Nautitaan raakana

Olen jo aiemmin arvioinut yhden kirjan Henkka Hyppöseltä, enkä silloin oikein päässyt perille siitä kuka Hyppönen oikein on. No, en vieläkään tätä tiedä, mutta tämä kirja ei ollut hassumpi kokonaisuus, vaikka kritisoitavaakin löytyi: Nautitaan raakana (Tammi, 2011; ISBN 978-951-31-6268-9).

Kirjan irtopäällyksessä on teksti ”Elämä sellaisenaan, mitään lisäämättä, mitään poistamatta”, mikä kohtuu hyvin tiivistää kirjan sanoman. Kyseessä on elämäntaito, pyrkimyksenä läsnäolo, ja tätä kautta hyvä elämä.

Hyppönen on selvästi lukenut paljon asiaan liittyvää kirjallisuutta, osaa myös kriittisesti arvioiden, ja muutenkin ollut tekemisessä monenlaisten hyvinvointiin liittyvien asioiden kanssa, esimerkiksi osallistunut elämänhallinnan kursseille.

Kirjan alkupuolikas teki vaikutuksen, sillä vaikka Hyppösellä ei olekaan mitään varsinaisesti uutta sanottavaa, pystyy hän hyvin tiivistämään esimerkiksi aivotutkimuksen tuoreita tuloksia ihmisen ajattelun luonteesta. Ja hyvin hän myös kuvaa nykyaikaisen elämänmuodon olennaista dilemmaa, sitä miten toisaalta kykyä sanalliseen ja abstraktiin ajatteluun edellytetään suuressa määrin ja miten toisaalta tämä aivojen kyky irrottaa meidän hetkessä elämisestä, saa meidät sokeiksi sille todellisuudelle jossa parhaillaan elämme.

Esimerkiksi voit miettiä, olitko tuota äskeistä lukiessasi tietoinen siitä, mitä vaatteita on ylläsi ja millaisen kosketuselämyksen ne ihollesi tuottavat. Tai millaista hurinaa huoneessasi kuuluu ulkoa kadulta tai koneellisesta ilmanvaihdosta.

Näköaistin luonteesta Hyppönen kirjoittaa napakasti, siitä miten iso osa visuaalisesta informaatiosta on illuusiota: ”Esimerkiksi siitä, mitä näet tällä hetkellä, maksimissaan viidesosa on peräisin verkkokalvolta. Loput kuvasta on peräisin talamuksen ja aivokuoren välisestä dialogista. Tässä dialogissa puuttuvia kohtia täydennetään, kunnes kuva täyttää tehtävänsä ja se on organisoitu, eli se tarkoittaa meille jotain. Erittäin taitavaa kädenjälkeä. Voit oikein onnitella aivojasi.”

Ja tämä oli oikein onnistunut vertaus: ”Kokemuksemme ja maailman todellisten tapahtumien välisestä suhteesta voidaan kärjistäen sanoa, että tietoisuutemme on monelta osin kuin mehutetra, johon tihkuu valoa pillinreiästä.”

Mutta elämä raakana, se auttaa: ”Onneksi voimme oppia avaamaan tietoisuuttamme aistikokemuksille sekä tarkkaavaisemmille havainnoille ja päästä ennustusten eri muotojen jäljille.”

Miksi sitten olemme onnettomia, yltäkylläisyyden keskellä? ”Ihminen tottuu lähes mihin tahansa, myös yltäkylläisyyteen, ja haluamme lisää, jos kaikilla muilla näyttää olevan enemmän, vaikka emme mitään tarvitsisikaan.”

Tähän liittyy myös ihmisen sosiaalisuus, tarve saada lauman hyväksyntä, mikä riistää ihmiseltä sen vähäisenkin ohjausvallan joka ihmisellä on itseensä: ”Yritämme kaikin tavoin välttää tilannetta, jossa joudumme lauman epäsuosioon. Sosiaalisessa tilanteessa epäonnistumisen pelko on siis tavallaan kuolemanpelkoa, äärimmäistä mielipahaa.”

Entä sitten se kritiikki? No, se liittyy siihen miten tiettyjä tekniikoita ja muodikkaita trendisanoja, esimerkkinä mindfullness, käytetään kirjassa ilman kunnollista lähdekritiikkiä. Onneksi Hyppönen ei kuitenkaan yritä myydä lukijalle TUOTETTA, joka parantaisi elämän, vaan kannustaa oman järjen käyttöön (ja hetkessä elämiseen).

Mutta vaisu oli fiilis kirjan jälkeen, ei tästä kyllä loppujen lopuksi käy ilmi, miten hetkessä eläminen oikeasti parantaa elämää. Nyt tuntuu siltä, että kirjassa myydään, loppujen lopuksi, patenttireseptiä sille, miten saada lisää menestystä ja vaikutusvaltaa.