Mielensäpahoittaja ja ruskeakastike

Tuomas Kyrön novellikokoelmasta oli tätä kirjoittaessa 335 varausta kirjastojen Helmet-järjestelmässä, kyllä ei ole huonosti kirjan suosion laita: Mielensäpahoittaja ja ruskeakastike (WSOY, 2012; ISBN 978-951-0-39079-5). Ja taattua mielensäpahoittamista on näissä novelleissa luvassa.

Tykkäsin alkuperäisestä mielensäpahoittajasta kovasti, ja maistui tämäkin. Ehkä hahmo on kypsynyt ajan mittaan, ihan samalta jäärältä ei päähenkilö tässä kirjassa tunnu, tai johtuisiko muutos siitä että nyt päästään perimmäisten kysymysten äärelle: ruoka-asioihin, ja kunnon kotiruokaa tekemään.

Aika mukavasti alkaa omillaan olevan kahdeksankymppisen ruoanlaitto onnistua, kun kaapeista löytyy emännän vanhoja reseptejä: "Kypsyys vaatii tarkkaavaisuutta, se on vähän kuin sementin ja veden kanssa kun tehdään betonia. Siihen kun lisää vielä kovan pakkasen, niin käsissä on ongelma ja venyvät rakennusaikataulut."

Ja maistuu mielensäpahoittajalle perunan lisäksi myös saapasmaan ruoka, kun se oikein tehdään: "Tiesi tekijä saman kuin minä olen elämässä oppinut: annetaan hautua tarpeeksi pitkään. Se on niin kuin ajatus taikka rakkaudentunnustus taikka totuus, jota ei saa suustaan. Sisältö kasvaa, kun ei lyö heti pöytään."

Mutta "karpoamisesta" kyllä mielensä pahoittaa: "Nyt sitten luullaan olevansa loorteja, jaarleja ja prinssejä, jotka istuksivat upottavassa nahkatuolissa, suupielistä valuu rasva ja etualalla kääpiö heittää henkensä edestä voltteja. Se saa järsiä luut ja juoda sen rasvan mikä jaarlin suupielistä valuu maahan."

Harmaasuolattu ystävämme - joulukinkku - herkistää mielen: "[H]änelle koitti aika astua ruokapöytäämme. Muuttua yhdeksi meistä niin kuin se ehtoollisviinikin on olevinaan. Erityisen hyvin minä muistan Lentukan, Herkon ja Hilman. Viimeinen osasi katsoa sillä tavalla silmiin, että melkein jäi syömättä."

Kyllä ei ruoka ole koskaan pahaa, sen oppii näistä novelleista, ihan tulee vesi kielelle.