Hyvä yritys - strateginen maineenhallinta

Pekka Aula ja Saku Mantere pohtivat yritysten mainetta jo vuosia sitten ilmestyneessä kirjassa, joka oli yllättävänkin ajankohtainen: Hyvä yritys - strateginen maineenhallinta (WSOY, 2005; ISBN 951-0-30227-9). Tosin kuvittelin kirjan olevan reseptikirja esimerkiksi kriisitilanteiden hallintaan tai yrityksen ”viherpesuun”, mutta yllätyin positiivisesti: kirjassa kerrotaan että hyvä yritys tekee hyvää työtä, siis maineen ja tekemisen täytyy vastata toisiaan.

Kirjassa korostetaan verkostojen roolia maineen muodostumisessa, mikä istuu erinomaisen hyvin tämän päivän todellisuuteen. Ja strategisesta johtamisesta kirjoittajat pystyivät esittämään vähintäänkin pätevän näkemyksen, paikoin jopa terävästi oivaltavan.

Vielä kirjan alkusivuilla pohdin, ollaanko tässä esittämässä reseptikirjaa sille, miten mainetta voi parantaa muuttamatta oikeasti mitään toiminnasta, kun kirjassa esitettiin tällaisia juttuja: ”Kaiken kaikkiaan isot kansainväliset lääkeyhtiöt jakavat ilmaiseksi lääkkeitä ja tekevät hyväntekeväisyyttä miljardeilla euroilla vuosittain.”

Tästä tuli mieleen, että jos voitot ovat kymmeniä ja satoja miljardeja, voihan sitä laittaa vähän rahaa myös hyväntekeväisyyteen, ikään kuin eräänlaisena pr-kuluna. Toisin sanoen: mikä sitten on kokonaiskuva yrityksestä, onko maine vain pintakiiltoa?

Mutta sitten alkoi pelittää, kun päästiin pohtimaan mm. yritystoiminnan etiikkaa, missä kirjoittajat viittaavat oikeustieteen professoriin Joel Bakaniin: ”Bakanin mukaan historiallisesti yritystoiminnan etiikkaan syntyi ammottava aukko, kun osakkeenomistajat vapautettiin vastuusta yrityksen mahdollisesti rötöstellessä.”

Niinpä: jos osakkeenomistajat eivät vastaa rötöstelyistä ja yritysjohto puolestaan ajaa vain osakkeenomistajien etua, katoaako etiikka yritystoiminnasta kokonaan?

Kun tilanne kerran on tällainen, niin on selvä tarve yhteiskunnan kiinnittää huomiota yritysten toiminnan eettisyyteen, jos kerran omistajat ja yritysjohto eivät sitä tee. Ja samalla on selvä tarve eettisen omistajuuden rakenteille (kuten eräät rahastot), yritysten toimintaa arvioivalle journalismille ja kansalaistoiminnalle.

Mutta onneksi tilanne ei ole näin synkkä, varsinkin kun verkostomaisuus tekee yhä vaikeammaksi pitää väärinkäytöksiä yrityksen sisällä tai pienen piirin tiedossa: ”Pahaa voi tehdä edelleen, mutta verkostoyhteiskuntakehitys tekee kiinni jäämisestä paljon helpompaa kuin aikaisemmin.”

Ja lisäksi se että yritys väittää jotain ja toimii toisin ei voi pitkällä aikavälillä onnistua: ”Hyväluontoisuus lähtee yrityksen sisältä, työyhteisöstä. Hyvää elämää tuotteissaan myyvän yrityksen tie jää helposti lyhyeksi, ellei sen omassa työyhteisössä tavoitella hyvää elämää.”

Kannattaa myös muistaa, missä maine syntyy: ”Oli sitten kyse talousmaineesta, tarinamaineesta tai kansalaisuusmaineesta, hyvän yrityksen maine ei synny tyhjästä edes huolellisen johtamisen tuloksena. Maine kumpuaa organisaation sisältä.”

Tässä on eräänlainen paradoksi, sillä maine on sitä, miten yrityksestä ajatellaan sen ulkopuolella, mutta maine taas syntyy siitä miten yrityksessä sisällä toimitaan. Vuorovaikutusta, verkostoja: ”Yrityksen ja sen yleisöjen kommunikoidessa niiden välille rakentuu vuorovaikutussuhde. Ja siten juuri hyvät suhteet ovat hyvän maineen ja siten hyvän yrityksen kannalta avainasemassa.”

Ja vaikka tässä puhutaan asioista joilla ei ole aineellista olemusta, niin näin pitääkin olla: ”Organisaatio ei ole asia, esine tai tavara. Se on aina inhimillisen ajattelun tuotos.”

Strategiasta kirjoittajilla on paljonkin sanottavaa, lähtien strategisen johtamisen sotaisista ja välineellisistä juurista: ’Hyvän yrityksen strategian haasteena on jättää väkivallan ja kylmän analyyttisyyden perinne ainakin osittain syrjään ja nähdä strategia hyväsydämisen ihmisen järkevänä toimintana, ”terveellä järjellä ja suurella sydämellä”.’

Hyvä yritys - hyvä kirja!

Varjomies

Dashiell Hammettin dekkari Varjomies (WSOY, 1990) esittelee parivaljakon Nick ja Nora Charles, jotka pähkäilevät upporikkaan Clyde Wynantin katoamista ja hänen sihteerinsä murhaa. Kirja ilmestyi alunperin 1934.

Hammettin dialogi etenee nasevana, paljon rivien väliin piilottavana, mutta ei ehkä ihan niin iskevänä kuin joissakin pelkästään miehisen päähenkilön varana rakentuvissa dekkareissa, mutta nautittavaa sanailua tästäkin löytyy. Ja tarinakin etenee pääasiassa dialogin kautta.

Hammett pyörittää lukijaa mysteerin kiemuroihin. Sameissa vesissä tässä liikutaan, gangstereiden ja vankilakundien keskellä, jossa totuus on aina suhteellista ja kytköksissä kunkin omaan etuun.

Kirja ei ole ehkä parasta Hammettia, mutta varsin mielenkiintoista on miten dekkarien tavalliset asetelmat on tässä kasattu vähän poikkeavalla tavalla: utelias ja älykäs Nora Charles selvittelee mysteeriä vähintään yhtä aktiivisesti kuin Nick, jonka kyky ottaa vastaan luoteja ja muita iskuja joutuu koetukselle.

Klassikko, vaikkei olekaan Hammettin tuotannon kovinta kärkeä.

Työhyvinvointi ja organisaation menestys

Pasi Pyöriä on toimittanut artikkelikokoelman Työhyvinvointi ja organisaation menestys (Gaudeamus, 2012; ISBN 978-952-495-233-0). Kirjassa pohditaan johtamista, organisaatioiden menestymistä ja organisaatiokulttuuria monesta eri näkökulmasta.

Kokonaisuus oli epätasainen ja jonkin verran vaisu, mutta parhaimmillaan kirjoituksista löytyi hyviä oivalluksia, jotka kyseenalaistivat tavanomaisia näkemyksiä.

Usein ajatellaan, että työhyvinvointi lisää työn tehokkuutta, mutta voi ajatella myös päinvastoin: ”Työssä onnistumiset ja nimenomaan kokonaisten asiakas- tai työprojektien toteuttaminen tuottavat tyytyväisyyttä ja hyvinvointia.” Siis hyvinvointi syntyy tehokkaasta ja tuloksekkaasta työstä, ei päinvastoin!

Tuntuu kyllä, että työn tehokkuuteen ja työssä viihtyvyyteen liittyvät asiat on nykypäivänä ymmärretty väärin. Kärjistäen voisi sanoa, että on huomattu että työviihtyvyyden ja työn tuloksellisuuden (ja tuottavuuden yms.) välillä on yhteys, ja sitten panostetaan tuohon viihtyvyyteen kun halutaan tuloksia.

Mutta asia onkin juuri toisin: tuloksekas työ tuottaa viihtyvyyttä työssä. Toisin sanoen jos työ on järkevää ja sitä tehdessä koetaan, että tehty työ on asiakkaan kannalta tärkeää, niin siitä seuraa viihtyvyyttä. Eikä siis tarvita mitään poppakonsteja viihtyvyyden parantamiseksi: riittää että työ on hyvin suunniteltua ja määriteltyä ja sillä on selvä lopputulos.

Luin jokin aika sitten kriittisen kirjoituksen Nokian johtamiskulttuurista. (Yritin sitä jahdata netistä mutta eipä tähän hätään löytynyt.) Tekstin mukaan Nokiassa oli luisuttu malliin jossa ylin johto teki jatkuvasti laatikkoleikkejä tuottavuuden yms. parantamiseksi, mutta todellisuudessa oli niin että ylin johto ei ymmärtänyt juuri mitään siitä mitä käytännössä tehtiin ja siten kaikki nämä laatikkoleikit olivat pelkkää johdon peliä jolla ei ollut enää kytkentää oikeaan toimintaan.

Ja tästä tulee mieleen, että kun sitten tämän kaltainen organisaatio alkaa oireilla, haetaan apua coachingista yms. jutuista, kun oikeasti on kyse siitä että ollaan vieraannuttu tekemisestä eikä enää ymmärretä mistä toiminnassa loppujen lopuksi on kyse.

No, tämä nyt on tosiaan aika kriittinen näkemys suomalaisen työelämän tilanteeseen näinä päivinä, ja poikkeuksia onneksi on!

Kirjassa käsiteltiin kohtuullisen paljon helpdesk ja call center -tyylisiä palveluja, joita voi pitää tayloristisen tehokkuusajattelun moderneina ilmiöinä, sillä työnteon tehokkuutta mitataan sekuntien tarkkuudella ja työntekijät saavat päivittäin raportit omasta suoriutumisestaan suhteessa muihin työntekijöihin. Tämän kaltaisen työn luonne eroaa aika lailla esimerkiksi yritysten t&k-yksiköiden asiantuntijatyöstä, vaikka kumpaakin voi pitää ”tietotyönä”.

Mutta näistä muutamista helmistä huolimatta kirja jäi jotenkin etäiseksi, enkä löytänyt kovinkaan paljon sellaista jota ei olisi kerrottu jo muissa aihepiiriä käsittelevissä teoksissa. Kirjalla on hyvä otsikko, mutta sisältö ei yllä otsikon tasolle.

Suomalaisia nykyrunoilijoita

Siru Kainulainen ja Johanna Krappe ovat toimittaneet artikkelikokoelman Suomalaisia nykyrunoilijoita (BTJ Kustannus, 2008; ISBN 978-951-692-711-7). Varatessani kirjan luulin sitä runokokoelmaksi, mutta se koostuukin artikkeleista, joissa toki on lainauksia runoilijoiden teksteistä. Mutta enemmänkin esseistiikkaa on siis kirjan sisältö.

Kirjassa kerrotaan muun muassa seuraavien runoilijoiden tuotannosta: Juhani Ahvenjärvi, Heli Laaksonen, Tomi Kontio ja Johanna Venho. Artikkelien kirjoittajat ovat selvästi runoilijansa lukeneet, ja saavat aiheistaan irti paljon, tosin hiukan toisistaan poikkeavilla lähestymistavoilla.

No, joka tapauksessa kirja on kätevä hakuteos suomalaisista runoilijoista 1990- ja 2000-luvuilta. Ja hyvällä tolalla runous Suomessa näyttäisi olevan.

Miksi Marx oli oikeassa

Terry Eagleton kirjoittaa iskevästi ja hauskasti, paikoitellen hyvinkin ärhäkkäästi, ja yrittää osoittaa että Karl Marxin kirjoitukset ja marxismi ovat mitä suurimmassa määrin relevantteja tämän päivän maailmassa: Miksi Marx oli oikeassa (Like, 2012; suom. Petri Stenman, jälkisanat Tuomas Nevanlinna; ISBN 978-952-01-0710-9).

En ole koskaan lukenut Marxin tekstejä, joten en osaa sanoa missä määrin Eagleton ottaa vapausasteita tekstien tulkitsemisessa – oletettavasti kohtuullisessa määrin.

Mutta toisaalta Eagletonin tapa käsitellä Marxin tekstejä, niiden tulkintoja ja niihin kohdistettua kritiikkiä on monipuolinen, ja kaiken lisäksi Eagleton kykenee konkretisoimaan asian kuin asian arkipäivän ilmiöiden avulla.

Hauskinta olivat ne kohdat missä Eagleton käänsi kritiikin päälaelleen. Hän muun muassa pyrkii osoittamaan, että tämän päivän kovimmat kapitalistit, esimerkiksi investointipankkiirit, ovat omaksuneet Marxin opit erinomaisen hyvin ja toteuttavat näitä oppeja käytännössä.

En tiedä rupeanko lukemaan Marxin tekstejä, mutta varsin kiehtovilta Eagletonin pohdinnat kyllä vaikuttavat, erityisesti ne osuudet joissa puhutaan ajattelun konkretiasta, esimerkiksi ”antifilosofiasta” ja ”karnevalistisesta filosofiasta”, siis sellaisesta kyvystä ajatella jossa elämälle välttämättömät asiat kuten ruoka ja nukkuminen yhdistetään hyvinkin ”korkeakulttuurisiksi” miellettyihin asioihin.

Ja vaikka Marx ei olisikaan ollut oikeassa, kyllä Marxin herättämissä ajatuksissa jotain mieltä tuntuu olevan.

André Kertész

André Kertész (1894–1985) oli mustavalkoisen valokuvan mestari. Hänen klassiset valokuvansa ovat sellaisia että ne jäävät mieleen, askarruttavat, saavat näkemään maailmassa ikään kuin uudenlaista geometriaa. Pieni kirja André Kertész (Thames & Hudson, 2007; ISBN 978-0-500-41063-9) tuo nämä valokuvat helposti saataville. Valokuvat on myös saatu tulostumaan hienovaraisessa kompleksisuudessaan.

Kirjan esipuheen on kirjoittanut Danièle Sallenave ja alkuperäisen ranskankielisen tekstin kääntäjinä ovat olleet Sheila Chevallier and Marianne Tinnell-Faure.

Kertész aloitti valokuvauksen juuri siihen aikaan kun tuli tarjolle kätevästi mukana kulkevia riittävän valovoimaisia kameroita. Valokuvaus oli tuohon aikaan tietenkin mustavalkoista. Kertész löysi kuvillaan ikään kuin tuntemattoman mantereen ja tutki mestarin lailla mustavalkoisen valokuvan geometriaa ja kielioppia: ”Black and white photography became the revelator of the world’s graphic truth and gave birth to the movement of concrete abstraction, realism and truth which it had borne. It is said that the visible is readable, that the world is made of signs to decipher, which are not always words, but ideograms, pictograms, photographs.”

Monet Kertészin valokuvista on otettu korkealta yläviistosta, ja tätä voikin pitää hänen tuotantonsa yhtenä keskeisenä tunnusmerkkinä. Näissä kuvissa maailma ikään kuin litistyy, sen abstrakti geometria tulee selkeästi esille, mutta mikä on erityisen merkille pantavaa, Kertészin kuvat ovat täynnä elämää: ”The world is a page, but a living one.”

Kertészin kuvissa on havaittavissa aina jonkinlainen etäisyys kuvaajan ja kuvattajien välillä, ikään kuin Kertész haluaisi ymmärtää kohdettaan paremmin pitämällä siihen vähän etäisyyttä: ”At his window, he is present in the world without being involved in it; he doesn’t walk on the same ground as those he will soon join. He keeps his distance from them in order to look at and understand them.”

Kertész oli kotonaan niin Unkarin maaseudulla kuin New Yorkin studiossaan, ja loi valokuvia jotka saavat pohtimaan elämää: ”Looking at his work, one could say that the photographer persuaded himself very early on that things offer themselves only to the one who knows to keep his distance. Everything then becomes clear, easy, decipherable. And the world finally consents to admit that, in reality, it is just a big book.”

Tämä kirja on pieni, mutta sen sisällä on suurenmoisia valokuvia.

Huominen on liian kaukana

Chimamanda Ngozi Adichie oli itselleni täysin tuntematon nimi ennen kuin tartuin tähän novellikokoelmaan: Huominen on liian kaukana (Otava, 2011; suom. Sari Karhulahti; ISBN 978-951-1-24188-1). Adichie kuvaa afrikkalaista todellisuutta, sekä Afrikassa että tulokkaana Amerikassa.

Ja vaikka novellit eivät kaikilta osin täysin toimi, tuntuvat ne todellisilta, ei rakentamalla rakennetuilta vaan elämällä eletyiltä. Adichiella on paljon kerrottavaa, ja hän tarttu vaikeisiin aiheisiin kuten rasismi eri muodoissaan, ja vallankäytön muodot vahvojen ja heikko-osaisten välillä, sortumatta kuitenkaan täysin mustavalkoiseen ajatteluun.

Joissakin novelleissa jännite katkeaa lopussa, mutta tämä voi olla myös tarkoituksellinen tyylikeino, pyrkimys etäännyttää lukijaa aiheesta. Toisinkin olisi voinut tehdä.

Mutta pidin kyllä kokoelmasta, kokonaisuutena se on vahva, ja vaikka lukija ei voikaan todella ymmärtää mitä on elää kirjassa kuvattuja kohtaloita, ehkä hän on hiukan avoimempi näkemään toisten todellisuuksien mahdollisuudet kirjan luettuaan.

Viimeinen lapsitähti ja muita ylimääräisiä ihmisiä

Maarit Verronen osaa kirjoittaa hienoja novelleja, olkoon niissä sitten fantasiaelementtejä tai ei. Tästä erinomainen esimerkki on kokoelma Viimeinen lapsitähti ja muita ylimääräisiä ihmisiä (Kirjayhtymä, 1994; ISBN 951-26-3925-4).

Vähän täytyy ihmetellä miksi tämä kirja on aikoinaan jäänyt lukematta. Teoksen nimen kyllä muistin, mutta jotenkin kokoelma ei vain ole tätä ennen osunut käsiini.

Verronen tarttuu kirjassa ihmiskohtaloihin joissa on jotain erikoista, leimaavaa, olkoon kyse sitten lapsiurheilijoista joita säälimättä kasvatetaan ja muokataan voittajiksi, tai sitten erikoisia kykyjä omaavista ihmisistä.

Verronen pohtii muun muassa sitä, mitä merkitsisi jos omaisi kyvyn nähdä ennalta tulevat tapahtumat. Millainen tällaisen ihmisen maailma olisi, mitä hän elämässään tekisi.

No, en mene paljastamaan novellien juonia, mainioita ne ovat, ei tästä novellistiikka juuri parane.

Vuosi metsässä

Heikki Willamon valokuvakirja on kiehtova, niin teksti kuin kuvatkin: Vuosi metsässä (Maahenki, 2012; ISBN 978-952-5870-59-6). Kirja kertoo yhdestä vuodesta metsässä, siis samassa paikassa vuoden ympäri. Willamo pystytti metsään laavun ja vietti siellä aikaa.

Hienojen mustavalkoisten valokuvien lisäksi kirjassa on mainioita tarinoita Willamon uran varrelta. Ja myös perheestään Willamo tarinoi.

Willamo osaa myös mustavalkoisen valokuvauksen, voisi sanoa niinkin että tässä on palattu valokuvauksen juurille. Kirjan taitto toimii hyvin, ja kuvien sävyt on hienosti saatu esille. Ja pohdiskelevat, muistelevat tekstit istuvat erinomaisesti teemaan.

Thomas Bernhard: Syy

Thomas Bernhardin viisiosainen elämänkerta alkaa teoksesta Syy (Lurra Editions, 2011; suom. Olli Sarrivaara; ISBN 978-952-5850-10-9). Kirja kertoo toisen maailmansodan Itävallasta ja erityisesti Salzburgin kaupungista, jossa Bernhard kävi koulua.

Kansallissosialismi ja sota leimasivat aikaa. Koulussa sai pelätä opettajien ankaraa kuria ja ideologista aivopesua. Sodan kauhut vaanivat ulkopuolella.

Bernhardin teksti on vaikeaa, sillä siinä ei ole ollenkaan kappalejakoa vaan teksti jatkuu yhtenä pätkänä sivulta toiselle. Ja lauseet ovat pitkiä, polveilevia, monikerroksisia, lähes loppumattoman oloisia, sivunkin pituisia.

Mutta mikä ihmeellistä, tekstin polveluista ja ikään kuin tarkoituksellisesta poukkoluista huolimatta luin kirjan käytännössä yhdellä istumalla, herpaantumatta. Bernhardin tarina on paitsi traaginen myös harvinaisen avoimella tavalla kuvattu. Salzburgin koulumaailmasta kerrotaan niin paljastavalla tavalla, kaikkine lapsuuden kauhuineen, että ei voi kuin lukea, lukea.

Kirja jakaantuu kahteen osaan, joista ensimmäinen kertoo ajasta sodan aikana ja toinen ajasta juuri sodan päättymisen jälkeen.

Ensimmäinen puolikas kertoo internaatista, tai oikeammin "kansallissosialistisesta koulukodista", jonne Berhard lähetettiin. Toinen osa kertoo lyseosta, jossa kansallissosialismi on korvattu katolilaisuudella, ilman että juuri mikään ilmapiirissä ja kurinpidossa olisi muuttunut.

Salzburgista Bernhardilla ei ole mitään hyvää sanottavaa: "Kotikaupunkini on tosiasiassa kuolemansairaus, jonka asukkaat sinne syntyessään saavat ja joka ei hellitä otettaan, ja jos ihmiset eivät lähde sieltä ratkaisevalla hetkellä pois, he tekevät, suoraan tai epäsuoraan, ennemmin tai myöhemmin, joko äkillisen itsemurhan noissa kammottavissa olosuhteissa tai tuhoutuvat, suoraan tai epäsuoraan, hitaasti ja kurjasti, tuolla pohjimmiltaan läpeensä ihmisvihamielisellä arkkitektonis-arkkipiispallis-vähämielis-kansallissosialistis-katolisella kuolemanmaalla."

Merkittävin henkilö Bernhardin taustalla on hänen isoisänsä, joka pystyi ajattelemaan selvästi ja varoitti Bernhardia sekä kansallissosialismin että katolilaisuuden harhoista. Sitä ihmeellisempää oli, että isoisä lähetti Bernhardin kouluun Salzburgissa, mutta syynä ilmeisesti oli se, ettei isoisä koskaan itse saanut kunnon koulutusta ja hän halusi Bernhardin sellaisen saavan.

Bernhardin kouluaikaa leimasi jatkuva itsemurhan ajattelu, mistä hän ei päässyt eroon edes viulua soittaessaan. Mutta silti hän säilyi hengissä. Kirja päättyy siihen, kun Bernhard jättää lyseon kesken ja päättää mennä töihin, oppisopimuksella. Elämänkerran toinen osa Kellari - vetäytyminen jatkaa tästä.

Lepakkomies

Jo Nesbø on kirjailijanimi, johon olen useampaan otteeseen törmännyt viime kuukausina, mutta en ollut häntä koskaan lukenut. Olettaa sopii, että tämä kirja on jotensakin edustava esimerkki Nesbøn tuotannosta: Lepakkomies (Like, 7. painos, 2010; suom. Outi Menna; ISBN 978-952-01-0535-8).

Kirja kertoo Harry Hole -nimisestä norjalaisesta poliisista, joka matkustaa Australiaan selvittelemään siellä sattunutta kuolemantapausta. Ja ihan kohtuullisen uskottavasti Nesbø kuvaa Australiaa, sikäläistä puheenpartta myöten, sillä englanninkielisiä fraaseja on siroteltu tekstin sekaan.

Tarina tuntuu hyvin tarkoitushakuisesti rakennetulta. Teoksessa pohditaan vähemmistöjen tilannetta yhteiskunnassa, Australian alamaailmaa, huumerikollisuutta, eriarvoisuutta ja sen sellaisia yhteiskunnallisia teemoja.

Samalla piirretään Harry Holesta kuvaa poliisina, jolla on takanaan rankka kokemus, iso syyllisyyden taakka, ja samalla Australian keikka on ikään kuin viimeinen mahdollisuus osoittaa kykenevänsä polisiityöhön.

Mutta tuo tarkoitushakuisuus, se kyllä häiritsi, ja joitain osia tarinasta pystyi hyvin arvaamaan ennalta, eikä tarinakaan ihan loppuun asti jaksanut kiinnostaa: jätin kesken ja lunttasin kirjan loppuratkaisun teoksen lopusta.

Onnellinen lapsi - vanhempien kasvatusoppi

Juha T. Hakala pohtii vanhemmuutta, ja sen puutetta, hätkähdyttävässä kirjassa Onnellinen lapsi - vanhempien kasvatusoppi (Gummerus, 2011; ISBN 978-951-20-8646-7). Lapsilta katoaa lapsuus ja masennus vaivaa yhä useampaa koululaista. Sellainen on tämä meidän Suomemme: kilpailuyhteiskunta jossa aikuisilla ei ole aikaa lapsille. Ja lapset ajetaan oravanpyörään josta ei ole poispääsyä.

Hakala osaa kirjoittaa, ja hänen omakohtaiset pohdiskelunsa sekä konkreettiset esimerkit lapsuuden ongelmista saavat mietteliääksi. Haluammeko todella tätä?

Kun Suomeen iski 1990-luvun alussa lama, noustiin siitä hampaat irvessä, uskomattoman nopeassa tahdissa. Ja tämän jälkeen tuli globalisaatio ja muut äärimmäisen kilpailun trendit, ja Suomessa haluttiin olla mallioppilaita.

Ja samalla kävi niin, että unohdettiin lapset, tai pikemminkin lapsista tehtiin samanlaisia suorittajia kuin aikuisetkin olivat. Ja jos lapsuuden olisi voinut kokonaan ottaa pois lapsilta, sekin olisi varmaan otettu kansallisen maabrändin osaksi: ”Tulimmeko pantanneeksi terveytemme saadaksemme huipputehokkaan kansantalouden ja huippuluokan oppimistulokset? […] Oppilaiden viihtyvyys ja tyytyväisyys kouluoloihin ovatkin Suomessa Euroopan alhaisinta luokkaa. Jopa monissa entisen Itä-Euroopan maissa kouluviihtyvyys on paremmalla tolalla kuin meillä, voitteko uskoa!”

Miten vanhemmat oppisivat olemaan vanhempia? Ja miten lapsilla olisi aikaa lapsuudelle, ei vain jatkuvalle kilpailulle koulussa ja harrastuksissa. Voiko tämä meno jatkua ilman että ajamme koko maan burnoutiin ja sitä kautta konkurssiin?

Hakala osaa tiivistää olennaisen: ”Vanhemmuus ei ole pikamatka. Ei, vaan vanhemmuus on kestävyyslaji. Ehdottomasti. Se on hidasta sisuttelua. Vanhemmuus on asia, jota ei hoideta vasemmalla kädellä. Se on lempeätä silmiin tuijottelua. Se on kädestä pitämistä. Se on tukan pörröttämistä, läheisyyttä.”

Ja kun puhutaan ”rajojen asettamisesta”, Hakala näkee asian tuoreella tavalla: ”[S]uurin ongelma lasten kasvattamisessa ei ehkä sittenkään ole rajojen puute, vaan pikemminkin luottamuksen puute.” – Jos ei ole aikaa tavalliseen yhdessä oloon, miten voi olla luottamusta?

Vanhempien tulisi oivaltaa oma erityisyytensä suhteessa lapsiin: ”[M]ikä asia erottaa kaikki vanhemmat lapsistaan? Oikein: aika, eletty elämä. Meillä vanhemmilla on kokemusta. Lapsillamme sitä ei ole vielä paljoakaan. […] Tietoa ei pidä koskaan sekoittaa elämän mukanaan tuomaan viisauteen.”

Taneli Kaneli

Tittamari Marttinen on kirjoittanut ja Salla Savolainen kuvittanut mainion kirjan pehmolelukissasta: Taneli Kaneli (Tammi, 2. painos, 2001; ISBN 951-31-1901-7). Marttinen kertoo pehmolelun, Taneli Kanelin, ja lapsen ystävyydestä, ja tarina on kirjoitettu minä-muodossa lelukissan näkökulmasta.

Kirja on helppolukuinen, sopii siis lukemaan opetteleville. Ja hyvin se toimii myös iltasatukirjana, sillä tekstissä on kielen helppoudesta huolimatta omaperäisiä oivalluksia.

Kirjasta löytyy hauskoja ja myös ajattelun aihetta antavia juttuja, kun kaikki ei sujukaan niin kuin pitäisi.

Hieno juttu että tällaisia tarinoita julkaistaan. Kertomus ystävyydestä - voiko sen parempaa teemaa lastenkirjalle ollakaan?

Kuolleiden lelujen kesä

Antonio Hillin dekkaria mainostettiin kovasti kirjan takakannessa, ja pitihän se lainata: Kuolleiden lelujen kesä (Otava, 2012; suom. Taina Helkamo; ISBN 978-951-1-25964-0). Päähenkilö on poliisi, Hector Salgado, joka selvittelee 19-vuotiaan pojan putoamiskuolemaa Barcelonassa.

Salgado on poliisina nuorehko, mutta hän on joutunut pakkolomalle syyllistyttyään rikoksesta epäillyn pahoinpitelyyn, mistä saadaan tarinaan rosoisuutta. Vähän kiiltokuvamainen poliisihahmo kyllä kyseessä on. Kansainvälistä väriä tuovat Salgado juuret Argentiinassa, mikä myös mahdollistaa espanjalaisen kulttuurin tarkastelun osin ulkoa päin.

Kustantajan kirjaesittelyssä kerrotaan Hillistä seuraavasti: "Espanjalainen Antonio Hill (s. 1966, julkaisee espanjaksi nimellä Toni Hill) on koulutukseltaan psykologian lisensiaatti, mutta hän on työskennellyt jo pitkään englanninkielisen kaunokirjallisuuden kääntäjänä. Hillin esikoisteos Kuolleiden lelujen kesä myi Espanjassa ensimmäisen viikon aikana huimat 70 000 kappaletta, ja kirjan oikeudet myytiin seitsemään maahan jo ennen ilmestymistään."

Hill ei täysin lunasta kirjasta annettuja lupauksia, rutiinisuoritus tässä on kyseessä ja melko tutunoloisia dekkarin juonenkäänteitä kirjasta löytyy. Rosoisuutta on, mutta siitä huolimatta kirja vaikuttaa teolliselta tuotannolta.

Lisäksi minua risoi suuresti kirjassa harrastettu tupakointi, joka tuntui suorastaan maneerilta ja itsetarkoitukselta. Onko tämä nyt sitten sitä espanjalaisuutta?

Kirjan loppuun Hill lataa vielä kunnon käänteen, jonka tarkoitus lienee koukuttaa lukija dekkarisarjan seuraavankin osan lukemiseen. Voi kyllä jäädä lukematta.

Through the lens - National Geographic greatest photographs

Varasin kirjastosta tämä paksun ja ison valokuvateoksen koska sen tekijätiedoissa mainittiin valokuvaaja Sam Abell: Through the lens - National Geographic greatest photographs (National Geographic Society, 2003; ISBN 0-7922-6164-X). Enkä pettynyt: ensiluokkaisia valokuvia ja niiden teemoihin liittyviä esseitä.

Tilasin joskus aikoinaan National Geographic -lehteä, mutta pitkän päälle se alkoi tuntua toistavan itseään. Silti on myönnettävä, että aika ajoin sen kuvallisen kerronnan omaperäisyys sai suorastaan haukkomaan henkeään. Mutta toisaalta lehden formaattimaisuus alkoi ajan mittaan olla yhä silmiinpistävämpää ja aitoja ymmärryksen hetkiä tuli yhä vähemmän.

No, joka tapauksessa tämä kirja on täyttä tavaraa, ja onneksi siinä on muunkinlaisia valokuvia kuin värikylläisiä ja kiiltokuvamaisia formaattitehtaan otoksia. (Ja Sam Abellin kuvia kelpaa kyllä katsoa, vaikkakin iso osa tämän kirjan otoksista oli kyllä ennestään tuttuja.)

Monitieteinen ympäristötutkimus

Karoliina Lummaa, Mia Rönkä ja Timo Vuorisalo ovat toimittaneet monitieteisyyttä, tieteidenvälisyyttä ja poikkitieteellisyyttä sisältävän artikkelikokoelman: Monitieteinen ympäristötutkimus (Gaudeamus, 2012; ISBN 978-952-495-239-2). Jostain syystä kirja oli saanut kirjastojen Helmet-järjestelmässä vain yhden tähden viidestä (yksi arviointi). Itse antaisin kirjalle vähintään neljä tähteä, oikein hyvä kokonaisuus.

Kirja on lukijan kannalta mukava, koska sisältö on varsin selkeästi jaoteltu kokonaisuuksiin, ja kunkin osuuden lopussa on kirjallisuusluettelo. Lisäksi kirjassa on hyvä sanasto.

Teoksen monitieteisyys tarjoaa monta näkökulmaa pohdittavaksi, mm. ihmistieteiden puolelta huomataan ”postmodernin ajattelutavan toisinaan johtaneen siihen, että ympäristöongelmat on nähty ainoastaan sosiaalisesti rakennettuna suurena kertomuksena, ei siis ihmiskunnan todellisena uhkana.”

Monet artikkelit käsittelevät kiinnostavia aiheita ja ovat erinomaisesti kirjoittuja. Tässä on Risto Kalliolan aloitus aiheesta Maantiede: ”Maapallo kiertää Aurinkoa sillä etäisyydellä, ettemme kärvenny emmekä toisaalta ole liian kylmässä. Päivärytmi syntyy, kun planeettamme pyörii oman akselinsa ympäri. Pyörimisakselin kallistus kiertorataan nähden aiheuttaa vuodenaikojen vaihtelut.” – Melkoisen tiivistä tekstiä mutta myös sujuvaa, tätä on ilo lukea.

Eikä hassumpi ole Juha Hiedanpään aloitus aiheesta Taloustiede: ”Taloustieteellä ei ole luontoa. […] Ei ihme, että taloudelliset toimet, erityisesti tuotanto ja kulutus, ovat aiheuttaneet maapallonlaajuisia ympäristöongelmia.”

Jos taas mennään tieteenfilosofiaan, herää toisenlaisia kiinnostavia kysymyksiä, esimerkiksi – näin kirjoittaa Ville Lähde – siitä, että tieteellisen tutkimuksen kohde on rakennettava tutkimuskohteeksi, jotta sitä voidaan tutkia: ”Maailma ei aukea itsestään tutkimukselle, vaan kysytyt kysymykset ja käytetyt mallit ja teoriat määrittävät sitä.”

Ja filosofian puolelta pomppaa esiin – Markku Oksasen artikkelissa – mainio käsite, pirullisuus, joka viittaa siihen että ympäristötutkimuksessa jo ongelmien muotoileminen on ongelmallista: ”Kun ympäristöongelmien pirullinen luonne ja kaikkialle ulottuva epävarmuus tunnistetaan, ympäristöongelmia pystytään lähestymään filosofisesti.”

Mutta palataan vielä termeihin monitieteisyys, tieteidenvälisyys ja poikkitieteellisyys, jotka kaikki tarkoittavat hiukan eri asiaa. Monitieteisyys on lievintä, luonteeltaan kokoavaa yhteistyötä. Tieteidenvälisyydessä pyritään yhdistämään eri alojen yhteistyötä jo tutkimustyön aikana. Ja poikkitieteellisyydessä mennään pisimmälle, niin että tieteiden väliset raja-aidat katoavat.

Hieno kirja, ja sanoisinpa että otsikon monitieteisyys-sanasta huolimatta teoksessa kyllä mennään pidemmällekin ja hahmotellaan aidosti poikkitieteistä tutkimuksen maailmaa.

Vampyyrivaarin tarinoita

Mauri Kunnas ja Tarja Kunnas kertovat mukavia tarinoita lastenkirjassa Vampyyrivaarin tarinoita (Otava, 1991; ISBN 951-1-11854-4). Luin tätä lapsille, ja vaikka kirja oli jo ennestään tuttu, kyllä tästä monena iltana riitti aineksia iltasatuun.

Kirjan vampyyrit ja muut jännittävät otukset ovat juuri sopivan pelottavia lapsille, sellaisella hupsulla tavalla että uni tulee kyllä mutta ei painajaisia. Mukavia tarinoita iltasaduiksi lapsille, mutta sopivat myös aikuisille: lohdullisia kertomuksia siitä millainen on ihmisen - tai vampyyrin - osa tässä maailmassa.

Normaalia elämää

Maarit Verrosen novellitaide riemastuttaa: Normaalia elämää (Tammi, 2009; ISBN 978-951-31-4743-3). Voi olla, että vielä jokin aika sitten en olisi ollenkaan ymmärtänyt saati nauttinut näistä parin sivun novelleista, mutta nyt olin ihan innoissani.

Vähäeleisesti Verronen hahmottelee kuvia ihmisistä, jotka elävät elämäänsä jotenkin oudolla kohtauskulmalla todellisuuteen. Ja samalla tässä kerrotaan meistä jokaikisestä, lempeän ironisella huumorilla.

Kirja oli lyhyt, antoisa ja napakka. Mitäpä sen enempää voisi novellikokoelmalta vaatia. Ehkä kohta pääsen seuraavan Verrosen kirja pariin.

Sinisten ympyröiden mies

Fred Vargasin dekkarin päähenkilö on Jean Baptiste Adamsberg, omalaatuinen poliisi, jonka ajatuksenkulkua ei kukaan muu tunnu ymmärtävän. Mutta jotenkin hän vain hapuilee epämääräisten sivupolkujen kautta totuuteen. Mainio dekkari: Sinisten ympyröiden mies (Gummerus, 2007; suom. Marja Luoma; ISBN 978-951-20-7288-0).

No, ihan täydellinen dekkari tämä ei ole, tarinan lopullinen käänne kun jättää paljon avoimia kysymyksiä. Mutta toisaalta siitähän tässä dekkarissa on kyse, ihmisyyden niistä ominaisuuksista joita on vaikea sanoiksi pukea ja joihin on vaikea tarttua kiinni.

Intuitionsa avulla rikoksia ratkaiseva Adamsberg on omalla tavallaan myös intuitionsa vanki, ihminen joka jatkuvasti etsii ja on samalla kadottamaisillaan itsensä. Mielenkiintoisia ovat tämän dekkarin useat muutkin hahmot, erityisesti merentutkija joka kulkee katuja ja seurailee ihmisiä saadakseen heistä selvää.

Ei hassumpi, tämä Adamsberg, täytyy lukea näitä lisää, sen verran hyvin Vargas tarinansa punoo, ja kuten hyvässä dekkarissa aina, tärkeämpää on muu kuin itse tarina, se on vain keino puhua jostain josta muuten olisi vaikea kiinni tarttua.

Muisto jonka unohdit

Heimo Pihlajamaa suomensi Rutger Koplandin runoja, ja tästä syntyi iskevä kokoelma: Muisto jonka unohdit (ntamo, 2011; ISBN 978-952-215-086-8). Kopland oli itselleni uusi tuttavuus, ja kokoelma teki vaikutuksen. Runot tuntuvat melkein kuin itsestään selviltä, mutta useammalla lukemisella avautuu niiden moniviritteinen maailma.

Lainaan kirjailijaesittelyä kustantajan sivuilta: "Rutger Kopland, oikealta nimeltään R.H. van den Hoofdakker (s. 1934) ja siviilissä Groningenin yliopiston emeritus professori (oppialanaan biologinen psykiatria), on kielialueensa palkituimpia ja pidetyimpiä, kansainvälisesti tunnetuimpia runoilijoita, ”melankolian mestariksi” sanottu. Hän debytoi vuonna 1966 ja on sen jälkeen julkaissut viisitoista runokokoelmaa. Heimo Pihlajamaan suomennosvalikoima esittelee hänet nyt kattavasti, intiimistikin."

Koplandin runot ovat tiiviitä, usein konkreettisia, joista välittyy erityislaatuinen tunnelma, ja kokonaisuutta värittää lempeä ironia. Kopland katsoo elämää sekä keskeisenä kokijana ja samalla ikään kuin ulkopuolisena, vieraana.

Tarinoita tuonpuoleisista

David Eagleman tarjoaa neljäkymmentä lyhyttä spekulatiivista kertomusta siitä, mitä kuolemanjälkeinen elämä voisi tarkoittaa: Tarinoita tuonpuoleisista (Avain, 2011; ISBN 978-951-692-880-0). Kirja oli vähällä jäädä lukematta, mutta päätin siihen tarttua kun laina-aika oli umpeutumassa. Ja sitten luin kirjan kirjaimellisesti yhdellä istumalla.

Kirjan suomensivat Kaunokirjallisuuden kääntäjät -kurssilla keväällä 2011 Itä-Suomen yliopiston opiskelijat. Pientä vaihtelua oli kirjan lyhyiden tarinoiden kieliasussa, novelleiksikin niitä voisi sanoa. Mutta se sopi tähän teemaan, sillä erilaisista maailman selityksistä tässä on kyse, ratkaisuista ihmisenä olemisen mysteeriin.

Jossain tarinoissa puhutaan toisista olennoista, muukalaisroduista, jumalista; toisissa taas fysiikan laeista jotka vääjäämättä toteuttavat tehtäväänsä. Joskus Jumala on mikrobien jumala, ja ihmiset sille käsittämättömiä; joskus Jumala on käsittämätöntä suuruusluokkaan ja pyrkimykset kommunikoida sen kanssa tuhoon tuomittuja.

Lyhyitä, napakoita kertomuksia nämä ovat, vastauksia olemassaolon kysymyksiin. Mitä jos aika lopulta kääntyisi taaksepäin? Tai entä jos joutuisimme elämään kaikki elämämme, kaikki ne vaihtoehdot millaisiksi ihmisiksi olisimme voineet tulla?

Kysymyksiä. Niitä tärkeitä.

Vuosituhannen sadut

Jos olisin tiennyt, että tämän satukirjan on julkaissut ulkoasiainministeriö, se olisi saattanut jäädä lainaamatta. Hassua tämmöiset epäluulot virastokieltä kohtaan. Mutta kannessa ollut Tomi Kontion nimi kiinnosti tässä kirjassa: Vuosituhannen sadut (Ulkoasiainministeriö, 2007; ISBN 978-951-724-616-3). Muut kirjoittajat ovat Tittamari Marttinen, Eppu Nuotio ja Timo Parvela, ja kuvittaja on Julia Vuori.

Kirja tuntuu olleen jotenkin epäonninen, sillä Helmet-kirjastojärjestelmässä on julkaisijan nimessä virhe, pitäisi olla Ulkoasiainministeriö eikä Ulkoasianministeriö. No, tuo ei vielä mitään, sillä kirjan sivuille 38 ja 42 oli liimattu tekstikappaleiden päälle korjauksina paperilaput. Huolimatonta työtä oikoluvussa ja painatuksessa!

Kirjastosta lainattu kirja meinasi kaiken lisäksi jäädä lukematta, kun toinen vanhemmistä tytöistä sanoi siitä: "Tylsää, tylsää!" Mutta rupesin kirjaa kuitenkin iltasatuina lukemaan, ja pikku hiljaa löytyi ihan kiinnostavia satuja.

Sadun kirjoittaminen ei ole mitään helppoa. Saa miettimään, miten kirjan kirjoittajat ovat ylipäänsä motivoituneet tekemään eläinsatuja kehitysyhteistyön ja kansainvälisyyskasvatuksen hyväksi, esimerkiksi sellaisista aiheista kuin "Luoda globaali kumppanuus kehitykseen" tai "Taistella AIDSia, malariaa ja muita tauteja vastaan".

Kaikki kirjan sadut eivät ole erityisen inspiroituneita, mutta esimerkiksi Timo Kontion "Neuvokkaina neuvolaan" ja Timo Parvelan "Verkkokauppa" eivät olleet hassumpia - tai sanoisiko että ne olivat juuri sopivan hassuja. Ja tytär joka alussa sanoi "Tylsää, tylsää!", hänkin lopulta innostui ja halusi kuulla sadut alusta loppuun.

Tähtisumua - unohtumattomia sävelmiä menneestä ajasta

Musiikkitoimittaja Jake Nyman kertoo iskelmän, viihde- ja elokuvamusiikin sekä jazzin historiasta kirjassa Tähtisumua - unohtumattomia sävelmiä menneestä ajasta (Gummerus, 2011; ISBN 978-951-20-8363-3). Nostalgiasta on kyse, menneen ajan muistelusta, mutta samalla on myös kyse tästä ajasta, siitä miten tähän tultiin.

Kirjassa mennään toisesta maailmansodasta James Bondiin asti, siis melkoinen siivu historiaa. Mikään kaikenkattava teos tämä ei ole, eikä Nyman sitä sellaiseksi ole tehnytkään, vaan kokoelma tarinoita joissa lähtökohtana ovat nuo vuosikymmenet ja niiden tähtisumu.

Loin itselleni kirjassa mainittujen artistien ja levyjen pohjalta uuden Spotify-soittolistan, ja sitä on mukava kuunnella taustalla samalla kun puuhailee sitä ja tätä.

Mielenkiintoinen oli Nymanin kertomus John Hammondista, joka oli 1900-luvun merkittävimpiä taustavaikuttajia. Mustan musiikin lanseeraminen osaksi valkoisen yleisön kulttuuria oli teko, jota ei olisi hänen perhetaustastaan voinut ennustaa: "Hammond syntyi yläluokkaiseen, hänen omien sanojensa mukaan ultrakonservatiiviseen perheeseen, jolla oli niin valtavasti rahaa, ettei hänen olisi halutessaan tarvinnut tehdä päivääkään töitä."

Monenlaisia tarinoita kirjasta löytyy, muun muassa Billie Holidayn kertomuksia elämästään, jotka muuttuivat kertomiskerrasta toiseen niin ettei voinut enää tietää mitä tosiasiassa oli tapahtunut. Mutta Holidayn äänessä oli todistusaineistoa eletystä elämstä.

Monipolvinen, monikerroksinen on tämä Nymanin kirja, todellinen aarreaitta musiikin ystävälle.

Lumikuningas ja muita kertomuksia

Tämä Antti Jaatisen kertomuskokoelma meinasi jäädä lukematta, mutta sain kirjastosta jatkettua laina-aikaa, ja lopulta siihen tartuin: Lumikuningas ja muita kertomuksia (Atena, 2011; ISBN 978-951-796-756-3). Melko pitkistä kertomuksista, voisi sanoa novelleistakin, tässä kirjassa on kyse. Teoksen ensimmäinen kertomus, "Lumikuningas", sai hykertelemään.

Ihmettelin kirjailijan perehtyneisyyttä arkkitehtuuriin, kunnes älysin tarkistaa kirjailijaesittelyn ja huomasin että Jaatinen on ammatiltaan arkkitehti.

Tietämys arkkitehtuurista muodostaa Lumikuningas-novellin rungon, juuri sopivalla tavalla, sillä Jaatinen ei kuitenkaan sorru liian pedanttiseen arkkitehtuurin esittelyyn.

Lumikuningas-novellin minäkertojana pääsee suunnittelemaan miljardöörin uusgoottilaista jäälinnaa Lappiin.

Mikä tässä tarinassa on erinomaista on epäluotettava kertoja, joka yrittää keinolla millä tahansa selitellä parhain päin rakennusprojektista syntyneen katastrofin. Rivien välistä ja riveistä käy ilmi, miten arkkitehti kuppaa mesenaattiaan kaikin mahdollisin tavoin, ja samalla häneltä jää huomaamatta mesenaattinsa todellinen motivaatio rakennusprojektiin.

Novellista rakentuu kuva rakkaustarinasta, jossa rakkauden kohde ei ymmärrä mitään asiasta. Niinpä Lapin erämaahan katoaa sekä miljardiomaisuus että elämä. Jonkin verran tiivistämisen varaa tarinassa ehkä on, mutta mainio kertomus se joka tapauksessa on.

Kirjan kaksi muuta kertomusta ovat "Tuomas Korhosen viimeinen päivä" ja "Miljoona". Näissä on kummassakin oma tunnelmansa, viimeinen päivä kertoo eräänlaisesta kujanjuoksusta, ja miljoona taas siitä miten rahan kerääminen voi muuttua elämän sisällöksi.

Kumpikin tarina tuntuu ikään kuin sivuavan samaa teemaa kuin Lumikuningas, miehen roolia maailmassa. Väripaletti ei kauhean laaja ole mutta sopii näiden tarinoiden kokonaisuuteen.

Raksa

Tuomas Vimman romaani liioittelee, värittää ja vetää nurkkia suoriksi, eikä lukija pane sitä pahakseen: Raksa (Gummerus, 2011; ISBN 978-951-20-8597-2). Veijariromaani tässä on kyseessä, ja Paasilinna tuli kieltämättä mieleen, mutta kyllä Vimma osaa ihan omasta takaa kirjoittaa.

Romaani kertoo rakennusteollisuudesta, erityisesti korjausrakentamisesta ja sen mädännäisyydestä, lähtien liikkeelle ajatusleikistä: mitä jos olisi olemassa firma joka tekisi rakennusurakkoja laadukkaasti, edullisesti ja aikatauluissa pysyen. Siis fantasiakirjallisuutta!

Pätevän kuntokartoituksen Vimma kyllä tekee rakennusalasta, ja samalla hän tuulettaa mukavasti alan imagoakin, päästämättä helpolla myöskään viranomaisia, joiden toiminnasta löytyy yhtä ja toista ihmeteltävää.

Kovin uskottava romaani ei ole, mutta eihän uskottavuus kuulu veijariromaanien genreen. Päähenkilöstä ei oikein ota selvää, mutta kyllä hän sopii juonen kuljettamiseen, ja sivuhenkilöiden avulla tarinaan tulee vähän väriäkin. Psykologiseksi romaaniksi en tätä kirjaa sanoisi, sen verran paperinohuita hahmot ovat.

En juuri kirjaa laskenut käsistäni kun sitä lukemaan aloin. Raksa vei mukanaan.

Austraasian viimeiset lapset

Tomi Kontio nuortenkirja Keväällä isä sai siivet jatkuu trilogien toisessa osassa Austraasian viimeiset lapset (Tammi, 2008; ISBN 978-951-31-4199-8).

Pidin ensimmäisestä osasta, ja luin sen lähes yhdeltä istumalta, mutta jotain puolivalmista siinä oli, ikään kuin Kontio ei olisi ihan itsekään uskonut tarinaansa. Tämä toinen kirja taas on kypsempi, kokonaisempi, ja rosoisuudessaan uskottavampi.

Kaksospojat pakenivat trilogian ensimmäisessä osassa hirveästä Huostolasta ja päätyivät Austraasiaan, joka tuntuu unelmien maailmalta. Mutta kaikki ei ole kunnossa, jotain olennaisen tärkeää puuttuu, ja sitä lapset lähtevät etsimään.

Voisiko olla niin, että hyvyyteen pakottaminen voi olla yhtä paha asia kuin pahuus, ja valinnan vapaus on niin olennainen osa ihmisyyttä että sen puute muuttaa ihmisen joksikin muuksi.

Lapset etsivät varjojaan Austraasian onnelasta, ja etsiminen tuo esille monenlaisia kysymyksiä ihmisyydestä. Kontion ihmishahmot ovat moniulotteisia, ja vaikka tämä kirja on lasten- ja nuortenkirjallisuutta, kyllä tätä lukee aikuinen, ja pääsee pohtimaan elämisen ehtoja.

Talouskasvua tärkeämpää - miksi demokratia tarvitsee humanistista sivistystä

Martha C. Nussbaum tarttuu härkää sarvista ja kyseenalaistaa talouselämän talutusnuorassa marssivan politiikan: Talouskasvua tärkeämpää - miksi demokratia tarvitsee humanistista sivistystä (Gaudeamus Helsinki University Press, 2011; suom. Timo Soukola; ISBN 978-952-495-218-7).

Käsillä on hiljainen kriisi, sillä kansakunnat, Suomi mukaan lukien, janoavat aineellisia etuja ja samalla unohtavat todella tärkeiden taitojen kehittämisen: "Kun humanististen tieteiden ja taiteiden asemaa kavennetaan, horjutetaan demokratian perustaa. Vain kriittinen ajattelu antaa mahdollisuuden itsenäiseen toimintaan sekä perinteen ja auktoriteetin sokean mahdin älylliseen vastustamiseen."

Tavarataivas houkuttelee, ja vie ihmiset väärille urille, sillä ihmiset käyttävät tavaroita suojakuorena: "Samalla sielu unohdetaan. Enää ei muisteta, että sielun ulkopuolelle lähtevä ajatus yhdistää ihmisen maailmaan syvällisesti ja monimuotoisesti. Unohdetaan, että toinen ihminen täytyy kohdata sieluna eikä pelkkänä hyödyllisenä välineenä tai omien suunnitelmien esteenä."

Nussbaum korostaa, etteivät humanistinen sivistys ja talous sulje toisiaan pois: "Kukoistava talous edellyttää samoja taitoja, joita aktiivinen kansalainen tarvitsee."

Nussbaum nostaa esille suhtautumisen toisenlaisiin ihmisiin ja sen miten vaikeudet kohdata omia heikkouksia voivat johtaa toisten ihmisten syrjintään: "[L]ähimmäisiään leimaavat ja vainoavat ihmiset usein liittyvät keskinäisen solidaarisuuden kannattelemiksi ryhmiksi. Auktoriteettiin alistuminen kuuluu tavallisesti ryhmäkäyttäytymisen piirteisiin. Luottamus haavoittumattomaksi tulkittuun johtajaan on itsetunnoltaan heikkojen ihmisten yleinen tapa suojata itseään epävarmuutta vastaan."

Itsetutkiskelua, esimerkiksi sokraattista pohdintaa, kannattaa harjoittaa: "Itsetutkiskelua välttävien ihmisten [...] ongelma on, että he ovat usein helposti johdateltavissa. [...] Päättämättömyys yhdistyy usein taipumukseen mukautua auktoriteettien tahtoon ja vertaisryhmän paineeseen."

Oman elämänsä pohtimisen sivuuttaminen tuottaa vaikeuksia suhteissa muihin ihmisiin: "Elämäänsä pohdiskelemattomat ihmiset kohtelevat usein toisiaan epäkunnioittavasti." Mutta rakentava kriittinen ajattelu mahdollistaa toisten ihmisten kantojen ymmärtämisen ja yhteisen näkemyksen etsinnän.

Nussbaumin kirja käsittelee monia vaikeita ja tärkeitä teemoja kuten kasvatusfilosofiaa, koulutusta, eettisyyttä, kriittistä ajattelua, taidekasvatusta ja koulutuspolitiikkaa. Kiitokset teoksen suomentajalle ja julkaisijalle!

Lisäys: Suomen Akatemia uutisoi 21.5.2012, että Martha Nussbaumille myönnettiin merkittävä espanjalainen tiedepalkinto, Prince of Asturias -palkinto.

Zen ja jousella ampumisen taito

Eugen Herrigelin zen-filosofiaa käsittelevällä kirjalla on iso maine, mutta teos osoittautui mainettaan nöyremmäksi, maanläheisemmäksi: Zen ja jousella ampumisen taito (Delfiini kirjat, 2008; käännös Margareta Sipola; 3. painos; ISBN 978-952-5572-36-0).

Ja hauskaa kyllä, kirjaa kirjastosta varatessani kävi ilmi, että teos on kolmesta kirjastosta kadonnut. Olisiko aika tehnyt tehtävänsä, tai sitten pitkäkyntiset.

Kirjan luettuani tuntuu, että kirjojen katoamisessa kirjastosta on vissi tolkku. Herrigel kertoo, että hänen jousiammunnan opettajansa antoi hänelle jäähyväisiksi parhaan jousensa: "Älkää antako sitä kenenkään uteliaan käteen. Ja kun ette enää tarvitse sitä, niin älkää säilyttäkö sitä muistona. Hävittäkää se, niin ettei jäljelle jää muuta kuin hiukka tuhkaa."

Mikä tästä lyhyestä kirjasta tulee esiin on zenin käytännöllisyys, teoreettisuuden välttäminen: "Niin pian kuin ajattelemme, pohdimme ja muodostamme käsitteitä, alkuperäinen tietoisuus häviää ja ajatus sukeltaa pinnalle. Me emme enää syö kun syömme, emme nuku kun nukumme. Jousi on laukaistu, mutta nuoli ei lennä suoraan maaliin eikä maali ole siellä missä sen pitäisi olla."

Tämä kirjan paradoksi on se, että se kertoo asiasta josta ei voi sanoin kertoa.

Niin korkealla pääskyset, ettei niitä nähdä voi

Erik Winter -dekkareista tunnettu Åke Edwardson on kirjoittanut aivan toisenlaisen kirjan, jota en olisi tullut lukeneeksi ellen olisi sitä nähnyt kirjaston lainausautomaatin vieressä bestseller-hyllyssä: Niin korkealla pääskyset, ettei niitä nähdä voi (Johnny Kniga, 2012; suom. Jaana Nikula; ISBN 978-951-0-38247-9).

Kuten kirjan kannessa lainatussa kirja-arviossa todetaan, tämä on sellainen kirja joka olisi voinut jäädä huomiotta, ellei kirjoittaja olisi jo ennestään tunnettu. Mutta on hienoa, että tällainen kirjahelmi on saanut paljon lukijoita.

Tämä kirja ei ole dekkari, eikä siinä ole juurikaan jännitystä dekkarien tapaan, mutta elämästä, ihmisistä, ihmisyydestä se kertoo, ja ennen kaikkea: kaiken menettämisestä.

Kirjassa voi nähdä Raamatusta tutun Jobin tarinan uudelleen kerrottuna. Ja Jobin tarinahan on filosofisessa mielessä hyvin mielenkiintoinen, sillä poiketen kaikista muista Raamatun kertomuksista Jobin tarinassa ihminen ja Jumala rinnastuvat toisiinsa, käyvät keskenään "Jobin painia", ja monenlaisia kysymyksiä tulee mieleen erityisesti liittyen siihen miten kaikkivaltias voi piinata ihmistä.

Kovin raamatullinen tämä romaani ei ole, vaikkakin pappishahmolla on oma roolinsa tarinassa, samaten uskolla ja sen puuttumisella. Mutta loppujen lopuksi tarina on hyvin henkilökohtainen ja yksityinen.

Mitä seuraa siitä, kun suuri myrsky pyyhkii metsät lakoon, niin että kirjan pariskunta, Ann ja Johan, menettävät koko metsäomaisuutensa, jonka varaan tulevaisuus on rakennettu. Eikä sekään riitä, heidän ainoa poikansa jää kaatuvan puun alle ja menee koomaan, josta herääminen käy koko ajan epätodennäköisemmäksi.

Kirjassa pohditaan vanhemmuuden, syyllisyyden ja selviytymisen teemoja, ja niitä kysymyksiä mitä äärimmäinen vastoinkäyminen voi parisuhteessa saada aikaan.

Mutta kaikesta vastoinkäymisestä huolimatta - eikä tässä ollut läheskään kaikki - Edwardsonin kirja on tavattoman lämmin, tavattoman inhimillinen, sellainen romaani jossa tuntuu kuin ihmisyys olisi kirkastettu aivan olennaiseen sydämeensä saakka.

Harjunpää ja poliisin poika

Tämä kirja iskee lukijaan, Matti Yrjänä Joensuun rikosromaani Harjunpää ja poliisin poika (Otava, 2007; ISBN 978-951-1-21711-4). Teoksen alaotsikkona on "romaani rikoksesta ja siitä mitä me emme näe omassa silmässämme", ja tästä Joensuu kertoo: ymmärtämättömyydestä sitä kohtaan mitä me toisille ihmisille aiheutamme.

Perimmäisten asioiden äärillä tässä ollaan, siinä pahassa olossa mitä aikuiset voivat siirtää tuleville sukupolville, pahan tekemisen ketjusta joka ei ole loppuakseen.

Harjunpää on Joensuun sijaiskärsijä, hahmo joka näkee, mutta samalla joutuu myös omassa elämässään mahdottomaan tilanteeseen. Kirjan kysymys on, miten poliisi voi työtään hoitaessaan selvitä ehjänä, niin ettei hänen perheensä ja lapsensa kärsi siitä väkivallasta jota poliisi työssään joutuu kohtaamaan.

Teos ilmestyi ensimmäisen kerran vuonna 1983, eikä ole menettänyt ajankohtaisuuttaan, päinvastoin: sama paha olo ihmisiä edelleen vaivaa, sama sokeus omilla pahoille teoilleen.

Kirja kertoo Helsingin lähiöistä, Kontulasta, mutta samalla se kertoo koko Suomesta. Joensuu näkee, ja samalla hän näkee miten vähän ihmiset näkevät. Sokeus, sen näkeminen, siinä Joensuu oli mestari.

Erään petturin puolustus

Johannes Salminen on ruotsinsuomalainen esseisti, ja tämä kokoelma sisältää melkoisen tiukkaa pohdintaa Suomesta, suomenruotsalaisuudesta ja siitä millaisia poliittisia valintoja Suomessa on aikojen mittaan tehty: Erään petturin puolustus (WSOY, 1977; suom. Timo Hämäläinen; ISBN 951-0-08388-7).

Sain esseekokoelman käsiini Helmet-järjestelmän kautta Pasilan kirjavarastosta. On hienoa että tällaisia merkkiteoksia sentään jotain kautta on yhä saatavilla.

Salminen tarjoaa tavanomaisesta poikkeavia näkökulmia muun muassa Runebergiin ja Snellmaniin, ja moni muiden unohtama Suomen historiaan vaikuttanut henkilö saa Salmiselta maineenpalautusta.

Salminen tarttuu sellaiseenkin arkaan aiheeseen kuin suomenruotsalaisten osuuteen vuoden 1918 sisällissodassa, mikä ei kaikilta osin kaunista ollut, esimerkkinä Erik Grotenfeltin kirjeet vaimolleen Inkooseen, joista Salminen kirjoittaa: "Niissä pieni suomenruotsalainen yli-ihminen pöyhkeilee naisensa edessä, kaikkivaltiaana hän päättää punavankiryhmän elämästä ja kuolemasta."

Mielenkiintoinen oli myös Georg Schaumanista kertova essee. Hänestä Salminen sanoo kauniisti: "Schauman muistuttaa meitä myös siitä, että jokin aate voi voittaa ainoastaan sillä edellytyksellä, että me uskallamme olla sille uskollisia silloinkin kun se vaikuttaa tyystin hylätyltä."

Salminen oli hieno esseisti, ja erinomaista työtä myös esseiden suomentajalta.

Aika sattuu - Vironhaikuja

Asko Künnap, Jürgen Rooste ja Karl Martin Sinijärv, kolme virolaista runoilijaa, loivat vironhaiku-käsitteen, ja nyt runoja on saatavilla myös suomeksi: Aika sattuu - Vironhaikuja (Palladium Kirjat, 2011; suom. Hannu Oittinen; ISBN 978-952-9893-70-6). Vironhaikujen kaava on 4+6+4, eli tosi tiivis, ja suomeksi haastavampaa kuin viroksi.

Kirja on pienikokoinen, mutta haikuja on saatu mahtumaan sivuille paljon. Kirjoittajia on kolme, mikä näkyy haikujen tyylissä ja sisällössä, mutta mukavia kaaria runoista syntyy. Oikeastaan kokoelma on itsessään paljon enemmän kuin yksittäiset runot, sillä ne kommentoivat ja varioivat teemojaan.

Tykkäsin tästä, leikkisästä (KMS):

korpi kaikaa
nallekarhuiskän
retoriikkaa

Ja tässä taas oli oivallusta (AK):

teltan kattoon
ovat koit järsineet
tähtitaivaan

Ja otetaan vielä yksi, JR:ltä:

pankkiiri vie
kynttilän haudalle
kas ihmistä

Ilkikurisuutta näistä runoista on aistittavissa, mutta ehkä juuri siksi tämä kokoelma on vallan mainio.

Hallandin murha

Lainasin Pia Juulin romaanin kun huomasin sen kirjaston bestseller-hyllyssä lainausautomaatin vieressä. Nopealukuinen tämä kirja kyllä on: Hallandin murha (Atena, 2011; suom. Katriina Huttunen; ISBN 978-951-796-758-7). Kirja on sen verran lyhyt, että sitä voisi sanoa pienoisromaaniksi. Ja vaikka asetelmaltaan kirja on dekkari, mikään tavanomainen dekkari se ei ole.

Kirja käynnistää eräänä aamuna kun Bess herää laukaukseen, ja kohta käy ilmi että hänen miehensä on ammuttu torille, kodin lähelle. Tästä alkaa melkoinen asioiden selvittely, eikä niinkään syyllisen hakeminen vaan pikemminkin Bessin elämän solmujen avaaminen, välillä rajuillakin tavoilla.

Juul osaa kirjoittaa, vaikka paikka paikoin minä-muodossa kerrottu tarina tuottaa juonellisia ongelmia, kun Bess jää tapahtumista ulos ja aika ajoin Juul joutuu venyttämään kertomuksen uskottavuutta.

Entä selviääkö murha? No, tavallaan kyllä, ja tavallaan ei. Avoimeksi jää myös Bessin tulevaisuus, ja suhde tyttäreen johon hänellä ei ollut kosketusta vuosikausiin. Mutta hyvin Juul kirjoittaa kipeistäkin aiheista, ja ihmisten salaisuudet avaavat paljastuessaan samalla näköaloja siihen, miten vähän loppujen lopuksi toisista ihmisistä tiedämme, tai voimme tietää.

Istun tässä, ihmettelen - valitut runot

Kai Niemisen runoja vuosilta 1971-2010, sellainen on tämä kokoelma: Istun tässä, ihmettelen - valitut runot (Tammi, 2012; ISBN 978-951-31-6648-9). Kovin paksu tämä nide ei ole, huolella on sisältö valikoitu aiemmista teoksista.

Pidin suuresti kokoelman lyhyistä, oivaltavista runoista, semmoisista kuin tämä vuodelta 1977:

Älä sano mitään:
jos sanot sanankin
en enää tiedä mitä ajattelet.

Kenelle noin voisi kirjoittaa - rakastetulle? Jotain mutkatonta ja maanläheistä näissä runoissa on, sellaista mikä tuntuu olevan lähtöisin elämän nöyrästä kuuntelemisesta. Ja runoilija etsii, hitaasti, jotain sellaista joka tuntuu vaikealta saavuttaa, kuten tässä runossa vuodelta 1982:

Kun jatkuvasti yritän,
jonakin päivänä vielä osaan selittää sinulle
sen mikä pakenee sanoja.
Tuon olen tiennyt aina, sanot.
Minä ymmärrän vasta silloin, lopulta.

Monessa runossa puhutaan yhteiskunnasta kuitenkaan puhumatta vain yhteiskunnasta, katsoen ihmistä, hänen osaansa tässä maailmassa, kuten tässä runossa vuodelta 2002:

liika lukeminen
on haitaksi silmille, ne
alkavat nähdä tarkemmin
etenkin pimeässä, jollaiseksi
tämä maailma on
saostunut

Tämä kokoelma on kaikessa minimalistisuudessaan valoisa, osuva, lukijaa suoraan puhutteleva.

Pintakuvio

Jos olet lukenut Iain M. Banksin tieteiskirjoja Muista Flebasta, Pelaaja, Aseiden käyttö ja Tähystä tuulenpuolta, tämä kirja ei kovin ihmeellisen uutta tarjoa: Pintakuvio (Gummerus, 2012; suom. Ville Keynäs; ISBN 978-951-20-8649-8). Tai tarjoaako sittenkin?

Pintakuviossa palataan tuttuun Kulttuuri-universumiin, jossa monet rinnakkaiset sivilisaatiot elävät - ja myös kuolevat - toistensa kanssa enemmän tai vähemmän tasapainossa.

Joillakin sivilisaatioista on tuonpuoleisen käsite, ja jotkut uskovat Helvettiin - tai pikemminkin: ovat tehneet Helvetistä totta, virtuaalisesti.

Nyt ei ole kyse sen pienemmästä asiasta kuin näiden Helvettien tulevaisuudesta: onko oikein langettaa ajatteleville olennoille ikuisen Helvetin rangaistus? Kysymys Helvettien tulevaisuudesta on päätetty ratkaista kertaheitolla, ja ratkaisu tehdään virtuaalitodellisuudessa käytävässä sodassa.

Helvettien vastustajat ovat häviöllä, ja sota on laajenemassa virtuaalisesta Toteen. Kulttuuri on luonteensa mukaisesti Helvettien vastustajien puolella, vaikkakin muodollisesti puolueeton, mutta pikku hiljaa Kulttuuri ajautuu - tai juonitellaan - tapahtumisen keskipisteeseen.

Täytyy sanoa, että Banksilla kyllä riittää ideoita, ja vaikka tämä kirja on puolet liian pitkä, oli vaihteeksi virkistävää lukea Kulttuuri-sarjan romaania. Jotain tuoretta tässä oli, ei vain uudelleen lämmitettyä. Ja perimmäisten kysymysten äärellä tietenkin ollaan.

No, sen ehkä voisi sanoa, että kirja käynnistyy melko hitaasti, saa vauhtia ja alkaa toimia todella hyvin, mutta loppupuolella ikävä kyllä tökki jo jonkin verran. Ja loppuratkaisu, siitä voi olla monta mieltä, minusta siinä olisi voinut olla jotain enemmänkin.

Hiekkaleijat

Tämä sai mietteliääksi, ja pysäytti moneen otteeseen, ensi tutustumiseni Anne Hännisen runoihin: Hiekkaleijat (WSOY, 2012; ISBN 978-951-0-38385-8). Runot ovat useimmiten hyvin konkreettisia, puhuvat tieteen kieltä, tai vaikkapa kuvaavat maiseman elementtejä, esimerkiksi fossiileja tai simpukoita. Samalla runoissa on aforismimaisuutta ja ajoittaista abstraktisuutta, joka sai minut hämilleni.

Jotenkin pieneltä tuntuu ihminen näissä runoissa, pienenä hitusena isojen muutosten keskellä, jossa mikään ei pysy, aineen muotokin häviää ja muuttuu ajan syleilyssä. Ja toisaalta sitten puhutaan konkreettisesta olemisesta, tästä hetkestä, asioista ihmisiä lähellä ja ihmisten mittakaavassa.

Tässä on katkelma josta kovasti pidin, runon lopusta:

Sirkkojen ylevä soitto taukoamatta,
aina vain korkeammalta
kiihkeän hädissään,
läpi suolaheinää keinuvan ruohikon - 
ajetaan silpuksi kaikki pian.

Ja toinen katkelma runosta jossa puhutaan meteoriiteista ja alkuaineista:

Tuli polttaa elämän
vain ruukuiksi, ruukun kappaleiksi
aikojen väleihin.
Sirpaleessa jonkin terälehden kaari,
tuntemattoman silmän ääriviiva.

Pysäyttivät, nämä runot. Ajattelemaan.

Johtamisen suurenmoinen keveys - esimiehenä asiantuntija- ja palveluorganisaatiossa

Raimo Pitkänen kirjoittaa osuvasti ja osin provosoivastikin johtamistyöstä tilanteessa jossa kaikki on epävarmaa mutta innostusta pitäisi saada aikaan: Johtamisen suurenmoinen keveys - esimiehenä asiantuntija- ja palveluorganisaatiossa (Infor, 2010; ISBN 978-952-5123-96-8).

Parasta kirjassa ovat iskevät kiteytykset – toki ne voivat johtaa harhaan, mutta ainakin ne saavat ajattelemaan. Esimerkiksi asiakkaan näkökulma kiteytyy näin: ”Sinun on ymmärrettävä asiakasta paremmin kuin asiakas itse. Keinoja siihen ovat kuuntelu, asiakasyhteistyö ja – ennen kaikkea – eläytyminen asiakkaan tilanteeseen. Osaatko ajatella asiakkaan aivoilla?”

Ja mainioita ovat myös lukujen otsikot, esimerkiksi ”Mittausmaniasta mielekkyyteen”. Usein mittarista tulee itsetarkoitus, unohtuu se miksi mitataan, kun esimerkiksi suorituskykyä pitää mitata tarkoituksen toteutumisena, ei tekemisenä, ja ennen kaikkea on oltava ulkoinen näkökulma, toisin sanoen toimintamallin ei pidä vaikuttaa mittariin: ”Mittarit ja numerot ovat kehittämisen tietolähteitä mutta eivät kehittämisen kohteita.”

Ja asiantuntijoista, heistä Pitkäsellä on paljon sanottavaa, esimerkiksi siitä miksi huippuosaajien ryhmä usein suoriutuu heikommin kuin keskinkertaisista koottu ryhmä: ”On yleistä että juuri asiantuntijoista koostuva tiimi toimii tehottomasti. Kuuluisia ovat erilaiset komiteat ja virkamiestyöryhmät. Työskentelymenetelmiin ei osata kiinnittää huomiota, koska huomio on asiantuntemuksessa, usein valtapeleissäkin.”

Entä sitten mikä asiantuntijan saa innostumaan, mitä esimiehen pitäisi tehdä? ”Aika hyvää motivaatiota olisi olla tappamatta motivaatiota. Siihenkään ei moni pysty, kun johtamisen ja hallinnan halu on kova.”

Varsinkin muutostilanteesta tulee kiusaus ottaa ohjat tiukasti omiin käsiin: ”Juuri kun olisi tarvittu venymistä, joustavuutta, innostusta ja ideoita, johtaja otti langat käsiinsä pienimpiä yksityiskohtia myöten. Näin hän lamautti organisaation juuri kun sen kaikki voimavarat olisivat olleet tarpeen. Jos johtamistaito on noin huono, olisi parempi olla johtamatta? Paljonko johtajia silloin jäisi jäljelle?”

Mainioita olivat kirjasta ”Johtamisen tao” poimitut lainaukset: ”Viisas johtaja järjestää edellytykset hyvälle työskentelylle ja luovuttaa sen jälkeen näyttämön muille.” ”Johtaja ei pidä kaikkea tapahtunutta omana ansionaan eikä janoa kuuluisuutta.”

Entä sitten tieto? Mitä tiedämme että ymmärrämme asiat oikein, tai edes tiedämme mitä emme ymmärrä? ”Todellisuus on olemassa, halusimme sitä tai emme. Sillä on taipumus tulla vähitellen yhä näkyvämmäksi. Ellemme itse etsi sitä aktiivisesti, se etsii meidät. Silloin voi olla liian myöhäistä.”

Luvussa ”Johtaminen on viestintää” on mainio kommentti vaikuttamiseen: ”Viestintä on vaikuttamista, ei asioiden ilmoittamista. Laita ilmoitukset ilmoitustaululle.” Ja kuunteleminen, se on tärkeää: ”Kuuntelemalla vaikutat enemmän kuin puhumalla. […] Kun sanot jotakin, kuulija kuulee. Kun et sano mitään, kuulija alkaa ajatella. […] Antamalla vaikutusmahdollisuuksia vaikutat enemmän kuin yrittämällä vaikuttaa.”

Artsi ja Mehitabel

Enpä olisi uskonut, että Don Marquisin Archy and Mehitabel ilmestyy suomeksi, mutta niin upeasti tässä on käynyt. Ja kelpo työtä tämä kirja on, kunnianosoitus alkuperäisteokselle vuodelta 1927: Artsi ja Mehitabel (Nastamuumio, 2011; ISBN 978-952-5083-29-3; kuvitus George Herriman; suom. Asmo Koste; riimitellyt Pirjo Tuomi).

Kirjan tarina kerrotaan kirjan takakannessa: "Artsi on torakka, jolla on runoilijan sielu. Artsin ystävä Mehitabel on kujakissa, jolla on epämääräinen menneisyys - se väittää olleensa edellisessä elämässään Kleopatra. Artsi, joka taas väittää olleensa edellisessä elämässään vapaan muodon runoilija, käyttää öisin lehtimies Don Marquisin kirjoituskonetta."

Kirjoitukset ilmestyivät alunperin lehdessä, ja niitä on vaikea luokitella, taittoasultaan ne ovat runoja mutta samalla myös pakinoita ja vertauskuvallisia tarinoita elämästä. Voisi näitä myös eläinsaduiksi kutsua. Ja melkoisen humoristisia juttuja nämä ovat.

Jos olen ymmärtänyt oikein, kirjoitukset herättivät melkoista huomiota alunperin ilmestyessään, eikä niiden tenho ole kovin pahasti vuosikymmentenkään kuluessa haalistunut.

Artsi-torakalla on melkoisen terävä kieli, kun hän sille päälle sattuu. Tässä ote kymmenennestä tarinasta:

jotkut ihmiset kerroin hänelle asuvat
tyhjiössä koko ikänsä eivätkä
koskaan tiedä sitä sitten hän sanoi se ei
haittaa heitä lainkaan ei sanoin se ei haittaa mutta se
haittaa ihmisiä joiden täytyy olla tekemisissä
heidän kanssaan ja näiden sanojen jälkeen 
erosimme kummankin tuntiessa
ylemmyyttä toista kohtaan ja eikö se
tunne ole loppujen lopuksi yksi
sosiaalisen kanssakäymisen suuria tavoitteita

Kyllä näissä teksteissä särmää riittää tänäänkin.

Hull zero three

Greg Bearin tieteisromaani Hull zero three (Gollancz, 2011; ISBN 978-0-575-10096-1) kertoo tähtienvälisestä matkailusta. Spekulatiivisia tieteiskirjallisuuden elementtejä on käytössä kohtuullisen vähän.

Monia avaruusseikkailun kliseitä tässä tarinassa on, mutta kokonaisuus pysyy silti kasassa realismin ansiosta. Esimerkiksi keinotekoisella painovoimalla ei temppuilla vaan keskipakoisvoima saa hoitaa tämmöiset kysymykset. Ja valoa nopeammalla matkustamisella ei edes spekuloida.

Bear saa lukijasta tuntumaan siltä, että kovin pitkälle ei tarvitse harpata nykyisestä tieteen ja tekniikan tasosta jotta jotain tämän kaltaista tähtien välistä matkailua voisi ajatella tapahtuvan.

Mikä tekee kirjasta kiinnostavan on sen keskittyminen pieniin teemoihin, yksittäisiin ihmisiin isojen voimien puristuksessa. Samalla lukijaan kylvetään epäily siitä, onko henkilöiden käsitys itsestään ja koetusta maailmasta todenmukainen.

Olennainen kysymys kuuluu: onko ihmiskunnalla oikeus valloittaa toisia planeettoja omaan käyttöönsä keinolla millä hyvänsä?

Ihmisten vieminen ja asuttaminen toisiin aurinkokuntiin on avaruudessa kulkevan aluksen tehtävä, siihen miehistö on valmistautunut. Mutta jotain on hullusti. Planeetalle laskeutumista varten kasvatettu Teacher, opettaja, herää alukseen jossa vallitsee kaaos.

Käy ilmi, että Teacherin kopioita on herätetty toimintaan kerta toisensa jälkeen, mutta aiemmat versiot ovat epäonnistuneet tehtävässään, mikä se sitten onkaan. Aluksessa on liikkeella outoja hirviöitä, joita Teacher joutuu pakenemaan. Ja kun hän törmää toisiin ihmisiin on epäselvää, voiko heihin luottaa sen enempää.

Mainio kertomus, ajatuksia herättävä tarina niistä rajoista joita älykkäällä sivilisaatiolla maailmankaikkeudessa on kohdattavanaan.

Pudotuspeli

Arne Dahlin jännäri Pudotuspeli (Otava, 2004; suom. Kari Koski; ISBN 951-1-18018-5) palaa Verikyyneleen aloittamaan tarinaan, mutta hyppää askeleen taaksepäin ja kertoo, miten poliisin niin sanottu "A-ryhmä" sai alkunsa.

Päähenkilönä on edelleen Paul Hjelm, joka joutuu kirjan alussa keskelle vaikeaa panttivankitilannetta. Hjelm joutuu ikään kuin potkituksi pois tehtävästään, rikospoliisin erikoisryhmään.

Dahl viittasi tämän kirjan tapahtumiin aiemmin ilmestyneessä Verikyynel-romaanissa, mikä on melkoisen taitavaa ja harkittua kirjoittamista. Mitenhän iso osa A-ryhmää käsittelevästä romaanisarjasta on Dahlilla ollut jo hahmoteltuna sarjan ensimmäisiä osia kirjoittaessaan?

Tässäkin kirjassa Dahlilla on liikkeellä kaikenlaisia kuvioita: venäläinen mafia, ruotsalaisen talouselämän johtoon kohdistuva murhasarja, A-ryhmän työtä vaikeuttava Säpo, ja niin edelleen.

Taitavasti Dahl tarinansa kertoo. Mutta huumorista ja elämänmakuisuudesta huolimatta tästäkin kirjasta jää jotenkin kylmä vaikutelma. Ehkä se on ollut Dahlin tarkoituskin.

Mutta kyllä tuntuu siltä, että en Dahlin dekkarisarjan lukemista jatka tämän pidemmälle.

Verikyynel

En tiennyt tätä kirjaa lukiessani, kuka Arne Dahl on, ja sen tietäminen olisi voinut vaikuttaa lukukokemukseen: Verikyynel (Otava, 2004; suom. Kari Koski; ISBN 978-951-1-19772-0). Pidin kirjaa melko tavanomaisena dekkarina, tosin taitavasti kirjoitettuna. Vasta aivan kirjan lopussa tajusin, että tässähän käsitellään hyvin monimutkaisia teemoja. Ihan niin suoraviivainen tämä kirja ei ollut kuin kuvittelin.

Kirjaa voi pitää esikoisteoksena. Ainakin se oli Dahlin ensimmäinen niin sanotusta poliisin "A-ryhmästä" kertova.

Kerronta on niin taitavaa ja siinä viitataan ikään kuin aiemmin kerrottuihin tapahtumiin, että ajattelin kyseessä olevan jo aiemmin dekkareita kirjoittaneen kirjailijan uusi teossarja. Ja tavallaan niin onkin, sillä Arne Dahl on salanimi.

Lainaan tässä Otavan kirjailijaesittelyä: "Arne Dahl, oikealta nimeltään Jan Arnald (s. 1963), kuuluu Ruotsin rikoskirjailijoiden kirkkaimpaan kärkeen. [...] Jan Arnald on kirjallisuuden tutkija, kriitikko ja toimittaja. Omalla nimellään Arnald on kirjoittanut viisi kaunokirjallista teosta. [...] Nimeä vaihtamalla hän saattoi antaa tekstin puhua puolestaan. Arnaldin sukunimestä syntyi Arne Dahl, ja vasta viidennen dekkarin jälkeen kirjailijan todellinen henkilöllisyys paljastui suurelle yleisölle."

Ja vielä pieni lainaus: "A-ryhmä-trillereissä Dahl toivoo rikkovansa perinteisen populaari- ja korkeakulttuurin välisen raja-aidan. A-ryhmä-trillerit ovat samalla kertaa hauskoja, syvällisiä ja jännittäviä, eikä olekaan ihme, että ne ovat saavuttaneet myös suomalaisten suosion."

No, kyllä tässä Verikyynel-trillerissä hauskuuttakin on, mutta melkoisen hyytävä tarina se on. Teos alkaa sillä että ruotsalainen kirjallisuuskriitikko kidutetaan kuoliaaksi lentokentällä.

Ennen kuin tiesin kuka Dahl on, ajattelin että tässä dekkaristi nostaa keskisormea kirjallisille snobeille. Nyt kun tiedän Dahlin kriitikkotaustan tulkinta on pakostakin monimutkaisempi.

Dahl punoo trillereiden kliseitä kuten FBI:n agentteja ja sarjamurhaajia melko terävään yhteiskuntakritiikkiin, jossa pohditaan erityisesti USA:sta tuotuja vaikutteita ruotsalaisessa yhteiskunnassa. Hänen poliisihahmonsa ovat monimutkaisia, ehkä tarkoituksellisesti tyypitettyjä, mutta aika hienosti kokonaisuus pysyy kasassa.

Ammattikirjoittajan työtä. Mutta kaikesta tästä huolimatta melko kylmän vaikutelman teos lukijaansa jättää, jopa hyytävän.

Olisiko niin, että kirja tuo ruotsalaiseen dekkarikirjallisuuteen juuri niitä amerikkalaisia vaikutuksia joita se päällisin puolin kritisoi? Tai onko tulkintani taas yksinkertaistava?

Siperian sylissä

Aikamoinen kirja tämä on, Marianna Flinckenberg-Gluschkoffin kuvaus sukukansojemme elämästä: Siperian sylissä (Maahenki, 2011; ISBN 978-952-5870-35-0). Venäjän kielen lehtorina Helsingin yliopistossa toiminut Flinckenberg-Gluschkoff kertoo matkoistaan Siperiaan hantien, mansien ja nenetsien luokse. Samalla hän tallentaa kirjaansa katoamassa olevaa kansanperinnettä.

Todellisia kaukomatkoja tässä tehdään, useimmiten oman perheen kesken, olosuhteisiin jotka tuntuvat äärimmäisiltä Etelä-Suomen näkövinkkelistä.

Flinckenberg-Gluschkoff kertoo perinteistä ja uskomuksista, miesten ja naisten rooleista, esineiden "puhdistamisesta" esimerkiksi raudan avulla, siitä miksi lapsien leikkikaluiksi tehdyillä nukeilla ei saa olla ihmisen päätä.

Monen monta kurkistusta toisenlaiseen kulttuuriin ja elämään tämä kirja tarjoaa. Valokuvat ovat komeita myös, varsinkin vaatteista ja käyttöesineistä otetut; käden taidot ovat olleet kunniassa.

Kirjassa kerrotaan myös kulttuurien kohtaamisista, siitä miten Siperiaan matkanneet vieraat eivät ymmärrä paikallisia tapoja, loukkaavat tietämättömyyttään ja ymmärtämättömyyttään isäntiään.

Mutta haikea olo tästä kirjasta myös tulee: miten käy etnisten vähemmistöjen ja miten nykyajan kulttuuri vie mennessään vanhat tavat ja taidot. Luontokaan ei ole enää ennallaan, kun luonnonvaroja otetaan yhä kovemmin ottein teollisuuden käyttöön.

Matkakertomusten aatelia tämä kirja on, kaikessa nostalgisessa kauneudessaan.

Mielensäpahoittaja ja ruskeakastike

Tuomas Kyrön novellikokoelmasta oli tätä kirjoittaessa 335 varausta kirjastojen Helmet-järjestelmässä, kyllä ei ole huonosti kirjan suosion laita: Mielensäpahoittaja ja ruskeakastike (WSOY, 2012; ISBN 978-951-0-39079-5). Ja taattua mielensäpahoittamista on näissä novelleissa luvassa.

Tykkäsin alkuperäisestä mielensäpahoittajasta kovasti, ja maistui tämäkin. Ehkä hahmo on kypsynyt ajan mittaan, ihan samalta jäärältä ei päähenkilö tässä kirjassa tunnu, tai johtuisiko muutos siitä että nyt päästään perimmäisten kysymysten äärelle: ruoka-asioihin, ja kunnon kotiruokaa tekemään.

Aika mukavasti alkaa omillaan olevan kahdeksankymppisen ruoanlaitto onnistua, kun kaapeista löytyy emännän vanhoja reseptejä: "Kypsyys vaatii tarkkaavaisuutta, se on vähän kuin sementin ja veden kanssa kun tehdään betonia. Siihen kun lisää vielä kovan pakkasen, niin käsissä on ongelma ja venyvät rakennusaikataulut."

Ja maistuu mielensäpahoittajalle perunan lisäksi myös saapasmaan ruoka, kun se oikein tehdään: "Tiesi tekijä saman kuin minä olen elämässä oppinut: annetaan hautua tarpeeksi pitkään. Se on niin kuin ajatus taikka rakkaudentunnustus taikka totuus, jota ei saa suustaan. Sisältö kasvaa, kun ei lyö heti pöytään."

Mutta "karpoamisesta" kyllä mielensä pahoittaa: "Nyt sitten luullaan olevansa loorteja, jaarleja ja prinssejä, jotka istuksivat upottavassa nahkatuolissa, suupielistä valuu rasva ja etualalla kääpiö heittää henkensä edestä voltteja. Se saa järsiä luut ja juoda sen rasvan mikä jaarlin suupielistä valuu maahan."

Harmaasuolattu ystävämme - joulukinkku - herkistää mielen: "[H]änelle koitti aika astua ruokapöytäämme. Muuttua yhdeksi meistä niin kuin se ehtoollisviinikin on olevinaan. Erityisen hyvin minä muistan Lentukan, Herkon ja Hilman. Viimeinen osasi katsoa sillä tavalla silmiin, että melkein jäi syömättä."

Kyllä ei ruoka ole koskaan pahaa, sen oppii näistä novelleista, ihan tulee vesi kielelle.

Djibouti

Elmore Leonardin romaani Djibouti (Phoenix, 2011; ISBN 978-0-7538-2905-9) kertoo Afrikasta, merirosvoista, ja länsimaisten ihmisten vaikeuksista ymmärtää Afrikkaa.

Kirjassa tehdään televisio-ohjelmaa merirosvoista ja merirosvojen metsästäjistä, ja samalla kerrotaan niistä elämisen ehdoista joita ihmisillä Djiboutin seudulla on.

Leonard osaa kirjoittaa, mutta jotenkin tässä kirjassa tuntuu että tarina ei ihan nouse lentoon. Ehkä kyse on kerronnallisesta ratkaisusta, jossa katsotaan kuvattua videota ja samalla muistellaan tapahtunutta, tai sitten päähenkilöt vain eivät oikein sytytä.

Uskottavasti Leonard kyllä tarinaansa kertoo, mutta tässäkin alkaa välillä tuntua siltä että täysillä ei Leonard ole tarinassaan kiinni. Ulkokohtaista - eletyn maku puuttuu.

Mutta huonoimmillaankin Leonard päihittää tusinajännärit mennen tullen, siitä ei mihinkään pääse.

Hullu vapaana

Beate Grimsrudin omaelämänkerralliseksi väitetty romaani järisytti kolkolla kauneudellaan: Hullu vapaana (Like, 2012; suom. Jonna Joskitt-Pöyry; ISBN 978-952-01-0640-9). Norjalainen mutta Ruotsissa asuva Grimsrud on palkittu kirjailija, joka on kirjoittanut lastenkirjoja ja romaaneja sekä ohjannut elokuvia.

Tässä omaelämänkerralliseksi sanotussa romaanissa käy ilmi millaisten mielenterveysongelmien kanssa Grimsrud on paininut lapsesta saakka.

Romaanin päähenkilö on nimeltään Eli, mutta Elillä on päänupissaan seurana joukko muita hahmoja, "poikia": Espen, Emil ja Erik juttelevat Elin kanssa ja ottavat välillä vallan. Toisinaan Eli saattaa pärjätä hyvin, mutta aika ajoin sairaus ottaa vallan, ja elämä harha-aistimusten vallassa vie voimat.

Skitsofrenia ja ajoittaiset psykoottiset kohtaukset muodostavat romaanin rungon. Tarina on pienistä palasista koottu, mukaan lukien otteet potilaskertomuksesta, jossa kuivalla lääketieteellisellä kielellä kerrotaan potilaan ("Pot.") käyttäytymisestä.

Kirjassa kerrotaan hyperaktiivisen Elin lapsuudesta, jolloin vanhemmat joutuivat sitomaan hänet yöksi sänkyyn saadakseen hengähdystauon. Eikä Elin lapsuus muutenkaan mikään kovin mukava ollut, traumoista jäi pysyviä jälkiä.

Romaanin Eli kirjoittaa elämänkerrallista romaania, ja eräässä vaiheessa pyytää äitiään lupaamaan, että tämä ei lue romaania. Äiti lupaa, ja kertoo myöhemmin että naapurin rouva lupasi lukea kirjan ja kertoa mitä siinä sanotaan.

Elin päässä äänet ottavat ajoittain vallan, mutta tästä huolimatta hän pystyy monenlaiseen luovaan työhön, jopa kirjoittamaan romaaneja mielisairaalan suljetulla osastolla ollessaan. Jotain kieron kiehtovaa on siinä, että suljetun osaston potilas pääsee käymään lehdistötilaisuudessa, kun hänet on nimetty ison kirjallisuuspalkinnon ehdokkaaksi.

Kirja kertoo mielenkiintoisella tavalla myös mielenterveystyöstä, potilaan näkökulmasta. Aika ajoin pakkohoitoon joutuva Eli saa joskus osakseen käsittämättömän raakaa kohtelua, mutta toisaalta hänelle löytyy myös myötätuntoa ja ymmärrystä.

Kurja, kamala elämänkohtalo, joka kuitenkin hohtaa kummallista sisäistä valoa. Kyllä on ihminen kaikessa hulluudessaankin kovin viisas olento.

Bill, linnunradan sankari robottiorjien planeetalla

Harry Harrison on kirjoittanut tosi paljon tieteiskirjallisuutta, vaihdellen tyylilajista toiseen. Huumorinkin hän taitaa, vaikka välillä ehkä väen väkisin vitsejä vääntäen, mistä esimerkiksi sopii romaani Bill, linnunradan sankari robottiorjien planeetalla (Like, 1995; suom. Arvi Tamminen; ISBN 951-578-235-X).

Bill on melko vähäisillä älynlahjoilla varustettu rivisotilas, joka on oppinut selviämään vielä älyvapaampien sotavoimien palveluksessa. Ja tälläkin kertaa kommelluksia seuraa, kun Bill haaksirikkoutuu robottien kansoittamalle planeetalle.

Harrison vääntää sellaista huumoria, joka ei välttämättä kestä kovin hyvin aikaa, esimerkkinä vaikkapa se kun avaruusaluksen tietokoneessa on matematiikkaprosessorilla varustettu 286-suoritin.

Ja luulenpa että lukijoilta voi mennä ohi myös se, miten Harrison pilkkaa kirjan ilmestymisajan virtauksia tieteiskirjallisuudessa, esimerkiksi kyberpunk-tyyliä.

Mutta muutaman hymyn tämä kirja kyllä herätti - kunnes jätin sen kesken noin puolivälissä.