Strategian mittaaminen

Pekka Ylisirniö on kirjoittanut melko syvää luotaavan kirjan yritysten strategiatyöstä. Ja eritoten merkille pantavaa oli se, että kirjassa oli esillä matemaattisia kaavoja. Harvinaista tämäntyyppiselle kirjallisuudelle! Ei hassumpi teos: Strategian mittaaminen (WSOYpro, 2011; ISBN 978-951-0-37799-4).

Matemaattisuutta ehkä selittää se, että Ylisirniöllä on tähän taustaa: ”Työelämäni alkuvaiheissa erikoistuin matemaattisiin optimointimalleihin ja ohjelmistoihin. Silloin kun muuttujia on paljon – esimerkiksi satoja tai tuhansia – saattaa niin sanottu kohdefunktio käyttäytyä varsin hankalasti. Epälineaarisuudet kasvavat, todennäköisyydet kaoottisuuteen suurenevat ja ylipäänsä arvaamattomuus lisääntyy.”

Ylisirniö tekee mielenkiintoisen rinnastuksen strategiatyön ja globaalin optimoinnin välille, liittyen ratkaisun herkkyyteen pienille muutoksille: optimointitehtävän globaali ratkaisu voi olla äärimmäisen herkkä parametrien arvoille, kun taas toinen ratkaisu, vain hiukan huonompi, voi taas olla melko stabiili optimikohdan läheisyydessä.

Ehkä tästä voisi tehdä sellaisen johtopäätöksen, että on hyvä olla tietoinen strategian riippuvuudesta parametrien suhteen, esimerkkinä kysymys siitä voiko yksi ainoa odottamaton tapaus ympäristössä rampauttaa organisaation pitkäksi aikaa. Tai ovatko lähtökohdat liian löysiä ja ”organisaatio toimii ikään kuin itseohjautuvana oliona, jota mitkään tietoinen tahto ei orkestroi.”

Ylisirniö kritisoi tyypillistä yrityksen strategiaprosessia: ’On olemassa ikään kuin oma erillinen ”strategiamaailmansa” ja sitten on olemassa kaikki ne työt, jotka pitää tehdä. Kertatyyppisellä seurannalla pyritään ikään kuin nivomaan kaksi eri maailmaa toisiinsa.’

Tässä lienee kirjan keskeinen viesti: sen sijaan että ”jalkautetaan” strategia ja toivotaan parasta, on syytä olla koko ajan mittaamassa strategian muodostamisen tilannetta ja näkemysten erilaisuutta. Tyypillistähän on, että organisaatio on uupunut toistuvien strategiahankkeiden jyrätessä päälle, ja ylin johto taas kuvittelee tekevänsä tärkeää ja kaikkien arvostamaa työtä.

Ylisirniön mukaan mittaamisen avulla voidaan olennaisesti parantaa strategian toteuttamista ja ennen kaikkea tehdä mahdolliseksi erilaisten näkemysten keskinäinen kohtaaminen: ”Sen sijaan, että haparoisi epämääräisessä strategisessa sumussa, voi johto mittaamisen kautta kirkastaa strategisen kuvan ja kohdentaa johtamistoimenpiteet sinne, mihin ne kuuluvat. Näin riskit pienenevät. […] Tämän vuoksi strategiaa tulee mitata.”

Mittaaminen tulee kohdistaa järkevästi, niin että näkemysten kirjo tulee esille, eli ei tule keskittyä vain esimerkiksi yrityksen ydinjohtoryhmään jossa kaikki ajattelevat samoin. Tämä myös tekee mahdolliseksi uudet oivallukset: ’Saattaa hyvinkin olla nimittäin niin, että ongelmana ei olekaan ”innovoida jotain uutta fancyä” vaan se, että organisaatiossa on jo olemassa aihiona lottovoitto, joka strategiaa analysoimalla voitaisiin saada selville.’

Kirjassa on varsin perusteellinen, tosin osin varsin tekninen ja menetelmällisiin yksityiskohtiin pureutuva, kuvaus strategian mittaamisesta. Tässä yhteydessä Ylisirniö pohtii mm. vaikutuksen leviämistä, verraten sitä infektion leviämiseen organisaatiossa, ja tähän liittyviin malleihin. Huumoriakin asiasta syntyy: ”Signaalin siirrossa valonnopeus ei todellakaan ole mikään maksimi. Jos nimittäin olet ollut yhdessäkään isossa organisaatiossa, jossa liikkuu herkullinen juoru ylimmästä johdosta, voit olla sataprosenttisen varma siitä, että se liikkuu useita kertoja valoa nopeammin.”

Kiinnostava kirja, tosin paikoin melko raskassoutuinen, eikä välttämättä helppo normaaliin bisneskirjallisuuteen tottuneelle.