En tiennyt tätä kirjaa lukiessani, kuka Arne Dahl on, ja sen tietäminen olisi voinut vaikuttaa lukukokemukseen: Verikyynel (Otava, 2004; suom. Kari Koski; ISBN 978-951-1-19772-0). Pidin kirjaa melko tavanomaisena dekkarina, tosin taitavasti kirjoitettuna. Vasta aivan kirjan lopussa tajusin, että tässähän käsitellään hyvin monimutkaisia teemoja. Ihan niin suoraviivainen tämä kirja ei ollut kuin kuvittelin.
Kirjaa voi pitää esikoisteoksena. Ainakin se oli Dahlin ensimmäinen niin sanotusta poliisin "A-ryhmästä" kertova.
Kerronta on niin taitavaa ja siinä viitataan ikään kuin aiemmin kerrottuihin tapahtumiin, että ajattelin kyseessä olevan jo aiemmin dekkareita kirjoittaneen kirjailijan uusi teossarja. Ja tavallaan niin onkin, sillä Arne Dahl on salanimi.
Lainaan tässä Otavan kirjailijaesittelyä: "Arne Dahl, oikealta nimeltään Jan Arnald (s. 1963), kuuluu Ruotsin rikoskirjailijoiden kirkkaimpaan kärkeen. [...] Jan Arnald on kirjallisuuden tutkija, kriitikko ja toimittaja. Omalla nimellään Arnald on kirjoittanut viisi kaunokirjallista teosta. [...] Nimeä vaihtamalla hän saattoi antaa tekstin puhua puolestaan. Arnaldin sukunimestä syntyi Arne Dahl, ja vasta viidennen dekkarin jälkeen kirjailijan todellinen henkilöllisyys paljastui suurelle yleisölle."
Ja vielä pieni lainaus: "A-ryhmä-trillereissä Dahl toivoo rikkovansa perinteisen populaari- ja korkeakulttuurin välisen raja-aidan. A-ryhmä-trillerit ovat samalla kertaa hauskoja, syvällisiä ja jännittäviä, eikä olekaan ihme, että ne ovat saavuttaneet myös suomalaisten suosion."
No, kyllä tässä Verikyynel-trillerissä hauskuuttakin on, mutta melkoisen hyytävä tarina se on. Teos alkaa sillä että ruotsalainen kirjallisuuskriitikko kidutetaan kuoliaaksi lentokentällä.
Ennen kuin tiesin kuka Dahl on, ajattelin että tässä dekkaristi nostaa keskisormea kirjallisille snobeille. Nyt kun tiedän Dahlin kriitikkotaustan tulkinta on pakostakin monimutkaisempi.
Dahl punoo trillereiden kliseitä kuten FBI:n agentteja ja sarjamurhaajia melko terävään yhteiskuntakritiikkiin, jossa pohditaan erityisesti USA:sta tuotuja vaikutteita ruotsalaisessa yhteiskunnassa. Hänen poliisihahmonsa ovat monimutkaisia, ehkä tarkoituksellisesti tyypitettyjä, mutta aika hienosti kokonaisuus pysyy kasassa.
Ammattikirjoittajan työtä. Mutta kaikesta tästä huolimatta melko kylmän vaikutelman teos lukijaansa jättää, jopa hyytävän.
Olisiko niin, että kirja tuo ruotsalaiseen dekkarikirjallisuuteen juuri niitä amerikkalaisia vaikutuksia joita se päällisin puolin kritisoi? Tai onko tulkintani taas yksinkertaistava?
Ihmisrotuja
15 tuntia sitten
2 kommenttia:
Olen pohtinut tämän sarjan aloittamista jo useita vuosia, mutta jotenkin vierasta tätä vieläkin, enkä oikein osaa sanoa miksi. Se ei välttämättä ole tuo korkeakirjallinen leimakaan, sillä pidin kovasti Kate Atkinsonin Ihan tavallisena päivänä -dekkarista. Johtuisikohan epäilyni siitä, että kaikki sarjasta lukemani arvostelut ovat olleet sinänsä kirjan arviot tunnustavia, mutta kukaan ei ole ollut todella innostunut.
@Lukutoukka: Jep, en tiedä mikä tässä oli, mutta en kyllä voi sanoa olleeni erityisen innostunut. Luin vielä sarjan toisen kirjan, Pudotuspelin, ja pitäisi siitä varmaan jotain sanoa, mutta en kyllä innostunut, taisi jäädä tämä tähän.
Atkinsonin Ihan tavallisena päivänä on lukulistallani, se kiinnostaa.
Lähetä kommentti