomuksia savotoilta ja metsätöistä, osa kuvaa halua päästä pois maaseudulta, opiskelemaan kaupunkiin, ja osa on hyvinkin kansainvälisen miljöön kuvausta.

Tekstien huumori on paikoitellen terävää ja osoittelevaa, osin hienovaraisen ironista. Tyylit sekoittuvat, korkeakulttuuri limittyy groteskiin meininkiin. Maailman menoa tässä kummastellaan, ja ihmisen kummallisuuksia. Myös kirjailijan omia hassutuksia huomioidaan sattuvasti.

Pidin tästä kirjasta kovasti, hatunnosto kustantajalle!

Taina Teerialho: Kootut runot - runoja vuosilta 1988-2009

Taina Teerialho oli itselleni tuntematon runoilija, mutta jotenkin tämä kokoelmateos osui käsiini: Kootut runot - runoja vuosilta 1988-2009 (Tainari, 2010; ISBN 978-952-67233-2-7). Kokoelmaan sisältyy toimitettuna aiemmat runokokoelmat Savolainen mandariini, Meri himmeä, vihreä ja Muuttolintu.

Ai niin, nyt muistuikin mieleen miten tämän kirjan löysin: etsin Helmet-järjestelmästä kirjoja hakusanalla "vihreä tee", ja tämä kirja tarjoutui lainattavaksi.

Jonkin verran runoissa oli epätasaisuutta, tai ainakaan kaikki eivät vakuuttaneet yhtä lailla, mutta osa runoista teki ison vaikutuksen, ja kaikista näkyi runoilijan kyky.

Tässä ote runon "Runouden luokka" alusta:

Runouden luokka on näennäisen
yksinkertainen
kun siihen sukeltaa
alkaa polttaa,
        pohjalta voi nähdä kivet
mutta koskea ei niihin voi
keuhkoissa ei happi riitä
seison

ja haukon henkeä
jos sittenkin

Ja tässä on lainaus runosta "Syystuulen pojat":

Vesipääsky kaartaa kaikkien sanojen yli,
yksi viiltävä lento
hämärässä salissa.

Ja lopuksi runo "Pöydän yli", joka sai mietteliääksi, pohtimaan runon monenlaisia mahdollisuuksia tulkintaan:

Minusta sinuun on aika, lapseni
sinä minun elävä kasvava
solujeni keräämä päiväkirja.
Sinun muistisi
ei kaikkea tavoita, odottamista,
öitä ennen sinua
kun sinua tehtiin.

Ajatusten alennusmyynti - yhdeksän helpointa hokemaa taloudesta

Tuomas Enbusken EVA:lle kirjoittama pamfletti iskee terävästi. Vaikka Enbuske osuu joskus harhaan silmälaput silmillään, tekstistä on pakko nauttia: Ajatusten alennusmyynti - yhdeksän helpointa hokemaa taloudesta (Taloustieto Oy; ISBN 978-951-628-557-6).

Enbuske ei tarkastele asioita monelta kannalta vaan pyrkii suoraviivaisesti puolustamaan kapitalismia. Mutta varsin viihdyttävää tämä ärhäkkyys on. Ajatukset lähtevät kyllä liikkeelle. Ja tekstin sisäiset ristiriitaisuudet ovat nekin kiinnostavia ja osoittavat aihepiirin monimutkaisuuden, vaikka Enbuske yrittää osoittaa että asiat ovat yksinkertaisia.

Sekin on hyvä noteerata, että puhdasta puoluepolitiikkaa Enbuske ei kirjallaan tee, vaikka aika usein hän sohii vasemmistoa ja vihreitä vastaan. Mutta samalla Enbuske tulee huomanneeksi, että monet oikeistolaisiksi katsotut kapitalismin puolustajat (poliittiset toimijat ja puolueet) ovat itse asiassa toimineet kapitalismia vastaan omia etuja ajaessaan.

Eräs syy Enbusken tekstistä kumpuavasta vihaisuudesta liittyy siihen, että hän kokee kapitalismin tulleen kaltoin kohdelleeksi, kun sitä syytetään milloin mistäkin: ”Kapitalismi on tuottanut maailmaan sellaisen elintason nousun, sairauksien vähenemisen ja elämän kasvun, että todisteiden pitäisi olla kiistattomia. Silti kapitalismi saa vastata koko ajan syytöksiin, joita tässä pamfletissa käymme läpi.”

Toinen Enbusken mielipaha liittyy tasa-arvoon: ”Kaikki ihmiskunnan suuret keksinnöt ovat aina tuoneet mukanaan epätasa-arvoa. Otetaan esimerkiksi kirja. 1800-luvun perussuomalaisella oli kirjahyllyssä yleensä vain yksi kirja: vihkiraamattu. Nykyään voin ostaa minkä tahansa klassikkoteoksen pokkariversiona, jos teen pari tuntia paskaduunia.”

Tästä Enbuske vetää sen johtopäätöksen, että muutaman vuoden päästä köyhimmälläkin suomalaisella on käytössään iPad, ja siten on turha lähteä valittamaan nykyisen statussymboliksi nousseen tekniikan kalleutta: ennen pitkää kallis on halpaa ja kaikkien käytössä.

Joskus Enbuske tuntuu etsivän argumenttejaan hyvin kaukaa, liittyen esimerkiksi siihen että kun peruskoulu saatiin Suomeen niin oikeisto vastusti sitä: ”Porvarit vastustivat peruskoulua, mutta sitä olisi muuten vastustanut myös vasemmiston suosikki Karl Marx.” Sanoisin, että tämän tyyppiset argumentoinnit ovat kyllä provosoivia ja istuvat pamflettiin, mutta vesittävät muuten linjakasta argumentaatiota. Jos on oltu väärässä, eikö sen voi myöntää reilusti ja suoraan?

Toisaalta Enbuske löytää vikaa myös oikeistosta, liittyen esimerkiksi pysäköinti- tai tiemaksuihin: ”Oikealla on tapana pilkata vasemmistoa siitä, että siellä halutaan pitää kiinni saavutetuista eduista. Mutta mitä muuta ilmainen moottoritie on kuin saavutettu etu?”

Talouskasvun ajatus – ja erityisesti sen kritiikki – joutuu Enbusken hampaisiin. Hän vetää mutkia suoraksi mutta on kyllä oikeassa argumentoidessaan suoraviivaista talouskasvun kritiikkiä vastaan. Se että pulla leivotaan isossa leipomossa ehkä tuottaa jollekulle voittoa ja lisää bruttokansantuotetta verrattuna siihen että jokainen leipoisi pullansa itse. Mutta kotona omassa uunissa leipominen olisi tavatonta haaskuuta sekä energian käytön että toiminnan tehokkuuden kannalta.

Monissa Enbusken kritiikeissä on aistivinaan ”olkinukkeargumentaatiota”, siis sitä että määritellään vastapuolen argumentit itselle sopivalla tavalla, ja sitten ammutaan ne kevyesti alas. Mutta Enbuske tekee tämän sentään jonkin verran itseironisesti, ja pamflettihan tämä teksti on.

Samalla asioita yksinkertaistaessaan Enbuske myös tekee kohtuullisen helpoksi hyökätä omia väitteitään vastaan, mikä on sääli sillä monet ajatukset ovat sellaisia että niistä soisi syntyvän aitoa keskustelua, liittyen esimerkiksi talouskasvun ja luonnonvarojen suhteeseen. Näin Enbuske: ”Talouskasvu saattaa tuhlata luonnonvaroja, mutta ei välttämättä sitä tee. Väite, että kasvulla on rajat, on yhtä järkevä kuin että ihmisen mielikuvituksella on rajat.”

Enbusken havainnosta suomalaiseen mentaliteettiin liittyen kyllä tykkäsin: ”[M]eillä arvostetaan ahkeruutta nokkeluuden sijaan. Jos joku tekee asiat helposti, se on oikeastaan pahin mahdollinen loukkaus muita kohtaan.” Tästä Enbuske jatkaa pohdintaansa tasa-arvokysymyksiin: ”Jos ihmisellä on vapaus rikastua ahkeruudellaan tai älyllään, silloin maailma ei voi olla täysin tasa-arvoinen. Jommastakummasta tavoitteesta on luovuttava. Ainakin toisinaan täytyy valita jompikumpi: tasa-arvo tai vauraus.”

Enbuske pohtii paljon ”yhteiskunnan varoilla” itsensä elättäviä toimijoita, erityisesti taiteilijoita, ja näiden kritiikkiä sitä kohtaan että taide pakotetaan markkinavoimien ehdoille (eikä siis saa riittävästi rahaa valtiolta). Kieltämättä Enbuske osuu muutamaan otteeseen makeasti maaliin, mutta toisaalta hänellä on ollut täysi vapaus valita maalinsa eli juuri ne julkiset puheenvuorot asiasta jotka sopivan hänelle maalitauluiksi.

Yhtä mielenkiintoisia maaleja löytyisi suomalaisten yrittäjien lausunnoista julkisuudessa, tai esimerkiksi yritystukien viidakosta, mutta näitä rönsyjä Enbuske ei juuri käy tarkastelemaan. Olisi ollut mielenkiintoista nähdä, mitä Enbuske tältä rintamalta löytäisi.

Château Inkeroinen

Jari Järvelä tarjoilee yhdeksän yllätyksellistä kertomusta novellikokoelmassa Château Inkeroinen (Tammi, 2012; ISBN 978-951-31-6601-4). Jotenkin nyrjähtänyt maailma näissä paljastuu lukijalle, tai ehkä voisi sanoa että lukijaa nyrjäytetään, mukavan humoristisella tavalla.

Novelleissa on kansainvälisyyttä, niissä käydään muun muassa viiniasiantuntijoiden hiivakonferenssissa ja taideteosten hakureissulla Ateneumin näyttelyyn. Mukavalla tavalla näissä raaputetaan ihmisten roolileikkien taakse, kysymyksiin siitä mikä on todellisuus rooliasujen takana.

Kenestäkään toisesta ei voi tietää, mitä hänen päänupissaan tapahtuu, mutta jollain kummallisella tavalla Järvelä pystyy paljastamaan toisia todellisuuksia.

Kyse on siitä kolahduksesta mikä tapahtuu kun huomaakin olevansa tyhjän päällä kuilussa vaikka oletti tietävänsä mistä elämässä on kyse. Tragikomiikkaa, mutta hienovaraisesti tyyliteltynä, sitä tämä kokoelma tarjoaa.

The naming of the dead

Olen lukenut melkoisen monta Ian Rankinin dekkaria, mutta jossain vaiheessa alkoi tuntua siltä että kirjat toistavat liikaa samoja teemoja. Niinpä tässä oli pitkähkö tauko ennen tämän, järjestyksessä 16. Rebus-dekkarin lukemista: The naming of the dead (Orion, 2006; ISBN 0-7528-6859-4).

Ehkä syynä oli tauko, tai sitten Rankin oli aiempaa paremmassa vedossa, mutta nyt tuntui siltä että tarinan palaset solahtivat yhteen mainiosti, ja vaikka Rebus jatkoi edelleen tupakoinnin ja liiallisen alkoholinkäytön rappiolinjalla ja sai esimiehensä jatkuvasti takajaloilleen, niin tuntui silti mukavalta lukea Rankinin kuvausta Edinburghista.

Sopassa on kyllä aineksia hurjasti: G8-huippukokous, ja siihen liittyviä mielenosoituksia ja konsertteja, epäilyttävä kuolemantapausten sarja, sekä kaiken maailman turvallisuuspalvelujen ja mellakkapoliisien operaatioita kaupungissa huippukokouksen tiimoilla.

Rankin pyörittää tarinansa teemoja niin että lukijaa joskus hengästyttää, mutta onneksi tarinassa on suvantovaiheitakin, ja tuntuu siltä että Rankin myös etsii sovitusta piinatulle Rebus-hahmolleen. Sentään onnesta ei ole kyse, mutta jonkinlaisesta seesteydestä eläkepäivien jo häämöttäessä.

Kirjan teemoihin kuuluu kosto, sen oikeutus, siis kysymys siitä mitä on ajateltava omankäden oikeudesta pahoihin väkivaltarikoksiin syyllistyneitä kohtaan. Ja loppujen lopuksi Rankin tarjoaa melkoisen pyörityksen tämän teeman ympärillä, niin että lukija saattaa joutua - näin tosiaan kävi - yllätetyksi.